Otan itseäni päähän. Tunnen näköjään vetoa vaan urheiluhulluihin itseään täynnä oleviin naisiin, jotka eivät tahdo puhua mistään muusta kuin itsestään. Pari viimeisintä tapausta ovat täyttäneet kaikki vaatimukset. Baarihöpöttelyn, jaarittelut puhelimessa, näkeminen ja taas se toinen on täysin hallitseva, minun itseeni lukkiutuminen. Ei ihme että niistä ei sukeutunut mitään isompaa. Ja kaiken huippu oli kun tapasin toisen näistä existäni baarissa. Siinähän sitten meni koko ilta, hän puhui ja puhui ja minä istuin vieressä ja koitin ylipäätään ymmärtää mitä hän koitti sanoa, ja vielä lopuksi tämä toinen sanoi surumielisesti, ettei kuulemma koskaan ole päässyt perille minusta. Mitähän perille pääsemistä siinäkin on, avaisi korvansa ja olisi hiljaa edes sen sekunnin verran että ehdin avata suuni!
Ovatko kaikki naiset oikeasti noin täynnä itseään? Tuntuu että tärkeintä on että paikalla on joku joka kuuntelee, sillä ei sitten olekaan väliä kuinka paljon se toinen saa kerrottua omista tunteistaan, kokemuksistaan ja mielipiteistään. Mikään ei kyllä linttaa ihmistä niin lattianrakoon kuin se, että kerrot jotain sinulle tärkeää eikä se toinen edes hymähdä vastaukseksi.
Minä olen oikeasti uusien ihmisten seurassa ujo, mutta normaalisti vapaudun aika nopeasti ja sitten olenkin oikea putputin. Olen myös päättäväinen ja tempperamenttinen, mikä taas ei oikein tunnu suhteissani pääsevän hyvässä mielessä oikeuksiinsa. Pohdin paljon pienessä päässäni ja olisi kiva jakaa ajatuksia sen toisenkin kanssa, mutta jossain vaiheessa menee aina pieleen. Olen herkkis, joten totta kai muutun umpimieliseksi jos toinen ei osoita mitenkään kuuntelevansa minua. Tuntuu tosi epäreilulta, koska itse pidän ihmisten kuuntelemisesta ja hyvä ihmissuhde rakentuu mielestäni niille kantimille jotka kaksi ihmistä voi luoda oppimalla toistensa sielunelämää. Minulla on paljon hyviä ystäviä joiden kanssa voin puhua asiasta kuin asiasta, tuntuu surulliselta ajatella etten muka jotenkin onnistuisi löytämään samaa yhteyttä seurustelukumppaniini. Poikamaiset, herkät naiset, missähän te piileskelette? Minä olen hento naisenalku, joka tahtoisi jonkun jonka kainaloon käpertyä, joka tuntuisi ja tuoksuisi ihmiseltä, jota voisi kuunnella ja jolle puhua. Miten muut onnistuvat tässä?
-epätoivoinen pikku-vanja
Ovatko kaikki naiset oikeasti noin täynnä itseään? Tuntuu että tärkeintä on että paikalla on joku joka kuuntelee, sillä ei sitten olekaan väliä kuinka paljon se toinen saa kerrottua omista tunteistaan, kokemuksistaan ja mielipiteistään. Mikään ei kyllä linttaa ihmistä niin lattianrakoon kuin se, että kerrot jotain sinulle tärkeää eikä se toinen edes hymähdä vastaukseksi.
Minä olen oikeasti uusien ihmisten seurassa ujo, mutta normaalisti vapaudun aika nopeasti ja sitten olenkin oikea putputin. Olen myös päättäväinen ja tempperamenttinen, mikä taas ei oikein tunnu suhteissani pääsevän hyvässä mielessä oikeuksiinsa. Pohdin paljon pienessä päässäni ja olisi kiva jakaa ajatuksia sen toisenkin kanssa, mutta jossain vaiheessa menee aina pieleen. Olen herkkis, joten totta kai muutun umpimieliseksi jos toinen ei osoita mitenkään kuuntelevansa minua. Tuntuu tosi epäreilulta, koska itse pidän ihmisten kuuntelemisesta ja hyvä ihmissuhde rakentuu mielestäni niille kantimille jotka kaksi ihmistä voi luoda oppimalla toistensa sielunelämää. Minulla on paljon hyviä ystäviä joiden kanssa voin puhua asiasta kuin asiasta, tuntuu surulliselta ajatella etten muka jotenkin onnistuisi löytämään samaa yhteyttä seurustelukumppaniini. Poikamaiset, herkät naiset, missähän te piileskelette? Minä olen hento naisenalku, joka tahtoisi jonkun jonka kainaloon käpertyä, joka tuntuisi ja tuoksuisi ihmiseltä, jota voisi kuunnella ja jolle puhua. Miten muut onnistuvat tässä?
-epätoivoinen pikku-vanja
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mä kerään naisia joilla on aina jokin ongelma jonka he haluavat kertoa minulle. Joku viisas sanoi, että minä olen luonteeltani hoivatyyppiä ja sellaiset ihmiset jotka haluavat tulla hoivatuksi etsitytyvät minun seuraani.
Pahinta on se, että ehkä jaksoin olla myötätuntoinen joskus vuonna 1 ja 2, mutta nykyään olen muuttumassa pikku hiljaa julmuriksi. Korvat menee tukkoon ihmisten ongelmista eikä niihin enää jaksa suhtautua.
Jos kerran olet temperamenttinen lyö hyvänen aika nyrkki pöytään, ja sano et nyt loppu lätinä.kannattaako tuhlata aikaa ihmisiin, joilla on nuo omakehuhaisee -jutut?uutta treffiä vaan kehiin, niin sopiva löytyy, ei kai kellään ole niin hyvä onni että aina natsaa.toi vetovoima-asia voi joskus johtaa harhaankin, kannattaa kuunnella sydämen ääntä.
Tunsin piston sydämmessäni lukiessani viestiäsi.
Puolustus on paras hyökkäys joten. Urheilijan elämä on hyvin itsekeskeistä. Varsinkin kilpailukaudella. Olen siitä erittäin harmissani, että näin on myös mun kohdallani.
Mitä enemmän vielä on stressiä sitä enemmän sulkeudun ulkomaailmalta.
Elämä kilpailukaudella on vain omien henkilökohtaisten tunteiden kuulostelua, mitä pitää tehdä seuraavaksi, miten parannan suoritustani.. Onko mulle ny tulossa flunssaa? nilkkaan sattui, meniköhän se pahastikin?
Ei ole helppoa elää urheilijan kanssa, ei missään nimessä.
Ainakin itse elän voimakkaan stressin alla juur nyt. Kaverit kyselee bilettään, en voi lähteä, pitää valmentautua. Unohdan yhteydenotot tyttöystävään, jota en kiireiden takia ole kerennyt tapaamaan pariin kuukauteen.
Mutta joistain asioista on tingittävä. Kun kilpailut on ohi palaan normaaliksi itsekseni ja hengaan kavereiden kanssa. Muutun paljon mukavemmaksi treenikavereiden silmissä ja itsekin olen tyytyväinen.
Mitkään asiat kun ei saa häiritä valmennusta.
Kuulostaa ehkä rajulta, mutta tämä on samalla henkinen tilitys stressistä. Täl hetkel pahasti ylireagoin, mutta kun elämäs painaa moni muukin asia.
Ystäviä kaivaten.
Tilitä pois, hyvää tekee(kokemuksesta tiedän). Totta kai ymmärrän että urheilijan elämä on vaikeaa. Siksi juuri ärsyttääkin että tunnen vetoa heihin, koska minun on kauhean vaikea ymmärtää tuota elämää. Itse olen enemmän taiteellinen, joten se vie paljon energiaani ja on suuri osa persoonallisuuttani. Silti olen vahvasti parisuhdepainotteinen ihminen, ja pidän huolen että suhde tulee elämässäni ensimmäisenä. Juuri siksi olisi vaikea uskoa että toinen rakastaa minua, jos tietyn ajan vuodessa hän on täysin kiinni jossain muussa. (ette ole nähneet kahteen kuukauteen??)
Ja silti näin on käynyt taas! Tapasin mielenkiintoisen oloisen naisen, juttelimme baarissa, ja kyllä!! Hän oli kiinnostunut myös minun mielipiteistäni ja asioistani. Se oli hienoa, tuntui että ei voi olla totta, olisiko tässä nyt jotain aineksia enempäänkin? Kunnes.. Hän kertoi pelaavansa SM-sarjassa. Että näin. Heti iskivät vanhat varoituskellot soimaan päässä ja tuli ahdistus. Nyt en tiedä mitä pitäisi tehdä. Toisaalta hän vaikutti hyvin erilaiselta kuin nuo aiemmat, mutta silti. Emme me varmaan muutenkaan tulisi mikään menestystarina olemaan, ja taas tuli pieni epätoivon aalto päälle : Miksi, ihan oikeasti, mä tunnen selvästi vetoa naisiin, jotka harrastavat urheilua? Itse olen taiteellinen, onko tää mahdoton yhtälö?? Voinko ikinä löytää naista, joka olisi poikamainen(ja urheilullinen) ja silti olisimme samalla aaltopituudella? No nyt meni ihan aiheen vierestä. eh :P
Ei suhdettamme pelkkä urheilu kaada. Sinällään, vaikka urheilisinkin säännöllisesti, mutta asuisimme yhdessä tai edes samalla paikkakunnalla yhtälö olisi toimivampi.
Mutta kun etäisyyttä on yli 120km ja olen armeijassa. Joten ainoita vaihtoehtoja tavata on viikonloput ja ne menee pääosin treenatessa leireillä ja kisoissa.
Siihen vähään vielä lisäksi tulee se keskittyminen itseensä ja tuntemuksiinsa.
Parasta luopua suhteesta ja elää nyt omaa elämää toista kiduttamatta, kait.. En tiedä, rakastan kyllä, mutta en pysty rakastamaan täyspainoisesti ja jakamaan huomiota.
Eikö kuitenkin ihmisiin pitäis tutustua ihmisinä eikä urheilijoina, "vaikkei urheilija ihan tavallinen ihminen olekaan". Urheilu kun on joillekin työtä siinä missä toisille yritysjohtaminen tai postinjakaminen..
pitää tutustua kaikkiin ihmisiin ensin, ja ruveta vasta sen myötä miettimään miten tuleva suhde toimisi jne. Ja ymmärrän tuon kaiken, sen, että urheilu on työ - totta kai jos ammattilaisena pelaa. Mutta kun harva pystyy elämään urheilulla, ainakaan minun tuntemani ihmiset. Niin siihen päälle tulevat vielä työ, mahdollinen koulussa käynti jne. En kestäisi ajatusta että joudun "tappelemaan" huomiosta. Ja siitähän tietysti seuraisi se, että alkaisin vihata sitä urheilulajia, joka tavallaan vie rakkaani. Joten ehkä parempi vetäytyä, kuin koittaa seurustella tilanteessa, jossa ei pysty kuitenkaan tukemaan toista tämän tärkeissä jutuissa. Puhumattakaan siitä, pystyisikö se toinen tukemaan minua minun taidejutuissani. Vaikiaa :I
Olen pahoillani että teidän tilanne on tuo. Voimia siulle!
..mul ei olis edes pokkaa puhua koko ajan itsestäni. Yleensä kuuntelen kohteliaana, heittäydyn hetkeksi ko. ihmisen maailmaan.. jollei hän osoita mitään intressiä minun maailmaani kohtaan, ajattelen: "..so what.." Elän hetken tai toisenkin hänen ehdoillaan, mutt enempää hän ei minulta saa.. Life goes on.
Joskus joku jossain palvoo huuliltani putoavia sanoja ;) *lol*