Tämä on vain tarina . . .
Kevätaamun, kevyesti lämmittävä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Linnut lauloivat, ja sää oli taivaallinen. Hiljaisella hiekkatiellä ei liikkunut ketään. Suuret männyt, kuuset ja koivut varjostivat sen soraista pintaa. Maantien pinta oli kostea, yöllä sataneesta vedestä, eikä aurinko päässyt sitä kunnolla kuivattamaan. Hiljaisuuden rikkoi auton ääni, jonka renkaista pienet kivet sinkoilivat rapisten ympäriinsä.
- Herra Ranta, olen varma että tulette ihastumaan taloon. Kiinteistövälittäjä Markkinen sanoi, vaihtaen auton vaihdetta välillä.
- Sano Tomi vaan. Paikka on aika syrjässä kylläkin? Tomi sanoi, puristaen salkkua käsissään, kovan vauhdin tuoman pelon takia.
- Niin, mutta tänne vedetään ensi vuonna asfalttitie, ja siltaa parannellaan. Mitkä suunnitelmanne taas olivatkaan kartanon suhteen herra Ranta, tai siis Tomi. Markkinen naurahti.
- No varmasti tämä kesä ja syksy, kuluu varmasti paikan kunnostamiseen. Jos, tietysti paikka on ihanteellinen. Aion perustaa kesäkartanon. Tomi kertoi.
- Niin, tehän omistatte sen motelliketjun. Markkinen tokaisi. Musta mersu, ylitti vanhan puisen sillan.
- Niin, kyllä omistan. Tomi sanoi uppoutuen hetkeksi muistoihin. Markkinen vilkaisi Tomia, joka oli pukeutunut pukuun, mutta oli vasta alle kolmekymppinen.
- Olette menestynyt mies, noin nuoreksi kaveriksi. Tämä virkkoi. Tomi hymähti.
- Isäni perinnöstähän minä elän. Motelliketjun perusti isäni aikoinaan. Aion laajentaa suvun nimeä perustamalla hotelleja. Tämä kesäkartano on ensimmäinen projektini. Hän kertoi.
- Uskon kyllä kartanon miellyttävän. Se on toiminut aikaisemminkin hotellina, tosin ympäri vuorokautisena. Vahinko että se on vuosia ollut tyhjillään. Markkinen sanoi, painaen kaasua. Tomi tarrasi kädenpidikkeestä kiinni.
- Onko meillä jotenkin kiire? Hän kysyi huvittuneena.
- Ai, anteeksi. Minulla on vielä kaksi tontti esittelyä tänään. Hermoissani en huomaakaan nopeutta. Markkinen kertoi, aivan kuin häntä tosiaan hermostutti talon esittely.
- Ei teidän tarvitse jännittää esittelyä, enköhän tule pitämään paikasta. Turistit tykkäävät maalaismaisemista, ja vanha kartano järven rannalla? He tulevat varmasti ihastumaan! Tomi rauhoitteli Markkista.
- Sehän on mukava kuulla. Markkinen sanoi rauhoittuen.
- Niin miksi kartano on ollut niin kauan tyhjänä? Tomi kysyi.
- Kartano on tosiaan rakennettu vuonna 1880, ja sen omisti silloin rikas maaherra. Tosin kovinkaan monta vuotta ei mies perheineen jaksanut olla maaseudun rauhassa, myyden talonsa pois. Kartanon seuraava isäntä asui perheineen kolmekymmentä vuotta. Isäntä kuoli sitten onnettomuuden seurauksena, ja leski jäi yksin. Heidän poikansa olivat molemmat kuolleet, ilmeisesti johonkin sairauteen. Eikä ollut perijää. Leski ei jaksanut suuressa kartanossa yksin ja myi sen eräälle rikkaalle pariskunnalle. He asuivat kartanossa neljäkymmentä vuotta, jonka aikana emäntä kuoli, ja mies meni uusiin naimisiin. He myivät talon sitten maakunnalle, koska molemmat perheen pojat menehtyivät talvisodassa. Eikä näin ollen talolla ollut perijää. Maakunta piti kartanoa tyhjänä vuoteen 1960, jolloin kartano muutettiin hotelliksi. Hotellina se toimi vuoteen 1993, jolloin se sitten suljettiin asiakaspulan vuoksi. Paikkaa on pidetty kunnossa joka toinen vuosi, että se on ainakin asumiskelpoinen! Markkinen kertoi, äänessään ehkä hivenen ylpeyttä paikasta.
- En halua loukata, mutta kartanolla on aika tylsä historia. Eikö siihen liity mitään skandaaleja, tai mitään? Tomi kysyi. Markkinen katsoi epävarmasti Tomia, ja käänsi sitten nopeasti katseen tiehen.
- Ei, tämä on ollut rauhallinen paikka. Tämä sanoi. Yhtäkkiä auton edestä juoksi mustakissa, jonka seurauksena Markkinen joutui jarruttamaan voimakkaasti. Tomi tarrasi kojelaudasta kiinni.
- Huh, sehän oli lähellä. Hiton kesäkissat. Markkinen kirosi, vaihtaen vaihdetta nopeasti, lähtien liikkeelle.
- Niin, hiton kesäkissa, ottaen huomioon että on kevät. Tomi sanoi huokaisten säikähdystään.
- Mustakissa tien yli, no onnettomuudelta vältyttiin. Markkinen naurahti.
- Musta kissa ylittämässä tietä, tietää onnettomuutta tulevaisuudessa. Toivotaan ettei näin ole! Tomi sanoi. Auto jatkoi matkaansa autiolla soratiellä. Tomi kiinnitti huomiota, ettei alueella paljon ollut asutusta.
- Lähimpään kauppaan on laskujeni mukaan viisitoista kilometriä. Tomi mutisi.
- Onhan tämä syrjässä, mutta eikös lomailijat halua rauhaa? Markkinen tokaisi. Tomi käänsi katseensa Markkiseen.
- Ei edes aaveita? Hän kysyi.
- Anteeksi kuinka? Markkinen kysyi säpsähtäen.
- Onko kartanossa aaveita? Tiedäthän? Kummitusjuttuja? Tomi kysyi nauraen.
- Olen pahoillani, ei minun tietääkseni minkäänlaisia. Mutta voittehan te niitä kehittää, saadaksenne lisää turisteja! Markkinen nauroi hiljaa. Tomi hieroi parransänkeään ja nyökytteli päätään.
- Ehkä keksin, jotain värikästä. Hän tokaisi. Pian auto kaartoi hiljaiselle ja hämärälle pikkutielle. Ruostuneessa ja vääntyneessä tienviitassa luki; ”Kartano Unelmakumpu”.
- ”Unelmakumpu”? Tomi tokaisi. Markkinen hymyili, tietäen että Tomi, tämä nuori yrittäjä, tulisi hämmästymään. Auto ajoi suuren upean kartanon etupihaan. Piha kasvoi pitkää ruohoa, ja sen keskellä oli vanha suihkulähde, jota peitti sammaleet, että oksat. Kartano oli valtava, se oli kokonaan valkoinen, kolmekerroksinen, ikkunat laudoitettu kiinni. Valkoinen maali, näytti rapistuvan sen upeista kiviseinistä. Etuoven yllä oli parveke toisessa kerroksessa, ja sitä piti pystyssä upeat valkoiset marmoripylväät. Tomi katsoi valtavaa rakennusta hämmästyneenä.
- Et ole tosissasi, ettei kukaan ole tätä kartanoa halunnut itselleen? Hän sanoi. Markkinen myhäili, hän tiesi tehneensä hyvän vaikutuksen. Hän pysäytti auton etuovien eteen. Tomi astui autosta katsoen taloa, hän oli niin hämmästynyt, että yksi suomen suurimmista kartanoista, oli vuosikaudet seisonut tyhjänä. Markkinen käveli etuovelle, ja avasi munalukon, joka piti ovea paksulla ketjulla kiinni.
- No on teillä turvajärjestelyt. Tomi virkkoi, katsellen kun Markkinen irrotti paksun ketjun oven edestä.
- Talossa on vielä toimivat vedet, sähköt ja osa vanhasta irtaimistosta on vielä tallella, joten pakko pitää huolta ettei kodittomat tai huligaanit pääse rikkomaan paikkoja. Tämä kertoi. Markkinen avasi kaksi valtavaa mustaa puuovea, jotka narisivat vanhuuttaan.
- Tervetuloa... Markkinen sanoi, osoittaen tietä Tomille. Tomi astui suureen, hämärään aulaan. Markkinen tuli perästä, ja käveli vastaanottotiskin taakse, avaten sulakelaatikon, sieltä hän laittoi sähköt päälle. Pian koko aula valkaistui. Tomi katsoi ihmeissään valtavaa aulaa. Sen salissa oli vielä vanhat nahkatuolit pöytineen, ja tuhkakuppeineen. Salin peräosasta lähti valtaan suuret rappuset ylempiin kerroksiin.
- No niin, tosiaan. Ensimmäisessä kerroksessa on ruokasali, baari, lukusali, ja keittiö luonnollisesti. Markkinen kertoi. Tomi kierteli aulaa, hän pysähtyi pienen pöydän ääreen ja pyyhkäisi tuhkakuppia sormellaan.
- Täällä on vielä tumppi ja tuhkaa, on tainnut edellinen siivooja olla hieman huolimaton. Markkinen vilkaisi ja näki pölyisen sikarin tumpin kupissa.
- Törkeää huolimattomuutta. Hän vain mörähti ja käveli erään lasioven luokse.
- Täällä meillä on baari. Hän kertoi ja Tomi seurasi Markkista. He saapuivat pitkään huoneeseen, jonka seinillä oli valtavat määrät vanhoja maalauksia ja valokuvia. Huone oli täynnä pöytiä ja takaosassa oli suuri baaritiski.
- Tämä on baaritila, baarikaappi on valitettavasti tyhjä! Nauroi Markkinen. Tomi hymähti nyökytellen. Kartano oli iästään huolimatta loistavassa kunnossa, tapetti tulisi vain uusia ja muitakin korjauksia varmasti. Tunti kului nopeasti, ja pian koko tila oli esitelty.
- Herra Markkinen, olen tehnyt päätökseni. Ostan tilan! Tomi tokaisi esittelyn päätteeksi.
- Hienoa, ette varmasti tule pettymään! Markkinen sanoi ja kätteli tyytyväisenä Tomia.
- Tulkaa huomenna toimistolle tekemään paperit selväksi, ja Unelmakumpu saa sitten uuden omistajan! Tämä sanoi kaivaen papereita salkusta. Tomi vilkaisi ullakkotason ikkunoita.
- Muuten mitä ullakolla on? Hän kysyi. Markkinen pudotti vahingossa papereita maahan, ja kumartui nopeasti nostamaan niitä.
- Ullakko? Itse asiassa en tiedä miten sinne pääsee. Siellä kuulemma on vain todella vanhaa rojua, joskus seitsemänkymmentä luvulla sen luukku muurattiin kiinni, kun lepakot valtasivat sen. Markkinen kertoi, nostaen paperinsa.
- Vai niin, no ei se mitään. Tomi virkkoi, astuen autoon.
Sinä iltana Tomi saapui kotiinsa Espoossa.
- Kulta olen kotona! Hän huudahti ovelta. Keittiöstä käveli Tomin avopuoliso Riina. Hän halasi Tomia ja antoi suukon suulle.
- No kävitkö kartanolla? Riina kysyi kävellen takaisin keittiöön, Tomi perässään.
- Kävin, ja ostin. Tomi sanoi. Riina pysähtyi.
- Mitä? Et sitten kysynyt minulta mielipidettä? Tämä virkkoi.
- Kulta, tietysti arvostan mielipidettäsi, mutta kun näet paikan niin et varmasti kadu sitä että ostin sen. Paikka tulee tekemään meidät rikkaaksi! Tomi sanoi ottaen oluen jääkaapista. Riina sekoitteli kastiketta kattilassa, ja tuumi hetken.
- Niin, olet luultavasti oikeassa. Sinulla on liiketoiminnassa tiettyä vaistoa. Lomamme alkavat huomenna, mikä siis on suunnitelma? Hän kysyi.
- Käyn huomenna tekemässä paperit Markkisen toimistolla kuntoon. Lähdemme sitten Unelmakumpuun muutamaksi viikoksi laittamaan paikkoja kuntoon. Tomi sanoi, ottaen pitkän huikan oluesta.
- Se on varmasti mukavaa, mutta veljeni perheineen tulee käymään luonamme? Riina muistutti.
- Hei, menemme maalaiskartanoon, siellä on varmasti tilaa veljellesi. Sitä paitsi, veljesi on rakennusammattilainen, hän voisi olla suurenakin apuna kartanolla. Tomi sanoi, kävellen sitten olohuoneeseen. Riina tuli hänen viereensä.
- No Seppo ihastuu varmasti paikkaan, ja lapsilla on tilaa leikkiä. On sinullakin seuraa ja minulla. Riina tokaisi.
- Olisihan se kiva että on sitä omaakin rauhaa... Tomi naurahti näykkäisten Riinaa korvan lehdestä.
- Oletkos siinä... Riina sanoi nauraen.
- No olenhan minä tässä! Tomi nauroi. Seuraavana päivänä Tomi astui Markkisen kiinteistövälityksen huoneeseen.
- No niin herra Ranta, paperit ovat tässä ja avaimet! Markkinen sanoi nousten tuolistaan, ja kätellen Tomia.
- Lähdenkin täältä suoraan muijan kanssa talolle. Kesä taitaa kulua kunnostuksessa... Tomi virkkoi kirjoittaessaan papereita.
- Mikäs siinä, sitten. On sitä sen verran pidetty kunnossa, että tokko se kummempia remontteja tarvitsee. Markkinen kertoi.
- Nimi on nyt papereissa. Ensimmäinen maksuvuosi on siis korottomana, ja siitä sitten korkojen kera, eikös se näin ollut? Tomi kysyi.
- Kyllä se juuri näin oli. Markkinen sanoi, katsoen paperit vielä läpi.
- Tässä on sitten avain. Onneksi olkoon, olette Unelmakummun uusi isäntä! Markkinen sanoi kätellen Tomia, ja ojentaen sitten nipun avaimia.
- Tässä on avain kassakaappiin, joka sijaitsee toisen kerroksen johtajan toimistossa. Kassakaapissa on laatikko, joka sisältää avaimet jokaiseen huoneeseen, vara-avaimineen ja näin. Onnea yritykselle! Markkinen toivotti, pyyhkien hikeä kaljultaan. Markkinen oli jotenkin hermostunut, mutta se ei Tomia häirinnyt. Hän ja Riina aloittivat matkan kohti Porvoon vanhaa maalaiskuntaa, jonka synkkien metsien takana sijaitsi suuri kartano, Unelmakumpu. Riina katseli samaisen hiekkatien metsikköä, jota pitkin Tomi oli edellisenä päivänä ajanut.
- Miten vanha se talo on? Riina kysyi, laittaen musiikkia pienemmälle.
- Kartano. Tomi sanoi.
- Mitä? Riina kysyi ihmeissään.
- Se ei ole mikään talo, se on kartano. Tomi sanoi.
- Nussitaan pilkkua nyt sitten sen verran, että kartano. Riina nauroi.
- Kartano on rakennettu 1880. Omistajia ollut vuoteen 1950 asti, ja 1960 luvulla siitä tehtiin hotelli. Vuodesta 1993 tyhjillään. Tomi sanoi.
- Onko mitään meheviä skandaaleja, tai julmuuksia historiassa? Riina kysyi mielenkiintoisena.
- Kumma juttu, mutta ei kuulemma ole mitään. Tomi kertoi.
- Ei mitään? Kai edes, kummitustarinoita? Riina kysyi ihmeissään.
- Ei edes niitä. Tomi vastasi.
- No on siinä kartano! Riina tokaisi pettyneenä. Hetkeä myöhemmin auto kaartoi suuren kartanon pihaan. Riina katsoi hämmästyneenä valtavaa kartanoa.
- Olit oikeassa, tämä ei ole talo! Hän tokaisi Tomille, joka hymyillen alkoi purkaa tavaroita peräkärrystä. Tomi otti laukut käsiinsä, ja käveli etuovelle. Hän poisti ketjun, ja avasi suuret ovet täysin auki.
- Parempi tuulettaa tätä taloa, varmaan viikko tuntuu hyvältä ajalta! Tomi naurahti. Riina katsoi valtavaa aulaa.
- Uskomaton paikka, onko tämä kaikki meidän? Hän kysyi.
- Meidän! Tomi tokaisi ylpeänä, laittaen sähköt päälle. Yhtäkkiä jukeboksi nurkassa käynnistyi samalla.
- Oho, tuota en eilen huomannutkaan. Suoraan kuusikymmentäluvulta. Tomi sanoi kävellen jukeboksin luo. Hän pyyhkäisi paksun pölyn ja lian jukeboksin lasipinnasta. Sisällä ei ollut levyjä.
- Pitää ostaa jostain vanhoja levyjä, joita tuo soitin voisi soittaa. Riina sanoi katsellen ympärilleen.
- Niinpä. meidän täytyy poistaa laudat ikkunoista tänään. Puutarhavajassa on varmaankin tikkaat ja sorkkarautoja. Tavarat kannettiin sisälle, ja puutarhavajasta löytyi kahdet, pitkät tikkaat sekä työkaluja. Päivä kului sujuvasti, molempien poistaessa lautoja ikkunoista. Tomi oli jo edennyt kolmanteen kerrokseen, ja erään huoneen ikkunan lautoja poistaessaan, hän huomasi huoneen olevan täynnä huonekaluja. Aivan kuin sen edellinen omistaja olisi lähtenyt kiireellä, muissa huoneissa ei ollut kuin pöytiä, tauluja ja sänkyjä. Yhtäkkiä Tomin huomion herätti Riinan kirkaisu. Hän laskeutui nopeasti tikkaat alas ja juoksi kartanon taakse. Riina laskeutui juuri hädissään tikkaita alas.
- Mikä hätänä? Tomi kysyi.
- Tuolla ikkunassa on päätön nainen mekko päällä! Riina huudahti hätääntyneenä.
- Oletko aivan varma? Tomi kysyi rauhoitellen tyttöystäväänsä.
- Olen! Riina huudahti. Tomi kiipesi tikkaat varovasti toiseen kerrokseen, ja kurkisti sisään ikkunasta. Hän säpsähti nähdessään mekkopäällä olevan naisen, alkaen sitten nauraa.
- Kulta! Täällä on nainen ilman päätä! Nimittäin sovitusnukke! Tomi nauroi, ja laskeutui alas tikkaita.
- Ei ole hauskaa. Säikähdin oikeasti, ja pahasti. Nuoruuden kummitustarinat mummoni talosta, on jättänyt ehkä pienet traumat. Riina huudahti.
- Huone on ilmeisesti ollut vanha palvelusväen huone, siellä näkyi olevan vanha ompelukone, ja seinän vieressä lisää sovitusnukkeja. Että jatketaanpas töitä, ei enää montaa ikkunaa avattavana. Nopeasti nyt ennen kuin pimeä laskeutuu! Tomi sanoi taputtaen naistaan pyllylle.
- Joo.. Riina sanoi ja kiipesi takaisin ylös. Iltaan mennessä kaikki laudat oli poistettu ikkunoista. Tomi ja Riina veivät tavaransa toisen kerroksen huoneeseensa, ja laittoivat puhtaat lakanat patjoihin, kunhan ne oli ensin kopistettu. Yö saapui, Tomi vaelsi pölyisen kartanon käytävillä. Hän kävi jääkaapilla, ja kaatoi itselleen viskipaukun, ja sytytti savukkeen. Riina oli käynyt jo nukkumaan. Tomi vaelsi baariin, ja katseli seinällä olevia kuvia. Hämmästykseksi seinällä oli kuvia hotellin entisistä asiakkaista. Vieraiden joukossa oli entinen presidentti Kekkonen, monia vanhan ajan näyttelijöitä, kuten Olavi Virta ja Tauno Palo. Paikka oli ollut näköjään suosittu aikoinaan. Yhtäkkiä aulasta kuului ääntä. Tomi käveli aulaan, eikä siellä ollut ketään.
- Huhuu? Hän huusi. Vastausta, ei kuulunut.
- Täällä ei pitänyt kummitella... Tomi naureskeli. Yhtäkkiä vastaanottotiskille hyppäsi kissa maukuen, pudottaen samalla joitakin papereita maahan. Tomi käännähti huutaen säikähdyksestä, mutta naurahti sitten.
- Hei pikkukaveri. Tulitkos sisään kun tuuletimme kartanoa päivällä? Tomi sanoi silittäen mustan kissan päätä.
- Ettet vain ole se sama kissa, joka melkein jäi Markkisen auton alle? Tomi jatkoi lepertelyään. Täysikuu paistoi upeasti valtavan eteishallin, rappusten yläpäässä sijaitsevasta ikkunasta. Kissa hyrisi mielissään Tomin rapsuttaen sitä korvan takaa. Hän nosti kissan syliinsä ja vei sen keittiöön, hän kaatoi kissalle maitoa lautaselle, ja antoi sen kissalle.
- Riina, siis tyttöystäväni, inhoaa kissoja. Mutta pidetään tämä salaisuutena. Sinun täytyy lähteä yönselkään, mutta tule takaisin joskus, jos minulla olisi sinulle vaikkapa silakoita. Tomi sanoi hymyillen. Kissa lipitti mielissään maitoa. Maidon juotuaan, Tomi vei kissan ulos rappusille, ja laski sen maahan.
- Tulehan maidolle toistekin! Hän sanoi ja katsoi miten kissa tallusti ulos, ja kääntyi vielä nurmikon reunassa katsomaan Tomia, kunnes juoksi pitkään heinikkoon. Tomi hymähti, ja palasi sisälle. Hän palasi huoneeseensa, ja asettui nukkumaan. Aamu aurinko herätti Tomin, paistamalla vanhoista repaleisista verhoista sisään. Tomi venytteli ja katseli ulos ikkunasta, kaukana heiluivat kuusen latvat, tuulen mukana. Tomi haukotteli ja katsahti viereensä, Riina oli näköjään jo noussut ylös. Tomi puki myös päällensä ja käveli alakertaan, keittiöstä kuului kolinaa, jossa Riina tekikin aamupalaa. Tomi avasi oven ja jäi ovensuuhun nojaamaan, katsellen Riinan kokkausta.
- Älä vain sano että, sinä teet ruokaa? Hän sanoi hymyillen, Riina säpsähti ja kääntyi.
- Pakko kai se jonkun on tehtävä! Hän tokaisi ja jatkoi munien paistamista.
- Seppo soitti, he ovat puolenpäivän aikaan täällä. Riina muistutti.
- Ai, annoitko ajo-ohjeet? Tomi kysyi kävellen jääkaapille.
- Totta kai. Olit muuten myöhään ylhäällä, metsästitkö kummituksia? Riina myhäili.
- Ei, en metsästänyt. Tosin sisälle livahtanut kissa säikäytti minut aika hyvin. Tomi kertoi.
- Kissa? Kai sinä sen pistit takaisin ulos. En voi sietää kissoja! Riina huudahti, puistellen päätään.
- Totta kai. Tomi sanoi rauhoitellen, ja antoi suukon Riinan poskelle. Riina hymyili, jatkaen munien paistamista. Puolenpäivän aikaan pihaan kaartoi punainen Honda, josta astui ulos hieman yli kolmekymppinen mies, vaimoineen ja kaksostensa kanssa.
- Seppo, terve! Tomi sanoi kävellen pihalle. Seppo, vaimoineen katseli suurta taloa hämmästyneenä.
- Ei ole totta, tämäkö se on tosiaan? Hän kysyi. Tomi vilkaisi kartanoaan ylpeänä.
- Kyllä! Hän sanoi, ja kätteli perheen läpi.
- Seppo! Riina huudahti juosten ovesta ulos. Hän hyppäsi veljensä kaulaan, ja meni sitten halaamaan Sepon vaimoa Einiä. Tomi kaivoi kaksosille karkkipussin taskustaan, molemmat olivat kymmenenvuotiaita. Tomi kaivoi kaksosille karkkipussin taskustaan, molemmat olivat kymmenenvuotiaita. Erkki ja Sanni, Seppo ja Eini olivat tavanneet nuorina, ja nuorina heistä oli tullut vanhempiakin. Tomi esitteli Sepolle ja Einille rakennusta, samalla kun Riina teki lapsille välipalaa keittiössä.
- Uskomatonta, että näin komea rakennus on ollut autiona. Seppo tokaisi.
- Niin, ja äläkä kysy kummitteleeko täällä. Eikä kartanolla ole mitään skandaalien syövyttävää menneisyyttä. Tomi sanoi naureskellen.
- Mistäs sinä sen tiedät? Seppo kysyi.
- Kiinteistövälittäjä väitti niin. Tomi sanoi, potkaisten ison kiven, takapihan polun varresta, heinikkoon.
- Luuletkos jos kiinteistövälittäjä olisi kertonut kaiken mitä täällä on mahdollisesti voinut sattua, niin olisitko silloin ostanut tilan? Seppo sanoi. Tomi pysähtyi.
- Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan. Pitää varmaan joskus perehtyä historiaan. Ullakolta saattaa löytyä jotain vanhoja päiväkirjoja, mikäli löydän ullakon luukun. Tomi virkkoi, jatkaen taas kävelyään.
- Etkö ole löytänyt sitä? Seppo ihmetteli, sytyttäen taas uuden tupakan.
- Ei, se on kuulemma muurattu umpeen. Ullakko vilisee kuulemma lepakoita. Tomi sanoi. Seppo ihmetteli suuresti tätä kaikkea, että kartanolla oli mitätön historia, sekä muurattu ullakko. Hän katseli kartanon pieniä ullakon ikkunoita.
- Oletko edes katsonut ikkunoista sisään? Hän kysyi. Tomi pysähtyi katsomaan ikkunoita.
- Ei, en ole. Hän sanoi, ja kohta miehet olivatkin kiipeämässä katolle. Vanhat palotikkaat heiluivat ja nirskuivat uhkaavasti, samalla kun miehet nousivat ylemmäksi. Tomi ja Seppo katsoivat ikkunoista sisään. Pimeydessä ei näkynyt juuri kuin paljon laatikoita.
- Ikkunat ovat niin pieniä, että me emme mahdu näistä sisään. Kolmannesta kerroksesta voisi katsoa, näkyykö muurauksen jälkiä. Seppo tuumasi. Yhtäkkiä ikkunaa päin hyppäsi jokin, ja molemmat miehistä säpsähtivät niin että Seppo meinasi pudota katolta. Ikkunaa päin oli lentänyt lepakko, joka näytti tuupertuneen iskusta. Seppo ja Tomi laskeutuivat katolta sydän hakaten voimakkaasti.
- Helvetin lepakot. Tomi sanoi, ja kaverukset menivät sisälle. Eini keinui vanhassa pihakeinussa, ja naureskeli miesten toilailulle. Riina toi Einille paukut keinuun, ja istui itsekin alas.
- Mitäs ne pojat oikein touhuavat? Hän kysyi.
- Kiipesivät äsken katolle katselemaan ullakon ikkunoista. Säikähtivät ilmeisesti lepakkoa. Eini nauroi. Riina hymähti ja pyöritteli päätään. Kaksoset touhusivat, voileivät käsissään, vanhan suihkulähteen ympärillä. Tomi ja Seppo nousivat kolmanteen kerrokseen, joka oli vielä huonommassa kunnossa kuin muut kerrokset. Tomi muisti huoneen, jonka oli eilen nähnyt, joka oli jätetty entiselleen. Hän ja Seppo availivat kolmannen kerroksen ovia, mutta Tomi ei löytänyt kyseistä huonetta.
- Tämähän kumma, kyllä se huone eilen oli paikalla. Hän virkkoi.
- Joo, kummitushuone. Seppo nauroi.
- Jää tänne odottamaan, ja jätä ovet auki joka huoneesta. Tomi sanoi ja lähti alakertaan, kävellen ulos. Hän haki tikkaat ja nousi kolmannen kerroksen kohdalle, huoneen ikkunaan jonka oli eilen nähnyt. Huone oli paikallaan, tavaroineen, mutta ovi oli kiinni.
- Mitä helvettiä? Tomi tuumasi laskeutuen alas tikkaita. Hän kiipesi takaisin kolmanteen kerrokseen. Seppo odotteli Tomia, poltellen savuketta. Kaikki ovet näyttivät olevan auki.
- Et sulkenut yhtään ovea? Hän kysyi. Seppo kielsi sulkeneensa yhtään huoneen ovea.
- Miten helvetissä se huone sitten näkyy ikkunasta? Tomi ihmetteli. Seppo katseli käytävää, ja huomasi toisen käytävän olevan lyhyempi kuin toisen. Hän käveli seinän luo ja koputti seinää.
- Kuulostaa ontolta.. Hän tuumi. Seppo ja Tomi hakivat työkalut. Seppo ja Tomi alkoivat hakata seinää moukarilla. Seppo otti vauhtia, ja iski varman, lujan iskun seinään, ja moukari menikin siitä läpi. Moukarin iskun synnyttämästä reiästä puhalsi kova tuuli, sylkäisten pölyä huoneeseen. Seppo ja Tomi yskivät hetken, kunnes he kurkistivat reikään. Käytävä jatkui vielä jonkin verran, ja sen varrella oli muutama huone.
- Mitäs helvettiä varten tämä käytävä on muurattu umpeen? Tomi ihmetteli.
- Eiköhän se selviä! Seppo sanoi ja tarttui moukariin. Puolituntia myöhemmin hutera kiviseinä oli purettu. Tomi pyyhkäisi hikeä ja katseli vanhaa pölyistä käytävää.
- Mistä muuten se tuuli tuli aiemmin, jos täällä on kaikki ikkunat kiinni? Seppo mietti. Tomi nosti katseensa Seppoon, eikä oikeastaan halunnut edes arvailla. Miehet astuivat käytävään, ja Tomi tunsi itsensä jotenkin vaivautuneeksi, mutta ei välittänyt. Hän availi huoneiden ovia, ja pian löysikin huoneen, jonka oli ikkunasta nähnyt. Seppo ja Tomi tutkivat huonetta mielenkiinnolla, ja totesivat että huoneessa oli aikoinaan asuttu, ei hotelli huoneena, vaan ihan asumuksena. Lisäksi katossa oli ullakon luukku.
- Eihän luukkua ole muurattu umpeen. Tomi tuumasi. Seppo availi laatikoita, ja löysikin päiväkirjan, mutta ei sanonut siitä Tomille. Hän laittoi sen paitansa alle, tuumaten lukevansa sen myöhemmin. Tomi vetäisi ullakon luukun auki, josta rymähti maahan tikkaat.
- Pitää hakea taskulamppu... Seppo tuumasi katsoen pimeyteen. Tomi nyökkäsi ja lähti huoneesta. Alakerrasta hän otti taskulamput, mutta aulassa hän oli tuntevinaan sikarin tuoksua. Hän haisteli ilmaa vähän aikaa, ja totesi tosiaankin haistavansa sikarin tuoksun. Tomi ajatteli kuitenkin sen olevan Sepon tupakoiden tuotosta. Hän lähti takaisin yläkertaan, ja pian miehet kiipesivätkin varovasti ullakolle. Ullakko oli täynnä vanhaa tavaraa, ja laatikoita, joissa oli kirjoja ja muita lehtiöitä. Tomi ja Seppo kantoivat laatikoita alas ullakolta, Tomi löysi jopa vanhan vieraskirjan. Riina ja Eini tulivat myös huoneeseen.
- Minkä takia tämä käytävä oli muurattu umpeen? Riina kysyi.
- Se selviää varmaankin näistä kirjoista ja sun muista papereista. Tomi virkkoi.
- Toivottavasti. Tomi voitko käydä kyläkaupassa, meiltä puuttuu voita ja maito on vähissä. Alamme tehdä ruokaa. Riina kysyi.
- Totta kai. Lähden saman tien käymään. Tuletko Seppo mukaan vai? Tomi kysyi.
- Minä jään tutkimaan näitä kirjoja. Seppo tuumasi. Tomi lähti pian autollaan kohti kyläkauppaa, joka sijaitsi melkein kahdenkymmenen kilometrin päässä. Kyläkaupassa ollessaan, hän huomasi että häntä tuijotettiin. Kassalle tullessaan hän tervehti kohteliaasti.
- Sinäkö siellä kartanolla työskentelet? Kysyi vanha kauppias.
- Minä omistan sen. Tomi sanoi. Kauppias vain pyöritteli päätään.
- Olkaahan sitten varovaisia siellä... Mies sanoi.
- Mitä tarkoitat? Mitä siellä kartanossa oikein on tapahtunut? Löysimme tänään käytävän, joka oli muurattu umpeen. Tomi ihmetteli.
- Minna? Mies huusi, ja takahuoneesta tuli pian nuori kaunis nainen.
- Niin? Tämä kysyi.
- Tuuraa minua hetki, pidän tauon. Mies sanoi ja saattoi Tomin ulos.
- En halua pelotella, mutta kartanonne on jotain muuta miltä näyttää. Mies kertoi.
- Mitä te tarkoitatte? Tomi ihmetteli.
- Talossa on vuosien aikana tapahtunut omituisia onnettomuuksia, sekä murhenäytelmiä. Että älkää antako talon vaikuttaa mieleenne. Pari edellistä omistajaa on menettänyt järkensä. Mies kertoi.
- Minkä takia? Tomi kysyi.
- Älkää kertoko tästä läheisillenne, mutta he väittivät nähneensä aaveita, sielujen irvikuvia, itse piruja. Keskellä korpea ja yöllä voi tietenkin nähdä kaikenlaista. Älkää te antako mielikuvituksen lentää liikaa. Mies sanoi.
- Kartanossa siis kummittelee? Tomi kysyi ihmeissään.
- Sitä minä en tiedä. Kerroin vain mitä olen kuullut. Hyvä että teillä on seuraa siellä. Ette ole aivan yksin. Mies sanoi.
- En siis todellakaan halua pelotella, mutta älkää kertoko läheisillenne, etteivät he järky. Mies sanoi, ja kätteli Tomia.
- En minä pienistä pelästy. Tomi sanoi ja astui autoonsa. Matkalla hän mietti miehen kertomaa, Tomi ei uskonut aaveisiin, mutta rakasti kummitusjuttuja yli kaiken. Häntä myös mietitytti, miksei Markkinen ollut kertonut aiempien omistajien menettäneen järkensä. Luultavasti syystä että saisi myytyä talon. Tomi ei pelännyt menettävänsä järkeään, oli sentään kaksituhattaluku. Kummitusjutut olivat lapsille. Eihän kartanossa ollut mitään selittämätöntä tapahtunut, muuta kuin omituinen tuuli seinään hakatusta reiästä, mutta kai sekin oli selitettävissä. Tomi saapui myöhemmin pihaan, ja huomasi suuresta savupiipusta tupruttavan savua. Hän meni sisälle, ja näki miten Seppo kohenteli tulta, aulan takassa. Lapset juoksivat ovesta ulos, ja keittiöstä kuului kolinaa.
- Tulit sitten jo kaupasta? Ei niistä kirjoista mitään ihmeellistä löytynyt... Seppo tokaisi huomatessaan Tomin.
- Eikö? Tuskin kaikkia ehdit käydä läpi. Tomi virkkoi kävellen keittiöön.
- Kulta tulit jo? Hyvä, muistit varmaankin kaiken? Riina kysyi katsoen pussiin. Tomi oli omissa mietteissään.
- Oletko ihan kunnossa Tomi? Eini kysyi, Tomi ei vastannut vaan mietti miehen sanomisia.
- Oletko nähnyt aaveen? Kysyi Eini nauraen, nyt Tomi hätkähti.
- Aaveen? En minä mitään aaveita ole nähnyt! Hän sanoi ja lähti keittiöstä. Eini ja Riina jäivät kummeksuen katsomaan Tomin perään. Aulaa kohti kävellessään, hän kuuli äkisti baarista väkijoukon äänen, se kesti varmaan kaksi sekuntia, mutta Tomi vannoi kuulleensa väkijoukon äänen. Hän kurkisti pimeään baariin, eikä siellä tietenkään ketään ollut. Tomi sulki silmänsä, hän muisti miehen neuvon, ei pitänyt antaa talon vaikuttaa mieleen. Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään, hän säikähti huutaen. Edessä seisoi Seppo.
- Oletko ihan kunnossa? Tämä kysyi.
- Kyllä, olen vain väsynyt. Tomi sanoi, ja palasi aulaan. Hän nousi yläkertaan, ja meni huoneeseen, jossa kirjat olivat. Hän otti ensimmäisen kirjan käteensä, joka näytti olevan todella vanha päiväkirja. Tomi avasi sen, mutta muut sivut oli revitty, paitsi yksi sivu oli jäljellä.
”31.5.1923. Rakkaani ei enää puhu minulle. Hän istuu päivät ullakolla, tutkien vanhoja papereita. Hänestä on tullut niin väkivaltainen, viime lauantaina hän löi minua. Maanantaina kuristi. Jumalani, menetänkö järkeni ennen kuin henkeni? En jaksa, kukaan ei enää käy kartanossa. Ystävättäreni pelkäävät miestäni, palvelusväestä puhumattakaan. Viime yönä Se vaelsi taas käytävällä, pudottaen taulut. Henrik syytti minua, kävelen unissani. En voi kävellä unissani, jos kuulen Sen vaeltavan käytävillä. Valitus tekee minut hulluksi. Kuulen Henrikin nauravan taas ullakolla, hän puhuu usein yksin. Minulle ei voi puhua, mutta seinille kyllä. Tämä talo on muuttunut uhkaavaksi, haluan polttaa tämän maan tasalle. Mieheni ei sentään ole luopunut pihatöistä, hän puhdistaa suihkulähdettä koko ajan. Tänään hän oli herännyt aikaisin, ja teroitti kirvestä. Ehkä hän vihdoinkin pilkkoo puut, jotka varjostavat rantaa. Elisabeth Truman.”
Muuta ei kirjassa ollut merkintää, vain tyhjiä sivuja sen jälkeen. Tomi pyöritteli päätään ja laski kirjan viereensä, hän päätti polttaa sen ennen kuin Riina tai kukaan lukisi sitä. Muissa kirjoissa oli valtavasti valokuvia. Hän löysi jopa albumin jossa luki ”Truman”. Hän avasi sen ja ensimmäisellä sivulla oli kuva arvokkaan näköisestä herrasta. Kuvan alla luki; ”Henrik”.
- Vai sinä olet, ”seinille puhuja – Henrik”? Tomi virkkoi, katsellen kuvaa. Seuraavalla sivulla oli kuva naisesta, uskomattoman kaunis nuori nainen. Alla luki ”Elisabeth”. Henrikin kuvan alla luki; Syntynyt 13.6.1888 – Kuollut 5.8.1923. Elisabethin kuvan alla luki; Syntynyt 1.1.1899. – Kuollut 31.5.1923. Tomi säpsähti, samana päivänä, kun oli päiväkirjassa viimeinen merkintä. Tomi rupesi ajattelemaan että kartanolla alkoikin olla mielenkiintoinen menneisyys, jonka avulla paikasta tulisi varsinainen turisti houkutus. Samaan kansioon oli kerätty kuvia kartanosta, ihmisineen, sekä lehtileikkeitä.
”Unelmakummun isäntä surmasi vaimonsa kirveellä. Henrik Truman on pidätetty nuoren vaimonsa Elisabeth Trumanin surmasta. Uhrin löysivät tämän ystävät, jotka ihmettelivät Elisabethin katoamista. Henrik Truman istuu kunnanvankilassa, odottamassa tuomiotaan”
”Unelmakummun isäntä, myöntää syyllisyytensä. Henrik Truman myöntää tappaneensa vaimonsa, Elisabeth Trumanin. Henrikin kerrotaan sanoneen olleensa täydessä ymmärryksessä, ja hänet käskettiin tehdä se. Poliisi ei ole saanut selville, kuka käski tappaa Elisabeth Trumanin.”
”Henrik Truman surmasi itsensä. Unelmakummun surmasta syytetty, Henrik Truman tappoi itsensä, hirttäytymällä selliinsä. Henrik Truman oli tuomittu elinkautiseen vaimonsa Elisabeth Trumanin surmasta. Motiivi murhaan jäi epäselväksi.”
Tomi laski kirjan käsistään.
- Voi Luoja, mikä tarina. Tomi sanoi pyöritellen päätään. Markkinen ei ollut maininnut mitään moisesta. Hän päätti piilottaa kirjat, tai polttaa, Riina ei kestäisi moista tarinaa. Tomi otti uuden kirjan käteensä, se kertoi paremmin kartanon syntytarinasta, johon ei sisältynyt mitään väkivaltaista. Tosin alkuperäinen omistaja ei asunut tilalla, kuin puolitoistavuotta. Yhtäkkiä Tomi havaitsi jonkun vilahtavan käytävällä. Hän pudotti säikähtäen kirjan sylistään, ja kurkkasi käytävään. Ei ketään, eikä mitään. Yhtäkkiä hänen takaa kuului naisen naurahdus. Tomi paiskasi huoneen oven kiinni ja kiirehti alakertaan. Hän päätti olla hiljaa asioista. Kaikki istuivat salissa.
- Yläkerrassa on lahoja lautoja, varsinkin siinä uudessa käytävässä, sinne ei mene sitten kukaan! Tomi sanoi. Riina ja muut ihmettelivät miehen käytöstä.
- Parempi kai sitten niin, että onnettomuuksilta vältytään? Eini sanoi.
- Kyllä, ei sinne ole asiaa ennen kuin korjausmiehet on tehneet tehtävänsä. Tomi sanoi ja sytytti tupakan. Hän kaatoi viskipullosta, joka oli pöydällä, itselleen vahvan paukun. Seppo kohenteli tulta, ja ei virkkanut mitään Tomin puheisiin. Riina toi keittiöstä kahvia, ja Eini otti heti itselleen kupillisen.
- Seppo otatko kahvia? Riina kysyi. Seppo ei vastannut, tuijotti vain tuleen. Tomi kiinnitti huomiota Sepon käytökseen, hän tuntui jotenkin poissa olevalta. Hän käveli tämän luo, ja ojensi tälle lasin viskiä. Nyt Seppo hätkähti.
- Ai, kiitos... Hän sanoi ja otti lasin.
- Käydäänkö kävelemässä rannassa? Tomi kysyi, Seppo nyökkäsi ja miehet lähtivät ulos. Naiset kiinnittivät huomiota miesten outoon käytökseen.
- Me lähdemme jo huomenna. Seppo sanoi rikkoen hiljaisuuden. Tomi katsahti oudoksuen Seppoa.
- Vastahan te tulitte. Hän tokaisi katsoen peilityyniä, ilta auringon valaisemaa, järveä. Seppo laski katseensa maahan ja vetäisi syvää henkeä.
- Tiedät että olen täysjärkinen ihminen, tavallinen suomalainen mies, joka ei pienistä hätkähdä. Hän sanoi.
- Kyllä tiedän, kunnon pohjanmaalainen! Tomi naurahti. Seppo hymyili vienosti.
- Niin, se mitä näin hetki sitten, sai kuitenkin minut pelkäämään. Toivon että et pidä minua hulluna kun kerron? Hän jatkoi.
- En pidä. Tomi vannoi.
- Kävit äsken yläkerrassa, niin minä menin pihalle istumaan. Naiset olivat sisällä. Istahdin rappusille, ja sytytin savukkeen, niin näin miten talon nurkalta käveli nainen valkoinen mekko päällään. Nainen oli läpikuultava, sekä tämä oli kokonaan kalpea. Jähmetyin tuijottamaan naista, joka ikään kuin liiti pihalle, se tuijotti minua suurilla silmillä, ja pian alkoi hymyillä, ja samalla sen suusta alkoi vuotaa verta. Sitten se vain katosi. Seppo kertoi. Tomi pysähtyi.
- Ihanko totta? Hän kysyi. Seppo katsoi Tomiin kalpeana ja nyökkäsi hiljaa.
- Minun ei pitäisi kertoa tätä, mutta talossa kuulemma kummittelee. Kyläkauppias kertoi, ja tänne on tapettu nuorinainen. Jotkut ovat menettäneet tässä talossa järkensä. Tomi kertoi, hän olisi jatkanut, mutta yhtäkkiä talolta päin alkoi kuulua voimakasta pauketta, aivan kuin seiniä olisi hakattu moukarilla. Pian naiset juoksivat lasten kanssa ulos talosta, Tomi ja Seppo juoksivat minkä ehtivät näiden luo.
- Mikä tuo ääni on? Riina huusi kauhuissaan, äänen voimistuen talossa. Lapset alkoivat itkeä. Seppo ja Tomi juoksivat sisälle, ja huomasivat äänen tulevan yläkerroksista. Pauke oli niin voimakas että, he joutuivat huutamaan toisilleen äänen yli.
- En uskalla mennä katsomaan! Tomi huusi Sepolle.
- En minäkään! Tämä vastasi huutaen. Yhtäkkiä pauke loppui. Tomi ja Seppo nousivat varovaisesti rappusia ylös, ja toisessa kerroksessa oli ihan hiljaista.
- Minusta tuntuu että lähdemmekin jo tänään. Seppo tokaisi. Tomi ei vastannut, hänet oli vallannut pelko. Yhtäkkiä yhdestä huoneesta leijui valkoinen usva, ja ihan kuin se olisi viheltänyt, tai inissyt hiljaa. Tomi ja Seppo huusivat kauhusta ja lähtivät juoksemaan alas, mutta ulko-ovi heidän edessään paiskautui kiinni. He tarttuivat oven kahvaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Heidän takaa kuului syvä naisen huokaus.
- Vittu minä en tähän helvetin taloon jää! Seppo huusi ottaen hiilihangon takan vierestä, ja heittäen sen ikkunaa kohti, mutta tanko muutti kesken ilma lennon suuntaa, ja syöksyi Seppoa kohti, mutta tämä väisti osuman.
- Tomi? Seppo? Mitä tapahtuu? Kuuluivat naisten hätäiset huudot pihalta. Tomi nosti hiilihangon, ja tunsi miten se oli jäätävän kylmä, hän löi sillä ikkunaruudun hajalle. Yhtäkkiä alkoi aulassa kuulua puheensorinaa, joka voimistui koko ajan. Taulut seinillä keinuivat, ja lamput heiluivat katossa voimakkaasti. Puheensorina lakkasi, ja voimakas ilkeä nauru täytti aulan. Tomi ja Seppo kiipesivät ikkunasta ulos, ennen kuin Tomi pakeni ulos, hän kuuli naisen äänen takaa.
- Polta talo, liian moni kärsii. Ääni toisteli. Tomi pakeni ulos rakkaan puolisonsa luo. Seppo ja Eini seisoivat pihalla rauhoitellen lapsiaan, Tomi näki miten ulko-ovi aukesi yksinään. Hetkeä myöhemmin Seppo perheineen oli pakannut autonsa, ja lähti perheineen pois.
- Minä en jää tänne yöksi. Riina sanoi. Tomi nyökkäsi.
- En minäkään. Hän totesi. He lähtivät takaisin kaupunkiin ja seuraavana päivänä Tomi otti yhteyttä Suomen paranormaaleiden ilmiöiden tutkijoihin. Viikon päästä Tomin puhelin soi.
- Haloo? Hän vastasi puhelimeen.
- Ville Laurinen täältä SPI;stä terve. Me olemme tutkineet taloa nyt viikon verran, ja juttu siirtyy nyt poliisille. Kertoi tutkija Tomille. Tomi hätkähti.
- Poliisille? Miksi poliisille? Hän kysyi.
- Löysimme talon ullakolta arkun, joka oli aika ovelasti piilotettu. Sen sisällä oli ruumis, luuranko, mutta poliisi aloittaa tutkimukset talon historiasta. Meillä on dokumenttia vahvasta kummittelusta talossa, suosittelen talon myymistä valtiolle että poliisi voi aloittaa tutkimukset talossa. Laurinen suositteli. Tomi huokaisi, ja nyökkäsi. Hän myi talon, hänen unelmansa suuresta kesäkartanosta olivat jääneet turhiksi. Kiinteistövälittäjä Markkinen kertoi myöhemmin tienneensä talon synkästä menneisyydestä, mutta kiisti kummittelun. Myöhemmin syksyllä Tomi sai kuulla että taloon oli iskenyt salama ja se oli palanut maan tasalle. Unelmakummun synkät salaisuudet jäivät mysteereiksi, mutta vielä talon palamisen jälkeenkin, kerrotaan tontilla kuutamo öisin kävelevän nuoren naisen hahmon.
LOPPU
Kevätaamun, kevyesti lämmittävä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Linnut lauloivat, ja sää oli taivaallinen. Hiljaisella hiekkatiellä ei liikkunut ketään. Suuret männyt, kuuset ja koivut varjostivat sen soraista pintaa. Maantien pinta oli kostea, yöllä sataneesta vedestä, eikä aurinko päässyt sitä kunnolla kuivattamaan. Hiljaisuuden rikkoi auton ääni, jonka renkaista pienet kivet sinkoilivat rapisten ympäriinsä.
- Herra Ranta, olen varma että tulette ihastumaan taloon. Kiinteistövälittäjä Markkinen sanoi, vaihtaen auton vaihdetta välillä.
- Sano Tomi vaan. Paikka on aika syrjässä kylläkin? Tomi sanoi, puristaen salkkua käsissään, kovan vauhdin tuoman pelon takia.
- Niin, mutta tänne vedetään ensi vuonna asfalttitie, ja siltaa parannellaan. Mitkä suunnitelmanne taas olivatkaan kartanon suhteen herra Ranta, tai siis Tomi. Markkinen naurahti.
- No varmasti tämä kesä ja syksy, kuluu varmasti paikan kunnostamiseen. Jos, tietysti paikka on ihanteellinen. Aion perustaa kesäkartanon. Tomi kertoi.
- Niin, tehän omistatte sen motelliketjun. Markkinen tokaisi. Musta mersu, ylitti vanhan puisen sillan.
- Niin, kyllä omistan. Tomi sanoi uppoutuen hetkeksi muistoihin. Markkinen vilkaisi Tomia, joka oli pukeutunut pukuun, mutta oli vasta alle kolmekymppinen.
- Olette menestynyt mies, noin nuoreksi kaveriksi. Tämä virkkoi. Tomi hymähti.
- Isäni perinnöstähän minä elän. Motelliketjun perusti isäni aikoinaan. Aion laajentaa suvun nimeä perustamalla hotelleja. Tämä kesäkartano on ensimmäinen projektini. Hän kertoi.
- Uskon kyllä kartanon miellyttävän. Se on toiminut aikaisemminkin hotellina, tosin ympäri vuorokautisena. Vahinko että se on vuosia ollut tyhjillään. Markkinen sanoi, painaen kaasua. Tomi tarrasi kädenpidikkeestä kiinni.
- Onko meillä jotenkin kiire? Hän kysyi huvittuneena.
- Ai, anteeksi. Minulla on vielä kaksi tontti esittelyä tänään. Hermoissani en huomaakaan nopeutta. Markkinen kertoi, aivan kuin häntä tosiaan hermostutti talon esittely.
- Ei teidän tarvitse jännittää esittelyä, enköhän tule pitämään paikasta. Turistit tykkäävät maalaismaisemista, ja vanha kartano järven rannalla? He tulevat varmasti ihastumaan! Tomi rauhoitteli Markkista.
- Sehän on mukava kuulla. Markkinen sanoi rauhoittuen.
- Niin miksi kartano on ollut niin kauan tyhjänä? Tomi kysyi.
- Kartano on tosiaan rakennettu vuonna 1880, ja sen omisti silloin rikas maaherra. Tosin kovinkaan monta vuotta ei mies perheineen jaksanut olla maaseudun rauhassa, myyden talonsa pois. Kartanon seuraava isäntä asui perheineen kolmekymmentä vuotta. Isäntä kuoli sitten onnettomuuden seurauksena, ja leski jäi yksin. Heidän poikansa olivat molemmat kuolleet, ilmeisesti johonkin sairauteen. Eikä ollut perijää. Leski ei jaksanut suuressa kartanossa yksin ja myi sen eräälle rikkaalle pariskunnalle. He asuivat kartanossa neljäkymmentä vuotta, jonka aikana emäntä kuoli, ja mies meni uusiin naimisiin. He myivät talon sitten maakunnalle, koska molemmat perheen pojat menehtyivät talvisodassa. Eikä näin ollen talolla ollut perijää. Maakunta piti kartanoa tyhjänä vuoteen 1960, jolloin kartano muutettiin hotelliksi. Hotellina se toimi vuoteen 1993, jolloin se sitten suljettiin asiakaspulan vuoksi. Paikkaa on pidetty kunnossa joka toinen vuosi, että se on ainakin asumiskelpoinen! Markkinen kertoi, äänessään ehkä hivenen ylpeyttä paikasta.
- En halua loukata, mutta kartanolla on aika tylsä historia. Eikö siihen liity mitään skandaaleja, tai mitään? Tomi kysyi. Markkinen katsoi epävarmasti Tomia, ja käänsi sitten nopeasti katseen tiehen.
- Ei, tämä on ollut rauhallinen paikka. Tämä sanoi. Yhtäkkiä auton edestä juoksi mustakissa, jonka seurauksena Markkinen joutui jarruttamaan voimakkaasti. Tomi tarrasi kojelaudasta kiinni.
- Huh, sehän oli lähellä. Hiton kesäkissat. Markkinen kirosi, vaihtaen vaihdetta nopeasti, lähtien liikkeelle.
- Niin, hiton kesäkissa, ottaen huomioon että on kevät. Tomi sanoi huokaisten säikähdystään.
- Mustakissa tien yli, no onnettomuudelta vältyttiin. Markkinen naurahti.
- Musta kissa ylittämässä tietä, tietää onnettomuutta tulevaisuudessa. Toivotaan ettei näin ole! Tomi sanoi. Auto jatkoi matkaansa autiolla soratiellä. Tomi kiinnitti huomiota, ettei alueella paljon ollut asutusta.
- Lähimpään kauppaan on laskujeni mukaan viisitoista kilometriä. Tomi mutisi.
- Onhan tämä syrjässä, mutta eikös lomailijat halua rauhaa? Markkinen tokaisi. Tomi käänsi katseensa Markkiseen.
- Ei edes aaveita? Hän kysyi.
- Anteeksi kuinka? Markkinen kysyi säpsähtäen.
- Onko kartanossa aaveita? Tiedäthän? Kummitusjuttuja? Tomi kysyi nauraen.
- Olen pahoillani, ei minun tietääkseni minkäänlaisia. Mutta voittehan te niitä kehittää, saadaksenne lisää turisteja! Markkinen nauroi hiljaa. Tomi hieroi parransänkeään ja nyökytteli päätään.
- Ehkä keksin, jotain värikästä. Hän tokaisi. Pian auto kaartoi hiljaiselle ja hämärälle pikkutielle. Ruostuneessa ja vääntyneessä tienviitassa luki; ”Kartano Unelmakumpu”.
- ”Unelmakumpu”? Tomi tokaisi. Markkinen hymyili, tietäen että Tomi, tämä nuori yrittäjä, tulisi hämmästymään. Auto ajoi suuren upean kartanon etupihaan. Piha kasvoi pitkää ruohoa, ja sen keskellä oli vanha suihkulähde, jota peitti sammaleet, että oksat. Kartano oli valtava, se oli kokonaan valkoinen, kolmekerroksinen, ikkunat laudoitettu kiinni. Valkoinen maali, näytti rapistuvan sen upeista kiviseinistä. Etuoven yllä oli parveke toisessa kerroksessa, ja sitä piti pystyssä upeat valkoiset marmoripylväät. Tomi katsoi valtavaa rakennusta hämmästyneenä.
- Et ole tosissasi, ettei kukaan ole tätä kartanoa halunnut itselleen? Hän sanoi. Markkinen myhäili, hän tiesi tehneensä hyvän vaikutuksen. Hän pysäytti auton etuovien eteen. Tomi astui autosta katsoen taloa, hän oli niin hämmästynyt, että yksi suomen suurimmista kartanoista, oli vuosikaudet seisonut tyhjänä. Markkinen käveli etuovelle, ja avasi munalukon, joka piti ovea paksulla ketjulla kiinni.
- No on teillä turvajärjestelyt. Tomi virkkoi, katsellen kun Markkinen irrotti paksun ketjun oven edestä.
- Talossa on vielä toimivat vedet, sähköt ja osa vanhasta irtaimistosta on vielä tallella, joten pakko pitää huolta ettei kodittomat tai huligaanit pääse rikkomaan paikkoja. Tämä kertoi. Markkinen avasi kaksi valtavaa mustaa puuovea, jotka narisivat vanhuuttaan.
- Tervetuloa... Markkinen sanoi, osoittaen tietä Tomille. Tomi astui suureen, hämärään aulaan. Markkinen tuli perästä, ja käveli vastaanottotiskin taakse, avaten sulakelaatikon, sieltä hän laittoi sähköt päälle. Pian koko aula valkaistui. Tomi katsoi ihmeissään valtavaa aulaa. Sen salissa oli vielä vanhat nahkatuolit pöytineen, ja tuhkakuppeineen. Salin peräosasta lähti valtaan suuret rappuset ylempiin kerroksiin.
- No niin, tosiaan. Ensimmäisessä kerroksessa on ruokasali, baari, lukusali, ja keittiö luonnollisesti. Markkinen kertoi. Tomi kierteli aulaa, hän pysähtyi pienen pöydän ääreen ja pyyhkäisi tuhkakuppia sormellaan.
- Täällä on vielä tumppi ja tuhkaa, on tainnut edellinen siivooja olla hieman huolimaton. Markkinen vilkaisi ja näki pölyisen sikarin tumpin kupissa.
- Törkeää huolimattomuutta. Hän vain mörähti ja käveli erään lasioven luokse.
- Täällä meillä on baari. Hän kertoi ja Tomi seurasi Markkista. He saapuivat pitkään huoneeseen, jonka seinillä oli valtavat määrät vanhoja maalauksia ja valokuvia. Huone oli täynnä pöytiä ja takaosassa oli suuri baaritiski.
- Tämä on baaritila, baarikaappi on valitettavasti tyhjä! Nauroi Markkinen. Tomi hymähti nyökytellen. Kartano oli iästään huolimatta loistavassa kunnossa, tapetti tulisi vain uusia ja muitakin korjauksia varmasti. Tunti kului nopeasti, ja pian koko tila oli esitelty.
- Herra Markkinen, olen tehnyt päätökseni. Ostan tilan! Tomi tokaisi esittelyn päätteeksi.
- Hienoa, ette varmasti tule pettymään! Markkinen sanoi ja kätteli tyytyväisenä Tomia.
- Tulkaa huomenna toimistolle tekemään paperit selväksi, ja Unelmakumpu saa sitten uuden omistajan! Tämä sanoi kaivaen papereita salkusta. Tomi vilkaisi ullakkotason ikkunoita.
- Muuten mitä ullakolla on? Hän kysyi. Markkinen pudotti vahingossa papereita maahan, ja kumartui nopeasti nostamaan niitä.
- Ullakko? Itse asiassa en tiedä miten sinne pääsee. Siellä kuulemma on vain todella vanhaa rojua, joskus seitsemänkymmentä luvulla sen luukku muurattiin kiinni, kun lepakot valtasivat sen. Markkinen kertoi, nostaen paperinsa.
- Vai niin, no ei se mitään. Tomi virkkoi, astuen autoon.
Sinä iltana Tomi saapui kotiinsa Espoossa.
- Kulta olen kotona! Hän huudahti ovelta. Keittiöstä käveli Tomin avopuoliso Riina. Hän halasi Tomia ja antoi suukon suulle.
- No kävitkö kartanolla? Riina kysyi kävellen takaisin keittiöön, Tomi perässään.
- Kävin, ja ostin. Tomi sanoi. Riina pysähtyi.
- Mitä? Et sitten kysynyt minulta mielipidettä? Tämä virkkoi.
- Kulta, tietysti arvostan mielipidettäsi, mutta kun näet paikan niin et varmasti kadu sitä että ostin sen. Paikka tulee tekemään meidät rikkaaksi! Tomi sanoi ottaen oluen jääkaapista. Riina sekoitteli kastiketta kattilassa, ja tuumi hetken.
- Niin, olet luultavasti oikeassa. Sinulla on liiketoiminnassa tiettyä vaistoa. Lomamme alkavat huomenna, mikä siis on suunnitelma? Hän kysyi.
- Käyn huomenna tekemässä paperit Markkisen toimistolla kuntoon. Lähdemme sitten Unelmakumpuun muutamaksi viikoksi laittamaan paikkoja kuntoon. Tomi sanoi, ottaen pitkän huikan oluesta.
- Se on varmasti mukavaa, mutta veljeni perheineen tulee käymään luonamme? Riina muistutti.
- Hei, menemme maalaiskartanoon, siellä on varmasti tilaa veljellesi. Sitä paitsi, veljesi on rakennusammattilainen, hän voisi olla suurenakin apuna kartanolla. Tomi sanoi, kävellen sitten olohuoneeseen. Riina tuli hänen viereensä.
- No Seppo ihastuu varmasti paikkaan, ja lapsilla on tilaa leikkiä. On sinullakin seuraa ja minulla. Riina tokaisi.
- Olisihan se kiva että on sitä omaakin rauhaa... Tomi naurahti näykkäisten Riinaa korvan lehdestä.
- Oletkos siinä... Riina sanoi nauraen.
- No olenhan minä tässä! Tomi nauroi. Seuraavana päivänä Tomi astui Markkisen kiinteistövälityksen huoneeseen.
- No niin herra Ranta, paperit ovat tässä ja avaimet! Markkinen sanoi nousten tuolistaan, ja kätellen Tomia.
- Lähdenkin täältä suoraan muijan kanssa talolle. Kesä taitaa kulua kunnostuksessa... Tomi virkkoi kirjoittaessaan papereita.
- Mikäs siinä, sitten. On sitä sen verran pidetty kunnossa, että tokko se kummempia remontteja tarvitsee. Markkinen kertoi.
- Nimi on nyt papereissa. Ensimmäinen maksuvuosi on siis korottomana, ja siitä sitten korkojen kera, eikös se näin ollut? Tomi kysyi.
- Kyllä se juuri näin oli. Markkinen sanoi, katsoen paperit vielä läpi.
- Tässä on sitten avain. Onneksi olkoon, olette Unelmakummun uusi isäntä! Markkinen sanoi kätellen Tomia, ja ojentaen sitten nipun avaimia.
- Tässä on avain kassakaappiin, joka sijaitsee toisen kerroksen johtajan toimistossa. Kassakaapissa on laatikko, joka sisältää avaimet jokaiseen huoneeseen, vara-avaimineen ja näin. Onnea yritykselle! Markkinen toivotti, pyyhkien hikeä kaljultaan. Markkinen oli jotenkin hermostunut, mutta se ei Tomia häirinnyt. Hän ja Riina aloittivat matkan kohti Porvoon vanhaa maalaiskuntaa, jonka synkkien metsien takana sijaitsi suuri kartano, Unelmakumpu. Riina katseli samaisen hiekkatien metsikköä, jota pitkin Tomi oli edellisenä päivänä ajanut.
- Miten vanha se talo on? Riina kysyi, laittaen musiikkia pienemmälle.
- Kartano. Tomi sanoi.
- Mitä? Riina kysyi ihmeissään.
- Se ei ole mikään talo, se on kartano. Tomi sanoi.
- Nussitaan pilkkua nyt sitten sen verran, että kartano. Riina nauroi.
- Kartano on rakennettu 1880. Omistajia ollut vuoteen 1950 asti, ja 1960 luvulla siitä tehtiin hotelli. Vuodesta 1993 tyhjillään. Tomi sanoi.
- Onko mitään meheviä skandaaleja, tai julmuuksia historiassa? Riina kysyi mielenkiintoisena.
- Kumma juttu, mutta ei kuulemma ole mitään. Tomi kertoi.
- Ei mitään? Kai edes, kummitustarinoita? Riina kysyi ihmeissään.
- Ei edes niitä. Tomi vastasi.
- No on siinä kartano! Riina tokaisi pettyneenä. Hetkeä myöhemmin auto kaartoi suuren kartanon pihaan. Riina katsoi hämmästyneenä valtavaa kartanoa.
- Olit oikeassa, tämä ei ole talo! Hän tokaisi Tomille, joka hymyillen alkoi purkaa tavaroita peräkärrystä. Tomi otti laukut käsiinsä, ja käveli etuovelle. Hän poisti ketjun, ja avasi suuret ovet täysin auki.
- Parempi tuulettaa tätä taloa, varmaan viikko tuntuu hyvältä ajalta! Tomi naurahti. Riina katsoi valtavaa aulaa.
- Uskomaton paikka, onko tämä kaikki meidän? Hän kysyi.
- Meidän! Tomi tokaisi ylpeänä, laittaen sähköt päälle. Yhtäkkiä jukeboksi nurkassa käynnistyi samalla.
- Oho, tuota en eilen huomannutkaan. Suoraan kuusikymmentäluvulta. Tomi sanoi kävellen jukeboksin luo. Hän pyyhkäisi paksun pölyn ja lian jukeboksin lasipinnasta. Sisällä ei ollut levyjä.
- Pitää ostaa jostain vanhoja levyjä, joita tuo soitin voisi soittaa. Riina sanoi katsellen ympärilleen.
- Niinpä. meidän täytyy poistaa laudat ikkunoista tänään. Puutarhavajassa on varmaankin tikkaat ja sorkkarautoja. Tavarat kannettiin sisälle, ja puutarhavajasta löytyi kahdet, pitkät tikkaat sekä työkaluja. Päivä kului sujuvasti, molempien poistaessa lautoja ikkunoista. Tomi oli jo edennyt kolmanteen kerrokseen, ja erään huoneen ikkunan lautoja poistaessaan, hän huomasi huoneen olevan täynnä huonekaluja. Aivan kuin sen edellinen omistaja olisi lähtenyt kiireellä, muissa huoneissa ei ollut kuin pöytiä, tauluja ja sänkyjä. Yhtäkkiä Tomin huomion herätti Riinan kirkaisu. Hän laskeutui nopeasti tikkaat alas ja juoksi kartanon taakse. Riina laskeutui juuri hädissään tikkaita alas.
- Mikä hätänä? Tomi kysyi.
- Tuolla ikkunassa on päätön nainen mekko päällä! Riina huudahti hätääntyneenä.
- Oletko aivan varma? Tomi kysyi rauhoitellen tyttöystäväänsä.
- Olen! Riina huudahti. Tomi kiipesi tikkaat varovasti toiseen kerrokseen, ja kurkisti sisään ikkunasta. Hän säpsähti nähdessään mekkopäällä olevan naisen, alkaen sitten nauraa.
- Kulta! Täällä on nainen ilman päätä! Nimittäin sovitusnukke! Tomi nauroi, ja laskeutui alas tikkaita.
- Ei ole hauskaa. Säikähdin oikeasti, ja pahasti. Nuoruuden kummitustarinat mummoni talosta, on jättänyt ehkä pienet traumat. Riina huudahti.
- Huone on ilmeisesti ollut vanha palvelusväen huone, siellä näkyi olevan vanha ompelukone, ja seinän vieressä lisää sovitusnukkeja. Että jatketaanpas töitä, ei enää montaa ikkunaa avattavana. Nopeasti nyt ennen kuin pimeä laskeutuu! Tomi sanoi taputtaen naistaan pyllylle.
- Joo.. Riina sanoi ja kiipesi takaisin ylös. Iltaan mennessä kaikki laudat oli poistettu ikkunoista. Tomi ja Riina veivät tavaransa toisen kerroksen huoneeseensa, ja laittoivat puhtaat lakanat patjoihin, kunhan ne oli ensin kopistettu. Yö saapui, Tomi vaelsi pölyisen kartanon käytävillä. Hän kävi jääkaapilla, ja kaatoi itselleen viskipaukun, ja sytytti savukkeen. Riina oli käynyt jo nukkumaan. Tomi vaelsi baariin, ja katseli seinällä olevia kuvia. Hämmästykseksi seinällä oli kuvia hotellin entisistä asiakkaista. Vieraiden joukossa oli entinen presidentti Kekkonen, monia vanhan ajan näyttelijöitä, kuten Olavi Virta ja Tauno Palo. Paikka oli ollut näköjään suosittu aikoinaan. Yhtäkkiä aulasta kuului ääntä. Tomi käveli aulaan, eikä siellä ollut ketään.
- Huhuu? Hän huusi. Vastausta, ei kuulunut.
- Täällä ei pitänyt kummitella... Tomi naureskeli. Yhtäkkiä vastaanottotiskille hyppäsi kissa maukuen, pudottaen samalla joitakin papereita maahan. Tomi käännähti huutaen säikähdyksestä, mutta naurahti sitten.
- Hei pikkukaveri. Tulitkos sisään kun tuuletimme kartanoa päivällä? Tomi sanoi silittäen mustan kissan päätä.
- Ettet vain ole se sama kissa, joka melkein jäi Markkisen auton alle? Tomi jatkoi lepertelyään. Täysikuu paistoi upeasti valtavan eteishallin, rappusten yläpäässä sijaitsevasta ikkunasta. Kissa hyrisi mielissään Tomin rapsuttaen sitä korvan takaa. Hän nosti kissan syliinsä ja vei sen keittiöön, hän kaatoi kissalle maitoa lautaselle, ja antoi sen kissalle.
- Riina, siis tyttöystäväni, inhoaa kissoja. Mutta pidetään tämä salaisuutena. Sinun täytyy lähteä yönselkään, mutta tule takaisin joskus, jos minulla olisi sinulle vaikkapa silakoita. Tomi sanoi hymyillen. Kissa lipitti mielissään maitoa. Maidon juotuaan, Tomi vei kissan ulos rappusille, ja laski sen maahan.
- Tulehan maidolle toistekin! Hän sanoi ja katsoi miten kissa tallusti ulos, ja kääntyi vielä nurmikon reunassa katsomaan Tomia, kunnes juoksi pitkään heinikkoon. Tomi hymähti, ja palasi sisälle. Hän palasi huoneeseensa, ja asettui nukkumaan. Aamu aurinko herätti Tomin, paistamalla vanhoista repaleisista verhoista sisään. Tomi venytteli ja katseli ulos ikkunasta, kaukana heiluivat kuusen latvat, tuulen mukana. Tomi haukotteli ja katsahti viereensä, Riina oli näköjään jo noussut ylös. Tomi puki myös päällensä ja käveli alakertaan, keittiöstä kuului kolinaa, jossa Riina tekikin aamupalaa. Tomi avasi oven ja jäi ovensuuhun nojaamaan, katsellen Riinan kokkausta.
- Älä vain sano että, sinä teet ruokaa? Hän sanoi hymyillen, Riina säpsähti ja kääntyi.
- Pakko kai se jonkun on tehtävä! Hän tokaisi ja jatkoi munien paistamista.
- Seppo soitti, he ovat puolenpäivän aikaan täällä. Riina muistutti.
- Ai, annoitko ajo-ohjeet? Tomi kysyi kävellen jääkaapille.
- Totta kai. Olit muuten myöhään ylhäällä, metsästitkö kummituksia? Riina myhäili.
- Ei, en metsästänyt. Tosin sisälle livahtanut kissa säikäytti minut aika hyvin. Tomi kertoi.
- Kissa? Kai sinä sen pistit takaisin ulos. En voi sietää kissoja! Riina huudahti, puistellen päätään.
- Totta kai. Tomi sanoi rauhoitellen, ja antoi suukon Riinan poskelle. Riina hymyili, jatkaen munien paistamista. Puolenpäivän aikaan pihaan kaartoi punainen Honda, josta astui ulos hieman yli kolmekymppinen mies, vaimoineen ja kaksostensa kanssa.
- Seppo, terve! Tomi sanoi kävellen pihalle. Seppo, vaimoineen katseli suurta taloa hämmästyneenä.
- Ei ole totta, tämäkö se on tosiaan? Hän kysyi. Tomi vilkaisi kartanoaan ylpeänä.
- Kyllä! Hän sanoi, ja kätteli perheen läpi.
- Seppo! Riina huudahti juosten ovesta ulos. Hän hyppäsi veljensä kaulaan, ja meni sitten halaamaan Sepon vaimoa Einiä. Tomi kaivoi kaksosille karkkipussin taskustaan, molemmat olivat kymmenenvuotiaita. Tomi kaivoi kaksosille karkkipussin taskustaan, molemmat olivat kymmenenvuotiaita. Erkki ja Sanni, Seppo ja Eini olivat tavanneet nuorina, ja nuorina heistä oli tullut vanhempiakin. Tomi esitteli Sepolle ja Einille rakennusta, samalla kun Riina teki lapsille välipalaa keittiössä.
- Uskomatonta, että näin komea rakennus on ollut autiona. Seppo tokaisi.
- Niin, ja äläkä kysy kummitteleeko täällä. Eikä kartanolla ole mitään skandaalien syövyttävää menneisyyttä. Tomi sanoi naureskellen.
- Mistäs sinä sen tiedät? Seppo kysyi.
- Kiinteistövälittäjä väitti niin. Tomi sanoi, potkaisten ison kiven, takapihan polun varresta, heinikkoon.
- Luuletkos jos kiinteistövälittäjä olisi kertonut kaiken mitä täällä on mahdollisesti voinut sattua, niin olisitko silloin ostanut tilan? Seppo sanoi. Tomi pysähtyi.
- Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan. Pitää varmaan joskus perehtyä historiaan. Ullakolta saattaa löytyä jotain vanhoja päiväkirjoja, mikäli löydän ullakon luukun. Tomi virkkoi, jatkaen taas kävelyään.
- Etkö ole löytänyt sitä? Seppo ihmetteli, sytyttäen taas uuden tupakan.
- Ei, se on kuulemma muurattu umpeen. Ullakko vilisee kuulemma lepakoita. Tomi sanoi. Seppo ihmetteli suuresti tätä kaikkea, että kartanolla oli mitätön historia, sekä muurattu ullakko. Hän katseli kartanon pieniä ullakon ikkunoita.
- Oletko edes katsonut ikkunoista sisään? Hän kysyi. Tomi pysähtyi katsomaan ikkunoita.
- Ei, en ole. Hän sanoi, ja kohta miehet olivatkin kiipeämässä katolle. Vanhat palotikkaat heiluivat ja nirskuivat uhkaavasti, samalla kun miehet nousivat ylemmäksi. Tomi ja Seppo katsoivat ikkunoista sisään. Pimeydessä ei näkynyt juuri kuin paljon laatikoita.
- Ikkunat ovat niin pieniä, että me emme mahdu näistä sisään. Kolmannesta kerroksesta voisi katsoa, näkyykö muurauksen jälkiä. Seppo tuumasi. Yhtäkkiä ikkunaa päin hyppäsi jokin, ja molemmat miehistä säpsähtivät niin että Seppo meinasi pudota katolta. Ikkunaa päin oli lentänyt lepakko, joka näytti tuupertuneen iskusta. Seppo ja Tomi laskeutuivat katolta sydän hakaten voimakkaasti.
- Helvetin lepakot. Tomi sanoi, ja kaverukset menivät sisälle. Eini keinui vanhassa pihakeinussa, ja naureskeli miesten toilailulle. Riina toi Einille paukut keinuun, ja istui itsekin alas.
- Mitäs ne pojat oikein touhuavat? Hän kysyi.
- Kiipesivät äsken katolle katselemaan ullakon ikkunoista. Säikähtivät ilmeisesti lepakkoa. Eini nauroi. Riina hymähti ja pyöritteli päätään. Kaksoset touhusivat, voileivät käsissään, vanhan suihkulähteen ympärillä. Tomi ja Seppo nousivat kolmanteen kerrokseen, joka oli vielä huonommassa kunnossa kuin muut kerrokset. Tomi muisti huoneen, jonka oli eilen nähnyt, joka oli jätetty entiselleen. Hän ja Seppo availivat kolmannen kerroksen ovia, mutta Tomi ei löytänyt kyseistä huonetta.
- Tämähän kumma, kyllä se huone eilen oli paikalla. Hän virkkoi.
- Joo, kummitushuone. Seppo nauroi.
- Jää tänne odottamaan, ja jätä ovet auki joka huoneesta. Tomi sanoi ja lähti alakertaan, kävellen ulos. Hän haki tikkaat ja nousi kolmannen kerroksen kohdalle, huoneen ikkunaan jonka oli eilen nähnyt. Huone oli paikallaan, tavaroineen, mutta ovi oli kiinni.
- Mitä helvettiä? Tomi tuumasi laskeutuen alas tikkaita. Hän kiipesi takaisin kolmanteen kerrokseen. Seppo odotteli Tomia, poltellen savuketta. Kaikki ovet näyttivät olevan auki.
- Et sulkenut yhtään ovea? Hän kysyi. Seppo kielsi sulkeneensa yhtään huoneen ovea.
- Miten helvetissä se huone sitten näkyy ikkunasta? Tomi ihmetteli. Seppo katseli käytävää, ja huomasi toisen käytävän olevan lyhyempi kuin toisen. Hän käveli seinän luo ja koputti seinää.
- Kuulostaa ontolta.. Hän tuumi. Seppo ja Tomi hakivat työkalut. Seppo ja Tomi alkoivat hakata seinää moukarilla. Seppo otti vauhtia, ja iski varman, lujan iskun seinään, ja moukari menikin siitä läpi. Moukarin iskun synnyttämästä reiästä puhalsi kova tuuli, sylkäisten pölyä huoneeseen. Seppo ja Tomi yskivät hetken, kunnes he kurkistivat reikään. Käytävä jatkui vielä jonkin verran, ja sen varrella oli muutama huone.
- Mitäs helvettiä varten tämä käytävä on muurattu umpeen? Tomi ihmetteli.
- Eiköhän se selviä! Seppo sanoi ja tarttui moukariin. Puolituntia myöhemmin hutera kiviseinä oli purettu. Tomi pyyhkäisi hikeä ja katseli vanhaa pölyistä käytävää.
- Mistä muuten se tuuli tuli aiemmin, jos täällä on kaikki ikkunat kiinni? Seppo mietti. Tomi nosti katseensa Seppoon, eikä oikeastaan halunnut edes arvailla. Miehet astuivat käytävään, ja Tomi tunsi itsensä jotenkin vaivautuneeksi, mutta ei välittänyt. Hän availi huoneiden ovia, ja pian löysikin huoneen, jonka oli ikkunasta nähnyt. Seppo ja Tomi tutkivat huonetta mielenkiinnolla, ja totesivat että huoneessa oli aikoinaan asuttu, ei hotelli huoneena, vaan ihan asumuksena. Lisäksi katossa oli ullakon luukku.
- Eihän luukkua ole muurattu umpeen. Tomi tuumasi. Seppo availi laatikoita, ja löysikin päiväkirjan, mutta ei sanonut siitä Tomille. Hän laittoi sen paitansa alle, tuumaten lukevansa sen myöhemmin. Tomi vetäisi ullakon luukun auki, josta rymähti maahan tikkaat.
- Pitää hakea taskulamppu... Seppo tuumasi katsoen pimeyteen. Tomi nyökkäsi ja lähti huoneesta. Alakerrasta hän otti taskulamput, mutta aulassa hän oli tuntevinaan sikarin tuoksua. Hän haisteli ilmaa vähän aikaa, ja totesi tosiaankin haistavansa sikarin tuoksun. Tomi ajatteli kuitenkin sen olevan Sepon tupakoiden tuotosta. Hän lähti takaisin yläkertaan, ja pian miehet kiipesivätkin varovasti ullakolle. Ullakko oli täynnä vanhaa tavaraa, ja laatikoita, joissa oli kirjoja ja muita lehtiöitä. Tomi ja Seppo kantoivat laatikoita alas ullakolta, Tomi löysi jopa vanhan vieraskirjan. Riina ja Eini tulivat myös huoneeseen.
- Minkä takia tämä käytävä oli muurattu umpeen? Riina kysyi.
- Se selviää varmaankin näistä kirjoista ja sun muista papereista. Tomi virkkoi.
- Toivottavasti. Tomi voitko käydä kyläkaupassa, meiltä puuttuu voita ja maito on vähissä. Alamme tehdä ruokaa. Riina kysyi.
- Totta kai. Lähden saman tien käymään. Tuletko Seppo mukaan vai? Tomi kysyi.
- Minä jään tutkimaan näitä kirjoja. Seppo tuumasi. Tomi lähti pian autollaan kohti kyläkauppaa, joka sijaitsi melkein kahdenkymmenen kilometrin päässä. Kyläkaupassa ollessaan, hän huomasi että häntä tuijotettiin. Kassalle tullessaan hän tervehti kohteliaasti.
- Sinäkö siellä kartanolla työskentelet? Kysyi vanha kauppias.
- Minä omistan sen. Tomi sanoi. Kauppias vain pyöritteli päätään.
- Olkaahan sitten varovaisia siellä... Mies sanoi.
- Mitä tarkoitat? Mitä siellä kartanossa oikein on tapahtunut? Löysimme tänään käytävän, joka oli muurattu umpeen. Tomi ihmetteli.
- Minna? Mies huusi, ja takahuoneesta tuli pian nuori kaunis nainen.
- Niin? Tämä kysyi.
- Tuuraa minua hetki, pidän tauon. Mies sanoi ja saattoi Tomin ulos.
- En halua pelotella, mutta kartanonne on jotain muuta miltä näyttää. Mies kertoi.
- Mitä te tarkoitatte? Tomi ihmetteli.
- Talossa on vuosien aikana tapahtunut omituisia onnettomuuksia, sekä murhenäytelmiä. Että älkää antako talon vaikuttaa mieleenne. Pari edellistä omistajaa on menettänyt järkensä. Mies kertoi.
- Minkä takia? Tomi kysyi.
- Älkää kertoko tästä läheisillenne, mutta he väittivät nähneensä aaveita, sielujen irvikuvia, itse piruja. Keskellä korpea ja yöllä voi tietenkin nähdä kaikenlaista. Älkää te antako mielikuvituksen lentää liikaa. Mies sanoi.
- Kartanossa siis kummittelee? Tomi kysyi ihmeissään.
- Sitä minä en tiedä. Kerroin vain mitä olen kuullut. Hyvä että teillä on seuraa siellä. Ette ole aivan yksin. Mies sanoi.
- En siis todellakaan halua pelotella, mutta älkää kertoko läheisillenne, etteivät he järky. Mies sanoi, ja kätteli Tomia.
- En minä pienistä pelästy. Tomi sanoi ja astui autoonsa. Matkalla hän mietti miehen kertomaa, Tomi ei uskonut aaveisiin, mutta rakasti kummitusjuttuja yli kaiken. Häntä myös mietitytti, miksei Markkinen ollut kertonut aiempien omistajien menettäneen järkensä. Luultavasti syystä että saisi myytyä talon. Tomi ei pelännyt menettävänsä järkeään, oli sentään kaksituhattaluku. Kummitusjutut olivat lapsille. Eihän kartanossa ollut mitään selittämätöntä tapahtunut, muuta kuin omituinen tuuli seinään hakatusta reiästä, mutta kai sekin oli selitettävissä. Tomi saapui myöhemmin pihaan, ja huomasi suuresta savupiipusta tupruttavan savua. Hän meni sisälle, ja näki miten Seppo kohenteli tulta, aulan takassa. Lapset juoksivat ovesta ulos, ja keittiöstä kuului kolinaa.
- Tulit sitten jo kaupasta? Ei niistä kirjoista mitään ihmeellistä löytynyt... Seppo tokaisi huomatessaan Tomin.
- Eikö? Tuskin kaikkia ehdit käydä läpi. Tomi virkkoi kävellen keittiöön.
- Kulta tulit jo? Hyvä, muistit varmaankin kaiken? Riina kysyi katsoen pussiin. Tomi oli omissa mietteissään.
- Oletko ihan kunnossa Tomi? Eini kysyi, Tomi ei vastannut vaan mietti miehen sanomisia.
- Oletko nähnyt aaveen? Kysyi Eini nauraen, nyt Tomi hätkähti.
- Aaveen? En minä mitään aaveita ole nähnyt! Hän sanoi ja lähti keittiöstä. Eini ja Riina jäivät kummeksuen katsomaan Tomin perään. Aulaa kohti kävellessään, hän kuuli äkisti baarista väkijoukon äänen, se kesti varmaan kaksi sekuntia, mutta Tomi vannoi kuulleensa väkijoukon äänen. Hän kurkisti pimeään baariin, eikä siellä tietenkään ketään ollut. Tomi sulki silmänsä, hän muisti miehen neuvon, ei pitänyt antaa talon vaikuttaa mieleen. Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään, hän säikähti huutaen. Edessä seisoi Seppo.
- Oletko ihan kunnossa? Tämä kysyi.
- Kyllä, olen vain väsynyt. Tomi sanoi, ja palasi aulaan. Hän nousi yläkertaan, ja meni huoneeseen, jossa kirjat olivat. Hän otti ensimmäisen kirjan käteensä, joka näytti olevan todella vanha päiväkirja. Tomi avasi sen, mutta muut sivut oli revitty, paitsi yksi sivu oli jäljellä.
”31.5.1923. Rakkaani ei enää puhu minulle. Hän istuu päivät ullakolla, tutkien vanhoja papereita. Hänestä on tullut niin väkivaltainen, viime lauantaina hän löi minua. Maanantaina kuristi. Jumalani, menetänkö järkeni ennen kuin henkeni? En jaksa, kukaan ei enää käy kartanossa. Ystävättäreni pelkäävät miestäni, palvelusväestä puhumattakaan. Viime yönä Se vaelsi taas käytävällä, pudottaen taulut. Henrik syytti minua, kävelen unissani. En voi kävellä unissani, jos kuulen Sen vaeltavan käytävillä. Valitus tekee minut hulluksi. Kuulen Henrikin nauravan taas ullakolla, hän puhuu usein yksin. Minulle ei voi puhua, mutta seinille kyllä. Tämä talo on muuttunut uhkaavaksi, haluan polttaa tämän maan tasalle. Mieheni ei sentään ole luopunut pihatöistä, hän puhdistaa suihkulähdettä koko ajan. Tänään hän oli herännyt aikaisin, ja teroitti kirvestä. Ehkä hän vihdoinkin pilkkoo puut, jotka varjostavat rantaa. Elisabeth Truman.”
Muuta ei kirjassa ollut merkintää, vain tyhjiä sivuja sen jälkeen. Tomi pyöritteli päätään ja laski kirjan viereensä, hän päätti polttaa sen ennen kuin Riina tai kukaan lukisi sitä. Muissa kirjoissa oli valtavasti valokuvia. Hän löysi jopa albumin jossa luki ”Truman”. Hän avasi sen ja ensimmäisellä sivulla oli kuva arvokkaan näköisestä herrasta. Kuvan alla luki; ”Henrik”.
- Vai sinä olet, ”seinille puhuja – Henrik”? Tomi virkkoi, katsellen kuvaa. Seuraavalla sivulla oli kuva naisesta, uskomattoman kaunis nuori nainen. Alla luki ”Elisabeth”. Henrikin kuvan alla luki; Syntynyt 13.6.1888 – Kuollut 5.8.1923. Elisabethin kuvan alla luki; Syntynyt 1.1.1899. – Kuollut 31.5.1923. Tomi säpsähti, samana päivänä, kun oli päiväkirjassa viimeinen merkintä. Tomi rupesi ajattelemaan että kartanolla alkoikin olla mielenkiintoinen menneisyys, jonka avulla paikasta tulisi varsinainen turisti houkutus. Samaan kansioon oli kerätty kuvia kartanosta, ihmisineen, sekä lehtileikkeitä.
”Unelmakummun isäntä surmasi vaimonsa kirveellä. Henrik Truman on pidätetty nuoren vaimonsa Elisabeth Trumanin surmasta. Uhrin löysivät tämän ystävät, jotka ihmettelivät Elisabethin katoamista. Henrik Truman istuu kunnanvankilassa, odottamassa tuomiotaan”
”Unelmakummun isäntä, myöntää syyllisyytensä. Henrik Truman myöntää tappaneensa vaimonsa, Elisabeth Trumanin. Henrikin kerrotaan sanoneen olleensa täydessä ymmärryksessä, ja hänet käskettiin tehdä se. Poliisi ei ole saanut selville, kuka käski tappaa Elisabeth Trumanin.”
”Henrik Truman surmasi itsensä. Unelmakummun surmasta syytetty, Henrik Truman tappoi itsensä, hirttäytymällä selliinsä. Henrik Truman oli tuomittu elinkautiseen vaimonsa Elisabeth Trumanin surmasta. Motiivi murhaan jäi epäselväksi.”
Tomi laski kirjan käsistään.
- Voi Luoja, mikä tarina. Tomi sanoi pyöritellen päätään. Markkinen ei ollut maininnut mitään moisesta. Hän päätti piilottaa kirjat, tai polttaa, Riina ei kestäisi moista tarinaa. Tomi otti uuden kirjan käteensä, se kertoi paremmin kartanon syntytarinasta, johon ei sisältynyt mitään väkivaltaista. Tosin alkuperäinen omistaja ei asunut tilalla, kuin puolitoistavuotta. Yhtäkkiä Tomi havaitsi jonkun vilahtavan käytävällä. Hän pudotti säikähtäen kirjan sylistään, ja kurkkasi käytävään. Ei ketään, eikä mitään. Yhtäkkiä hänen takaa kuului naisen naurahdus. Tomi paiskasi huoneen oven kiinni ja kiirehti alakertaan. Hän päätti olla hiljaa asioista. Kaikki istuivat salissa.
- Yläkerrassa on lahoja lautoja, varsinkin siinä uudessa käytävässä, sinne ei mene sitten kukaan! Tomi sanoi. Riina ja muut ihmettelivät miehen käytöstä.
- Parempi kai sitten niin, että onnettomuuksilta vältytään? Eini sanoi.
- Kyllä, ei sinne ole asiaa ennen kuin korjausmiehet on tehneet tehtävänsä. Tomi sanoi ja sytytti tupakan. Hän kaatoi viskipullosta, joka oli pöydällä, itselleen vahvan paukun. Seppo kohenteli tulta, ja ei virkkanut mitään Tomin puheisiin. Riina toi keittiöstä kahvia, ja Eini otti heti itselleen kupillisen.
- Seppo otatko kahvia? Riina kysyi. Seppo ei vastannut, tuijotti vain tuleen. Tomi kiinnitti huomiota Sepon käytökseen, hän tuntui jotenkin poissa olevalta. Hän käveli tämän luo, ja ojensi tälle lasin viskiä. Nyt Seppo hätkähti.
- Ai, kiitos... Hän sanoi ja otti lasin.
- Käydäänkö kävelemässä rannassa? Tomi kysyi, Seppo nyökkäsi ja miehet lähtivät ulos. Naiset kiinnittivät huomiota miesten outoon käytökseen.
- Me lähdemme jo huomenna. Seppo sanoi rikkoen hiljaisuuden. Tomi katsahti oudoksuen Seppoa.
- Vastahan te tulitte. Hän tokaisi katsoen peilityyniä, ilta auringon valaisemaa, järveä. Seppo laski katseensa maahan ja vetäisi syvää henkeä.
- Tiedät että olen täysjärkinen ihminen, tavallinen suomalainen mies, joka ei pienistä hätkähdä. Hän sanoi.
- Kyllä tiedän, kunnon pohjanmaalainen! Tomi naurahti. Seppo hymyili vienosti.
- Niin, se mitä näin hetki sitten, sai kuitenkin minut pelkäämään. Toivon että et pidä minua hulluna kun kerron? Hän jatkoi.
- En pidä. Tomi vannoi.
- Kävit äsken yläkerrassa, niin minä menin pihalle istumaan. Naiset olivat sisällä. Istahdin rappusille, ja sytytin savukkeen, niin näin miten talon nurkalta käveli nainen valkoinen mekko päällään. Nainen oli läpikuultava, sekä tämä oli kokonaan kalpea. Jähmetyin tuijottamaan naista, joka ikään kuin liiti pihalle, se tuijotti minua suurilla silmillä, ja pian alkoi hymyillä, ja samalla sen suusta alkoi vuotaa verta. Sitten se vain katosi. Seppo kertoi. Tomi pysähtyi.
- Ihanko totta? Hän kysyi. Seppo katsoi Tomiin kalpeana ja nyökkäsi hiljaa.
- Minun ei pitäisi kertoa tätä, mutta talossa kuulemma kummittelee. Kyläkauppias kertoi, ja tänne on tapettu nuorinainen. Jotkut ovat menettäneet tässä talossa järkensä. Tomi kertoi, hän olisi jatkanut, mutta yhtäkkiä talolta päin alkoi kuulua voimakasta pauketta, aivan kuin seiniä olisi hakattu moukarilla. Pian naiset juoksivat lasten kanssa ulos talosta, Tomi ja Seppo juoksivat minkä ehtivät näiden luo.
- Mikä tuo ääni on? Riina huusi kauhuissaan, äänen voimistuen talossa. Lapset alkoivat itkeä. Seppo ja Tomi juoksivat sisälle, ja huomasivat äänen tulevan yläkerroksista. Pauke oli niin voimakas että, he joutuivat huutamaan toisilleen äänen yli.
- En uskalla mennä katsomaan! Tomi huusi Sepolle.
- En minäkään! Tämä vastasi huutaen. Yhtäkkiä pauke loppui. Tomi ja Seppo nousivat varovaisesti rappusia ylös, ja toisessa kerroksessa oli ihan hiljaista.
- Minusta tuntuu että lähdemmekin jo tänään. Seppo tokaisi. Tomi ei vastannut, hänet oli vallannut pelko. Yhtäkkiä yhdestä huoneesta leijui valkoinen usva, ja ihan kuin se olisi viheltänyt, tai inissyt hiljaa. Tomi ja Seppo huusivat kauhusta ja lähtivät juoksemaan alas, mutta ulko-ovi heidän edessään paiskautui kiinni. He tarttuivat oven kahvaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Heidän takaa kuului syvä naisen huokaus.
- Vittu minä en tähän helvetin taloon jää! Seppo huusi ottaen hiilihangon takan vierestä, ja heittäen sen ikkunaa kohti, mutta tanko muutti kesken ilma lennon suuntaa, ja syöksyi Seppoa kohti, mutta tämä väisti osuman.
- Tomi? Seppo? Mitä tapahtuu? Kuuluivat naisten hätäiset huudot pihalta. Tomi nosti hiilihangon, ja tunsi miten se oli jäätävän kylmä, hän löi sillä ikkunaruudun hajalle. Yhtäkkiä alkoi aulassa kuulua puheensorinaa, joka voimistui koko ajan. Taulut seinillä keinuivat, ja lamput heiluivat katossa voimakkaasti. Puheensorina lakkasi, ja voimakas ilkeä nauru täytti aulan. Tomi ja Seppo kiipesivät ikkunasta ulos, ennen kuin Tomi pakeni ulos, hän kuuli naisen äänen takaa.
- Polta talo, liian moni kärsii. Ääni toisteli. Tomi pakeni ulos rakkaan puolisonsa luo. Seppo ja Eini seisoivat pihalla rauhoitellen lapsiaan, Tomi näki miten ulko-ovi aukesi yksinään. Hetkeä myöhemmin Seppo perheineen oli pakannut autonsa, ja lähti perheineen pois.
- Minä en jää tänne yöksi. Riina sanoi. Tomi nyökkäsi.
- En minäkään. Hän totesi. He lähtivät takaisin kaupunkiin ja seuraavana päivänä Tomi otti yhteyttä Suomen paranormaaleiden ilmiöiden tutkijoihin. Viikon päästä Tomin puhelin soi.
- Haloo? Hän vastasi puhelimeen.
- Ville Laurinen täältä SPI;stä terve. Me olemme tutkineet taloa nyt viikon verran, ja juttu siirtyy nyt poliisille. Kertoi tutkija Tomille. Tomi hätkähti.
- Poliisille? Miksi poliisille? Hän kysyi.
- Löysimme talon ullakolta arkun, joka oli aika ovelasti piilotettu. Sen sisällä oli ruumis, luuranko, mutta poliisi aloittaa tutkimukset talon historiasta. Meillä on dokumenttia vahvasta kummittelusta talossa, suosittelen talon myymistä valtiolle että poliisi voi aloittaa tutkimukset talossa. Laurinen suositteli. Tomi huokaisi, ja nyökkäsi. Hän myi talon, hänen unelmansa suuresta kesäkartanosta olivat jääneet turhiksi. Kiinteistövälittäjä Markkinen kertoi myöhemmin tienneensä talon synkästä menneisyydestä, mutta kiisti kummittelun. Myöhemmin syksyllä Tomi sai kuulla että taloon oli iskenyt salama ja se oli palanut maan tasalle. Unelmakummun synkät salaisuudet jäivät mysteereiksi, mutta vielä talon palamisen jälkeenkin, kerrotaan tontilla kuutamo öisin kävelevän nuoren naisen hahmon.
LOPPU
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hieman saa väkisin vaikutuksen elokuvakäsikirjoituksesta. 10 -vuotiaille tytöille tuli karkit kahteen kertaan. Yllätys oli että koko tarinan laitoit näytille. Hohto takaraivossa yritin keskittyä. Tarina on ihan kelvollinen pikkunäppärä juttu. Loppu jotenkin hätäinen.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä pelottava 7½
T. ®Sherlokki © 2005
Juups, virheitä saattoi olla, koska jatkoin tarinan kirjoittamista kuukauden tauon jälkeen, ja tämä on niin sanottu raakakopio, meinaan tehdä tarinasta erillaisen, vähän pidemmän kaavan mukaan. Olen täällä rekisteröitynyt käyttäjä, mutta näin salanimellä kirjoittelen. Kiitos kuitenkin arvostelusta, loppu on töksähtävä koska en jaksanut enää keskittyä moiseen. Käsikirjoitusmainen tyyli johtuu varmaan siitä kun kirjoitan aika paljon käsikirjoituksia, tarjoten niitä erituotanto yhtiöille. ...... sitten joskus ;)
Innostuksen sain hohdosta, mutta yritin välttää kovasti tekemästä "uutta Hohtoa", lopullisessa versiossa pyrin välttämään, perheen isien "sekoamista".
Voisit tehdä henkilökuvaukset hieman perusteellisemmin ja kirves pois, se saisi huomion pois hohdosta, myös kaksosjuttu, vaikka kolmosiksi ; )Hyvä tästä tulee...
T. ®Sherlokki © 2005
X-Sherlokki hei, tarkista sanojesi merkitys!
Vie kalatkin järvestä.
Jos sulle jokin sana jäi epäselväksi, kysy ihan rohkeasti, kerron mahdollisimman H-I-T-A-A-S-T-I.
Älä viitsi kuitenkaan sotkea toisten aloittamia ketjuja, vaan aloita iha uusi.
T. ®Sherlokki © 2005
terveisin Nipa Nopea
Kiitokset.
Toivottavasti en myöskään "viisastu" täällä lukiessani/kirjoittaessani.
T. ®Sherlokki © 2005
olisi mukavaa, jos tarinaani arvosteltaisiin, eikä tapeltais. Kiitos! :)
Ensimmäinen lukukerta ei napannut mukaansa, jäin täysin ulkopuoliseksi.
Jaarittelua oli, ja koska jotain hyvää aioin etsiä joka tekstistä sanon, että tarina oli ehyt ja kokonainen.
Tälläinen->
>Niin, tehän omistatte sen motelliketjun. Markkinen tokaisi. Musta mersu, ylitti vanhan puisen sillan.>
vaikuttaa kankealta.
Ensinnäkin tuo lause jonka Markkinen tokaisee, ei ole tokaisu, se on liian pitkä tokaisuksi.
Pikemminkin tuo on toteamus. Markkinen toteaa asian, koskei kysymysmerkkiäkään ole, jolloin Markkinen on aika varma omistus suhteesta.
Ja tuon toteamuksen jälkeen.
>Markkinen tokaisi. Musta mersu, ylitti vanhan puisen sillan.>
Luultavasti kirjoittaisin näin.
Markkinen totesi, mustan mersun ylittäessä vanhan sillan.