Olen jo jonkin aikaa seuraillut tätä palstaa ja kirjoitukset täällä ovat herättäneet muutamia ajatuksia, joita haluaisin heittää ilmaan pohdittavaksi, mietittäväksi, kommentoitavaksi tai vaikka kritisoitavaksikin. :-)
Tarkoituksena ei ole lyödä tai satuttaa ketään, vaan herätellä meitä pari-kolmekymppisiä äidiksi haluavia pohdiskelemaan omia (?) ja yhteiskuntamme motiiveja, asenteita, arvoja ja itsestäänselviä toimintamalleja, jotka olemme suurin osa meistä jo vanhemmiltanne oppineet ja joita harvemmin uskallamme kyseenalaistaa.
Haave ja unelma lapsesta on jokaisen naisen perusoikeus. Sanoivatpa feministit mitä tahansa, naisellisuuteen liittyy peruuttamattomasti potentiaalinen mahdollisuus tulla äidiksi, ja sen tunnustaminen ja hyväksyminen jossakin vaiheessa elämää on useimmilla meistä joka tapauksessa edessämme. Itse pian kolmekymppisenä ja äitiydestä haaveilevana olen kokenut syvää yhteydentunnetta ja myötätuntoa montaa kirjoittajaa kohtaan täällä; meillä monella on yhteinen haave ja unelma, joka toivottavasti jonakin päivänä toteutuu. Kuitenkin yksi asia on ihmetyttänyt minua suuresti.
Aivan yleinen ajatusmalli täälläkin tuntuu olevan, että 'normaalia elämää' parisuhteessa eli sitä arkea, suurinta osaa elämästä, on jatkuva pillereiden syöminen tai raskauden vältteleminen jollakin muulla tavoin, koska se ei juuri sillä hetkellä sopisi omaan elämäntilanteeseen. Kun sitten syystä tai toisesta yhtäkkiä päätetään 'tehdä' tai 'hankkia' lapsi, pillerit jätetään pois ja alkaa epätoivon, piinan ja jännityksensekainen 'yrittäminen', jossa tavoitteena olisi saada lapsi nyt kun MINÄ/ME haluamme, nyt kun MINULLE/MEILLE sopii, nyt kun MINÄ/ME niin olemme päättäneet. Ja jos lasta ei sitten silloin kuulukaan, niin voi miten pahalta se tuntuukaan - minähän olisin todella ansainnut tulla äidiksi, kuinka ihanaa se olisikaan, nyt kun olisimme vihdoinkin valmiita vanhemmiksi jne. Suurimman osan mielestä tämä ajattelu on aivan luonnollista, näinhän on aina ollut, ja näinhän meitä on opetettu jo ala-asteen ensimmäisistä seksivalistustunneista lähtien toimimaan.
Onko teistä kukaan miettinyt, MIKSI kaikki ajattelevat näin? Miksi meidät pakotetaan tässäkin asiassa elämään jatkuvassa kontrollissa, asioiden hallinnassa, ensin raskauden pelossa ja sitten raskauden kaipuussa, niin että aina jokin on huonosti? Miksei meille enää elämässä ihmeellinen saisi tapahtua odottamatta - tapahtuuhan niin monilla muillakin elämän osa-alueilla, niin hyvässä kuin pahassakin? Miksi me uskottelemme itsellemme, että meillä on 'oikeus päättää omasta kehostamme' - mantra, jonka feministiäitimme meihin iskostivat niin syvään että se jo alkaa tehdä kipeää ja maistua pahalle, koska loppujen lopuksi - varsinkin pitkällisen raskauden yrittämisen jälkeen - huomaammekin ettei se ehkä niin olekaan?
Olen itse lähitulevaisuudessa astumassa avioliiton satamaan rakastamani miehen kanssa. Emme ole eläneet sukupuolisuhteessa ennen avioliittoa, joten ehkäisyllekään ei ole ollut tarvetta. Kun menemme naimisiin, saamme elää vapaasti keskenämme, ilman raskaaksi tulemisen pelkoa (=jatkuvaa ehkäisystä huolehtimista) tai raskaaksi tulemattomuuden pelkoa (=jatkuvaa yrittämisen tuskaa suorituspaineineen). Lapsi saa tulla vaikka heti jos on tullakseen, tai sitten myöhemmällä ajalla, mutta myöskin mikäli koskaan emme saisi lasta sekin on yksi vaihtoehto, jonka olemme valmiita hyväksymään ja tyytymään siihen. Tunnen ihanaa vapautta ajatellessani, että minun ei tarvitse tässä tärkeimmässä ihmissuhteessani stressata tai ahdistua näistä asioista, vaan saan rennon coolilla asenteella vain heittäytyä olemaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Elämässä täytyy olla iloa, luovuutta ja asioita, joita ei voi eikä tahdo kontrolloida. Se tuo myös mukaan tietynlaisen jännityselementin: koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa!
Lukiessani näitä kirjoituksia täällä minua surettaa ja tavallaan myös ihmetyttää, miksi niin moni kamppailee näiden asioiden kanssa, pystymättä heittäytymään ja vain antautumaan elämälle. Toisaalta se ei ole mikään ihme, sillä 60-luvulta lähtien ovat yhteiskunnassamme jyränneet kovat feministiset arvot. Ne ovat tehneet raskaudesta, synnytyksestä ja äitiydestä suorituksen tai meriitin, joka valitaan sitten kun itselle sopii (ainakin yritetään). Nämä arvot me pari-kolmekymppiset olemme imeneet itseemme jo äidinmaidossa, eikä kukaan ole kertonut meille että toisinkin voisi olla, että niin on ollut vuosisatojen ja vuosituhansien ajan.
Siskot, olkaamme rohkeita ja uskaltakaamme ottaa riskejä. Elämää ei voi ennustaa eikä hallita, ja vapautta on irrottautua siitä oravanpyörästä ja harhasta. Yksi sukupolvi voi muuttaa maailman.
Tarkoituksena ei ole lyödä tai satuttaa ketään, vaan herätellä meitä pari-kolmekymppisiä äidiksi haluavia pohdiskelemaan omia (?) ja yhteiskuntamme motiiveja, asenteita, arvoja ja itsestäänselviä toimintamalleja, jotka olemme suurin osa meistä jo vanhemmiltanne oppineet ja joita harvemmin uskallamme kyseenalaistaa.
Haave ja unelma lapsesta on jokaisen naisen perusoikeus. Sanoivatpa feministit mitä tahansa, naisellisuuteen liittyy peruuttamattomasti potentiaalinen mahdollisuus tulla äidiksi, ja sen tunnustaminen ja hyväksyminen jossakin vaiheessa elämää on useimmilla meistä joka tapauksessa edessämme. Itse pian kolmekymppisenä ja äitiydestä haaveilevana olen kokenut syvää yhteydentunnetta ja myötätuntoa montaa kirjoittajaa kohtaan täällä; meillä monella on yhteinen haave ja unelma, joka toivottavasti jonakin päivänä toteutuu. Kuitenkin yksi asia on ihmetyttänyt minua suuresti.
Aivan yleinen ajatusmalli täälläkin tuntuu olevan, että 'normaalia elämää' parisuhteessa eli sitä arkea, suurinta osaa elämästä, on jatkuva pillereiden syöminen tai raskauden vältteleminen jollakin muulla tavoin, koska se ei juuri sillä hetkellä sopisi omaan elämäntilanteeseen. Kun sitten syystä tai toisesta yhtäkkiä päätetään 'tehdä' tai 'hankkia' lapsi, pillerit jätetään pois ja alkaa epätoivon, piinan ja jännityksensekainen 'yrittäminen', jossa tavoitteena olisi saada lapsi nyt kun MINÄ/ME haluamme, nyt kun MINULLE/MEILLE sopii, nyt kun MINÄ/ME niin olemme päättäneet. Ja jos lasta ei sitten silloin kuulukaan, niin voi miten pahalta se tuntuukaan - minähän olisin todella ansainnut tulla äidiksi, kuinka ihanaa se olisikaan, nyt kun olisimme vihdoinkin valmiita vanhemmiksi jne. Suurimman osan mielestä tämä ajattelu on aivan luonnollista, näinhän on aina ollut, ja näinhän meitä on opetettu jo ala-asteen ensimmäisistä seksivalistustunneista lähtien toimimaan.
Onko teistä kukaan miettinyt, MIKSI kaikki ajattelevat näin? Miksi meidät pakotetaan tässäkin asiassa elämään jatkuvassa kontrollissa, asioiden hallinnassa, ensin raskauden pelossa ja sitten raskauden kaipuussa, niin että aina jokin on huonosti? Miksei meille enää elämässä ihmeellinen saisi tapahtua odottamatta - tapahtuuhan niin monilla muillakin elämän osa-alueilla, niin hyvässä kuin pahassakin? Miksi me uskottelemme itsellemme, että meillä on 'oikeus päättää omasta kehostamme' - mantra, jonka feministiäitimme meihin iskostivat niin syvään että se jo alkaa tehdä kipeää ja maistua pahalle, koska loppujen lopuksi - varsinkin pitkällisen raskauden yrittämisen jälkeen - huomaammekin ettei se ehkä niin olekaan?
Olen itse lähitulevaisuudessa astumassa avioliiton satamaan rakastamani miehen kanssa. Emme ole eläneet sukupuolisuhteessa ennen avioliittoa, joten ehkäisyllekään ei ole ollut tarvetta. Kun menemme naimisiin, saamme elää vapaasti keskenämme, ilman raskaaksi tulemisen pelkoa (=jatkuvaa ehkäisystä huolehtimista) tai raskaaksi tulemattomuuden pelkoa (=jatkuvaa yrittämisen tuskaa suorituspaineineen). Lapsi saa tulla vaikka heti jos on tullakseen, tai sitten myöhemmällä ajalla, mutta myöskin mikäli koskaan emme saisi lasta sekin on yksi vaihtoehto, jonka olemme valmiita hyväksymään ja tyytymään siihen. Tunnen ihanaa vapautta ajatellessani, että minun ei tarvitse tässä tärkeimmässä ihmissuhteessani stressata tai ahdistua näistä asioista, vaan saan rennon coolilla asenteella vain heittäytyä olemaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Elämässä täytyy olla iloa, luovuutta ja asioita, joita ei voi eikä tahdo kontrolloida. Se tuo myös mukaan tietynlaisen jännityselementin: koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa!
Lukiessani näitä kirjoituksia täällä minua surettaa ja tavallaan myös ihmetyttää, miksi niin moni kamppailee näiden asioiden kanssa, pystymättä heittäytymään ja vain antautumaan elämälle. Toisaalta se ei ole mikään ihme, sillä 60-luvulta lähtien ovat yhteiskunnassamme jyränneet kovat feministiset arvot. Ne ovat tehneet raskaudesta, synnytyksestä ja äitiydestä suorituksen tai meriitin, joka valitaan sitten kun itselle sopii (ainakin yritetään). Nämä arvot me pari-kolmekymppiset olemme imeneet itseemme jo äidinmaidossa, eikä kukaan ole kertonut meille että toisinkin voisi olla, että niin on ollut vuosisatojen ja vuosituhansien ajan.
Siskot, olkaamme rohkeita ja uskaltakaamme ottaa riskejä. Elämää ei voi ennustaa eikä hallita, ja vapautta on irrottautua siitä oravanpyörästä ja harhasta. Yksi sukupolvi voi muuttaa maailman.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Joo ihan samanlaisia asioita olen itsekin pohtinut. Ennen lapsia saatiin sitten kun saatiin, nyt ensin pelätään raskaaksi tuloa ja sitten sitä ettei tullakaan raskaaksi.
Lapsien "hankkimista" vaikeuttaa mielestäni se, että ehkäisykeinoja on kaikille saatavilla (on toki hyväkin asia) ja se millaiset paineet/vaatimukset yhteiskunta/muut ihmiset asettavat (esim. pitää olla opiskellut, vakityö, omistusasunto, auto, parisuhteen pitää olla kestänyt tarpeeksi kauan jne..). Olisi niin helppoa, kun voisi olla ajattelematta mitä muut ajattelevat.
Näitä eri nettipalstoja lueskellessa olen myös huomannut sen, että raskaaksi tuleminen on hirveää suorittamista. Laskeskellaan ja vertaillaan ym. Sitten petytään.
No kukin tyylillään..
*perääntyy kivitystä*
oli ennen nyt on nyt.
Ei nykyään nainen voi olla vaan kotona lapsia hoitamassa. Ennen kodinhoito oli todellista työtä, mutta nyt onneksi homma hoituu napinpainalluksilla (imurit, astian- ja pyykinpesukonee jne...). Ja pakkohan niin on ollakin, ei voi olla työpäivän jälkeen enää täysipäiväinen kodinhoitaja.
Mutta ura, se on nykypäivän sana. Omat opintoni ovat loppusuoralla ja valmistun vuoden sisällä. Lapsia haluaisin, mutta jos tähän saumaan tulisi yksi vaikeutuisi tulevaisuudessa työnsaati huomattavasti. ja minulla ei ainakaan riittäisi energia siihen, että tentteihin pitäisi lukea yöllä eikä sitä rahaa olisi koskaan... Olenkin jossain määrin katellinen vanhoille koulukavereille, jotka yläasteen jälkeen menivät kaupan kassalla ja joilla on jo muutama muksu. Minulla ei ole mahdollisuutta siihen, että keskeytän opinnot/tulevaisuudessa työt (omalla alallani) kolmeksi vuodeksi eli hoitaisin lasta kotona.
Olisihan se helppoa joa mies huolehtisi taloudesta ja niitä lapsia saisi tulla kun on tullakseen. Mutta tässä nykymaailmassa ei olle mitään (siis yleinen käsitys, ei minun henkiläkohtainen mielipide), jollei ole vähintään neljän vuoden korkeakouluopintoja. Eli pelkkää äitiyttä ei arvosteta. Ja jos lapsia saisi tulla kun on tullakseen, kuinka paljon olisikaan "teiniäitejä" (pelottavaa kun jotkut 12 vuotiaatkin jo sekstaavat!). Ja todellakin, jos teollisuusmaissakin olisi yleisesti käytössä "ehkäisemättömyys" (eli pitkälti päälle kymmenen lasta per lapsia saava pariskunta), niin taitaisi maapallo tuhoutua aika nopeasti väenpaljouteen (tuhoutuu jo tälläkin tahdilla).
Hurraa e-pillereille :D
En suinkaan tarkoittanut, että naisten pitäisi olla kotona vain lapsia ja kotia hoitamassa. Ihmettelin vain miksi pitää olla saavuttanut niin ja niin paljon ennen kuin tämän yhteiskunnan mukaan saa edes ajatella lapsia. Kuten itsekin sanoit "Mutta ura, se on nykypäivän sana". Miksi rahaa ja muuta omaisuutta pitää haalia tietty määrä, vaikka ihminen pärjää ihan hyvin vähemmälläkin. Tai kuten itse totesit "Mutta tässä nykymaailmassa ei olle mitään (siis yleinen käsitys, ei minun henkiläkohtainen mielipide), jollei ole vähintään neljän vuoden korkeakouluopintoja. Eli pelkkää äitiyttä ei arvosteta. " Minkä ihmeen takia? Opiskelen itsekin korkeakoulussa, mutta opintoni kestävät vain 3,5 vuotta eli en ole yhtään mitään(?).
Ei mun käsittääkseni lapsen saaminen pakota olemaan kolmea vuotta pois opinnoista/töistä.
Ja todellakaan en kannata ehkäisemättömyyttä. En kehitysmaissa enkä teollisuusmaissa. On toki hyvä ekologisesti ja muutenkin, että ihmiset voivat kontrolloida lisääntymistään. Mutta miten pitkälle tässä pitää mennä? Jos raskaaksi hankkiutuminenkin on jo suorittamista ja kaikki ajoitetaan suunilleen minuutilleen parhaan tuloksen saamiseksi.
Mainitsemasi asiat ovat loppuunkuluneita hokemia, jotka jokainen meistä on kuullut miljoonaan kertaan. Lapsuudestamme asti meidät on opetettu ajattelemaan, että
"ennen oli ennen nyt on nyt"
"ei nykyään nainen voi olla vaan kotona lapsia hoitamassa"
"ura, se on nykypäivän sana"
"jos tähän saumaan tulisi yksi vaikeutuisi tulevaisuudessa työnsaati huomattavasti"
"pelkkää äitiyttä ei arvosteta"
... listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Näinhän meitä on opetettu ajattelemaan.
Itselleni henkilökohtaisesti (takana yli 4 vuotta korkeakoulunopintoja ja uraakin jo jonkun verran, jotka eivät kumpikaan kuitenkaan oikeaa sisältöä ja tarkoitusta elämään tuoneet) näiden kaikille tuttujen mantrojen hokemisen sijaan pointti olisikin miettiä, uskommeko me niitä sinisilmäisen naivisti ja vain sopeudumme tilanteeseen, ts. tarvittaessa jopa luovumme omista unelmistamme ja visioistamme (kuviteltujen) esim. yhteiskunnan vaatimusten hyväksi, vai pysähdymmekö miettimään
a) pitävätkö nämä väittämät todella paikkansa? Olemmeko koskaan pohtineet niitä, vaiko vain omaksuneet ne vanhemmiltamme, ystäviltämme, medista tms.?
b) olemmeko itse todella samaa mieltä - rehellisesti?
c) haluammeko passiivisesti sopeutua tähän kehitykseen vai aktiivisesti tehdä omia rohkeita valintojamme?
Mainitsemiasi asioita pidetään totuuksina. Tarkoitukseni oli nimenomaan herätellä keskustelua siitä, ovatko ne sitä. Jos eivät, miksi? Voisimmeko me tehdä jotain? Voisimmeko omilla valinnoillamme kenties vaikuttaa siihen, että jonakin päivänä 'pelkkää' äitiyttä arvostettaisiin ja halutessaan nainen voisi jopa olla 'vaan' kotona lapsia hoitamassa?
Uteliaisuuttani kysyn, että aiotteko avioliitossa olla ilman ehkäisyä ensimmäiseen lapseen asti (jos sellainen siis siunautuu), vai onko periaattenne sellainen, ettei ehkäisyä tulla käyttämään missään vaiheessa?
Tähän ura/äitiys-juttuun: Jostain luin tekniikan tohtorista (lestaatiolainen), jolla oli pitkälti päälle kymmenen lasta. Tälläiselle suoritukselle täytyy jo todella nostaa hattua. En todellakaan ymmärrä miten hänellä on energia kaikkeen riittänyt.
Toivoisin, että ei tarvitsisi missään vaiheessa niin tehdä. :-) Tosin koskaanhan ei voi varmaksi tietää mitä elämässä eteen tulee...
Ura/itsensä toteuttaminen ja äitiyshän nähdään valitettavasti (sekin opittu ajatusmalli) toisensa poissulkevina. Kuten mainitsemasi esimerkki osoittaa , ettei asia välttämättä ole näin. En kuitenkaan välttämättä asettaisi mitään 'kaikki mulle' -supernaista ihanteeksi, työn ja perheen yhtenesovittaminen kun tunnetusti on suurelle osalle ihmisistä vaikeahkoa, vaan ennemminkin kannattaisin asioiden priorisointia...
kukin tavallaan, siis myöskin tuossa odottamisen odottamisessa. jos joku haluaa laskea kiertopäiviään, niin keneltä se on pois? tai joku toinen tikuttaa ovista jne... toisilla vain on suurempi halu saada se lapsi kuin toisilla. toiset ovat vuosikausia asenteella "tulee jos on tullakseen" ja toiset hakeutuvat hoitoihin heti vuoden "yrittämisen" jälkeen...
ja kun se vauvakuume ihan kunnolla iskee, niin aika harva sitä jaksaa vuosi kausia vain odotella mahdollista raskautta, kun muut ympärillä saa vauvoja! tai tyytyy mukisematta siihen kohtaloon, että omaa lasta ei koskaan ehkä saadakaan... kyllä se minulle ainakin olisi kova pala.
purjehdi sinä nyt sinne avioliiton satamaan, ja kerro ajatuksiasi taas uudelleen kun oikein tosissasi haluaisit lapsen, oman pienin nyytin tuhisemaan vierellesi... ja ehkä sitten huomaat, että ihmisillä on yleensä muutakin elämää (vaikka tämän palstan perusteella luullaan että ei ole) kuin vain oviksien bongailut tai kierrot ym... tännehän on tarkoitus kirjoitella tuosta aiheesta, eli vauvakuumeesta, joten harva tänne alkaa muuta elämäänsä kertoilemaan tai muuten kuulumisiaan kirjoittelemaan. en minä ainakaan...
En ehkä tuonut aluksi tarpeeksi selkeästi esille, että olen itse ihan tosissani halunnut lasta jo vuosia. Suloista pientä nyyttiä vierelle tuhisemaan. Mutta eipä ole ollut siihen mahiksia (=ei parisuhdetta) ennen kuin nyt. Mutta kovasti on asia ollut mielessä ja monesti itkukin silmässä, kun ympärillä vauvoja syntyy ja joka toinen kadulla tai työpaikalla vastaantuleva nainen on raskaana. Juuri siksi olen tänne palstallekin aikoinaan eksynyt - lukemaan muiden vauvakuumeisten kokemuksia, en suinkaan arvostelemaan tai ylenkatsomaan. Ja kyllä minulla(kin) aika paljon muutakin elämää siinä sivussa on ollut...
Tarkoitus ei siis ollut kuulostaa ylimieliseltä tai vähätellä ihmisten halua saada lasta. Totesinhan jo tuossa avauksessani, että se on meihin naisiin aivan sisäänrakennettu juttu, ja oikeus toivoa lasta on jokaisen naisen perusoikeus. En missään tapauksessa halunnut vähätellä tai halveksia kiertopäivien laskijoita tai muita odottelijoita, vaan lähinnä pohdiskelin sitä, miksi ensin vuosikausia vauva ei olisi tervetullut ollenkaan ja ihmiset tekevät kaikkensa raskauden estämiseksi... puhutaan 'tekemisestä' tai 'hankkimisesta' aivan kuin kyseessä olisi jonkin kivan pikku projektin teko tai uuden tavaran hankinta, sitten kun minulle sopii ja olen siihen valmis. Se vain kuulostaa niin systemaattiselta ja suorituskeskeiseltä.
Mutta anteeksi jos ymmärsit minut väärin, tarkoitus ei ollut loukata. Kaikkea hyvää sinulle ja tsemppiä odotteluun. :-)
Minä voisin tähän sanoa että minulla pillereiden syönti on ennemminkin pakon sanelemaa kuin oma valinta. Haluaisin toista lasta enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä, esikoinen on 1,6v joten senkin puolesta aika on sopiva. Tein rohkean valinnan jo tuon ensimmäisen kanssa, sain lapsen 3kk lukiosta valmistumiseni jälkeen. Nyt on pakko kuitenkin käyttää ehkäisyä, koska olen aloittanut taas koulun. Pakko kouluttautua johonkin ammattiin jotta olisi edes perustoimeentulo turvattu. Mieskin opiskelee tällä hetkellä. Ei mahda mitään. Vaikka itku silmässä toisesta haaveilenkin. Että näin....
Se on niin tätä nykyään - elämää on hallittava kaikenlaisin keinoin, eihän siitä mitään tule, jos ei pysty joka asiasta itse päättämään! :) Joku alkukantainen juttu sitten kuitenkin hämmentää mieltä, kun tavallaan toivoo, että kohtalo välillä ratkaisisi näitä asioita. Mielestäni lapsen saaminen kuuluu juuri niihin isoihin asioihin, joihin me emme täysin voikaan vaikuttaa.
"Minä tahdon ja nyt"-ajattelu vallitsee, mutta itse olen enimmäkseen "En minä tiedä, tahdonko minä ja mitä minä tahdon"-väkeä. Niinkuin nyt tässä vauvatouhussa... Olen yhtä aikaa päättänyt uusia pillerireseptejä ja hoitaa ehkäisyasiat varmuuden vuoksi kuntoon sekä päättänyt, että vauvakin voisi tulla. Hmm... molempia vaan ei voi valita :D Mennään tässä nyt sit tuulien mukaan ja maistellaan vauvasuunnitelmia. Jos sopivasti käy, menenkin neuvolan tädin juttusille seuraavan kerran muut kuin e-pillerit mielessä. Mitähän se siitä tuumaa... Mielessä päällimmäisenä on kysymys, minkä kaikkien asioiden pitäisi olla valmisteltuna, kun tekee päätöksen ja toivottaa mahdollisen raskauden tervetulleeksi?
Olen samaa mieltä että meihin naisiin on rakennettu pienestä pitäen mitä naisen pitää olla, ja millainen perhe on oikeanlainen. Oma lapsuuteni ei ollut kultainen. Vanhemmat alkoholisteja, ja kaikkea "kivaa" siihen lisäksi kuuluvaa saimme sisaruksien kanssa kokea. Mutta silti olen aina haavellut onnellisesta parisuhteesta. En välttämättä niinkään lapsista. Kunnes pari vuotta sitten tapasin mieheni joka oikeasti vei jalat altani. Heti tiesin että tässä se nyt on, ja tämän miehen haluan lapsieni isäksi. Nyt meille on tammi-vauva tulossa. Mutta yhdyn kyllä siihen mitä aikaisemmin kirjoitit. Teemme paljon muutakin asioita, ajattelematta miksi niin oikeasti teemme...