Polttorovio oli sammunut. Kansa kaikonnut liekit silmissään koloihinsa kuin rotat. Aukio oli muuten tyhjä, lukuun ottamatta tuota kytevää hiilikasaa sen keskellä.
Mustien ja hiiltyneiden parrujen uumenissa hehkui yhä. Ohuet savuvanat nousivat sen sisälmyksistä hajoten nopeasti Pariisin kaduilla kiertelevään, eksyneeseen tuuleen. Taivaalla matavat harmaat pilvet eivät sataneet tänään, ne laahasivat kattoja liepeillään kuin riekaleiset hameenhelmat.
Ikkunaluukut olivat suljetut tiukasti kuin kidutetun silmäluomet, huuto juuttunut kurkkuun kuin kuoleman nyrkki. Epätoivo ja häpeä ratsastivat allapäin päämäärättömästi pitkin savisia ja kuraisia kujia, kolistelivat rautakengin mukulakivillä ja kietoivat kaiken kiinni ketjuin ja lukoin, söivät avaimet ja aukoivat humisevia suitaan mustien huppujen alla. kasvottomina.
Koirat eivät haukkuneet, kissat istuivat ullakoilla pimeydessä, linnut olivat lentäneet katoilta parveina pois. Mustat siivet, kiiluvat silmät ja terävät hampaat olivat poissa. Rotat huokaisivat koloissaan ja sukivat turkkiaan syöpäläisistä keltaisilla kynsillään.
Notre Damen sakastissa istui mies valtatuolissaan violetissa värissään ja uumoilee olevansa oleva.
Luut hänen sisällään kolottavat kihdissään ja hän ei voi tälle mitään. Olemisen paraati on tuskaa ja kipua, vaivoja ja vihaa. Kylmyys on ihmisen helvetti, eikä siihen auta liekit massiivisessa takassa. Se muistuttaa...hän näkee silmissään rovion humisevan kuumuuden ja tuntee palavansa sisältään.
Hän kuulee noidan kirkumisen kuin korpit lentelisivät päin hänen päätään. Ja hänen korvistaan valuisi veri ja sisälleen tästä tuska. Siivet hakkaavat ilmaa rovion yllä ja hän huutaa jumalaansa kuin hiiri. Noita palaa kuin soihtu muuttuen mustaksi savuksi ja kammottavasti irvistäväksi kuvavaiseksi jostain joka oli ennen ollut...
...ihminen, hän ajattelee. Ihminen tai ei, jumalan lähettämä tai ei, hän on palanut tuhkaksi.
Taas häntä kouraisee kylmät sormet. Hänen sydämensä läpättää ja hän muistaa silmät kiiluen hätänsä, kun hän oli torkahtanut tähän samaiseen tuoliin ja nähnyt hirvittävääkin hirvittävämpää unta: Hän oli maannut vaaksan päässä maasta alastomana, mustana ruumiina joka hilseili tuhkaa pienessäkin liikahduksessa. Ruumis leijaili ilmassa ja hän tunsi olevansa sen sisällä kuin kuoressa - hän - ja hänen verensä, ja elämänsä. Hän ei voinut liikkua, ei muuttua. Hän heräsi hirvittävään, syvältä sisimmästään ulos tunkeutuvaan huutoon ja heräsi tuolilleen takaisin istumaan.
Guillaume joi lisää viiniä. Malja oli yksinkertainen ja köyhä, sillä hän oli vaatimaton mies. Pikari tärisi hänen otteessaan ja hän joi siitä ahnaasti ajatellen kuningastaan, ranskan kuningasta, hänen kuningastaan.
Millainen pelle tätä maata johtikaan. O tempore o...
Viiniä läikähti hänen päälleen, ja viittaan tuli läikkä. Aivan kuin siihen olisi pistetty miekalla ja hän valuisi verta. Kiihkoissaan hän heitti maljan pitkälle sakastin nurkkaan ja kirosi perään ankarasti, huitoi viiniä rinnuksiltaan kuin mustaa aukkoa hänen sydämestään. Hän jähmettyi aloilleen. Mitä minä ajattelen?
Noituus on hulluutta! Sen hän oli omin silmin nähnyt. On olemassa kahdenlaista hulluutta: harmitonta sekä vaarallista. KUKAAN ei voi ottaa omiin käsiinsä Jumalan miekkaa, ei kukaan! hän huusi ääneen ja pomppasi tuolistaan ylös kiihkoissaan. Ja jatkoi: Vähiten tuo noita, tuo hullu mielipuoli kiihkoilija jota kansa rakasti kuin taivaasta olisi tullut kultaisissa vaunuissa.
Mistä hän oli kotoisin? Jostain pikkukylästä sikojen seasta. Sellaisesta läävästä ei voi tulla mitään, eikä koskaan tulekaan mitään. Guillaume asteli raivoissaan eteenpäin salissa ja tönäisi avet auki Pariisiin. Vastaan tulvahti syksyinen taivas ja sen tuoma kylmä ilma. Ja hän sadatteli ovensuussa ja pui nyrkkiään ilmoille huutaen Jeannelle hyvää matkaa helvettiin.
Guillaume tihrusti vimmoissaan eteenpäin ja oli näkevinään jotain - oliko siinä huppupäinen ratsumies ja hevonen?
Pihalla seisoin minä, ja katselin piispan raivoa suu auki. Hän näytti aivan hullulta siinä suupielet vaahdossa ja sanoja ulos suustaan sylkien kuin myrkkyä olisi vahingossa niellyt. Olin tullut hakemaan häntä pois, sillä hän oli jo työnsä tehnyt ja vanha ja väsynyt, tolaltaan mennyt mies. Kaikilla toimillaan hän sai aikaan vain asioiden muuttumista vieläkin monimutkaisimmiksi. Eikä sellainen ollut enää oikein suotavaa. Istuin hevoseni selässä eikä hän oikein vielä erottanut minua. Olin luultavasti vain kuvajainen ja häälyvä varjo hänen silmissään, kuin utu tai savunjuonne kytevässä hiilikasassa. Minä en tarvitse häneen miekkaa, riittää että kutsun häntä nimeltä ja annan hänen kävellä hevoseni perässä minne hän sitten ikinä itsensä tuomitsee menemäänkin.
Minä en sitä päätä. On niin vähän se mitä kukin meistä voi toisen osalta päättää.
Mutta katumus, se on jo alhainen tunne. Ilmaantuu kertomaan ihmiselle että hänen päätöksensä oli väärä - aivan liian myöhään kuin lauma itkijänaisia.
Mustien ja hiiltyneiden parrujen uumenissa hehkui yhä. Ohuet savuvanat nousivat sen sisälmyksistä hajoten nopeasti Pariisin kaduilla kiertelevään, eksyneeseen tuuleen. Taivaalla matavat harmaat pilvet eivät sataneet tänään, ne laahasivat kattoja liepeillään kuin riekaleiset hameenhelmat.
Ikkunaluukut olivat suljetut tiukasti kuin kidutetun silmäluomet, huuto juuttunut kurkkuun kuin kuoleman nyrkki. Epätoivo ja häpeä ratsastivat allapäin päämäärättömästi pitkin savisia ja kuraisia kujia, kolistelivat rautakengin mukulakivillä ja kietoivat kaiken kiinni ketjuin ja lukoin, söivät avaimet ja aukoivat humisevia suitaan mustien huppujen alla. kasvottomina.
Koirat eivät haukkuneet, kissat istuivat ullakoilla pimeydessä, linnut olivat lentäneet katoilta parveina pois. Mustat siivet, kiiluvat silmät ja terävät hampaat olivat poissa. Rotat huokaisivat koloissaan ja sukivat turkkiaan syöpäläisistä keltaisilla kynsillään.
Notre Damen sakastissa istui mies valtatuolissaan violetissa värissään ja uumoilee olevansa oleva.
Luut hänen sisällään kolottavat kihdissään ja hän ei voi tälle mitään. Olemisen paraati on tuskaa ja kipua, vaivoja ja vihaa. Kylmyys on ihmisen helvetti, eikä siihen auta liekit massiivisessa takassa. Se muistuttaa...hän näkee silmissään rovion humisevan kuumuuden ja tuntee palavansa sisältään.
Hän kuulee noidan kirkumisen kuin korpit lentelisivät päin hänen päätään. Ja hänen korvistaan valuisi veri ja sisälleen tästä tuska. Siivet hakkaavat ilmaa rovion yllä ja hän huutaa jumalaansa kuin hiiri. Noita palaa kuin soihtu muuttuen mustaksi savuksi ja kammottavasti irvistäväksi kuvavaiseksi jostain joka oli ennen ollut...
...ihminen, hän ajattelee. Ihminen tai ei, jumalan lähettämä tai ei, hän on palanut tuhkaksi.
Taas häntä kouraisee kylmät sormet. Hänen sydämensä läpättää ja hän muistaa silmät kiiluen hätänsä, kun hän oli torkahtanut tähän samaiseen tuoliin ja nähnyt hirvittävääkin hirvittävämpää unta: Hän oli maannut vaaksan päässä maasta alastomana, mustana ruumiina joka hilseili tuhkaa pienessäkin liikahduksessa. Ruumis leijaili ilmassa ja hän tunsi olevansa sen sisällä kuin kuoressa - hän - ja hänen verensä, ja elämänsä. Hän ei voinut liikkua, ei muuttua. Hän heräsi hirvittävään, syvältä sisimmästään ulos tunkeutuvaan huutoon ja heräsi tuolilleen takaisin istumaan.
Guillaume joi lisää viiniä. Malja oli yksinkertainen ja köyhä, sillä hän oli vaatimaton mies. Pikari tärisi hänen otteessaan ja hän joi siitä ahnaasti ajatellen kuningastaan, ranskan kuningasta, hänen kuningastaan.
Millainen pelle tätä maata johtikaan. O tempore o...
Viiniä läikähti hänen päälleen, ja viittaan tuli läikkä. Aivan kuin siihen olisi pistetty miekalla ja hän valuisi verta. Kiihkoissaan hän heitti maljan pitkälle sakastin nurkkaan ja kirosi perään ankarasti, huitoi viiniä rinnuksiltaan kuin mustaa aukkoa hänen sydämestään. Hän jähmettyi aloilleen. Mitä minä ajattelen?
Noituus on hulluutta! Sen hän oli omin silmin nähnyt. On olemassa kahdenlaista hulluutta: harmitonta sekä vaarallista. KUKAAN ei voi ottaa omiin käsiinsä Jumalan miekkaa, ei kukaan! hän huusi ääneen ja pomppasi tuolistaan ylös kiihkoissaan. Ja jatkoi: Vähiten tuo noita, tuo hullu mielipuoli kiihkoilija jota kansa rakasti kuin taivaasta olisi tullut kultaisissa vaunuissa.
Mistä hän oli kotoisin? Jostain pikkukylästä sikojen seasta. Sellaisesta läävästä ei voi tulla mitään, eikä koskaan tulekaan mitään. Guillaume asteli raivoissaan eteenpäin salissa ja tönäisi avet auki Pariisiin. Vastaan tulvahti syksyinen taivas ja sen tuoma kylmä ilma. Ja hän sadatteli ovensuussa ja pui nyrkkiään ilmoille huutaen Jeannelle hyvää matkaa helvettiin.
Guillaume tihrusti vimmoissaan eteenpäin ja oli näkevinään jotain - oliko siinä huppupäinen ratsumies ja hevonen?
Pihalla seisoin minä, ja katselin piispan raivoa suu auki. Hän näytti aivan hullulta siinä suupielet vaahdossa ja sanoja ulos suustaan sylkien kuin myrkkyä olisi vahingossa niellyt. Olin tullut hakemaan häntä pois, sillä hän oli jo työnsä tehnyt ja vanha ja väsynyt, tolaltaan mennyt mies. Kaikilla toimillaan hän sai aikaan vain asioiden muuttumista vieläkin monimutkaisimmiksi. Eikä sellainen ollut enää oikein suotavaa. Istuin hevoseni selässä eikä hän oikein vielä erottanut minua. Olin luultavasti vain kuvajainen ja häälyvä varjo hänen silmissään, kuin utu tai savunjuonne kytevässä hiilikasassa. Minä en tarvitse häneen miekkaa, riittää että kutsun häntä nimeltä ja annan hänen kävellä hevoseni perässä minne hän sitten ikinä itsensä tuomitsee menemäänkin.
Minä en sitä päätä. On niin vähän se mitä kukin meistä voi toisen osalta päättää.
Mutta katumus, se on jo alhainen tunne. Ilmaantuu kertomaan ihmiselle että hänen päätöksensä oli väärä - aivan liian myöhään kuin lauma itkijänaisia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvin osasit kuvata. Käytit kekseliäästi sanoja. Välillä nauratti, välillä kuulosti melkein kauniilta.
Tuo "uumoilee olevansa oleva" oli hyvin hauska. Tai osui just sinne mitä itse inhoan vanhassa kuolleessa filosofoinnissa.
Mutta mitä pidemmälle luin sitä enemmän odotin jotain yllättävää. Jouduin vähän pettymään. Papista ei paljastunut hyviä puolia. Kadulle ei hyppinyt tanssivia balleriinoja. Myöskään mitään tyylikästä yllätystä ei tullut. Siksi teksti ei oikein onnistunut siinä missä kaunokirjallisuuden minusta pitäisi onnistua. Se ei laukaissut mielikuvitustani taivaisiin, vaan tyytyi esittelemään kirjoittajan mielikuvituksen horisontin. Jos ymmärrät.
Ota tai jätä ohjeita, toivottavasti ehkä jotain hyötyä:
Tee noidan kohtalosta entistä traagisempi tai papista entistä kierompi; näytä tilanne nurinkurisesti tulkittuna jonkun koomisen kertojan kuvaamana; miljöön lyyrinen synkkyyden kuvaus vaatisi minusta suuremman vertauskohdan kuin papin joka ei ymmärrä edes tappaneensa ihmistä; nyt sait liian tylsästä ja tavallisesta tapahtumasta/tilanteesta väritettyä mielenkiintoisen näkemyksen - yritä seuraavaksi tehdä toisinpäin, niin että lukija saa itse värittää papista pölvästin tai miljööstä pimeän.
Asiahan on niin, että miljöön rakentelu on mulle niin visuaalista hommaa, että en anna sitä kenellekkään muulle ronkittavaksi. Tämä on syntyperäinen vika pääni sisällä.
Toisekseen: Tarina olikin kuin lörpähtänyt mattopiiska Jeanne d'Arc-paran hektisestä elämästä (jonka otaksuin kaikkien tuntevan). Roviollahan paloi neitsyt, noita, hullu, ranskan yhdistänyt sotapäälikkö, proletariaatin päiväuni ja jokunen kalikka moraalin ja ihmisyyden pyhimpien ominaisuuksien kanssa.
Ajatuksellani laittaa Jeanne palamaan kirkuen, yritin tuoda lähemmäs toimituksen todellista luonnetta, ja unohtaa samalla virrenveisuut ja marttyyrin sädekehät - yliluonnollisen.
Nainenhän hän vain oli.
Tämä mieltäni kuvottava, Orleansin neitseen roviolle tuominnut, piispa taas ansaitsi tulla hulluksi omantunnontuskissaan. Sillä huppupäisen ratsumiehen (huono idis) perässä käveltyään - juuri sinne minne hän itse halusikin - piispa poltettiin samaisella roviolla syytettynä kerettiläisyydestä ja saatanpalvonnasta. Sillä niin hullu hän oli, että itse tuomitsi itsensä, sytytti oman rovionsa ja grillasi itsensä kuin porsaan.
Kaikki hyvin.
Valitan floppia, sitä sattuu kun huseeraa. Vaikka en ymmärrä ollenkaan mitä tekemistä tarinalla on tyllihameisten ballerinojen kanssa.
Huono kirjailija saa vaikutteita lukemastaan, kun taas kokeneempi käyttää muiden tekstejä hyväkseen ja varastaa niistä. Hyvä kirjailja tekee kierrättämästään jotain parempaa, huono toisin päin.
T. S. Eliot sanoi joskus jotain tuonnepäin. Sopi tuohon niin hyvin että lainasin huonosti.
>Nainenhän hän vain oli.
Tuo kuulostaa hyvin epärunolliselta. Kai nyt sentään sankari. Tai edes hitusen erikoinen tapaus.
Balleriinat laitoin siksi, kun kaikki sun käyttämät adjektiivit oli niin synkkiä, että minusta ne olisi tuonut hieman kontrastia.
Lukijoille kannattaa edes jollain tapaa näyttää jotain mihin verrata: iloisesti tanssiva balleriina tuli mulle ekana mieleen. Olisi voinut vaikka vilahtaa jossain.
Joo. Ei kai tuo sitten ollut niin vakava tekstinpätkä. Joten en jaarittele enää.
Päästäsi käsiisi etsimä lainaus on enemmän kuin osuva. Muistan joskus viisitoistavuotiaana olleeni vainoharhaisesti sitä mieltä, että minun tulisi kaikin käytettävissä olevin keinoin ja voimin välttää toisten teoksien sisäistämistä niin, että niistä jäisi jälkiä omiin tuotoksiini.
Nyt kun asiaa katselee rauhallisin mielin, niin voi vain todeta, että kutsun sitä nykyään kulttuurievoluutioksi. Sehän on aivan kuonnollinen asia. En ole todellakaan irti millään tavoin ihmistkunnasta ja sen pyrkimyksistä. Mitään omaa ei tässä maailmassa siten kirjallisuuden, tai taiteen itsensä näkökulmsta ole.
Se joka on omaa, on kuin polulle podonnut paperi, jossa kerrotaan, miten siinä kohtaa taakse jääneestä, jo kuljetusta matkasta ajateltiin. Ja minne ajateltiin siitä sitten taas mennä.
Itse kirjallisuus on kiinni menneisyydessään, niin kuin köydenpunojalla on köyden säikeet kiinni käsissään.
Kovin tylsän lineaarista, eikö?
Vai onko jokainen painettu teos osa suurta abstraktiota joka linkittyy jokaisesta niteestä toiseen moniulotteisessa virtuaalitodellisuudessa.
Syntyy sanoista kasvava meta-maailma jossa sen mitättömän pienet ja rajalliset ranennuspalikat (kirjaimet) tottelevat omia lakejaan orjallisesti, mutta toisaalta ovat niistä irti ja vapaita, luodakseen jokaiselle lukijalle näennäisen erilaisen ja itsestään riippuvan suhteen lukemaansa.
Hmmm...mihis minä nyt olinkaan oikein menossa. Ai niin! Tartuit tuohon 'vain'-sanaan.
Se on maailman vaarallisin sana. Sen käyttäjät edustavat mielestäni kestämätöntä maailmankuvaa. He kuvittelevat että jokin asia tai ilmiö on 'vain' sitä mitä se näyttää olevan: yksiulotteinen, rajoittunut, selväpiirteinen, vähättelevä, ymmärrettävä, hallittava, vaaraton, yksinkertainen - ennen kvanttifysiikkaa sitä kutsuttiin atomiksi, ennen impressionismia sitä kutsuttiin salonkitaiteeksi. Jotkut idiootit kutsuvat sitä vieläkin totuudeksi, jakamattomaksi ja pyhäksi yksinkertaisuudeksi.
Minustakaan sen olemus ei ole vähääkään runollinen. Se on kuin oksaton puu jolta toivotaan syksyllä vain suurta omenasatoa.
>Vai onko jokainen painettu teos osa suurta abstraktiota joka linkittyy jokaisesta niteestä toiseen moniulotteisessa virtuaalitodellisuudessa.
Osaat olla välillä hyvin hauska. Minua ainakin hymyilyttää tuo.
Tuosta osuvasta lainauksesta sen verran vielä, että suosittelen sua lukemaan Eliotin esseitä. Tai itse oikeastaan olen lukenut vain laajan elämäkerran, runoja, näytelmiä ja pari esseetä joissa puhutaan sen esseistä. Niissäkin oli hyvin fiksuja juttuja, mutta jos ei englanti pelota kielenä, niin kai ne sen omat esseet on parempia.
Eliot(in kommentoijat) puhuu hyvin selventävästi klassikon ja kapinallisen erosta. Klassikon toimenkuvaan nimenomaan kuuluu sen kulttuuriperinteen arvostaminen, sekä sen tiedostaminen kuinka paljon sen varassa roikutaan. Kapinallinen taas tipahtaa omaan kuiluunsa: siihen mistä Nietszche sanoo, että kun sinne liian kauan tuijottaa se vain tuijottaa takaisin.
Äsken tosin leikin aika vapaasti noilla Eliotin käsitteillä.
Vain. Minusta se on tylsän naudan sanoma. Paitsi jos sillä esimerkiksi parodisoidaan sitä tylsää nautaa. Vakavaan puheskeluun se sopii myös hyvin, mutta ei lainkaan runollisuuteen.
Damn Seagulls laulaa hyvin pojasta joka kuoli yrittäessään lentää. Mutta sanoi sen silti olevan kokeilemisen arvoista. Minusta se on kaunista. Ei vain typerää.
Ja tylsää sellaista, kirjoitustyyli sopii viime vuosisadalle.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä tylsä 4
T. ®Sherlokki © 2005