Stheno palmikoi hiukseni Vergiliuksen luona niin tiukkaan, että päätäni kiristi muukin kuin uusi jouseni ja sen ihmeellisesti ja uudella tavalla punottu jänne.
Jousen kaari oli kuin joutsenen kaula kädessäni: painava ja samalla ihmeellisen kevyt. Sen aasinnahkahihnoilla punottu kädensija hikosi nyrkkini otteessa. Ja tunsin miten elottomaksi luultu kapine eli kädessäni, miten se antoi otteelleni tietä, teki itseään tutuksi minun kanssani - puhui minulle ja katseli minua mitaten voimaani ja taitoani sietämättömän hiljaa aloillaan. Eteenpäin kaartuvat jousenkärjet antoivat kapineelle suunnattoman voiman singota nuoli maaliinsa. Enkä minä ollut sitä edes koettanut vielä.
Jousen oli aamulla varhain ojentanut käteeni Vergiliuksen aseseppä Ekho, joka lörpötteli minulle joenrannalla loputonta asiaansa ja asian puolikastaan. Hän oli itsekseen elelevä mies taloudenhoitajansa kanssa, sietämättömän suulas ja likainen, mutta aseidentekijänä lähenteli joissain suissa elelevien haltioiden ylittämättömiä taikavoimia.
Minun silmäni toimivat erinomaisesti. Joten näin vaivatta että vastarannan Seepiaan oli ammuttu nuoli. Se törrötti suorassa kulmassa keskellä rungon kylkeä ja tuuli pyöritteli siihen sidottua punaista nauhaa. Tämä luultavasti siksi, että puolisokea Ekho näkisi mihin nuoli milloinkin osui. Muut nuolet olivat viinissä hänen jaloissaan, törröttivät sen suuaukosta mustavartisina päättyen punaiseksi värjättyihin hanhensulkiin.
Ekho puhui ja puhui ja ojensi sitten lapsensa minun käteeni. Kun tartuin jouseen, se oli hetkessä kuin yhtä kanssani. Minä ensin pelästyin kummallista tunnetta sisälläni; kuin olisin kaadettu täyteen lämpöistä viiniä. Jokin uusi voima humahti sisälleni. Niin päihdyttävä oli tuo ensikosketuksemme liplattavan ja rauhallisen metsän keskellä juoksevan joen rannalla.
Ekho itsekin vaikeni nähdessään tapahtuvan, tuijotti meitä ihmeissään ja mutisi äänettömästi jonkin rukouksen omille oudoille hengilleen.
Stheno kiersi editseni ja tutki työnsä jälkiä. Tulenkajo suuressa majassa loimotti hänen kasvoillaan ja loi varjonsa sen seinille, kuin pimeän tanssin ja bakkanaalin jostain tuonpuoleisesta maailmasta. Hän oli kuin varjo itsekin. Liekeissä uiva olento sysimustine katseineen ja ohuine sormineen. Hänen katseensa oli kaiken jähmettävä ja vastaanpanematon, kuin musta muuri josta näki koko elämänsä kirjon leikkivän leikkejään aina kuolemaansa asti.
Stheno seisoi leijonansa vierellä kädet levollisina ja antoi pedon nuuskia vaatteensa mustana vesiputouksena maalattialla viistäviä helmoja. Eläin oli makuulla ja tuijotti minua odottaen. Se odotti aina kun astuin tähän pimeyteen maailman valoista. Otus makasi valtavine ruhoineen ja tynnyrin kokoisine päineen aloillaan ja ymmärsi kaiken joka sen ympärillä tapahtui. Mikään ei tuolta liekeissä lepattavalta olennolta jäänyt koskaan huomaamatta. Olin kuin sen hengitystä ja täysin sen lumoissa. Kuljin sen sieraimien lävitse ja se puhalsi minut itsestään ulos kuin höyryn.
- Jousimies, Stheno sanoi äänellään jollaista ei ollut toista tämän taivaanpiirin alla. Jos kulkee joskus tuulisessa kesäyössä metsän keskellä ja ohittaa ontoksi kovertuneen puurungon, niin siinä on tuo ääni: Ontto humina, kuin tuuli kiertämässä hetken ahdingossaan. Sitten se vaikenee ja katoaa metsän pimyteen. Stheno mittasi raskaita käsivarsiani ja arpiani jotka ruskeassa ihossa olivat elämäni historiankirjoitus. Kaikki ne lyönnit nahkaani olivat silponeet kirjoitustaidottomaan ihooni tekstin jollaista oli helppo lukea oppimattomankin. Kivut ja sietämätön janontunne nousivat esiin mieleni mullasta kuin kuolemankukat myrkkyineen. Olen huono unohtamaan asioita, kelvoton olemaan tuottamatta niitä lisää lastikseni.
- Tunnetko olevasi valmis, Stheno kysyy ja jossain punoskorissa kahahtaa.
- Kyllä, sanon enkä liikahdakaan aloiltani.
- Tapa hänet. Tapa hänet kaukaa. Osu häneen hyvin, sillä huono osuma on loppusi, hän humisee edessäni leijonantuijotuksessaan. Hänen katseensa lipuu niin vaivatta minuun, että minun on mahdotonta sitä paeta. Se tulee minun perässäni jokaisen kulman ja piilon ytimeen asti jonne haluan sitä paeta. Silmät ovat suuret ja pimeät, kuin kiveä joka kuultaa mustana ja kosteana hänen pitkien korpinhiusten kehystäminä. Ja minä katson häneen takaisin enkä pääse sisään kasvoja pidemmälle. Siinä on portti joka on minulta lukittu, ja ovi joka on kädeltäni suljettu. Siihen pysähtyy minun ihmisyyteni ja siitä alkaa hänen maailmansa josta en voi mitään tietää. Seison avuttomana hänen edessään häntä päätä pidempänä, ja tunnen samanlaista avuttomuutta ja luottamusta kuin pieni lapsi etäistä vanhempaansa kohtaan.
- Ymmärrätkö miten se saattoi syntyä, taru käärmeestä jolla on siivet? hän kysyy.
- Jotenkin. Se on syntynyt jo silloin, kun kauan sitten pois menneet miehet ovat istuneet tulenloimossa viimeisten kallioiden juurella ja puhuneet hiljaa. Taru on tullut tuulten mukana hyvin kaukaa, kaukaa maailmasta joka on taivaaltaan lehdenvihreä ja maa on punaista ja kuivaa. Mikään ei siellä pysynyt paikallaan, vaan jokin jossain keskellä tätä kaikkea imi itseensä tomun sekä tuulen. He olivat nähneet sen voiman, kun se käänsi kuivattamansa elämän kiinni itseensä ja nyhti tämän voimallaan irti kuolleeksi käyneestä maasta.
Kaikki se vei itseensä, se suunnaton syöveri, kaiken matkan ja tuulen loppu.
- He olivat nähneet sen. Niin, Stheno sanoi ja tuntui pohdiskelevan liekkejä takanaan. Sieraimissani tuntui vahvana leijonan haju: pistävä eläimenlemu ja sen tulessa paahtuva turkki. Puristin jousta niin että se vaikersi minulle ja edessään olevalle matkalle. Sen jänne värisi ja soi korvissani itsekseen. Käteni tunsi miten se janosi nuolta jänteelleen, voimaa joka virittäisi sen äärimmilleen ja antaisi sen lopulta laueta vapauteen helähtäen. Korvissani suhahtivat punaiset nuolet, ja minä näin miten Sthenon käteen ilmestyi kuin tyhjästä nuoli:
mustavartinen, punasulkainen, teräväkärkinen nuoli.
- Kynäsi! Milloin opetan sinut kirjoittamaan? Stheno naurahti huvittuneena. Ojensi minulle nuolen sen sulat edellä, ja naurahti niin kuin Vergilus naurahtaa.
Hän otti askeleen kohti minua. Ja huomasin piteleväni nuolta kädessäni. Hänen omat sormenpäänsä olivat olkapäälläni kevyesti kuin jäiset oksat.
Vaikka näin että hän oli aivan vieressäni, niin siltikään en tuntenut hänen läsnäoloaan. Hän oli ympärilläni kuin sysimusta pimeys, niin aukoton, että sen saattoi juuri ja juuri tuntea joksikin muuksi kuin tyhjyydeksi.
- Sinun voimasi on, ja tulee olemaan, oma riippumattomuutesi. Mitään muuta arvokasta sinulla ei ole. Vaikka sinä et mitään mahda tarinoiden siivekkäille käärmeille. Et mitään jousesi eteen saa, jota ampua, niin sinun on silti alati muistettava olevasi Jousimies ja soturi, Stheno sanoo.
Savunhaju tuo mieleeni kadonneet kentät ja niillä makaavat soturit, hevoset ja sinne tänne lennelleet aseet. Seison yksin maahanlyöty vihollinen edessäni - kuin omakuvani. Olen lopen uupunut ja tyhjä. Saappaani ovat täynnä omaa vertani ja rinnassani jyskyttää voimattomaksi käynyt sydän. Soturi jaloissani on vitivalkoinen ulos juosseesta elämästään, tuijottaa epäuskoisena taivaalle tyhjin silmin.
Miekka kädestäni putoaa itseni viereeen murskaksi tallotulle ruohikolle. Ja minä näen ensimmäistä kertaa hänen kasvojensa ylitse liitävän kaukaisen varjon. Se pimentää maan ja jäätää tantereen, saa hengitykseni höyryämään kesäilmassa ja ihoni ritisemään kuin riitteen lammen pinnalla.
Yläpuolellani lentää jokin jota ei voi koskaan katsoa, ei nostaa päätään kohti taivaita, kasvojaan kohti tietoa. Tiedän että niiden tarujen kaikennielevä voima nielisi silloin minutkin itseensä. Ja minäkin muuttuisin tarinaksi imeytyen tuohon suunnattomaan olentoon sisään, olentoon joka muuttui alati toiseksi, vaikka kukaan ei sitä koskaan kyennyt näkemään.
Pelkäsin, vaikka minä en ase kädessä pelännyt koskaan mitään joka juoksi raivosta kiljuen ja hurmoksessa minua kohti. Nyt minulla ei ollut asetta kädessäni - vain Sthenon antama nuoli...kuin kynä.
Matkastani tulisi vaikea ja pitkä, kenties vaarallinenkin.
****
Osuiko?
Jousen kaari oli kuin joutsenen kaula kädessäni: painava ja samalla ihmeellisen kevyt. Sen aasinnahkahihnoilla punottu kädensija hikosi nyrkkini otteessa. Ja tunsin miten elottomaksi luultu kapine eli kädessäni, miten se antoi otteelleni tietä, teki itseään tutuksi minun kanssani - puhui minulle ja katseli minua mitaten voimaani ja taitoani sietämättömän hiljaa aloillaan. Eteenpäin kaartuvat jousenkärjet antoivat kapineelle suunnattoman voiman singota nuoli maaliinsa. Enkä minä ollut sitä edes koettanut vielä.
Jousen oli aamulla varhain ojentanut käteeni Vergiliuksen aseseppä Ekho, joka lörpötteli minulle joenrannalla loputonta asiaansa ja asian puolikastaan. Hän oli itsekseen elelevä mies taloudenhoitajansa kanssa, sietämättömän suulas ja likainen, mutta aseidentekijänä lähenteli joissain suissa elelevien haltioiden ylittämättömiä taikavoimia.
Minun silmäni toimivat erinomaisesti. Joten näin vaivatta että vastarannan Seepiaan oli ammuttu nuoli. Se törrötti suorassa kulmassa keskellä rungon kylkeä ja tuuli pyöritteli siihen sidottua punaista nauhaa. Tämä luultavasti siksi, että puolisokea Ekho näkisi mihin nuoli milloinkin osui. Muut nuolet olivat viinissä hänen jaloissaan, törröttivät sen suuaukosta mustavartisina päättyen punaiseksi värjättyihin hanhensulkiin.
Ekho puhui ja puhui ja ojensi sitten lapsensa minun käteeni. Kun tartuin jouseen, se oli hetkessä kuin yhtä kanssani. Minä ensin pelästyin kummallista tunnetta sisälläni; kuin olisin kaadettu täyteen lämpöistä viiniä. Jokin uusi voima humahti sisälleni. Niin päihdyttävä oli tuo ensikosketuksemme liplattavan ja rauhallisen metsän keskellä juoksevan joen rannalla.
Ekho itsekin vaikeni nähdessään tapahtuvan, tuijotti meitä ihmeissään ja mutisi äänettömästi jonkin rukouksen omille oudoille hengilleen.
Stheno kiersi editseni ja tutki työnsä jälkiä. Tulenkajo suuressa majassa loimotti hänen kasvoillaan ja loi varjonsa sen seinille, kuin pimeän tanssin ja bakkanaalin jostain tuonpuoleisesta maailmasta. Hän oli kuin varjo itsekin. Liekeissä uiva olento sysimustine katseineen ja ohuine sormineen. Hänen katseensa oli kaiken jähmettävä ja vastaanpanematon, kuin musta muuri josta näki koko elämänsä kirjon leikkivän leikkejään aina kuolemaansa asti.
Stheno seisoi leijonansa vierellä kädet levollisina ja antoi pedon nuuskia vaatteensa mustana vesiputouksena maalattialla viistäviä helmoja. Eläin oli makuulla ja tuijotti minua odottaen. Se odotti aina kun astuin tähän pimeyteen maailman valoista. Otus makasi valtavine ruhoineen ja tynnyrin kokoisine päineen aloillaan ja ymmärsi kaiken joka sen ympärillä tapahtui. Mikään ei tuolta liekeissä lepattavalta olennolta jäänyt koskaan huomaamatta. Olin kuin sen hengitystä ja täysin sen lumoissa. Kuljin sen sieraimien lävitse ja se puhalsi minut itsestään ulos kuin höyryn.
- Jousimies, Stheno sanoi äänellään jollaista ei ollut toista tämän taivaanpiirin alla. Jos kulkee joskus tuulisessa kesäyössä metsän keskellä ja ohittaa ontoksi kovertuneen puurungon, niin siinä on tuo ääni: Ontto humina, kuin tuuli kiertämässä hetken ahdingossaan. Sitten se vaikenee ja katoaa metsän pimyteen. Stheno mittasi raskaita käsivarsiani ja arpiani jotka ruskeassa ihossa olivat elämäni historiankirjoitus. Kaikki ne lyönnit nahkaani olivat silponeet kirjoitustaidottomaan ihooni tekstin jollaista oli helppo lukea oppimattomankin. Kivut ja sietämätön janontunne nousivat esiin mieleni mullasta kuin kuolemankukat myrkkyineen. Olen huono unohtamaan asioita, kelvoton olemaan tuottamatta niitä lisää lastikseni.
- Tunnetko olevasi valmis, Stheno kysyy ja jossain punoskorissa kahahtaa.
- Kyllä, sanon enkä liikahdakaan aloiltani.
- Tapa hänet. Tapa hänet kaukaa. Osu häneen hyvin, sillä huono osuma on loppusi, hän humisee edessäni leijonantuijotuksessaan. Hänen katseensa lipuu niin vaivatta minuun, että minun on mahdotonta sitä paeta. Se tulee minun perässäni jokaisen kulman ja piilon ytimeen asti jonne haluan sitä paeta. Silmät ovat suuret ja pimeät, kuin kiveä joka kuultaa mustana ja kosteana hänen pitkien korpinhiusten kehystäminä. Ja minä katson häneen takaisin enkä pääse sisään kasvoja pidemmälle. Siinä on portti joka on minulta lukittu, ja ovi joka on kädeltäni suljettu. Siihen pysähtyy minun ihmisyyteni ja siitä alkaa hänen maailmansa josta en voi mitään tietää. Seison avuttomana hänen edessään häntä päätä pidempänä, ja tunnen samanlaista avuttomuutta ja luottamusta kuin pieni lapsi etäistä vanhempaansa kohtaan.
- Ymmärrätkö miten se saattoi syntyä, taru käärmeestä jolla on siivet? hän kysyy.
- Jotenkin. Se on syntynyt jo silloin, kun kauan sitten pois menneet miehet ovat istuneet tulenloimossa viimeisten kallioiden juurella ja puhuneet hiljaa. Taru on tullut tuulten mukana hyvin kaukaa, kaukaa maailmasta joka on taivaaltaan lehdenvihreä ja maa on punaista ja kuivaa. Mikään ei siellä pysynyt paikallaan, vaan jokin jossain keskellä tätä kaikkea imi itseensä tomun sekä tuulen. He olivat nähneet sen voiman, kun se käänsi kuivattamansa elämän kiinni itseensä ja nyhti tämän voimallaan irti kuolleeksi käyneestä maasta.
Kaikki se vei itseensä, se suunnaton syöveri, kaiken matkan ja tuulen loppu.
- He olivat nähneet sen. Niin, Stheno sanoi ja tuntui pohdiskelevan liekkejä takanaan. Sieraimissani tuntui vahvana leijonan haju: pistävä eläimenlemu ja sen tulessa paahtuva turkki. Puristin jousta niin että se vaikersi minulle ja edessään olevalle matkalle. Sen jänne värisi ja soi korvissani itsekseen. Käteni tunsi miten se janosi nuolta jänteelleen, voimaa joka virittäisi sen äärimmilleen ja antaisi sen lopulta laueta vapauteen helähtäen. Korvissani suhahtivat punaiset nuolet, ja minä näin miten Sthenon käteen ilmestyi kuin tyhjästä nuoli:
mustavartinen, punasulkainen, teräväkärkinen nuoli.
- Kynäsi! Milloin opetan sinut kirjoittamaan? Stheno naurahti huvittuneena. Ojensi minulle nuolen sen sulat edellä, ja naurahti niin kuin Vergilus naurahtaa.
Hän otti askeleen kohti minua. Ja huomasin piteleväni nuolta kädessäni. Hänen omat sormenpäänsä olivat olkapäälläni kevyesti kuin jäiset oksat.
Vaikka näin että hän oli aivan vieressäni, niin siltikään en tuntenut hänen läsnäoloaan. Hän oli ympärilläni kuin sysimusta pimeys, niin aukoton, että sen saattoi juuri ja juuri tuntea joksikin muuksi kuin tyhjyydeksi.
- Sinun voimasi on, ja tulee olemaan, oma riippumattomuutesi. Mitään muuta arvokasta sinulla ei ole. Vaikka sinä et mitään mahda tarinoiden siivekkäille käärmeille. Et mitään jousesi eteen saa, jota ampua, niin sinun on silti alati muistettava olevasi Jousimies ja soturi, Stheno sanoo.
Savunhaju tuo mieleeni kadonneet kentät ja niillä makaavat soturit, hevoset ja sinne tänne lennelleet aseet. Seison yksin maahanlyöty vihollinen edessäni - kuin omakuvani. Olen lopen uupunut ja tyhjä. Saappaani ovat täynnä omaa vertani ja rinnassani jyskyttää voimattomaksi käynyt sydän. Soturi jaloissani on vitivalkoinen ulos juosseesta elämästään, tuijottaa epäuskoisena taivaalle tyhjin silmin.
Miekka kädestäni putoaa itseni viereeen murskaksi tallotulle ruohikolle. Ja minä näen ensimmäistä kertaa hänen kasvojensa ylitse liitävän kaukaisen varjon. Se pimentää maan ja jäätää tantereen, saa hengitykseni höyryämään kesäilmassa ja ihoni ritisemään kuin riitteen lammen pinnalla.
Yläpuolellani lentää jokin jota ei voi koskaan katsoa, ei nostaa päätään kohti taivaita, kasvojaan kohti tietoa. Tiedän että niiden tarujen kaikennielevä voima nielisi silloin minutkin itseensä. Ja minäkin muuttuisin tarinaksi imeytyen tuohon suunnattomaan olentoon sisään, olentoon joka muuttui alati toiseksi, vaikka kukaan ei sitä koskaan kyennyt näkemään.
Pelkäsin, vaikka minä en ase kädessä pelännyt koskaan mitään joka juoksi raivosta kiljuen ja hurmoksessa minua kohti. Nyt minulla ei ollut asetta kädessäni - vain Sthenon antama nuoli...kuin kynä.
Matkastani tulisi vaikea ja pitkä, kenties vaarallinenkin.
****
Osuiko?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mutta vain pintaraapaisu.
Mulle liian kaartelevaa testiä, en jaksaisi kirjaa lukea. Myös vierastan nimiä, joita en osaa lausua räkimättä tietokoneen ruutua märäksi.
Mutta ihan kelvollista jos unohdan oman rajoittuneisuuteni.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä jäntevä 7
T. ®Sherlokki © 2005
Hipaisu riittää. Mä olen alkanut harrastamaan tällaista "sekavuuskirjoittelua" vain ja ainoastaan siksi, että palstalla kädestä pitäen lukijaa taluttelevat kirjoittajat syyllistyvät mielestäni täysin mielikuvituksettomaan maailmankuvaan (jollainen aikamme tosin onkin). Ja luikkivat siitä sitten kuin ihmeen tehneenä lämpiöönsä takaisin mukanaan kovalevylle nauhoitetut aplodinsa. Kivaa ja hauskaa ja helppoa - yhtä helppoa kuin on lukijansakin.
On trendikästä olla vittumainen ja älykäs.
Fantasiamaailma taas elää lohikäärmeissä ja noidissa ja muissa sunliirum-laarumeissa kuin kotonaan. Olo on niin kodikasta että unohdetaan tyystin heidän vatvovan jo valmiita ja kliseisiä muotteja vain eri järjestykseen paperille.
On trendikästä olla patapäässä 1500-luvulta.
Huumorihemmot ovat itsensä nauramien aatelia. On kiva kompastua haravaan ja ajaa autolla ojaan ja lyödä päänsä ovenkamanaan Jofa-kypärässä harkoista tullessaan. Meno on kuin tampereella Aleksis Kiven kadulla kun Alivaltiosihteeri kävelee yksipäisen elävänä vastaan.
On niin tredikästä olla ikivanha trendi.
Surijaporukka itkee kun misse kuoli ja veli kamppasi juuri kun olin panemassa munalaatikkoa takaisin jääkaappiin. Nyt on kauhea sotku ja äiti huutaa väärälle puulle.
Tähän kategoriaan kuuluu vielä arkipäivänihmerepostelijat, jotka seuraavat sitä miten tanssiaskeleet oikein siellä lattialla menivätkään ja tuntevat suuressa päässään jokaisen aivon liikahduksen satapäisessä ravintolassa. Kertojan ihme on tapahtunut. Kun vielä pääsisi lukemaan sen miten ohranjyvä sieltä maasta oikein täsmällisesti ulos tunkeekaan, niin voisin todeta nähneeni ihmeen kirjallisessa muodossa.
Cuul!
Entä minä sitten...vain ja ainoastaan hukassa ja tyytymätön kaikkeen mitä näen.
olipas hyvin muotoiltu ja pitkä vastaus lyhyeen kritiikkiin.
Lue sinäkin vähän Aisoposta ja Iliasta niin voit säätää niitä pyyhkimiä pienemmälle siinä ruudullasi.
Meri roiskuu ja kokka kohisee.
Piste
T. ®Sherlokki © 2005
... asiaa on paljon mutta välillä hankala saada selvää missä mennään. Ainesta löytyy silti.
Musta kun taas näyttää että tuossa on asiaa äärimmäisen vähän. Sekin on niin hyvin ja monisanaisesti piilossa ettet sitä edes löytänyt.
sanotaan että tykkään ideasta. mutta kun teksti on tollasta niin pomppaan aina rivien yli kun haluan tietää mitä tapahtuu seuraavaksi :D
jos teksti olisi niin sellaista täydellistä pitäisi lukea joka rivi ja saisi kirjasta enemmän irti. mutta tuo oli kyllä hyvä.
on kiva lukea kaikkia juttuja jotka on kirjoittettu niin kuin ne olisi tapahtunut aikoja sitten.
No nytpä sanon että Comedie, olen pahoillani. Olen lukenut tänä aamuna tekstejäsi toisten lomassa, mutta joku osa minua hylkii näitä :(
Kun tilanne on tämä, en pysty antamaan hyvää palautetta, rakentavaa, oikeisiin asioihin kohdistuvaa.
Osaat kirjoittaa, mutta aihepiirisi ovat ulkopuolella kiinnostusteni kohteiden.
Asia onkin niin, että en ole koskaan kirjoittanut tänne yhtään tekstiä omaala tyylilläni enkä tutusta aihepiiristäni. Mulle tämä on kokeilujen tsydeemi; eräänlainen laboratorio. Mä lotraan tässä erilaisilla tekstuaalisilla kemikaaleilla joissa on kivoja värejä ja katson vierestä milloin poksahtaa.
Se, että aihepiirini pyörii, etkä saa siitä kiinni,
on oikeastaan musta vain ja ainoastaan kivaa koska olen ilkeä ihminen.
Ettei syy ollutkaan minussa etten saanut kiinni teksteistäsi.
Kävin samantapaista taistoa etsiessäni omaa tyyliäni jokin aika sitten.
Olisi kiva lukea jotain oikein itsesi näköistä :) koska noista saa aina parhaan kuvan kirjoittajan taidoista.
mielestäni todella hyvä.
Jos kirjoittaisit tuosta pidemmän ja sellaisen missä kirjoitettaisiin päähenkilön matkasta, voisit kirjoittaa jopa kirjan tai jotain.
Kirjoita jatkossa lisääkin :)