Tästä tulee varmaa aika pitkä. Olis kiva jos joku jaksaisi lukea edes osan. :D
Kun me muutettiin muutama vuos sitten, elämä heitti sellasta kuperkeikkaa ettei vieläkään ole ihan mallillaan. Niin monta muutosta tapahtui, että olen vieläkin hieman näreissäni tästä isälleni, jonka työn takia muutimme.
No, isäni on ilmeisesti yrittänyt tehdä elämääni paremmaksi. Sain erilaisia tavaroita, koirankin mitä aina olen halunnut. Silti, ne kaverit mitkä jäivät, eikä uusia ole tullut oikein tilalle. Unohdan aina, että mitä kaikkea olenkaan saanut, ja keksin aina jotain uutta...
Nyt kun luen tätä itsekin, niin tajuan kuinka itsekeskeiseltä kakaralta kuulostan. Nyt kahdeksannella luokalla, milloin kaverit ovat hyvin tärkeä osa elämää, tunnen olevani niin yksin.
Ja kaikki se mitä olen saanut. Isä on puoltanut minua, ollut tuki ja turva aina. Silti hän valehtelee, ja olemme pitkään vaienneet tietyistä asioista, en tiedä edes tietääkö hän että minä tiedän... En voi paljastaa mitä ne ovat, mutta suren niitä yksikseni.
Ja kun isä painostaa menemään ja pyrkimään lukioon, sanon ei. Kun hän käskee minua jatkamaan harrastusta mitä en enää itse jaksaisi enkä haluaisi harrastaa, hän käskee minua tekemään niin. Onko hänellä oikeus tehdä noin, hänhän on yrittänyt tehdä elämästäni paremman? Silti, tulen niin surulliseksi ja epävarmaksi, pettyneeksi itseeni kun isä katsoo minua säälien. Vaikkapa silloin, kun hän on yrittänyt kääntää äidin päätä minun puolelleni... Tai jos koe on mennyt huonoksi.
Pitääkö minun tuntea syyllisyyttä, vai olemmeko tasoissa? Älkää pitäkö minua nyt aivan ääliönä, mutta elämäni on pahasti pielessä. Miten saisin ainakin tunteeni kuriin, etten muista valheita, jotta voisin pitää suhteemme koossa? Viimeisenä haluaisin menettää perheeni. Ilman heitä, minulla ei ole enää mitään.
Kun me muutettiin muutama vuos sitten, elämä heitti sellasta kuperkeikkaa ettei vieläkään ole ihan mallillaan. Niin monta muutosta tapahtui, että olen vieläkin hieman näreissäni tästä isälleni, jonka työn takia muutimme.
No, isäni on ilmeisesti yrittänyt tehdä elämääni paremmaksi. Sain erilaisia tavaroita, koirankin mitä aina olen halunnut. Silti, ne kaverit mitkä jäivät, eikä uusia ole tullut oikein tilalle. Unohdan aina, että mitä kaikkea olenkaan saanut, ja keksin aina jotain uutta...
Nyt kun luen tätä itsekin, niin tajuan kuinka itsekeskeiseltä kakaralta kuulostan. Nyt kahdeksannella luokalla, milloin kaverit ovat hyvin tärkeä osa elämää, tunnen olevani niin yksin.
Ja kaikki se mitä olen saanut. Isä on puoltanut minua, ollut tuki ja turva aina. Silti hän valehtelee, ja olemme pitkään vaienneet tietyistä asioista, en tiedä edes tietääkö hän että minä tiedän... En voi paljastaa mitä ne ovat, mutta suren niitä yksikseni.
Ja kun isä painostaa menemään ja pyrkimään lukioon, sanon ei. Kun hän käskee minua jatkamaan harrastusta mitä en enää itse jaksaisi enkä haluaisi harrastaa, hän käskee minua tekemään niin. Onko hänellä oikeus tehdä noin, hänhän on yrittänyt tehdä elämästäni paremman? Silti, tulen niin surulliseksi ja epävarmaksi, pettyneeksi itseeni kun isä katsoo minua säälien. Vaikkapa silloin, kun hän on yrittänyt kääntää äidin päätä minun puolelleni... Tai jos koe on mennyt huonoksi.
Pitääkö minun tuntea syyllisyyttä, vai olemmeko tasoissa? Älkää pitäkö minua nyt aivan ääliönä, mutta elämäni on pahasti pielessä. Miten saisin ainakin tunteeni kuriin, etten muista valheita, jotta voisin pitää suhteemme koossa? Viimeisenä haluaisin menettää perheeni. Ilman heitä, minulla ei ole enää mitään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ainahan Sinulla on kuitenkin paras ystävä: Jeesus Kristus.
666
olet aika pahassa kasvuiässä. joskus pienen pieni, joka kaipaa hyväksyntää, lohdutusta ja tukea vanhemmilta. joskus suuren suuri, joka on nähnyt ja kuullut aikuisten asioita, jotka tietää itsellen kuulumattomiksi. joka haluaisi hallita elämäänsä ja tuntea itsensä valmiiksi.
ja joskus harvoin siinä iässä tuntee itsenä ihan omaksi itsekseen, joka tunnistaa epävarmuutensa ja kasvukipunsa.
eikö uudella paikkakunnalla ole yhtään kaveriksi kutsuttavaa? jonka kanssa se harrastuskin maistuisi?
eikö kukaan entisistä kamuista jaksa/pysty/halua pitää yllä etäystävyyttä? tulla kylään viikonloppuna/lomilla tai kutsua sinua luokseen? päästäisivätkö vanhempasi?
eikö missään ole ketään jolle uskaltaisit kertoa huolesi? sen salaisuuden mitä ei tosiaankaan kannata nettiin julistaa. koulukuraattoria. terveydenhoitajaa. joilla on salassapitovelvollisuus kuulemansa suhteen. ja ammattitaitoa kuunnella ja tarvittaessa neuvoakin.
onko sinulla vaihtoehtoja lukiolle. koulutusalaa jolle itse haluaisit. isäsi tuskin pitää lukiosta ehdottomasti kiinni, jos esität selkeästi itsellesi mieluisampaa vaihtoehtoa. tyhjänpäälle ei vain lastaan haluaisi jättää...
pakkoharrastus ei ole harrastus. sen voit isällesi sanoa. mutta ennen sanomistasi mieti, heitätkö jotain hukkaan vain pahaamieltäsi. vai oletko todella tullut harrastuksessasi tien päähän ja haluat aidosti lopettaa.
Voit aina pitää yhteyttä vanhoihin kavereihisi vaikka muualla asutkin. Nyt sinulla on hyvä mahdollisuus saada lisää kavereita ja kehittää sosiaalisuuttasi ja kykyä tulla toimeen eri ihmisten kanssa. Tiedän että tuossa iässä suhteiden muodostus voi olla vaikeaa. Mutta jokatapauksessa sinulla on tod.näköisesti edessä kohta uusi opinahjo ym. jossa pakostakin ympyrät muuttuvat. On todella tärkeää, että pidät kontakteja yllä vanhoihin ystäviin...mutta oletan että jokatapauksessa sinulla on edessä jossain vaiheessa muutto ja elämän aloittaminen yksin. Kyllä se siitä. Itse tavallaan toivoin, ettei ympyrät olisi olleet niin jymähtäneet ja olisi laitettu samanlaiseen pakkorakoon, että olisi tutustuttava uusiin ihmisiin. Kyllä se siitä ajan kuluessa, usko pois :)
Oli kyllä vaihteeksi mukava lukea noinkin hyvin kirjoitettua tekstiä näillä forumeilla. Hae vaan lukioon, kun kirjoittaakin osaat järkevästi. :)