Joka kerta, ku huomaan ihastuvani ja toisenpuolen tuntevan samoin vedän överiks. Unohdan koulut ja työt ja keskityn liikaa ihastukseen. Varmaan sen takia, että haluan niin älyttämästi läheisyyttä. Oon aina halunnu. Unohdan vastuun omasta elämästäni täysin. Yleensä juuri silloin saan lähestymisiä, kun kaikki menee hyvin ja oon itsevarma, mutta rupean palvoileen liikaa. Joo jos vain saan pidettyä pään kylmänä niin ehkä se siitä. Tunnen itseni teini-ikäseksi, vaikka oon päälle kakskymppinen. Pääsen yleensä takaisin raiteille unohtamalla koko tyypin. Kuitenkin onko muita saman kokeineita? En vaikuta epätoivoiselta, mutta tää kirjoitus on aika lailla sitä. Paljo hyvää teille:)
Pää kylmänä...
akka
4931
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä olen myös hieman yli parikymppinen ja mulle käy ihan samoin, tunnen todella itseni teiniksi tunteineni välillä:/ Ihanaa etten ole ainoa haaveisiin uppoaja ja romantisoija.
olen vähän päälle parikymppinen... ja kun ihastun menee maha sekaisin, en pysty syömään, koulu jää, kaikkialla on kyse vain siitä yhdestä ihmisestä ja milloin nähdään, miten hän puhui, millä lailla katsoi minua... Ja useimmiten ihastukseni jäävätkin tälle tasolle. Harmillista, kun vain harvoin tulee mitään "todellista".
Mutta mä tahdon Ehtottomasti naisen joka menee sekaisin ihastuksestaan minua kohtaan. Eihän siinä muuten ole mitään järkeä. Olen kerran seurustellut tytön kanssa joka oli sellainen, ja voin sanoa, että se oli _ihanaa_ !!! Tuntui että pääkky räjähtää ja oli uskomatonta kun saattoi kerrankin olla varma sen toisen tunteista. :))) Pitäkää itsenne tuollaisina! Maailmaan mahtuu liikaa tunteensa piilottavia ihmisiä.
Tiedän miltä tuntuu, kun maailma ympärillä menettää merkityksensä, sitä elää vain toisen näkemisestä, kuulemisesta, odotuksesta. Tunne on niin ihana, kuin huumeessa olisi. Ja siinä vaara piileekin. Tunnehan on huumetta, sitä tahtoo lisää ja lisää, se on ainoa mitä ajattelee. Ja se on yhtä epätervettäkin. Ei ihminen voi kovin kauan elää syömättä, juomatta ja nukkumatta, pelkässä haaveessa leijuen. Ja entä sitten, kun koittaa se päivä, kun katsetta tai kosketusta ei tule? Siitä alkaa riutuminen ja vieroitusoireet, koko maailman hajanaisuus ja realiteetti romahtaa niskaan kerralla. Mikä on se kantava voima silloin, jos on hylännyt kaiken omansa ja keskittänyt 200% elämisestään toiselle ihmiselle?
Kirjoitan näin siksi, että olen elänyt puolentoista vuoden hullaantumisen, täydellisen järjen menetyksen. Unelman valuessa tyhjiin, huomasin ettei käsitettä minä ole enää olemassa. Sen minän etsiminen ja uudelleen löytäminen on vaatinut niin paljon, etten koskaan halua enää hukata sitä, enkä koskaan toivo, että joku hukkaisi sen takiani. En voisi kuvitella seurustelevani niin vangitsevassa suhteessa, ettei toisen maailmaan mahdu muuta kuin minä ja minun tekemiseni. Mikään ei ole terveempää kuin se, että ihmisellä on myös omia kiinnostuksen kohteita ja intohimoja. Ja onko mikään seksikkäämpää kuin joku, joka selittää silmät loistaen ja innosta puhkuen jotain juuri aikaan saamaansa, josta et itse tajua mitään? ;)
minusta sulje toisiaan pois. Totta kai koulu kulkee mukana menossa, siellä on vain niin halvatun vaikea keskittyä. Harrastukset eivät jää,mieluummin vain olisi sen toisen luona jne. Mutta odotus on paras osa itse huumaa, hyväähän kannattaa odottaa. Jos itsensä täysin toiseen sitoo ja unohtaa oman identiteettinsä, niin kyseessä on kyllä joku muu psyykkinen ilmiö kuin pelkkä ihastuminen. Se huuma, endorfiiniryöppy ja täysi leijuminen kestää minulla aika vähän aikaa, muutaman huurteisen alkuviikon. Sitten(jos seurusteluasteelle päästään, eli siis jos en ole innostuksissani sörssinyt koko juttua) elämä alkaa tasoittua onnellisen, rakastuneen ihmisen arkeen, jota varjostavat tietysti ne ainaiset pienet huolet(jotka tuntuvat aivan Älyttömän isoilta jutuilta). Mikseihän minun suhteeni koskaan jää tälle tasolle, vaan matka jatkuu yleensä alkuhuipusta tasaisesti kohti pohjaa? Wi*uttaa.