Mie muistan kun isän kanssa käytiin tuulaalla.
Pieniähän ne hauet oli, mutta jännitystä riitti.
Isä antoi minun käytellä atrainta ja itse hän
sauvoi venettä eteenpäin. Tilley-lamppu oli valon
lähteenä. Veden pohja näytti valossa jännittävältä.
Sitten aina jossakin jökötti kala.
Mitä sinä muistat?
Kerro ihmeessä.
Siitä tulee muille hyvä mieli.
Pieniähän ne hauet oli, mutta jännitystä riitti.
Isä antoi minun käytellä atrainta ja itse hän
sauvoi venettä eteenpäin. Tilley-lamppu oli valon
lähteenä. Veden pohja näytti valossa jännittävältä.
Sitten aina jossakin jökötti kala.
Mitä sinä muistat?
Kerro ihmeessä.
Siitä tulee muille hyvä mieli.
Vastaukset 27
Vanhimmat
...kippaan minäkin:
SÄÄSKEN TALO
Olin nelivuotias, kun muutimme vuoden -38 syksyllä Mustikkamäelle mökkiin, jonka nimi oli Kaunela. Tuon punaisen kahden huoneen hirsimökin syksyn värjäämä ympäristö oli minulle silloin satumaailma.
Kerran sisälle tullessani näin tuvan seinällä istumassa tavattoman suuren sääsken. Osoitin sitä isälle ja arvelin sen purevan. "Ei tuo sääski pure", sanoi isä: "Sehän on hankisääski. Pian tulevat pakkaset ja sääski kuolee pois."
Silmänräpäyksessä tajusin: Se on kiltti sääski. Mielikuvissani näin sen naaman hymyilevän lempeästi. Sillehän voisi vaikka jutella, ainakin ajatuksissaan. Minua suretti sääsken tuleva kohtalo. Sillä ei ole kotia, jossa se tarkenisi talvella. Saman tien päätin rakentaa sääskelle talon. Sieluni silmillä näin neliskulmaiset lattian ja katon, jotka kiinnitetään yhteen nurkissa olevin pylväin. Mallina oli varmaankin jossain nähty lintulauta. Sellaisen minä rakennan. Siinä sääski voi asua talven yli.
Pyysin isää tuomaan kaupasta nauloja, voidakseni rakentaa. Isä lupasikin tuoda niitä kirkolla käydessään. Jonakin päivänä hän tuli kotiin savotasta yhdessä Aate-sedän kanssa. Isä ojensi minulle pienen ruskean paperipussin, jossa oli eri kokoisia nauloja. Vähän suurilta näyttivät. Isä asetti lattialle myös puupölkyn, johon hän neuvoi minua lyömään nauloja. Minusta siinä ei tuntunut olevan järkeä.
"Mattipoika se aikoo rakentaa hankisääskelle talon", isä selitti Aate-sedälle. Setä tuli siitä hyvin iloiseksi, nauroi makeasti ja katseli minua. Minusta oli mukavaa, että rakennushankkeeni kiinnosti aikuisiakin.
Mutta nyt oli aika tehdä talon puuosat. Päätin heti sahata ne rantteella. Painelin ulos halkopinon luo, jossa isän pokasaha nojaili sahapukkiin. Katselin halkoja, jotka olivat isoja ja raskaita. Katselin pokasahaa, joka oli minua korkeampi. Aloin tajuta, että asiat eivät suju käytännössä yhtä notkeasti kuin ajatuksissa.
Olin pettynyt. Miten sääskiraukankin nyt käy, pala tuntui nousevan kurkkuun. Palasin sisälle ja kysyin huolestuneena, missä se kiltti sääski mahtoi nyt olla. Isä arveli sen aikansa kuluksi lennelleen maailmalle, etsimään talvikortteeria. Kyllä se varmaan löytääkin, ovat sääsket aina löytäneet.
Palasin pölkyn ja naulapussin ääreen. Isä upotti naulan pystyyn pölkyn päähän ja varoitti lyömästä sormeen. Nostelin isoa vasaraa kahdella kädellä. Ei naulan lyöminenkään aivan helppoa ollut.
Tosi kiva juttu.
Ihan novellin aineksia.
Taidat olla taitava kirjoittaja.
ettei leikkikaluja ollut kovin runsaasti, mutta isä ja äiti osasivat ottaa mukaan juuri noin, antamalla puikot ja lankaa, opettamalla luomaan silmukat, kutomaan lapasen, joka innosti niin, että saunankin jälkeen juoksujalkaa matolle istumaan ja kutomaan! Vain toinen lapanen valmistui, ja kärkikavennus tehtiin pudottelemalla liiat silmukat puikolta!
Kun äiti kuori perunoita, hän nosti kaikki tarvittavat astiat lattialle, otti tuolin ,sekä antoi minullekin veitsen ja perunan. Sain sen valmiiksi samaan aikaan, kun äiti kaikki muut. Kun äiti kehui sitä hyvin kuorituksi, olin onneni kukkuloilla.
oli sellasta (en tosin muista, mutta muistan lukeneeni) että.. kun teurastus oli saatu tehtyä, voitiin ryhtyä keittämään saippuaa. Saippua keitettiin luista ja rasvoista, jotka pantiin pataan yhdessä lipeäkiven kanssa. Kun saippuamassa oli kiehunut tarpeeksi, se sai jähmettyä padassa. Seuraavana päivänä saippua leikattiin sopiviksi paloiksi. Saippuapalat saivat sitten kuivua keittiössä pitkillä laudoilla.
Nyt kun muistutit, niin mieleeni muistuu ilmiselvästi, miten mammani hämmensi seosta saunan muuripadassa... hän valmisti saippuaa.
...oli äitikin sota-aikana, kun keitteli "soopaa" muuripadassa vanhoista luista. Oli siinä keitoksessa mukana vanhaa lihaakin.
Eräässä pikku talossa oli visu (nuuka tai saita) isäntä, joka ei antanut väen syödä aitan katossa riippuvia palvilihoja. Ne alkoivat pilaantua ja isännän visuuden keskeltä löytyi hyvää sydäntä, hän käski jakaa lihoja tarvitseville tutuille.
Lihaa noudettiin. Mutta ei meilläkään niin nälkäisiä oltu, että olisimme sitä syöneet. Äiti rupesi soopankokiksi ja keitti niistä aippuaa.
Soopankokiksi sanottiin ennen taitamatonta ruoan tekijääkin, tai selvien asioiden sekoittajaa.
Mitenkä tuo sormi TAAS vinksahti aivan peen viereen ruåttalaiseen ååhån.
Muistan -40 luvun loppupuolelta myös saippuankeitto homman. Siirappia valmistettiin sokerijuurikkaista, perunajauhoja perunoista, talkkunaa viljasta samoin kaljamaltaita. Monimutkikkaita valmistus metodeiltaan kaikki.
Olutta valmistettiin viimeistään jouluksi ja jos sattui olemaan juhlia syksyllä niin jo aikaisemmin. Välineinä, olutkuurina, puusaavit, oljet, katajanoksat, isokeittokattila ja tynnörit tai maitotonka johon olut sitten lopuksi pantiin odottamaan jalon juoman juojia.
Lisäänpä juttuuni vielä pellavan monimutkaisen käsittelyn pellavasta langoiksi, rohdin ja aivina langat sitten pellavan monivaiheisin käsittelyn jälkeen kehrättiin kotona. Samoin lampaan villat.
Nyt olen ihan liian tunteellinen näissä lapsuuden nostalgisissa muistoissa.
Isälläni oli jahti, jolla hän kuljetti ihmisten sokerijuurikkaita sokeritehtaalle Saloon. Ruuman koloihin jäi mullan joukkoon juurikkaita aina jkv. (Vai jätettiinkö niitä tahallaan sinne)
Sokerista oli pulaa. Tehtiin siirappia. Pestyt juurikkaat keitettiin pehmeiksi saunan muuripadassa. Moska laitettiin harsokangaspussiin. Ison saavin päälle lankkujen väliin juurikaspussi ja painoa päälle. Muistan kun laittoivat sen poljettavan Singerin ompelukoneen painoksi. Näin saatua makeaa lientä keiteettiin muuripadassa, kunnes liika neste oli haihtunut ja liemi muuttunut ruskeaksi siirapiksi. Herkkua oli saada siirappia lettujen ja ruisleipäpalan päälle.
Tuli mieleen vähän sellainen ruma sanonta tuosta siirapin teosta.
Sitähän keitettiin päivät pitkät ja hämmentäjiä tarvittiin.
Eräs hämmentäjä vain kiukuspäissään kerran mainitsi noitten isäntien saituudesta,
että työntekijät eivät saaneet maistaakseen koko siirappia , "kuin kärpäsen v---n verran".
Itse olin silloin 14 vuotias ja tuollainen sanonta tietenkin jäi korviin ikuisiksi ajoiksi.
Kun jano yllätti, ei siinä juomalaseja haettu. Vesisaavissa kellui kuuppa, siitä kukin kävi ryystämässä.
Tämän ison saavin täyttämisen kaivosta hoitivat miehet mitä-seipäitä-ne-nyt-olivatkaan olkapäillään kantaen.
Siinä keittössä jossain hellan luona oli laskiämpäri, kun viemäreitä ei ollut.
Muistan nähneeni yhdessä maatalossa seinästä ulos tulevan rautaputken (n1,5m), josta likavedet johdettiin keittiöstä ulos.
Mitkä olivat ämmän-länget?
Niillä vettä kannettiin!
Riuku oli huono vaihtoehto, kun sillä läikytettiin liikaa.
Alustaksi se paremmin soveltui, se riuku.
Muistan sota-aikana lukemani artikkelin jostakin lehdestä (luultavasti Kotiliedestä), jossa mainostettiin naisten valjastamista. En ole kuitenkaan nähnyt kenenkään niitä käyttävän.
Längissä oli hartioille nostettava puuosa, joka oli muotoiltu hartioiden mukaiseksi, ja olkapäille oli kaiverrettu omat syvennykset. Molemmista päistä riippui kettingit, joihin saattoi ripustaa vesisangot. Lehdessä taisi olla kuvakin lumista rinnettä nousevasta naisesta, jolla riippuivat vesiämpärit längistä molemmille käsille.
Kun menin Osuuskauppaan harjoittelijaksi, siellä oli vielä varastossa yhdet länget.
Riuku-sana tuo kyllä tosiaan toisenlaiset toimet mieleen, kesämökkeilyn ensivaiheet.
Niin, saatettiin tuota vedenkantopuuta myös riuksi sanoa. Ja tasamittaisia kantajien tuli olla, ettei vesi saavista läikkynyt. Mammalassamme kaivo ei ollut siihen aikaan vielä aivan pihapiirissä. -
Vesi oli tärkeä asia maalaistalossa. Hevosella ajettiin järvestä vettä navettaan kahdella isolla tynnyrillä eläimille juotavaksi. Piha- aluella oli lähdekaivo josta yksinkertaisesti nostettiin vesi ämpäriin ja kannettiin muutama 10m keittiöön ruokavedeksi.
Tiedän kyllä millaiset on "ämmän länget" jotkut hakivat järvestä vettä niiden kanssa.
Palvilihat riippuivat jyväaitassa kevään palvauksen jälkeen. Syksyllä pantiin lihoiksi vasikka, lammas ja possu. Siinä riitti murkinaa pitkaksi aikaa. Lihojen jalostus oli tarkkaa hommaa, sylttyä, aladoopia, verimakkaroita, veripalttua, ryynimakkaroita, possun lihojen suolausta tiinuihin. Yleensä muut ruhot riippuivat orressa josta tarvittaessa leikattiin paloja.
Pappa oli metsästäjä joka toi lisää vaihtelua metsästä, peltopyitä, sorsia, metsoja,teerejä ja jänöjussejakin. Hirvenlihaakin joskus näkyi huushollissa.
Syksyn viljan korjuu oli monitahoinen homma. Ruistakin sain riihessä varstoilla muutamia kertoja opetella puimaan. Mutta se oli aikuisten jobi.
Omavaraistaloudessa sitä elettiin. Syksyt olivat tosi kiirettä aikaa, marjoja, omenia, kurkkuja, punajuuria säilöttiin kellariin juuresten kanssa.
Vaikka en aikuisiässä ole maalaistalossa elänyt, mahdollisesti taitaisin paljon ym asioita tehdä.
Elämä oli rikasta maalaistalossa, sai oppia jo lapsena ja olla mukana työnteossa sisäpiikana. Opit ovat olleet tarpeen koko elämäni ajan.
Mitäpä tuo mieleenne otsikon nimike? Ei, ei se ole sudenkorento, vaan tuota nimikettä käytimme ainakin me lapset puisesta korennosta, jonka naapurin isäntä ja renki pujottivat oikein suuren vesisaavin korvista läpi, kantaessaan täyden saavin reestä sisälle tuvan oven suuhun. Vesikorentoa säilytettiin porstuan nurkassa.
Kun näin meillä ensi kerran eläessäni joulupukin, ihmettelin sitä, miksi pukki oli vohkinut sauvakseen naapurin tutun vesikorennon!
Mustikkamäen alangossa oli pulppuava luonnon lähde, josta kuljetettiin vesi naapureihin koko talon käyttöön. Meille Kaunelan pieneen huusholliin äiti kantoi sen sota-aikana enintään kahdella ämpärillä kerrallaan (länkiä olisi tarvittu!), mutta korkeammalla Mustikkamäen harjanteella oleviin karjatalouksiin vesi oli kuljetettava hevospelillä.
Käydessäni toissa kesänä Mustikkamäellä tuli mieleeni tarkistaa nykyinen tilanne alangon lähteellä, jolla olin käynyt edellisen kerran kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Siellä oli lähde niityn kulmassa edelleen, mutta nyt se oli vangittu betonirenkain ja kansin. Kannella oli vihreä vesikauha merkkinä siitä, että lähteellä on edelleen käyttöä. Näppäilin kuvia lähteestäkin. Muita kuvia Mustikkamäen vanhoista kohteista löytyy kotisivultani noin nimetyn painikkeen takaa.
Mielelläni lukisin kotisivujasi, mutta mikä onkaan linkki? Uskoisin siellä olevan juttua menneistä ajoista jotka minua kiinnostavat.
Vesikorentohan se "seiväs" olikin! Hyvä, kun selvisi tuokin, kiitos. -
Keittöstä suoraan pihalle. Outoa, miten anglosaksisessa maailmassa on aina pidetty tärkeänä, että kraanasta saadaan vettä. Jos ei muuten, niin keittössä on ollut käsin käytettävä vesipumppu, josta saadaan kaivovettä. Viemäristä ei ole ollut väliä. -- Siltikin esim. Amerikassa ja Britanniassa kaikki saniteettitilat ovat paljon huonompia kuin meillä tai muissa Pohjoismaissa. Heillä on yhä vielä eri kraanat kylmälle ja lämpimälle vedelle. Suomessa jo 1930-luvulla alettiin tehdä sekoitushanoja.
Eräässä ruotsinkielisessä suomalaiskaupungissa oli asemapäällikkö, nimeltä Sigurd. Sigurd ja hänen vaimonsa asuivat asemarakennuksen yläkerrassa. - Kerran, kun asema oli täynnä väkeä odottamassa junaa, ja asemapäällikkö oli laiturilla lippunsa kanssa pysäyttämässä tulevaa junaa, niin rouva asemapäällikkö huusi ikkunasta: "Sigurd! Slaskihinken väntar". (Laskiämpäri odottaa.)
Profiilissani on kotisivulle nimetyllä paikalla suora linkki jatkuvasti keskeneräiselle kotisivulleni.
Venäläinen tanssi "ripaska" on kuuleman mukaan saanut alkunsa siitä, että, kun venäläiset istuivat riu'ulla, niin he potkivat jaloillaan susia kauemmaksi.
Jokaisella meillä on elämän historia, niin monivaiheinen on elämän kulku, siinähän se juju on; eletty elämä on ollut tapahtuma rikasta.
Todella kiinnostavaa luettavaa elämäsi historia.
Nämä tarinat pysyvät muistoissa ja niitä on hyvä aina kerrata. Voidaan hyvin ja viesteillään.
Mitkä olivat vitamiinilähteemme sodan aikana ja sen jälkeen, kun oli puutetta kaikesta. Lapsena en muista kärsineeni nälkää. Äiti oli aika taikuri tekemään ruokaa. Mutta vitamiinit sitten?
Me lapset napostelimme kaikenlaista. Suolaheinät olivat herkkujamme. Muistan vieläkin sen kostean niityn, jossa kasvoi meheviä suolaheiniä. Esiliinaan keräsimme ja kotipihalla söimme. Happamat Ketunleivät metsässä oliva myös syötäviä. Jopa mäntyjen vuosikasvaimia söimme leikisti banaaneina. Nyt ihmettelen, mistä joku keksi ne banaaneiksi, kun niitä en minä ainakaan ollut nähnyt. Isällä oli tapana ottaa syliin ja raaputtaa puukolla lantusta herkullista raastetta. Kilpailimme veljen kanssa vuoroista päästä syliin. Maalaistalojen korjattua herneensä seipäille, kävimme täyttämässä vatsamme pelloilla, vaikka se olikin luvatonta puuhaa. Kaikki villien omenapuiden ja marjapensaiden kasvupaikat tiedettiin. Pojat kävivät omenavarkaissa, ei me tytöt.
muistatteko sellaista? Itse en tosin muista sitäkään, mutta sellaistakin on kuulemma harrastettu. Siinä kaksi henkilöä istuutuu vastakkain jonkinmoiselle tangolle. Kummallakin on kädessään heinillä täytetty säkki. Sitten he lyövät toisiaan säkeillä, kunnes toinen tipahtaa. Muistuttaa aikalailla tyynysotaa, se oli kivaa! Ja vesisota saunassa!
Suosittu pihaleikki oli ennen vanhaan hyppylauta-hyppely. Kiven tai tukin päällä oli poikittain vahva lauta tai lankku. Mitä pitempi ja järeämpi lankku oli, sitä korkeammalle ja kovemmalla voimalla se hyppääjät lennätti. Isot pojat hyppäsivät korkealle. Se joka ensiksi putosi oli hävinnyt. Olihan siinä tapaturmankin vaara.
kerran erääs tyttö ponnahti kai kantapäillään. Häneltä salpautui hengitys toviksi. Me toiset lapset hakkasimme häntä selkään minkä ehdimme. Kohta tyttö taas jatkoi hyppimistään.