Katson tämän toisessa yhteydessä esittämäni vastaukseni ja kommenttini puolustavan paikkaansa HILJAISUUDEN YHTENÄ MUOTONA, HILJAISUUDEN YÖVAHTINA JA HILJAISUUTTA PROMOTOIVANA HILJAISUUSMAINOKSENA vielä uutena avauksena tällä palstalla. Hyvät kohtalotoverit; sloganistit myös (antakaa heille anteeksi, sillä blaa blaa blaa)--
tämän jälkeen sitten HILJAA! Talviunille!
Kuiskaus pimeästä: ("Rajatapauksia ei ole.")
Uudestaan, vai onko se vain kaiku: (("Rajatapauksia ei ole."))
Niin: rajatapauksia ei ole.
Ja tässä sivuamme sitä, miksi potentiaalinen farssi on YLEINEN määritelmä oikeussalidraaman viimeiselle vaiheelle (ja siten koko prosessille jos niin halutaan sanoa).
Sanon: Rajatapauksia ei ole. Jos olisi, missä NIIDEN rajat olisivat? Olisiko myös rajatapausten rajatapauksia jne...? Tämä on muodollinen perustelu "rajatapauksen" käsitteelliselle mahdottomuudelle.
Jos emme hyväksy tätä muodollista argumenttia - ja vetoamme siihen, että rajatapaukset vain lankeavat tai kohoavat eteemme ja sanomme: "Haa, rajatapaus" - siis ilman mahdollisuutta niiden tarkkaan määrittelemiseen tai alan rajaamiseen - tunnustamme koko oikeudenkäytön sumean tai ainakin partikulaarisen tai nominalistisen luonteen.
Tällöin ei varsinaisesti olisi mitään selviä "rajatapauksia" mutta jokainen tapaus olisi joko (I) muista tapauksista erottamaton: se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) joka - ei-rajatapaus - vuorostaan on rajatapauksen negaatio -- tai sitten (II) peruuttamattomasti yhteismitaton muiden tapausten kanssa: jokainen tapaus olisi palautumaton anomalia, poikkeus, erityistapaus, koska oikeudenkäytön yleiset ehdot eivät voi tunnustaa mitään "rajatapausta"; ja nyt rajatapauksen ongelma generoituisi kuin patogeeni jokaiseen (potentiaaliseen) oikeustapaukseen, myös ”selkeisiin” tapauksiin korruptoiden koko tuomioistuimen graniittisen perustan. Ainoa, tosin ongelman vain yhtä askelta lykkäävä, keino pelastaa tuomiovallan legitimiteetti olisi siinä, että oikeudenkäytön yleiset ehdot määriteltäisiin jokaiseen tapauksen kodalla erikseen, tapaukset ovat sui generis, (tai pitäisi vastaavasti soveltaa omaa "poikkeuslakiaan" ad hoc), s.o. tuomiot jaettaisiin täysin mielivaltaisesti. - Niinpä: Se ennakkopäätöksistä.
Ja tämä on ikävä paradoksi.
Jos olen nyt lainkaan säilyttänyt älyllistä ryhtiäni näissä epätyydyttävissä tarkasteluissani (viisauteni merkki on tämä nöyrä epäily joka liittää henkeni uljaasti sokraattiseen ajatteluperinteeseen: suuremmatkin nimet - kuten Platon - ovat sortuneet virhepäätelmiin paradoksien pettävillä rappusilla; ks. jälj.) - niin lopputulema on juuri se, että tuomarin pitää jatkaa oikeusdraama potentiaalisena farssina päätökseensä: tuomari on ikään kuin platoninen narrikeisari tai keisarinarri, joka katsoo – tai on katsovinaan aurinkoon (sokaistuen!) - suuren yleisön kyhjötellessä luolan varjojen seurassa odottamassa "tuomion" kirkasta ääntä.
(Platonin ideaoppi sisältänee vastaavankaltaisen sudenkuopan kuin edellinen "rajatapausoppi", kuopan jonka Aristoteles kritiikissään osoitti: mikä yhdistää yliaistillisen idean (OIKEUDEN) ja sen epätäydellisen heijastuman konkreettisessa aistimaailmassa ("oikeuden") ellei jälleen yksi uusi idea jne... (Ironista kyllä tämä argumentti taidetaan tuntea metafysiikan historiassa "kolmantena miehenä")).
Eli mitä voimme sanoa?
Tämän: Tuomari tuomitsee. Siten oikeuden päätös on Platonin ideoiden valtakunnan viimeinen jäänne (matematiikkaa ei LASKETA!) – uljas muinaisuuden marmoritemppeli tai – arkeologinen TODISTE (jumalasta)! Sen Heijaste? Vai itse se -- the real THING?
Who cares!
Tärkeintä on että karavaani kulkee - mitä nyt koirat välillä räksyttää!
tämän jälkeen sitten HILJAA! Talviunille!
Kuiskaus pimeästä: ("Rajatapauksia ei ole.")
Uudestaan, vai onko se vain kaiku: (("Rajatapauksia ei ole."))
Niin: rajatapauksia ei ole.
Ja tässä sivuamme sitä, miksi potentiaalinen farssi on YLEINEN määritelmä oikeussalidraaman viimeiselle vaiheelle (ja siten koko prosessille jos niin halutaan sanoa).
Sanon: Rajatapauksia ei ole. Jos olisi, missä NIIDEN rajat olisivat? Olisiko myös rajatapausten rajatapauksia jne...? Tämä on muodollinen perustelu "rajatapauksen" käsitteelliselle mahdottomuudelle.
Jos emme hyväksy tätä muodollista argumenttia - ja vetoamme siihen, että rajatapaukset vain lankeavat tai kohoavat eteemme ja sanomme: "Haa, rajatapaus" - siis ilman mahdollisuutta niiden tarkkaan määrittelemiseen tai alan rajaamiseen - tunnustamme koko oikeudenkäytön sumean tai ainakin partikulaarisen tai nominalistisen luonteen.
Tällöin ei varsinaisesti olisi mitään selviä "rajatapauksia" mutta jokainen tapaus olisi joko (I) muista tapauksista erottamaton: se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) joka - ei-rajatapaus - vuorostaan on rajatapauksen negaatio -- tai sitten (II) peruuttamattomasti yhteismitaton muiden tapausten kanssa: jokainen tapaus olisi palautumaton anomalia, poikkeus, erityistapaus, koska oikeudenkäytön yleiset ehdot eivät voi tunnustaa mitään "rajatapausta"; ja nyt rajatapauksen ongelma generoituisi kuin patogeeni jokaiseen (potentiaaliseen) oikeustapaukseen, myös ”selkeisiin” tapauksiin korruptoiden koko tuomioistuimen graniittisen perustan. Ainoa, tosin ongelman vain yhtä askelta lykkäävä, keino pelastaa tuomiovallan legitimiteetti olisi siinä, että oikeudenkäytön yleiset ehdot määriteltäisiin jokaiseen tapauksen kodalla erikseen, tapaukset ovat sui generis, (tai pitäisi vastaavasti soveltaa omaa "poikkeuslakiaan" ad hoc), s.o. tuomiot jaettaisiin täysin mielivaltaisesti. - Niinpä: Se ennakkopäätöksistä.
Ja tämä on ikävä paradoksi.
Jos olen nyt lainkaan säilyttänyt älyllistä ryhtiäni näissä epätyydyttävissä tarkasteluissani (viisauteni merkki on tämä nöyrä epäily joka liittää henkeni uljaasti sokraattiseen ajatteluperinteeseen: suuremmatkin nimet - kuten Platon - ovat sortuneet virhepäätelmiin paradoksien pettävillä rappusilla; ks. jälj.) - niin lopputulema on juuri se, että tuomarin pitää jatkaa oikeusdraama potentiaalisena farssina päätökseensä: tuomari on ikään kuin platoninen narrikeisari tai keisarinarri, joka katsoo – tai on katsovinaan aurinkoon (sokaistuen!) - suuren yleisön kyhjötellessä luolan varjojen seurassa odottamassa "tuomion" kirkasta ääntä.
(Platonin ideaoppi sisältänee vastaavankaltaisen sudenkuopan kuin edellinen "rajatapausoppi", kuopan jonka Aristoteles kritiikissään osoitti: mikä yhdistää yliaistillisen idean (OIKEUDEN) ja sen epätäydellisen heijastuman konkreettisessa aistimaailmassa ("oikeuden") ellei jälleen yksi uusi idea jne... (Ironista kyllä tämä argumentti taidetaan tuntea metafysiikan historiassa "kolmantena miehenä")).
Eli mitä voimme sanoa?
Tämän: Tuomari tuomitsee. Siten oikeuden päätös on Platonin ideoiden valtakunnan viimeinen jäänne (matematiikkaa ei LASKETA!) – uljas muinaisuuden marmoritemppeli tai – arkeologinen TODISTE (jumalasta)! Sen Heijaste? Vai itse se -- the real THING?
Who cares!
Tärkeintä on että karavaani kulkee - mitä nyt koirat välillä räksyttää!
Vastaukset 16
Vanhimmat
johdatus filosofiaan eikä farssiin. Pohdipa nyt hieman sitten sitäkin, mikä on oikeus, mikä on oikein. Miksi esim. sodassa katsotaan murha oikeaksi, vaikka se muutoin katsotaan vääräksi. Kysymys on kuitenkin täysin samasta asiasta.
Sodassa tappaminen on siinä määrin anonyymiä touhua, että voidaan sanoa: kukaan ei tapa ketään, saatika murhaa. Piste. Kuin tikkaa heittäisi vähän sinne päin: roiskimista se on, sano. Tästä aseen ammattikäytöstä antaa malliesimerkin Lähi-Idän konfliktialueille tyyypillinen uutiskuvapuuro, jossa huoleton kalasnikovin käyttäjä ampua nakuttelee nurkan taakse tai muurin yli lyhyitä sarjoja edes katsomatta. Oma henki on yhtä kallis kuin toisenkin.
Tilanne on hiukan vastaava kuin teloituskomppanialla, jonka lukuisat jäsenet mennä posauttavat kuolemaantuomittua/-tuomittuja kollektiivisena tuomion toimeenpanovälineenä ilman henkilökohtaista merkitystä tai yksilöitävää vastuuta.
On toki muistettava, että sodankäyntiä säätelevät myös kansainväliset lakinsa: ampua saa, kunhan sen tekee tuolla huolettomalla ruiskutekniikalla, ilman murha-aikeita ja kollektiivin tuntomerkit yllään.
Se murha on sitten edellisten seikkojen vastakohtien yhdelmä: siinä on sota immeisen sielussa, ei immeisen sielu sodassa.
Mutta kumpi sitten on pahempi, sitä en ossoo sannoo: moraalin murha vai murhan immoraali.
Katson tämän toisessa yhteydessä esittämäni vastaukseni ja kommenttini puolustavan paikkaansa HILJAISUUDEN YHTENÄ MUOTONA, HILJAISUUDEN YÖVAHTINA JA HILJAISUUTTA PROMOTOIVANA HILJAISUUSMAINOKSENA vielä uutena avauksena tällä palstalla. Hyvät kohtalotoverit; sloganistit myös (antakaa heille anteeksi, sillä blaa blaa blaa)--
tämän jälkeen sitten HILJAA! Talviunille!
Kuiskaus pimeästä: ("Rajatapauksia ei ole.")
Uudestaan, vai onko se vain kaiku: (("Rajatapauksia ei ole."))
Niin: rajatapauksia ei ole.
Ja tässä sivuamme sitä, miksi potentiaalinen farssi on YLEINEN määritelmä oikeussalidraaman viimeiselle vaiheelle (ja siten koko prosessille jos niin halutaan sanoa).
Sanon: Rajatapauksia ei ole. Jos olisi, missä NIIDEN rajat olisivat? Olisiko myös rajatapausten rajatapauksia jne...? Tämä on muodollinen perustelu "rajatapauksen" käsitteelliselle mahdottomuudelle.
Jos emme hyväksy tätä muodollista argumenttia - ja vetoamme siihen, että rajatapaukset vain lankeavat tai kohoavat eteemme ja sanomme: "Haa, rajatapaus" - siis ilman mahdollisuutta niiden tarkkaan määrittelemiseen tai alan rajaamiseen - tunnustamme koko oikeudenkäytön sumean tai ainakin partikulaarisen tai nominalistisen luonteen.
Tällöin ei varsinaisesti olisi mitään selviä "rajatapauksia" mutta jokainen tapaus olisi joko (I) muista tapauksista erottamaton: se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) joka - ei-rajatapaus - vuorostaan on rajatapauksen negaatio -- tai sitten (II) peruuttamattomasti yhteismitaton muiden tapausten kanssa: jokainen tapaus olisi palautumaton anomalia, poikkeus, erityistapaus, koska oikeudenkäytön yleiset ehdot eivät voi tunnustaa mitään "rajatapausta"; ja nyt rajatapauksen ongelma generoituisi kuin patogeeni jokaiseen (potentiaaliseen) oikeustapaukseen, myös ”selkeisiin” tapauksiin korruptoiden koko tuomioistuimen graniittisen perustan. Ainoa, tosin ongelman vain yhtä askelta lykkäävä, keino pelastaa tuomiovallan legitimiteetti olisi siinä, että oikeudenkäytön yleiset ehdot määriteltäisiin jokaiseen tapauksen kodalla erikseen, tapaukset ovat sui generis, (tai pitäisi vastaavasti soveltaa omaa "poikkeuslakiaan" ad hoc), s.o. tuomiot jaettaisiin täysin mielivaltaisesti. - Niinpä: Se ennakkopäätöksistä.
Ja tämä on ikävä paradoksi.
Jos olen nyt lainkaan säilyttänyt älyllistä ryhtiäni näissä epätyydyttävissä tarkasteluissani (viisauteni merkki on tämä nöyrä epäily joka liittää henkeni uljaasti sokraattiseen ajatteluperinteeseen: suuremmatkin nimet - kuten Platon - ovat sortuneet virhepäätelmiin paradoksien pettävillä rappusilla; ks. jälj.) - niin lopputulema on juuri se, että tuomarin pitää jatkaa oikeusdraama potentiaalisena farssina päätökseensä: tuomari on ikään kuin platoninen narrikeisari tai keisarinarri, joka katsoo – tai on katsovinaan aurinkoon (sokaistuen!) - suuren yleisön kyhjötellessä luolan varjojen seurassa odottamassa "tuomion" kirkasta ääntä.
(Platonin ideaoppi sisältänee vastaavankaltaisen sudenkuopan kuin edellinen "rajatapausoppi", kuopan jonka Aristoteles kritiikissään osoitti: mikä yhdistää yliaistillisen idean (OIKEUDEN) ja sen epätäydellisen heijastuman konkreettisessa aistimaailmassa ("oikeuden") ellei jälleen yksi uusi idea jne... (Ironista kyllä tämä argumentti taidetaan tuntea metafysiikan historiassa "kolmantena miehenä")).
Eli mitä voimme sanoa?
Tämän: Tuomari tuomitsee. Siten oikeuden päätös on Platonin ideoiden valtakunnan viimeinen jäänne (matematiikkaa ei LASKETA!) – uljas muinaisuuden marmoritemppeli tai – arkeologinen TODISTE (jumalasta)! Sen Heijaste? Vai itse se -- the real THING?
Who cares!
Tärkeintä on että karavaani kulkee - mitä nyt koirat välillä räksyttää!
Katson tämän toisessa yhteydessä esittämäni vastaukseni ja kommenttini puolustavan paikkaansa HILJAISUUDEN YHTENÄ MUOTONA, HILJAISUUDEN YÖVAHTINA JA HILJAISUUTTA PROMOTOIVANA HILJAISUUSMAINOKSENA vielä uutena avauksena tällä palstalla. Hyvät kohtalotoverit; sloganistit myös (antakaa heille anteeksi, sillä blaa blaa blaa)--
tämän jälkeen sitten HILJAA! Talviunille!
Kuiskaus pimeästä: ("Rajatapauksia ei ole.")
Uudestaan, vai onko se vain kaiku: (("Rajatapauksia ei ole."))
Niin: rajatapauksia ei ole.
Ja tässä sivuamme sitä, miksi potentiaalinen farssi on YLEINEN määritelmä oikeussalidraaman viimeiselle vaiheelle (ja siten koko prosessille jos niin halutaan sanoa).
Sanon: Rajatapauksia ei ole. Jos olisi, missä NIIDEN rajat olisivat? Olisiko myös rajatapausten rajatapauksia jne...? Tämä on muodollinen perustelu "rajatapauksen" käsitteelliselle mahdottomuudelle.
Jos emme hyväksy tätä muodollista argumenttia - ja vetoamme siihen, että rajatapaukset vain lankeavat tai kohoavat eteemme ja sanomme: "Haa, rajatapaus" - siis ilman mahdollisuutta niiden tarkkaan määrittelemiseen tai alan rajaamiseen - tunnustamme koko oikeudenkäytön sumean tai ainakin partikulaarisen tai nominalistisen luonteen.
Tällöin ei varsinaisesti olisi mitään selviä "rajatapauksia" mutta jokainen tapaus olisi joko (I) muista tapauksista erottamaton: se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) joka - ei-rajatapaus - vuorostaan on rajatapauksen negaatio -- tai sitten (II) peruuttamattomasti yhteismitaton muiden tapausten kanssa: jokainen tapaus olisi palautumaton anomalia, poikkeus, erityistapaus, koska oikeudenkäytön yleiset ehdot eivät voi tunnustaa mitään "rajatapausta"; ja nyt rajatapauksen ongelma generoituisi kuin patogeeni jokaiseen (potentiaaliseen) oikeustapaukseen, myös ”selkeisiin” tapauksiin korruptoiden koko tuomioistuimen graniittisen perustan. Ainoa, tosin ongelman vain yhtä askelta lykkäävä, keino pelastaa tuomiovallan legitimiteetti olisi siinä, että oikeudenkäytön yleiset ehdot määriteltäisiin jokaiseen tapauksen kodalla erikseen, tapaukset ovat sui generis, (tai pitäisi vastaavasti soveltaa omaa "poikkeuslakiaan" ad hoc), s.o. tuomiot jaettaisiin täysin mielivaltaisesti. - Niinpä: Se ennakkopäätöksistä.
Ja tämä on ikävä paradoksi.
Jos olen nyt lainkaan säilyttänyt älyllistä ryhtiäni näissä epätyydyttävissä tarkasteluissani (viisauteni merkki on tämä nöyrä epäily joka liittää henkeni uljaasti sokraattiseen ajatteluperinteeseen: suuremmatkin nimet - kuten Platon - ovat sortuneet virhepäätelmiin paradoksien pettävillä rappusilla; ks. jälj.) - niin lopputulema on juuri se, että tuomarin pitää jatkaa oikeusdraama potentiaalisena farssina päätökseensä: tuomari on ikään kuin platoninen narrikeisari tai keisarinarri, joka katsoo – tai on katsovinaan aurinkoon (sokaistuen!) - suuren yleisön kyhjötellessä luolan varjojen seurassa odottamassa "tuomion" kirkasta ääntä.
(Platonin ideaoppi sisältänee vastaavankaltaisen sudenkuopan kuin edellinen "rajatapausoppi", kuopan jonka Aristoteles kritiikissään osoitti: mikä yhdistää yliaistillisen idean (OIKEUDEN) ja sen epätäydellisen heijastuman konkreettisessa aistimaailmassa ("oikeuden") ellei jälleen yksi uusi idea jne... (Ironista kyllä tämä argumentti taidetaan tuntea metafysiikan historiassa "kolmantena miehenä")).
Eli mitä voimme sanoa?
Tämän: Tuomari tuomitsee. Siten oikeuden päätös on Platonin ideoiden valtakunnan viimeinen jäänne (matematiikkaa ei LASKETA!) – uljas muinaisuuden marmoritemppeli tai – arkeologinen TODISTE (jumalasta)! Sen Heijaste? Vai itse se -- the real THING?
Who cares!
Tärkeintä on että karavaani kulkee - mitä nyt koirat välillä räksyttää!
mutta karvaani kulkee.
t. Nimimerkki (orig.)
Katson tämän toisessa yhteydessä esittämäni vastaukseni ja kommenttini puolustavan paikkaansa HILJAISUUDEN YHTENÄ MUOTONA, HILJAISUUDEN YÖVAHTINA JA HILJAISUUTTA PROMOTOIVANA HILJAISUUSMAINOKSENA vielä uutena avauksena tällä palstalla. Hyvät kohtalotoverit; sloganistit myös (antakaa heille anteeksi, sillä blaa blaa blaa)--
tämän jälkeen sitten HILJAA! Talviunille!
Kuiskaus pimeästä: ("Rajatapauksia ei ole.")
Uudestaan, vai onko se vain kaiku: (("Rajatapauksia ei ole."))
Niin: rajatapauksia ei ole.
Ja tässä sivuamme sitä, miksi potentiaalinen farssi on YLEINEN määritelmä oikeussalidraaman viimeiselle vaiheelle (ja siten koko prosessille jos niin halutaan sanoa).
Sanon: Rajatapauksia ei ole. Jos olisi, missä NIIDEN rajat olisivat? Olisiko myös rajatapausten rajatapauksia jne...? Tämä on muodollinen perustelu "rajatapauksen" käsitteelliselle mahdottomuudelle.
Jos emme hyväksy tätä muodollista argumenttia - ja vetoamme siihen, että rajatapaukset vain lankeavat tai kohoavat eteemme ja sanomme: "Haa, rajatapaus" - siis ilman mahdollisuutta niiden tarkkaan määrittelemiseen tai alan rajaamiseen - tunnustamme koko oikeudenkäytön sumean tai ainakin partikulaarisen tai nominalistisen luonteen.
Tällöin ei varsinaisesti olisi mitään selviä "rajatapauksia" mutta jokainen tapaus olisi joko (I) muista tapauksista erottamaton: se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) joka - ei-rajatapaus - vuorostaan on rajatapauksen negaatio -- tai sitten (II) peruuttamattomasti yhteismitaton muiden tapausten kanssa: jokainen tapaus olisi palautumaton anomalia, poikkeus, erityistapaus, koska oikeudenkäytön yleiset ehdot eivät voi tunnustaa mitään "rajatapausta"; ja nyt rajatapauksen ongelma generoituisi kuin patogeeni jokaiseen (potentiaaliseen) oikeustapaukseen, myös ”selkeisiin” tapauksiin korruptoiden koko tuomioistuimen graniittisen perustan. Ainoa, tosin ongelman vain yhtä askelta lykkäävä, keino pelastaa tuomiovallan legitimiteetti olisi siinä, että oikeudenkäytön yleiset ehdot määriteltäisiin jokaiseen tapauksen kodalla erikseen, tapaukset ovat sui generis, (tai pitäisi vastaavasti soveltaa omaa "poikkeuslakiaan" ad hoc), s.o. tuomiot jaettaisiin täysin mielivaltaisesti. - Niinpä: Se ennakkopäätöksistä.
Ja tämä on ikävä paradoksi.
Jos olen nyt lainkaan säilyttänyt älyllistä ryhtiäni näissä epätyydyttävissä tarkasteluissani (viisauteni merkki on tämä nöyrä epäily joka liittää henkeni uljaasti sokraattiseen ajatteluperinteeseen: suuremmatkin nimet - kuten Platon - ovat sortuneet virhepäätelmiin paradoksien pettävillä rappusilla; ks. jälj.) - niin lopputulema on juuri se, että tuomarin pitää jatkaa oikeusdraama potentiaalisena farssina päätökseensä: tuomari on ikään kuin platoninen narrikeisari tai keisarinarri, joka katsoo – tai on katsovinaan aurinkoon (sokaistuen!) - suuren yleisön kyhjötellessä luolan varjojen seurassa odottamassa "tuomion" kirkasta ääntä.
(Platonin ideaoppi sisältänee vastaavankaltaisen sudenkuopan kuin edellinen "rajatapausoppi", kuopan jonka Aristoteles kritiikissään osoitti: mikä yhdistää yliaistillisen idean (OIKEUDEN) ja sen epätäydellisen heijastuman konkreettisessa aistimaailmassa ("oikeuden") ellei jälleen yksi uusi idea jne... (Ironista kyllä tämä argumentti taidetaan tuntea metafysiikan historiassa "kolmantena miehenä")).
Eli mitä voimme sanoa?
Tämän: Tuomari tuomitsee. Siten oikeuden päätös on Platonin ideoiden valtakunnan viimeinen jäänne (matematiikkaa ei LASKETA!) – uljas muinaisuuden marmoritemppeli tai – arkeologinen TODISTE (jumalasta)! Sen Heijaste? Vai itse se -- the real THING?
Who cares!
Tärkeintä on että karavaani kulkee - mitä nyt koirat välillä räksyttää!
Katson tämän toisessa yhteydessä esittämäni vastaukseni ja kommenttini puolustavan paikkaansa HILJAISUUDEN YHTENÄ MUOTONA, HILJAISUUDEN YÖVAHTINA JA HILJAISUUTTA PROMOTOIVANA HILJAISUUSMAINOKSENA vielä uutena avauksena tällä palstalla. Hyvät kohtalotoverit; sloganistit myös (antakaa heille anteeksi, sillä blaa blaa blaa)--
tämän jälkeen sitten HILJAA! Talviunille!
Kuiskaus pimeästä: ("Rajatapauksia ei ole.")
Uudestaan, vai onko se vain kaiku: (("Rajatapauksia ei ole."))
Niin: rajatapauksia ei ole.
Ja tässä sivuamme sitä, miksi potentiaalinen farssi on YLEINEN määritelmä oikeussalidraaman viimeiselle vaiheelle (ja siten koko prosessille jos niin halutaan sanoa).
Sanon: Rajatapauksia ei ole. Jos olisi, missä NIIDEN rajat olisivat? Olisiko myös rajatapausten rajatapauksia jne...? Tämä on muodollinen perustelu "rajatapauksen" käsitteelliselle mahdottomuudelle.
Jos emme hyväksy tätä muodollista argumenttia - ja vetoamme siihen, että rajatapaukset vain lankeavat tai kohoavat eteemme ja sanomme: "Haa, rajatapaus" - siis ilman mahdollisuutta niiden tarkkaan määrittelemiseen tai alan rajaamiseen - tunnustamme koko oikeudenkäytön sumean tai ainakin partikulaarisen tai nominalistisen luonteen.
Tällöin ei varsinaisesti olisi mitään selviä "rajatapauksia" mutta jokainen tapaus olisi joko (I) muista tapauksista erottamaton: se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) joka - ei-rajatapaus - vuorostaan on rajatapauksen negaatio -- tai sitten (II) peruuttamattomasti yhteismitaton muiden tapausten kanssa: jokainen tapaus olisi palautumaton anomalia, poikkeus, erityistapaus, koska oikeudenkäytön yleiset ehdot eivät voi tunnustaa mitään "rajatapausta"; ja nyt rajatapauksen ongelma generoituisi kuin patogeeni jokaiseen (potentiaaliseen) oikeustapaukseen, myös ”selkeisiin” tapauksiin korruptoiden koko tuomioistuimen graniittisen perustan. Ainoa, tosin ongelman vain yhtä askelta lykkäävä, keino pelastaa tuomiovallan legitimiteetti olisi siinä, että oikeudenkäytön yleiset ehdot määriteltäisiin jokaiseen tapauksen kodalla erikseen, tapaukset ovat sui generis, (tai pitäisi vastaavasti soveltaa omaa "poikkeuslakiaan" ad hoc), s.o. tuomiot jaettaisiin täysin mielivaltaisesti. - Niinpä: Se ennakkopäätöksistä.
Ja tämä on ikävä paradoksi.
Jos olen nyt lainkaan säilyttänyt älyllistä ryhtiäni näissä epätyydyttävissä tarkasteluissani (viisauteni merkki on tämä nöyrä epäily joka liittää henkeni uljaasti sokraattiseen ajatteluperinteeseen: suuremmatkin nimet - kuten Platon - ovat sortuneet virhepäätelmiin paradoksien pettävillä rappusilla; ks. jälj.) - niin lopputulema on juuri se, että tuomarin pitää jatkaa oikeusdraama potentiaalisena farssina päätökseensä: tuomari on ikään kuin platoninen narrikeisari tai keisarinarri, joka katsoo – tai on katsovinaan aurinkoon (sokaistuen!) - suuren yleisön kyhjötellessä luolan varjojen seurassa odottamassa "tuomion" kirkasta ääntä.
(Platonin ideaoppi sisältänee vastaavankaltaisen sudenkuopan kuin edellinen "rajatapausoppi", kuopan jonka Aristoteles kritiikissään osoitti: mikä yhdistää yliaistillisen idean (OIKEUDEN) ja sen epätäydellisen heijastuman konkreettisessa aistimaailmassa ("oikeuden") ellei jälleen yksi uusi idea jne... (Ironista kyllä tämä argumentti taidetaan tuntea metafysiikan historiassa "kolmantena miehenä")).
Eli mitä voimme sanoa?
Tämän: Tuomari tuomitsee. Siten oikeuden päätös on Platonin ideoiden valtakunnan viimeinen jäänne (matematiikkaa ei LASKETA!) – uljas muinaisuuden marmoritemppeli tai – arkeologinen TODISTE (jumalasta)! Sen Heijaste? Vai itse se -- the real THING?
Who cares!
Tärkeintä on että karavaani kulkee - mitä nyt koirat välillä räksyttää
ja koirat ne vain räksyttää.
t. Nimimerkki (Orig. orig.)
Olla iltalääkkeet ottamatta, ota nyt ihmeessä ne, että pääset nukkumaan.. :)
kertaan esitetty, joten eiköhän tullut selväksi. tai sitten ei...
iltalääkkeiden tuplaamisen paikka; tai triplaamisen.
Siitä vaan kourallinen monenkirjavaa kummajaista naamaan niin alkaa helpottaa.
t. Nimimerkki
Että teet sitä ja tätä, vedä nyt edes ne napit naamaasi ja käy nukkumaan..!
..onks kaikki ok?...täällä Neitsyen tähdistössä kaikki näkyy selvemmin!
Tuohon teidät on luotu, tytöt: kikattamaan ja höpöttämään. Ja lukemaan horoskooppeja.
Anna pusu, Spica.
Tuomari harkitsee ja laskee yli sääntöjen.
Toistaiseksi olen farssiteoriani perustuksiin tyytyväinen. Esitykseen sisältyy kuitenkin seuraava muotoiluvirhe: "...se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) joka - ei-rajatapaus - vuorostaan on rajatapauksen negaatio" pitäisi tietenkin kuulua: "...se olisi osa sitä tapausten suhteellista erottelematonta tekstuuria, joka muodostaa a) rajatapauksen sen negaation kautta, b) jonka - ei-rajatapauksen - negaatio vuorostaan on rajatapaus."
No, nyt kuulostaa paremmalta; muuten pitäydyn aiemmin esitetyssä.
t. Nimimerkki