Olen seurannut muutaman vuoden nappulaliigassa pelaavia lapsia ja heidän vanhempiaan.
Yksi asia mietityttää yli muiden. Miksi tuotte lapsenne pelaamaan jalkapalloa, jos selvästi näkee, että lapsi ei ole pätkän vertaa kiinnostunut koko jalkapallon pelaamisesta?
Onhan maailmassa sellaisiakin harrastuksia, mistä lapsi voisi olla oikeasti kiinnostunut. Ja joskus lapsi voi viihtyä paremmin jonkun yksilöharrastuksen parissa kuin joukkuelajissa.
Valmentajahan siinä sitten saa kuulla kunniansa, jos ei saa sitä kullanmurua mukaan peliin, vaikka kullanmuru paljon mieluummin leipoo kentällä hiekkakakkuja tai heittelee kuperkeikkoja.
Vanhemmilta joskus unohtuu, että valmentajat tekevät ihan ilmaiseksi koko työn. Käyvät kurssit, että osaisivat ohjata lapsia paremmin, tulevat pitämään harjoitukset kerran tai kaksi viikossa ympäri vuoden ja vuodesta toiseen ja hoitavat tietysti lasten vakuutusasiat ja peleihin liittyvät sopimiset ja tiedottamiset. Jokaikinen kopio, mikä vanhemmille harjoituksissa jaetaan, on valmentajan omasta pussista maksettu. Mitään korvausta valmentamisesta ei makseta missään olosuhteissa.
Valmentaja tekee tuota valmennustyötä lähes aina siksi, että oma lapsi pelaa joukkueessa. Ainoa kiitos työstä, ja riittäisikin, ellei mukaan laitettaisi lapsia, jotka eivät ole kiinnostuneita ko. harrastuksesta, vaan tulevat paikalle vanhempiensa tuomana siksi, että joku jossain on vaan päättänyt, että nyt sinä harrastat tätä lajia. Tai niin kuin yksi yksinhuoltaja äiti sanoikin, ettei poikaa se jalkapallo kiinnosta, mutta hän tuo pojan harjoituksiin, jotta poika saa miehen mallia. Ja tietysti on lapsia, joiden vanhemmat tuovat lapsen harjoitukseen, jotta tämä saisi sitä ihmisen mallia ja näkisi, miten pitäisi olla.
Minä olen aina luullut, että harrastus on jotain, mitä lapsi (tai aikuinen) haluaa tehdä vapaa-ajallaan eikä jotain, missä opetellaankin ihan muita asioita. Harmittaa niin vietävästi niiden lasten puolesta, joille sitten yritetään opettaa sitä joukkuepeliä, mikä ei tarkoita, että neljä pelaa ja yksi leipoo kakkuja.
Valmentaja sitten tämän vapaaehtoistyönsä lisäksi ratkoo eräidenkin lasten ja perheiden ongelmia. Sitten kun kysytään, että voisikohan kyseinen soittaja liittyä valmennusrinkiin, niin muuttuu ääni kellossa kokonaan.
Sinne vaan äidit ja isät, pitämään huolta omista lapsistanne, eikä jättämään niitä lapsia toisten huolehdittavaksi. Näkisitte edes, onko harrastuksessa lapsenne kannalta mitään järkeä. Jalkapalloharjoitukset eivät ole mitään hoitopaikkoja, joihin voi jättää lapsen siksi aikaa, että pääsee yksin kauppaan.
Yksi asia mietityttää yli muiden. Miksi tuotte lapsenne pelaamaan jalkapalloa, jos selvästi näkee, että lapsi ei ole pätkän vertaa kiinnostunut koko jalkapallon pelaamisesta?
Onhan maailmassa sellaisiakin harrastuksia, mistä lapsi voisi olla oikeasti kiinnostunut. Ja joskus lapsi voi viihtyä paremmin jonkun yksilöharrastuksen parissa kuin joukkuelajissa.
Valmentajahan siinä sitten saa kuulla kunniansa, jos ei saa sitä kullanmurua mukaan peliin, vaikka kullanmuru paljon mieluummin leipoo kentällä hiekkakakkuja tai heittelee kuperkeikkoja.
Vanhemmilta joskus unohtuu, että valmentajat tekevät ihan ilmaiseksi koko työn. Käyvät kurssit, että osaisivat ohjata lapsia paremmin, tulevat pitämään harjoitukset kerran tai kaksi viikossa ympäri vuoden ja vuodesta toiseen ja hoitavat tietysti lasten vakuutusasiat ja peleihin liittyvät sopimiset ja tiedottamiset. Jokaikinen kopio, mikä vanhemmille harjoituksissa jaetaan, on valmentajan omasta pussista maksettu. Mitään korvausta valmentamisesta ei makseta missään olosuhteissa.
Valmentaja tekee tuota valmennustyötä lähes aina siksi, että oma lapsi pelaa joukkueessa. Ainoa kiitos työstä, ja riittäisikin, ellei mukaan laitettaisi lapsia, jotka eivät ole kiinnostuneita ko. harrastuksesta, vaan tulevat paikalle vanhempiensa tuomana siksi, että joku jossain on vaan päättänyt, että nyt sinä harrastat tätä lajia. Tai niin kuin yksi yksinhuoltaja äiti sanoikin, ettei poikaa se jalkapallo kiinnosta, mutta hän tuo pojan harjoituksiin, jotta poika saa miehen mallia. Ja tietysti on lapsia, joiden vanhemmat tuovat lapsen harjoitukseen, jotta tämä saisi sitä ihmisen mallia ja näkisi, miten pitäisi olla.
Minä olen aina luullut, että harrastus on jotain, mitä lapsi (tai aikuinen) haluaa tehdä vapaa-ajallaan eikä jotain, missä opetellaankin ihan muita asioita. Harmittaa niin vietävästi niiden lasten puolesta, joille sitten yritetään opettaa sitä joukkuepeliä, mikä ei tarkoita, että neljä pelaa ja yksi leipoo kakkuja.
Valmentaja sitten tämän vapaaehtoistyönsä lisäksi ratkoo eräidenkin lasten ja perheiden ongelmia. Sitten kun kysytään, että voisikohan kyseinen soittaja liittyä valmennusrinkiin, niin muuttuu ääni kellossa kokonaan.
Sinne vaan äidit ja isät, pitämään huolta omista lapsistanne, eikä jättämään niitä lapsia toisten huolehdittavaksi. Näkisitte edes, onko harrastuksessa lapsenne kannalta mitään järkeä. Jalkapalloharjoitukset eivät ole mitään hoitopaikkoja, joihin voi jättää lapsen siksi aikaa, että pääsee yksin kauppaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
pelannut lapsi tekee hiekkakakkuja...kun aloitusikä lajissa on 5 - 6 vuotta. Oma poikani pelasi innokkaasti kuusi vuotta ja paikkakunnan muutoksen vuoksi vaihtoi sitten lajia, toiseen joukkuelajiin.
Anteeksi, ei ollut tarkoitus väittää, että muutaman vuoden pelannut lapsi tekee hiekkakakkuja.
Kirjoitin ilmeisen huolimattomasti, koska ymmärsit kirjoitukseni väärin.
Kerroin, että olen seurannut toimintaa muutaman vuoden, mutta jätin tarkentamatta, että olen seurannut kolmen eri joukkueen toimintaa. Meillä on siis kolme poikaa, jotka pelaavat eri joukkueissa ja ovat eri ikäisiä.
Kaikissa kolmessa joukkueessa on ollut niitä leipojia tai niitä, joista näkee, ettei tämä laji nyt ole se kaikista kiinnostavin.
Vanhimmat näkemäni leipojat ovat olleet 8-vuotiaita, jotka ovat harjoitelleet sen kolmen vuoden ajan.
Samaa olen todennut jääkiekossakin - junnua ei pätkääkään kiinnosta muu kuin muiden harjoittelun häiritseminen, mutta kun isipappa on itsekin joskus ollut jotakin, niin täytyyhän pojankin pelata! Voi apua, on siinä valkulla puuhaa, kun yksi touhuaa ihan muuta ja tottakai se tyhmyys jengissä aina tiivistyy - eli kun yksi vetelee omiaan, niin kyllä ne muutkin katsovat ennemmin tuota shouta kuin valkun "tylsiä" ohjeita... ja peleissä harmittaa poikien puolseta, kun tämä suhari vetelee suvereenisti omia maaleja, kampittaa muita - koko joukkueen maine kärsii yhden jannun vuoksi. On puhuttu isille, äidille jne. mutta kun on hellanlestas kullanmuru, niin minkäs teet. Joskus jopa siirretty jäähyaitioon harkoissa istumaan, kun huitoo muita, mutta siitäkös isipappa nosti helv.. mekkalan. Kaikki pitää olla joillekin ipanoille sallitua, kaikkien ei tarvi noudattaa sääntöjä - ihmeellistä minä itse -mentalitettia nykyään! Mitä näille voi oikeasti tehdä kun puhe ei auta??
valmentajan/seuran asia ilmoittaa "leipojan" vanhemmille, ettei lasta homma kiinnosta ja olisi parempi pitää taukoa.
Olisi ainakin lapsen kannalta parempi jos saisi lopettaa epämieluisan harrastuksen. Luulisi vanhempienkin ymmärtävän asian, kun sen fiksusti kertoo. Lapsi ei välttämättä uskalla itse kertoa, ettei harrastus kiinnosta, varsinkin jos vanhemmat ovat tekemässä hänestä "ammattilaista".
erittäin hyvän kirjoituksen "lapsen harrastamisesta" siinä mainittiin vanhempien omien toteutumattomien toiveiden kanavoimisesta lapsiin; kun minä en silloin menestynyt, lapseni tulee menestyä.
Meneekö lapsesi mielellään harrastukseen? Tuleeko hän sieltä iloisena takaisin? Jos näin ei ole, kyse on just siitä, että asia on vanhemmille tärkeämpi kuin lapsille ja silloin pitäisi joku kello soida vanhempienkin päässä. Nykyään luullaan että niin paljon pitää suorittaa koko ajan jo lapsuudesta asti..
Ööh, kuulun niihin, joka sai valita itse käykö urheilemassa, ja jäi kyllä urheilu melko olemattomaksi. Parempi, että vanhemmat päättävät, mutta pitävät huolen, ettei lapsi häiritse muita. Ja vaihtavat lajia aina tarvittaessa. Harva kuitenkaan haluaa yhtä ja samaa lajia tahkota 10-15 vuotta.