Kahdeksalle tuolit ja huojumatta jaloillaan seisova ravintolapöytä, tumma tyhjä tammi aina seinään asti, seinässä pitkä peili, kaiverretut kultakehykset, peilissä kuva pöydänpäästä, ruokailijasta, kahdesta kädestä, haarukasta veitsestä, kasvoista.
Ilmassa kilisee metalli lautaseen, vesilasi nousee huulille ja sanomaton lause katkeaa sydämenlyönnin muminaa. Peilikuva katsoo pöydänpäästä höyryävää porkkanaa haarukassa. Onko se pahaa vai eikö se maistu millekään? Onko siinä jokin, vai vika ruokahalussa? Onko se edes kypsä? Vai onko se ylikypsä? Porkkana katoaa avattuun suuhun ja leuat jauhavat sen hiljaksiin ajatuksissaan... hiljaksiin.
Veitsi kirskuu lautasella rikkoen lasituspinnan ja vääntää haarukasta piikit vinoon. Hampaat purevat lasinreunaa kiille ritisten ja ikenet vuotaen verta.
Kuvan ilmekään ei värähdä. Pinta lasissa on liikkumaton kuin silmien ilme kasvoilla, tyyni kuin viinikellarin suljettu rieha, pölyinen askelma kellariin viileän tammitynnyrin viereen rivistön alkupäähän.
Peilissä silmät laskeutuvat kiinni kuin viuhkat ja kadottavat kuvan kellariin, avautuvat näkemään kuvan kellarista - yhä kylmää. Pinnalla valuu hikipisara pitkin rintaa. Vaatteet kiristävät kuin todellisuuden äänet, kietoutuvat kiinni kehoon ja puristavat hiljaa ajatuksissaan ulos sanomattomien sanojen suolaa ja vettä.
Tyyni kuin peili, selväpirteinen kuin heijastus, on käden liike savukeaskin luokse. Siro, kaunis ja tietoinen kuin savun sininen kiemura pöydän päällä, leijailee kuin ajatus etsien tietä tai kuulijaa.
Veri vapisee kämmenseljissä ja katse pistää niskaan. Polvet painuvat kiinni toisiinsa jotta perhonen voisi lentää vaivatta niiden välistä, pelikortti pudota lautalattialle, sana livahtaa karkuun, katse harhautua asiattomuuksiin.
Kynnet uppoavat pöydän lakkaan ja vetävät tammen tuntemattomat syyt esiin. Tuskaa, hirveää kipua sormenpäissä kynsien alla. Tukehduttavaa ilmaa ja vapautta lipuu ohitse kuin purjelaivoja olemisen kanaalissa. Löyhiä aaltoja hiuksissa ja sinisessä savussa, levotonta kirkasta kylmää rauhaa valuu viileänä pitkin suuta ja katoaa nieluun.
Sinä kuin minä, ehkä enemmän, koska olet vähemmän. Outo ihminen pöydänpäässä, kuvajainen jostain jota en tunne, en tunnista, en aisti mitään.
Kuka sinä olet? Tuollainenko minä olen? En. Minä olen tyhjä valtava pallo pimeydessä. Leijun, pyörin hiljaa hitaissa odottamatta, sanomatta. Tyhjyydellä täytetty kuori olemattomuudessa, kuorenaan sanojen pinta kuin iho.
Pihviveitsi uppoaa kirjoittamisesta väsyneeseen ranteeseen ja hylkää sen säälimisen merkityksettömänä. Lautanen on täynnä syötyjä sanoja, kuvottava sekamelska, oksennus.
Kuvajainen jollainen minä en ole, mutta jollainen haluaisin olla, katsoo, eikä itse koskaan minulle mitään sano. Ota sinä hetkeksi ajatukseni minulta ja ole kuin minä - minä olisin hetken sinä, kuin kuvajainen ravintolan pöydässä; toinen ihminen enkä tällainen - ulkopuolinen.
Istuisin pöydässä katselemassa sinua ja tarkkaisin sinun liikkeitäsi, yrittäisin miettiä mitä kulloinkin ajattelet ja mitä milloinkin sisälläsi tunnet. Unelmoisitko sinä kenties? Haaveilisitko sinä jostakin? Totta kai. Sinä antaisit itsellesi vapauden ajatella ja toteuttaa. Tekisit nurkumatta työtä sen eteen että saavuttaisit tavoitteesi ja kokisit onnistuvasi jossain itsellesi tärkeässä. Olisit nöyrä kuuntelija ja harkitseva puhuja. Et rynnistäisi ihmisjoukkoon julistamaan, vaan tarkkaisit itseäsi ja muita, ja sulkisit sydämesi ylenpalttisilta tunnevuodatuksilta jotka eivät sovi tilanteeseen eivätkä sitä millään tavoin auta. Sinä luultavasti rakastaisit mielikuvitusta ja inhimillisyyttä, ihmisyyttä ja sen yksinkertaista monimutkaisuutta, jota oppisit havainnoimaan ja käsittämään monella eri tasolla. Kenties mielettömyyden logiikkakin sinulle joskus aukeaisi. Ja olisit vapaa kulkemaan mailla joilla ei tavata yleensä astella, saati ajatella.
Kenties kaiken tämän oppimisen jälkeen sinä saattaisit jopa rakastaa itseäsi niin paljon että luopuisit tästä rakkaudestasi ja jakaisit sen muualle, sinne jossa sitä tarvitaan. En tiedä. Minun on vaikea tietää mitä sinä ajattelisit jos kaikki olisi näin...
Näin omituisesti.
Ilmassa kilisee metalli lautaseen, vesilasi nousee huulille ja sanomaton lause katkeaa sydämenlyönnin muminaa. Peilikuva katsoo pöydänpäästä höyryävää porkkanaa haarukassa. Onko se pahaa vai eikö se maistu millekään? Onko siinä jokin, vai vika ruokahalussa? Onko se edes kypsä? Vai onko se ylikypsä? Porkkana katoaa avattuun suuhun ja leuat jauhavat sen hiljaksiin ajatuksissaan... hiljaksiin.
Veitsi kirskuu lautasella rikkoen lasituspinnan ja vääntää haarukasta piikit vinoon. Hampaat purevat lasinreunaa kiille ritisten ja ikenet vuotaen verta.
Kuvan ilmekään ei värähdä. Pinta lasissa on liikkumaton kuin silmien ilme kasvoilla, tyyni kuin viinikellarin suljettu rieha, pölyinen askelma kellariin viileän tammitynnyrin viereen rivistön alkupäähän.
Peilissä silmät laskeutuvat kiinni kuin viuhkat ja kadottavat kuvan kellariin, avautuvat näkemään kuvan kellarista - yhä kylmää. Pinnalla valuu hikipisara pitkin rintaa. Vaatteet kiristävät kuin todellisuuden äänet, kietoutuvat kiinni kehoon ja puristavat hiljaa ajatuksissaan ulos sanomattomien sanojen suolaa ja vettä.
Tyyni kuin peili, selväpirteinen kuin heijastus, on käden liike savukeaskin luokse. Siro, kaunis ja tietoinen kuin savun sininen kiemura pöydän päällä, leijailee kuin ajatus etsien tietä tai kuulijaa.
Veri vapisee kämmenseljissä ja katse pistää niskaan. Polvet painuvat kiinni toisiinsa jotta perhonen voisi lentää vaivatta niiden välistä, pelikortti pudota lautalattialle, sana livahtaa karkuun, katse harhautua asiattomuuksiin.
Kynnet uppoavat pöydän lakkaan ja vetävät tammen tuntemattomat syyt esiin. Tuskaa, hirveää kipua sormenpäissä kynsien alla. Tukehduttavaa ilmaa ja vapautta lipuu ohitse kuin purjelaivoja olemisen kanaalissa. Löyhiä aaltoja hiuksissa ja sinisessä savussa, levotonta kirkasta kylmää rauhaa valuu viileänä pitkin suuta ja katoaa nieluun.
Sinä kuin minä, ehkä enemmän, koska olet vähemmän. Outo ihminen pöydänpäässä, kuvajainen jostain jota en tunne, en tunnista, en aisti mitään.
Kuka sinä olet? Tuollainenko minä olen? En. Minä olen tyhjä valtava pallo pimeydessä. Leijun, pyörin hiljaa hitaissa odottamatta, sanomatta. Tyhjyydellä täytetty kuori olemattomuudessa, kuorenaan sanojen pinta kuin iho.
Pihviveitsi uppoaa kirjoittamisesta väsyneeseen ranteeseen ja hylkää sen säälimisen merkityksettömänä. Lautanen on täynnä syötyjä sanoja, kuvottava sekamelska, oksennus.
Kuvajainen jollainen minä en ole, mutta jollainen haluaisin olla, katsoo, eikä itse koskaan minulle mitään sano. Ota sinä hetkeksi ajatukseni minulta ja ole kuin minä - minä olisin hetken sinä, kuin kuvajainen ravintolan pöydässä; toinen ihminen enkä tällainen - ulkopuolinen.
Istuisin pöydässä katselemassa sinua ja tarkkaisin sinun liikkeitäsi, yrittäisin miettiä mitä kulloinkin ajattelet ja mitä milloinkin sisälläsi tunnet. Unelmoisitko sinä kenties? Haaveilisitko sinä jostakin? Totta kai. Sinä antaisit itsellesi vapauden ajatella ja toteuttaa. Tekisit nurkumatta työtä sen eteen että saavuttaisit tavoitteesi ja kokisit onnistuvasi jossain itsellesi tärkeässä. Olisit nöyrä kuuntelija ja harkitseva puhuja. Et rynnistäisi ihmisjoukkoon julistamaan, vaan tarkkaisit itseäsi ja muita, ja sulkisit sydämesi ylenpalttisilta tunnevuodatuksilta jotka eivät sovi tilanteeseen eivätkä sitä millään tavoin auta. Sinä luultavasti rakastaisit mielikuvitusta ja inhimillisyyttä, ihmisyyttä ja sen yksinkertaista monimutkaisuutta, jota oppisit havainnoimaan ja käsittämään monella eri tasolla. Kenties mielettömyyden logiikkakin sinulle joskus aukeaisi. Ja olisit vapaa kulkemaan mailla joilla ei tavata yleensä astella, saati ajatella.
Kenties kaiken tämän oppimisen jälkeen sinä saattaisit jopa rakastaa itseäsi niin paljon että luopuisit tästä rakkaudestasi ja jakaisit sen muualle, sinne jossa sitä tarvitaan. En tiedä. Minun on vaikea tietää mitä sinä ajattelisit jos kaikki olisi näin...
Näin omituisesti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Siis ihan näin henkilökohtaisesti pidän tuota mielenkiintoisena. Ja luulen sinun arvanneen sen jo kun laitoit tätä tekstiä tänne.
Peilikuvan ja itse narsissin vaihtaessa paikkaa tuo alkaa kuulostamaan hyvin paljon sellaiselta, mitä joskus tulen ajatelleeksi, että noinhan minun pitää tehdä, tuotahan minä olen oikeastaan koko ajan tavoitellutkin, melkein tehnytkin - mutta Onneksi yleensä ymmärrän joko heti tai ainakin vähän aikaa pelleiltyäni, että ei, ei todellakaan, ei tuollaisia pidä edes miettiä, saati että tuollaisista ajatuksista saisi humaltua, ei ainakaan oikean viinin kanssa yhdessä - vaan pitää muistaa siivota huone, pitää muistaa pestä hampaat, pitää juosta ratikkaan että ehtii töihin, pitää sanoa sulle moikka kun tavataan, muistaa hyvästellä kun jatkan matkaa, soittaa parin viikon päästä kuulumisia ettei vaikuta siltä ettei kiinnosta ja sitten kun päästään tanssilattialle, niin pitää muistaa: ei saa innostua, ei saa riemastua, ei saa antaa sinun huomata kuinka hauskaa tämä minun mielestä on, pitää olla korrekti, ettei sua ala hävettämään tai ettet tule vaivautuneeksi...
Kannattaa muuten lukea T.S. Eliotin runoja, joista jo tuolla toisaalla mainitsin. Uskon että saattaisit tykätä. Minusta ne on mainioita ja Kierkegaardin ohella sen runot on ainoita jotka on ainakin minua hieman kasvattaneet. Enkä siis ikinä en ikinä, paitsi ihan yhden kerran elämässäni, ole syönyt yksin ravintolassa. Ja oikeasti tanssin niin ettei kukaan muu, olen opettanut joillekin muille saman, enkä jaksa miettiä, että mitä minun pitäisi, siis tanssiessa.
Luettuani uudelleen tuon tekstini, niin mun on kyllä todettava että jotkut tekstit kyllä voisivat maatua rauhassa yli yön, eivätkä pölähtäisi heti mutapohjasta korteen noustuaan sudenkorennoksi.
Mutta idis tuli kuitenkin selväksi, hyvä! Tämä tunne-elämältään sekava ja tuskainen olento ei oikein saanut kiinni juuri mistään langanpäästä, joita kuitenkin tuntui roikkuvan jokapuolella.
Jopa hänen kadehtimansa peilikuvakin kykeni kuin ihmeen kaupalla tuijottamaan hänen syömäänsä porkkanaan sillä aikaa kun hän itse tuijotti peilikuvaansa. Sekavuutta on niin vaikea kuvata muuten kuin sekavasti, ja sitten siitä tulee vain sekavaa.
Lopun äärimmäinen pompsahdus täysin määrätietoiseen ajatteluun oli niin kevyt, että ihmettelin suuresti miksi hän ei siitä tuon enempää hämmästynyt. Tämä älytön klikki pöytien päissä olisi tarvinnut mielestäni jonkinlaisen "kolmannen osapuolen" - synteesin. Mutta en todellakaan keksinyt mikä se voisi olla.
Ehkä se on... jossain. Ehkä se on se ulkopuolinen... kenties lukija.
****
Samaan hengenvetoon vastaan Tintti-kyselyysi: Tintin valitsin siksi että Tintti on kaikessa seikkailullisuudessaan mielestäni hirveän tylsä tyyppi. Sen oikea elämä on varmaa hirveän tylsää. Ja Tintti näkee törkyisessä pedissään jossain pariisin slummeissa vain munatonta ja rakkaudetonta unta itsestään kummallisuuspersoonana.
Tintin kummallisuuspersoonassa on jokin käsittämätön esto päällä koko ajan; esto joka tylsistyttää Tintin emotionaaliset kyvyt ja ulottuvuudet lähinnä pienen myötätuntoisen pesäpallomailan tasolle.
Minua vaivasi tämä jo lapsena - koska vertaan itseäni aina kaikkeen (ja pidän siitä kirjaa). On käsittämätöntä, että Tintin seikkailuissa on kuolemaa, mutta ei rakkautta. Minä en tuijota nyt Hergén syvimpään sielunsyöveriin, vaan Tintin todelliseen elämään kulissien takana.
Olen varma että Tintti dokaa ja hässii ja vetää tumppuun ja solvaa koiraansa ja kiusaa ystäviään öisillä puhelinsoitoilla juovuspäissään.
Minä olen aivan varma että hän on pysäköitimittariterroristi ajan kuluttamine rautaristeineen pyhän yrjön tiellä etsimässä lohikäärmettä jota ei ole eikä mittareista ulos tule.
Minusta tuntuu että minua on huijattu.
Ja sitten vielä kehtaat puhua tuosta kirjoittamastani omakuvasankarista kuin Tintistä!!! Toisaalta aika ymmärrettävää.
Tintti oli silti minustakin tylsä. Jo silloin kun olin lapsi. Tykkäsin kuitenkin Lucky Lukesta ja varsinkin Asterixista. Eihän heidänkään seikkailuissa ole pahemmin sitä rakkautta, mutta kun niistä sarjakuvista löytyy se huumori ja pilke sieltä jostain ruudunkulmasta, niin se ei haittaa.
Minua Tintissä siis ärsyttää se totisuus. Ne vitsitkään ei naurattanut. Gallikylässä oli silti hilpeän lämmin mieninki.
Saarikosken nuoruuden päiväkirjoissa nähdään munatonta ja rakkaudetonta unta omasta kummallisuuspersoonasta. Freudin tulkintojeni mukaan se kuuluu narsistiseen luonnetyyppiin ihan auttamatta; ja minusta sen voi sietää ja saada anteeksi, kunhan sen ensin itse tiedostaa.
Sitten voi laulaa kuin Tehosekoitin: mun luonteen heikkoudet se käsittäis.
- Tämähän karkaa käsistä, hän huudahtaa kuin Sargasso-meren ankerias olisi pääsemässä hänen käsistään irti kadotakseen takaisin aaltoihin.
Otus tempoilee hänen käsissään ja jakaa häneen virtaansa yllin kyllin. Rannaltakatsoen olisi mahdotonta sanoa halusiko hän irti merikäärmeestä vai halusiko hän syödä sen, niin kummallista oli polskutus ja jalkojen sätke rantavedessä jossa lillui muutaman laivan rippeet ja olkimajojen kattoja, kuolleiden kalankylkien hohtaessa kulmänä kuin arvoton hopea meren suupielissä - edestakaisin vatkattujen sanojen vaahdossa.
- Perkeleen otus! se kirosi. Se oli lapsena ollut semmoinen, että se oli vain ittekseen. Se ei silleen tajunnut että muitakin oli. Tavarat ja ruoka tipahtelivat sen eteen taivaista kuin sade. Se oli siitä hiljaa. Kaikesta jota se ei käsittänyt, se oli hiljaa. Hys.
Se istui kirjavan viltin päällä metsässä ja tiesi olevansa ihan yksin. Aurinko paahtoi sen päähän ja metsästä tuli sen eteen koira. Kiva koira. Sitten leikittiin katseluleikkiä.
Se jätettiin maantienlaidalle jostain syystä ihan pienenä. Auto katosi maennyppylän taakse ja se tiesi että nyt tarvitaan koira. Se lähti etsimään koiraa vastakkaisesta suunnasta johon auto oli mennyt.
Se ei löytänyt enää koiraa mutta löysi silmäparin joka oli kuin toinen maailma, tuntematon ja ihan uusi, ihmeellinen. Hän kutsui sitä ihmiseksi.
Ihminen hävisi mäennyppylän taakse ja se tiesi että nyt tarvitaan koiraa.
Se ei löytänyt koiraa vaan taiteen. Taide oli uusi ja ihmeellinen maailma, toinen todellisuus, uusi ja tuore kuin ajatus ensimmäinen ja oma - Taide olikin hänen sisällään eikä ulkopuolella. Se oli kummaaa. Sisäpuoli hävisi mäennyppylän taa.
Ulkopuoli kaatoi tyhjän sisäpuolen täyteen itseään: hän löysi sisäistyneen todellisuuden itsestään. Se oli ihmeellistä ja kummaa. Varsinkin se oli kummaa että se ei pysynyt sisällä pidättelemällä. Se meni housuun.
Ankerias tempoo hänen kädessään raivoisasti ja purkaa lataustaan kuin kiukkuinen ihminen - sille joka raukka tätä kulloinkin jaksaa kuunnella. Hän on ensin ajatellut vain olla, sitten tehdä jotain ja olla enemmän, sitten luopua tästä kaikesta ollakseen vähemmän, tahtoen silloinkin olla vain yhä enemmän.
Eikä kukaan tiedä mikä on tuon ankeriaan kohtalo. Viimeisenä kaikesta se itse sen tietää.
Ihan osuva ja pitkälle sekä monimutkaisesti ajateltu allegoria. Tai jokin. Mutta miksi ankeriaan pitäisi tietää mikä sen kohtalo on?
Minusta sitä ei ole mukava ivata, että joku ei tiedä jotain.
"Eteenpäin, te jotka mielestänne matkustatte; Ette ole samat jotka saivat nähdä sataman vaipuvan taivaanrannan alle, ette samoja kuin maihin nousijat."
Ankerias kuvaa koko sitä virtaa ja energiaa joka tarvitaan sen loppuun kuluttamiseen. Itse energialla sinänsä ei ole mitään kohtaloa - ankeriaalla saattaa olla kohtalo, mutta oli niin tai näin, se ei siitä tiedä:
Niin syvälle en vajoa, että kaloja alkaisin pilkkaamaan. Mutta näen että niiden puhekuplat nousevat pintaan minua pilkkaamaan - koska olen narsisti, siis jonkinlainen kasvi.
"Buli buli"
T.S. Mistä toi lainaus oli?
Lainaus oli T.S.ltä siltä Eliotilta. Sen mä aina parhaiten muistan ja sitä siksi lainailen.
Hyvin valitset sanojasi. Tuon ankerian nimittäin. Ja nimesi Comedien.
jälkikäteen analysoituna, tuon rimpsun luettuani, olen kyllä lukenut kyseisiä tekstejä, mutten erityisesti pitänyt tästä.
Joko teksti kokonaisuutena oli hiukan liian pitkä ja paatoksellinen tai olen teputusvaiheessa vuorokautta jolloin en pysty keskittymään, ellei tarinassa ole selkeää punaista lankaa johon tarttua.
Tai olihan tässä lanka, mutta se ei kulkenut pingotettuna alusta loppuun, vaan luikerteli pöydänjalkojen lomassa, tarttui kokolattiamattoon ja sai hermoni kiristymään :)