Tuijotan ja odotan, silmät väsyvät, sydän hyytyy. Tuntuu tyhmältä törmätä itseensä. Tiedän että olet siinä, melkein kosketan, mutten ojenna kättäni, suutun ja kiukuttelen, hiljenen vain jotta tuntisit vihani viileyden epävarmuuden kylminä aaltoina alla kylkiluittesi.
Sanot rakastavasi, en kerjännyt huomiotasi, tyrkytit sanojasi, koskettelit, teit totta sanoista joihin en koskaan uskonut. Järkeni esti uskomasta. Järkeni jonka varassa olin vaaroja ikäni vältellyt. Järkeni joka lopulta uskoi sanasi, antoi minun astua syliisi.
Astuin eteesi, arkana, pelokkaana, valmiina karkaamaan ivaa katseessasi, pettymyksen häivettä äänessäsi, mutta niitä ei tullut. Rakastat minua. Hymyilet, hoet kuinka ihmeelliseltä elämä tuntuu, se sama tylsä harmaa elämä jonka läpi kuljimme kohtaan jossa kohtaisimme.
Aika oli armollinen, pysähtyi, antoi sinut minulle hetkeksi josta kasvoi ikuisuus. En puhunut, olin ja tunnustelin miltä rakkaus tuntuu, kuinka paljon se voi olla.
Tuuli kävi, pyyhki sinut pois, hymyilet ja väität että tulee toinen ikuisuus, vastaan hymyysi ja annan sinun uskoa uneesi. Ei toista ikuisuutta ole.
Ei toista unelmaa, ei toista elämää. On vain tämä harmaa ja tylsä matka, jota jatkan tietäen että hymyilet, mutta väistät kosketustani. Rakastat mutta rakkaus yksin ei riitä. Tarvitaan tahtoa, rohkeutta ja uskallusta.
Luulin sinua vahvemmaksi kuin olen, kuvittelin viimein törmänneeni vastaukseen jota elämäni etsin, muttet sinä ole vastaus, ei rakkaus ole vastaus, se on kysymys, tuhatpäinen käärme joka tekee olosta olemattoman.
Kun väsyn odottamaan otan vastaan lohdun jonka toinen tuo. Toinen ei sano rakastavansa, hän ivaa rakkautta kuten tein ennen. Hänen kosketustaan en mieti, en erittele tunteita joita hän herättää. Annan arjen laskeutua ylleni, hengitän sitä ilmaa jonka helppous ympärille puhaltaa. Vähitellen tyynnyn, viilenen, kuten olin viileä ennen.
Elämä on outo harmaan hatara verkko jota kudon liittääkseni itseni toisiin. Kudon vaikka haluan eroon muista, haluan suojautua ikuisten pettymysten pahalta ololta, ja kuitenkin kudon sinut kiinni itseeni, jotta tuntisin tuskan jota sinulle aiheutan, ihoni alla kirvelevänä kaamoksena.
Sanot rakastavasi, en kerjännyt huomiotasi, tyrkytit sanojasi, koskettelit, teit totta sanoista joihin en koskaan uskonut. Järkeni esti uskomasta. Järkeni jonka varassa olin vaaroja ikäni vältellyt. Järkeni joka lopulta uskoi sanasi, antoi minun astua syliisi.
Astuin eteesi, arkana, pelokkaana, valmiina karkaamaan ivaa katseessasi, pettymyksen häivettä äänessäsi, mutta niitä ei tullut. Rakastat minua. Hymyilet, hoet kuinka ihmeelliseltä elämä tuntuu, se sama tylsä harmaa elämä jonka läpi kuljimme kohtaan jossa kohtaisimme.
Aika oli armollinen, pysähtyi, antoi sinut minulle hetkeksi josta kasvoi ikuisuus. En puhunut, olin ja tunnustelin miltä rakkaus tuntuu, kuinka paljon se voi olla.
Tuuli kävi, pyyhki sinut pois, hymyilet ja väität että tulee toinen ikuisuus, vastaan hymyysi ja annan sinun uskoa uneesi. Ei toista ikuisuutta ole.
Ei toista unelmaa, ei toista elämää. On vain tämä harmaa ja tylsä matka, jota jatkan tietäen että hymyilet, mutta väistät kosketustani. Rakastat mutta rakkaus yksin ei riitä. Tarvitaan tahtoa, rohkeutta ja uskallusta.
Luulin sinua vahvemmaksi kuin olen, kuvittelin viimein törmänneeni vastaukseen jota elämäni etsin, muttet sinä ole vastaus, ei rakkaus ole vastaus, se on kysymys, tuhatpäinen käärme joka tekee olosta olemattoman.
Kun väsyn odottamaan otan vastaan lohdun jonka toinen tuo. Toinen ei sano rakastavansa, hän ivaa rakkautta kuten tein ennen. Hänen kosketustaan en mieti, en erittele tunteita joita hän herättää. Annan arjen laskeutua ylleni, hengitän sitä ilmaa jonka helppous ympärille puhaltaa. Vähitellen tyynnyn, viilenen, kuten olin viileä ennen.
Elämä on outo harmaan hatara verkko jota kudon liittääkseni itseni toisiin. Kudon vaikka haluan eroon muista, haluan suojautua ikuisten pettymysten pahalta ololta, ja kuitenkin kudon sinut kiinni itseeni, jotta tuntisin tuskan jota sinulle aiheutan, ihoni alla kirvelevänä kaamoksena.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä on sekavampi kuin ylempänä oleva.
Tästäkään en löytänyt ruikutusta tai itsesääliä, mutta katkeruutta olin haistavinani...
tai periksiantamista elämän tosiasioiden edessä..