Oli hurjan kaatosateisen myrskyn silmässä oleva keskiyö. Tuolla raivoavan meren rantakalliokon huipulla kyyhötti hyljätty kartano, jonka nimi oli Rock's End. Paikkana siis noin 10 mailin päässä Bostonista pohjoiseen, syksyllä vuonna 1933.
Jim Corbettin auto heittelehti vaarallisesti mutaista pikkutietä pitkin kohti rakennusta. Hän oli ajanut läpi yön kauhean sateen raivotessa. Ajomatka Bostonista oli vienyt hänen voimansa ja mitä pahempaa, hänellä oli edessään tehtävä jollaista ei ollut vielä koskaan tehnyt. Koko matkan hän oli miettinyt mahdollisuuksia jättää koko työ, mutta hänellä ei tainut olla muutakaan mahdollisuutta.
Vanha Fordi yskähteli jo pahaenteisesti mutta jaksoi perille asti. Jim kaahasi viimeiset metrit tuulen riepotteleman portin läpi, kolhien autoparan puskurin. Hän pysähtyi kartanon pääovien eteen, ja kurottautui ottamaan takapenkiltä laukkunsa. Vapisten hän avasi sen, ja kaivoi esiin raskaan tuntuisen Thompson-konepistoolinsa. Yön pimeydessä ja sateen ropistessa auton katolle Jim huokasi syvään.
Edessään uhkaavana oleva Rock's End näytti siltä miltä hän sen muistikin. Suunnaton rakennelma oli ollut hylättynä jo 20 vuotta, mutta sen kirous eli vahvampana kuin koskaan aikaisemmin. Jim oli käynyt täällä sen yhden ratkaisevan kerran, joka muutti hänen elämänsä. Sekä hänen niin rakkaan Maryn elämän. Oli tullut aika muuttaa menneet ja vapauttaa kirotut..
Mutta hänen ajatuksensa keskeytti veret hyytävä ulina, tuo saatanallinen melu joka kantautui jostain kartanon syvyyksistä..
Jim Corbettin auto heittelehti vaarallisesti mutaista pikkutietä pitkin kohti rakennusta. Hän oli ajanut läpi yön kauhean sateen raivotessa. Ajomatka Bostonista oli vienyt hänen voimansa ja mitä pahempaa, hänellä oli edessään tehtävä jollaista ei ollut vielä koskaan tehnyt. Koko matkan hän oli miettinyt mahdollisuuksia jättää koko työ, mutta hänellä ei tainut olla muutakaan mahdollisuutta.
Vanha Fordi yskähteli jo pahaenteisesti mutta jaksoi perille asti. Jim kaahasi viimeiset metrit tuulen riepotteleman portin läpi, kolhien autoparan puskurin. Hän pysähtyi kartanon pääovien eteen, ja kurottautui ottamaan takapenkiltä laukkunsa. Vapisten hän avasi sen, ja kaivoi esiin raskaan tuntuisen Thompson-konepistoolinsa. Yön pimeydessä ja sateen ropistessa auton katolle Jim huokasi syvään.
Edessään uhkaavana oleva Rock's End näytti siltä miltä hän sen muistikin. Suunnaton rakennelma oli ollut hylättynä jo 20 vuotta, mutta sen kirous eli vahvampana kuin koskaan aikaisemmin. Jim oli käynyt täällä sen yhden ratkaisevan kerran, joka muutti hänen elämänsä. Sekä hänen niin rakkaan Maryn elämän. Oli tullut aika muuttaa menneet ja vapauttaa kirotut..
Mutta hänen ajatuksensa keskeytti veret hyytävä ulina, tuo saatanallinen melu joka kantautui jostain kartanon syvyyksistä..
Vastaukset 5
Vanhimmat
susta tulee aikamoinen kirjailija!! =)
usko pois, toi oli hyvääki hyvempi alku..
jaa..ties vaikka siellä kartanossa kummittelee,hih.
jooh, mut jos mitenkää viittisit laatii, jonku myös hyvän jatkon tohon, vai mitä oot mieltä..?! :)
Kylmät väreet puistattivat Jimiä. Hän painoi kätensä korvilleen, ja yritti unohtaa tuon kammottavan ulinan. Mutta hän ei enää voinut paeta sitä minkä oli aloittanut. Hänen olisi vapautettava rakkaansa, maksoi se mitä maksoi.
Jim astui ulos sateeseen. Hän suojasi aseensa pitämällä sen takkinsa alla, ja katseli ympärilleen. Sitten hän otti esille taskulamppunsa, ja totesi sen vielä toimivan. Hän asteli haparoivin askelin kartanon oville ja tajusi äänien loppuvan. "He tietävät minun tulleen. He tietävät".
Jim potkaisi tuulen heiluttelemat raskaat ovet auki, ja valaisi kookkaan eteishallin lampullaan. Liikettä ei näkynyt, lukuunottamatta nurkissa vilistäviä rottia, ja yhä tuulen mukana heiluvia ikkunaverhoja ja katossa roikkuvia lamppuja. Tuuli ulvoi hyytävää valitustaan ikivanhan talon sisuksissa.
Lattian naristessa hänen painonsa alla, Jim asteli peremmälle. Hän näki tuhon jälkiä; huonekalut ja tapetoinnit olivat pirstaleina. Lattialla oli jälkiä verisistä kamppailuista. Kirottujen verenhimo oli valtava ja Jim tiesi että ne olisivat nälkäisinä, odoittaen tuoretta ihmisriistaa. Riistaa, joksi hän voisi joutua jollei nyt olisi varuillaan..
Samassa kuului valtava räsähdys, ja Jim säpsähti ympäri. Hän näki kuinka lahon seinän läpi syöksyi jokin musta hahmo häntä kohti, alle viiden metrin päässä. Hän tunsi lamaantuvan, kun näki hahmon pysähtyvän ja korisevan järjettömiä sanoja. Tämä oli yksi näistä kirotuista, elävä kuollut. He katselivat pienen hetken toisiaan, mutta katse jonka Jim näki, ei ollut kuin lasinen, verenhimoinen tuijotus.
Nuo mädäntyneet kasvot ja vääristynyt ruumis vavahti liikkeelle, ja Jim heräsi. Hän nosti konepistoolinsa piipun kohti olentoa, mutta ennen kun ehti laukaista aseensa, hän kuuli äänen jostain takaansa. Kuollut mutta tuttu ääni kutsui häntä; "Jiiiiimm... Jiiimmmm"...
Rock's Endin kirouksen tulisi loppua tuona myrskyisenä yönä. Jim Corbett tiesi sen, mutta ei ollut varma kykenisikö siihen sittenkään. Katsellessaan entistä tyttöystäväänsä Maryä, joka oli ollut kuolleena jo 5 vuotta. Mutta ei kuitenkaan kuolleena. Hän oli zombie, elävä kuollut. Se, miten tuo tapahtui ja miksi, ovat edelleen epäselviä Jimille. Hän tietää vain sen, että kaikki Rock's Endissä kuolleet eivät koskaan päässeet lepoon maalliselta elämältään.
Hän pystyi hädin tuskin tunnistamaan Maryä. Ennen niin nuori ja kaunis nainen oli enää vain muisto; Jimin edessä kyyhöttävä hahmo oli yltä päältä mädäntynyt. Hänen luunsa paistoivat hänen kehosa saastaisen lihan läpi, ja vaatetus hänen yllään oli riekailoitunut ja rottien syömä. Hän haisi kammottavalle kalman tuoksulle, ja hänen kasvonsa olivat valuneet tuntemattomaksi massaksi kuollutta nahkaa. Jim oli menettää järkensä, ja haparoivin askelin lähestyi Maryä. Kyyneleet valuen silmistään, Jim ei tiennyt mitä tehdä. Hän halusi vain takaisin rakkaan Maryn, tuon suloisen..
Mutta Maryn ontto ja kuollut ääni herätti hänet; "Liiiityyh meihiinnnnn, Jimmm.. LIITY MEIHINNHHGGH.." Tämä kirottu olento tarttui Jimin olkapäihin, rautaisella ja anteeksiantamattomalla voimallaan.
Samalla Jim tunsi kuoleman höyryn joka hiilosti hänen niskaansa. Hehän eivät olleet kahden, ja heitä oli koko kirottu kartano täynnä. Jim kuuli epäkuolleiden järjettömän mylvinnän ja ulvonnan joka alkoi kuulumaan kaikkialla rakennuksessa. Pelko, jollaista hän ei ollut ikänä kokenut, valtasi hänet. Ennenkuin Mary, tai zombie joka joskus oli ollut tämä, ehti upottaa verta himoitsevat hampaistonsa Jimin niskaan, Jim tajusi toimia. Hän kokosi kaiken voimansa ja syöksyi Maryä kohti, puskien konepistoolinsa kanssa tämän lattialle, itse päästen vapaaksi tämän otteista.
Tuolloin Jim tunsi valtavan tuskan repivän hänen selkäänsä. Kipu oli huumaavaa ja hän tunsi verensä valuvan pitkin kehoaan. Zombie jonka hän oli kohdannut astuessaan kartanoon, oli upottanut käsisään olevan heinätalikon hänen selkäänsä. Zombie murisi ja ääntelehti, ja yritti huitoa asettaan uudelleen Jimin kiduksiin. Mutta tällä kertaa mies tajusi väistää, ja paiskautui holtittomasti jo säpäleinä olevan lipaston kylkeen. Samalla kun Mary raahautui Jimiä kohti ja talikkoa huitova zombie ei tiennyt mihin päin mennä, Jim toimi. Hän suuntasi aseensa kohti entistä rakkauttaan, empi hetken mutta sanoi "Ei. En ikinä liity joukkoonne. Minä.. vapautan teidät"..
Ja näin saapui rauha tuon kammotun asumuksen päälle. Tuon yön jälkeen kun Rock's Endin haudantakaiset asukkaat olivat päässet lopulliseen lepoonsa ja rakennus oli poltettu maan tasalle, Jim Corbettin yskivä ja rämäkuntoinen Fordi nytkähti liikkeelle, vieden kuskinsa kohti rauhallista loppuelämäänsä. Mutta tuon yön tapahtumat eivät jättääneet häntä koskaan. Vielä monina vuosina tapahtuneen jälkeen, Jim saattoi herätä yksin asunnossan myrskyisinä öinä, kuulleen kuin jostain kaukaa mielen syvyyksistä huudon, "Jiiimmmmmm.., JIIIMMMMMMHHHGH".
mahtava päätös tunnelmaiselle tarinalle, lisää moista, ei tuollaista täällä näe joka päivä, muutkin tarinasi tosi hyviä
oon kyl sitä mieltä et noi sun jutut on aivan sairaan hyviä!!! mä haluun lukea niitä lisää, ja paljon =)