Silmäterät iskevät katseen pikseleihin. Näyttö surisee hiljaa, odotus pakottaa pallean kovaksi, veri kiertää laiskasti sormenpäihin. Tuijotan itseäni näytön mustasta tyhjyydestä, ymmärtämättä enää yhtälöistä ainuttakaan.
Saavutin ennätyksen elämänpelin viimeisellä tasolla. Suurin punaisin kirjaimin RAKKAUS nyt ivaa aivojani. Järkeni nauraa ilkeimmin itselleni. Kaiken jälkeen? Kaiken näkemäni, kaiken kokemani jälkeen putosin tyhjään, viimeisellä loikalla. Kaikki yhdeksän elämää, poksahtavat pois ruudulta. GAME OVER.
Tyhjyys johon putoan, ei se satu, ei tyhjyys, mutta tyhjyys ei jatku loputtomiin, jossain tuolla alhaalla on pinta joka pysäyttää. Tiedän että pitäisi levittää kädet, yrittää räpiköidä kuin raajarikko lintu, pistää hanttiin kuolemalle.
Miksi pitäisi?
Enkö voi vain nauttia viimeisistä sekunneista jotka katson huikean sinistä taivasta? Unohtaa matkani lyhyyden. Valkeat hattarat lipuvat viileän tuulen tuomina ylitseni, peittävät pehmeydellään.
Luottaa. Luota minuun. Luota. Kuinka moni on sanonut nuo sanat niinä vuosina kun haparoin eteenpäin. Aina yhtä vakuuttavasti, silmiin katsoen. Vaatien luottamaan, vastoin tietoani, vastoin järkeäni. Ja minä luotin, luotin ja toivoin jokaisen kohdalla että tämä olisi erilainen, luottamukseni arvoinen.
Kuinka monesti kuulin ettei syy ollut toisen vaan omani, kuinka monta selitystä, hataraa tai järkeenkäypää mutta yhtä turhaa ja tyhjää kuulin. Niitä joilla toinen itseään lohduttaen astui sivuun edestäni, väisti syyttävää katsettani.
Jotta voi elää pitää pystyä luottamaan, entä jos luottaa niin ettei pysty elämään?
Seisot siinä, häpeillen kartat katsettani. Selittelet, syytät, ivaat. Katson sinuun kuten kaikkiin sinua ennen, samassa kohtaa. Ymmärrän tuskasi, ymmärrän keskeneräisyytesi, ymmärrän pelkosi. Päästän sinut vapaaksi, suljen silmäni.
Pilvet lipuvat äänettömällä taivaalla, avoimet silmät tuijottavat taivasta, näkemättä, tuntematta, en jaksa yrittää, en jaksa luottaa tyhjiin sanoihin, en jaksa ymmärtää.
Saavutin ennätyksen elämänpelin viimeisellä tasolla. Suurin punaisin kirjaimin RAKKAUS nyt ivaa aivojani. Järkeni nauraa ilkeimmin itselleni. Kaiken jälkeen? Kaiken näkemäni, kaiken kokemani jälkeen putosin tyhjään, viimeisellä loikalla. Kaikki yhdeksän elämää, poksahtavat pois ruudulta. GAME OVER.
Tyhjyys johon putoan, ei se satu, ei tyhjyys, mutta tyhjyys ei jatku loputtomiin, jossain tuolla alhaalla on pinta joka pysäyttää. Tiedän että pitäisi levittää kädet, yrittää räpiköidä kuin raajarikko lintu, pistää hanttiin kuolemalle.
Miksi pitäisi?
Enkö voi vain nauttia viimeisistä sekunneista jotka katson huikean sinistä taivasta? Unohtaa matkani lyhyyden. Valkeat hattarat lipuvat viileän tuulen tuomina ylitseni, peittävät pehmeydellään.
Luottaa. Luota minuun. Luota. Kuinka moni on sanonut nuo sanat niinä vuosina kun haparoin eteenpäin. Aina yhtä vakuuttavasti, silmiin katsoen. Vaatien luottamaan, vastoin tietoani, vastoin järkeäni. Ja minä luotin, luotin ja toivoin jokaisen kohdalla että tämä olisi erilainen, luottamukseni arvoinen.
Kuinka monesti kuulin ettei syy ollut toisen vaan omani, kuinka monta selitystä, hataraa tai järkeenkäypää mutta yhtä turhaa ja tyhjää kuulin. Niitä joilla toinen itseään lohduttaen astui sivuun edestäni, väisti syyttävää katsettani.
Jotta voi elää pitää pystyä luottamaan, entä jos luottaa niin ettei pysty elämään?
Seisot siinä, häpeillen kartat katsettani. Selittelet, syytät, ivaat. Katson sinuun kuten kaikkiin sinua ennen, samassa kohtaa. Ymmärrän tuskasi, ymmärrän keskeneräisyytesi, ymmärrän pelkosi. Päästän sinut vapaaksi, suljen silmäni.
Pilvet lipuvat äänettömällä taivaalla, avoimet silmät tuijottavat taivasta, näkemättä, tuntematta, en jaksa yrittää, en jaksa luottaa tyhjiin sanoihin, en jaksa ymmärtää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ymmärtäminen on vaikeaa.
Rakkautta ja kuolemaa, ilman ruikutusta? Ilman itsesääliä?
Onko tuollaista olemassa?