Pakkoadoptio

Parempi adoptoida, kuin hillota vuosia lastenkodissa. Ei kannata olla katlera tai kateellinen, mutta suomessahan kateus voittaa kiimankin.

Kyllä sen lapsen pitää olla:
vastasyntynyt, vaaleaihoinen, terve, ulkoisesti adoptiovanhempien näköinen, terveen teiniäidin synnyttämä ja mieluiten tyttö. Toivottavaa olisi, että biologiset vanhemmat olisivat kohtuullisen fiksusti menestyneet koulussa, ettei lapsi olisi kovin paljon tyhmempi kuin adoptiosuku. Olis kiva, jos se lapsi oppis myös soittamaan viulua, että adoptiovanhemmat sais paistatella pelastetun lapsen kunniassa.

Ja adoptio tosiaan suljettuna ja vahvana niin, että adoptiovanhempien on helppo estää ja aivopestä adoptiolapsi olemaan tutustumatta tietoihinsa.

adoptiolapsi kirjoitti:

Kyllä sen lapsen pitää olla:
vastasyntynyt, vaaleaihoinen, terve, ulkoisesti adoptiovanhempien näköinen, terveen teiniäidin synnyttämä ja mieluiten tyttö. Toivottavaa olisi, että biologiset vanhemmat olisivat kohtuullisen fiksusti menestyneet koulussa, ettei lapsi olisi kovin paljon tyhmempi kuin adoptiosuku. Olis kiva, jos se lapsi oppis myös soittamaan viulua, että adoptiovanhemmat sais paistatella pelastetun lapsen kunniassa.

Ja adoptio tosiaan suljettuna ja vahvana niin, että adoptiovanhempien on helppo estää ja aivopestä adoptiolapsi olemaan tutustumatta tietoihinsa.

Olet hieman käsittänyt väärin, miksi avoin adoptio ei ole kovin suosittu. Ajatuksena ei ole aivopestä lasta, vaan antaa lapselle mahdollisuus luoda normaalit kiintymyssuhteet adoptiovanhempiinsa. Kiintymyssuhteen luominen taas on lapselle tärkeää myöhemmin, jotta hän oppisi luottamaan ihmisiin ja pystyisi luomaan kiinteitä ihmissuhteita myöhemmin elämässään.
Meitä puolestaan on adoptiovanhempina kovin surettanut lapsemme tulevaisuus ja juurien etsintä, koska biologinen äiti ei ole halunnut kuulla lapsesta mitään sen jälkeen, kun on antanut lapsen pois. Miltäköhän se mahtaa tuntua lapsesta myöhemmin ja miten selittää asia murrosikäiselle?

adoptiosta kirjoitti:

Olet hieman käsittänyt väärin, miksi avoin adoptio ei ole kovin suosittu. Ajatuksena ei ole aivopestä lasta, vaan antaa lapselle mahdollisuus luoda normaalit kiintymyssuhteet adoptiovanhempiinsa. Kiintymyssuhteen luominen taas on lapselle tärkeää myöhemmin, jotta hän oppisi luottamaan ihmisiin ja pystyisi luomaan kiinteitä ihmissuhteita myöhemmin elämässään.
Meitä puolestaan on adoptiovanhempina kovin surettanut lapsemme tulevaisuus ja juurien etsintä, koska biologinen äiti ei ole halunnut kuulla lapsesta mitään sen jälkeen, kun on antanut lapsen pois. Miltäköhän se mahtaa tuntua lapsesta myöhemmin ja miten selittää asia murrosikäiselle?

Mistä tiedätte, ettei biologinen äiti ole halunntu kuulla lapsesta mitään adoption jälkeen? Lapsen adoptioon antaville äideille on pitkään kerrottu, ettei hän SAA OLLA missään tekemisissä lapseen adoption jälkeen. Edelleen sosiaalityöntekijät saattavat rivien välistä kertoa biologiselle äidille, ettei hänen enää toivota olevan kiinnostunut lapsesta. Osaa biologisista äideistä saattaa painostaa oma suku, ettei saa häiritä adoptioperheen tai lapsen elämää tai kaivella menneitä asioita. Sosiaalivirkailijat eivät ole yhtään kiinnostuneita antamaan jälkipelvelua äideille. Osalle äideistä sanotaan heti yhteyttä ottaessa, että adoptiolapset eivät ole kiinnostuneita biologisista vanhemmistaan. Mistä nämä asiat johtuvat? Mihin tämmöiset asenteet johtavat? Aina tulee varmasti olemaan pieni osa äitejä, joille lapsen ajatteleminen on liian ahdistavaa tai hävettävää. Näitä äitejä on biologisten lasten joukossa kuitenkin vain pieni vähemmistö. Monet biologiset äidit ovat pienen harkinnan jälkeen halunneet tavata lapsen, jos lapsi on sitä toivonut. Useimmat toivovat lapsen yhteydenottoa. Biologisille äideille on yleensä kerrottu, etteivät he voi saada lapsesta tietoja eivätkä voi ottaa yhteyttä lapsiin. Vain adoptiolapsi voi itse olla aloitteentekijä biovanhempiin päin. Sosiaalivirkailijat voivat olla kielteisiä auttamaan asioissa. Valitettavasti. Minulla oli hyvin vaikeaa tutkia juuriani, sillä sosiaalivirkailijani sekä adoptiovanhempani suhtautuivat asiaan kielteisesti vaikka muuta yrittivät sanoa. Kyllä heidän asenteensa vaistosi. Sano lapsellesi, että kaikki äidit eivät pysty tapaamaan lastaan. Aina on kuitenkin mahdollista, että hänen äitinsä haluaa tietoja hänestä, kun hän täyttää 18 vuotta. Minun biologinen äiti ei ollut uskaltanut edes ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin vaikka oli miettinyt asiaa. Hän olisi suostunut tapaamaan minut seuraavana päivänä kun Pela otti häneen yhteyttä minun pyynnöstä. Minä halusin miettiä pidempään ja olla ensin yhteydessä kirjeen ja puhelimen avulla. Minulla oli adoptiostani ihan vääränlainen kuva 19 vuotiaaksi asti.

Parempi olisi elää varmaanadoptoituna, kun ainaisessa epävarmuudessa ja pelossa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se vasta mielenterveyden päälle käy.

lukija... kirjoitti:

Parempi olisi elää varmaanadoptoituna, kun ainaisessa epävarmuudessa ja pelossa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se vasta mielenterveyden päälle käy.

Huvittavaa on se, että pakkoadoption taustalla kuvitellaan olevan jotain "hirvittävää". Ainaista epävarmuutta ja pelkoa. Eikö ns. huonoissa oloissa eläville lapsille voida järjestää tasapainoiset ja vakaat olot myös esimerkiksi perhekodeissa? Miksi sijaisperhe ei riitä? Eikö koskaan voida vaikuttaa epävarmuuden ja pelon syihin?

Tällä hetkellä Suomessa tehtävistä pakkoadoptioista tapahtuu tilanteissa, joissa lapsi on asunut yleensä jo pitkään sijaisperheessä ja lapsen sekä biologisten vanhempien yhteydenpito on katkennut. Eikö perhehoito sijaisperheessä riitä tasapainoiseksi kodiksi lapselle? Miksi lapset mielestäsi kokevat ainaista epävermuutta ja pelkoja sijaisperheissä?

Entäs kun tasapainoisessa kodissa kasvanut nuori tai aikuinen alkaa selvittämään taustaansa? Hän saa selville, että hänet on ehkä epämääräisestä syystä pakkoadoptoitu vastoin biologisten vanhempien tahtoa. Voiko tämmöinen adoptoitu kasvaa kovin tasapainoiseksi, vaikka adoptiokoti olisi kuinka tasapainoinen?

Kun lapsi kysyy: "Miks mun ensimmäinen äiti antoi mut pois?" Adoptiovanhempi vastaa: "Sun syntymä-äiti rakasti sua niin paljon, että halusi antaa sulle paremman elämän." Tuloksena lapsi elää illuusiossa, joka jonain päivänä menee säpäleiksi. Mutta silloinhan lapsi on jo ehkä aikuinen, joiden ongelmat eivät lastensuojelutyöntekijöitä liikuta.

Toinen vaihtoehto on, että adoptiovanhempi vastaa: "Sä asut meidän perheessä, koska täällä sulla on parempi elää eikä sun biologiset vanhemmat voineet susta huolehtia." Tuloksena lapsi miettii syitä ja kehittelee päässään erilaisia mielikuvitusjuttuja. Lapsi kokee ehkä itsensä äitinsä hylkäämäksi ja mitä tällöin tapahtuu, kun hän saakin tulleensa pakkoadoptoiduksi.

Adoptoidut miettivät biologisia vanhempiaan paljon enemmän kuin he ikinä kenellekään (etenkään adoptiovanhemmille) kertovat. He toivovat, että heidän biologisilla vanhemmilla olisi elämä hyvin ja he voivovat, etteivät biologiset vanhemmat olisi kärsineet adoptiosta. Samalla he tietenkin tuntevat epätietoisuutta, ahdistusta ja ehkä katkeruuttakin adoptiota kohtaan.

Pakkoadoptio voi olla nuoren/aikuisen elämässä todella traumaattinen asia, kun hän sen itse tiedostaa. Se voi varmasti toimia katkeruuden ja vihan aiheuttajana suhteessa yhteiskuntaan ja adoptiovanhempiin.

Miten pakkoadoptoitujen lasten adoptiovanhemmat selittävät lapselle adoption syyt ja seuraukset? Miten adoptiovanhemmat itse voivat elää sen tosiasian kanssa, ettei lapsen vanhemmat ole luovuneet lapsesta vapaaehtoisesti?

Lastensuojelussa, etenkin adoptiossa, täytyy ruveta huomioimaan myös adoptoitujen murros- ja aikuisiän psyykkiset haasteet. Tasapainoinen koti lapsuudessa ei pysty kattamaan kaikkia niitä erityistarpeita, joita adoptoiduille syntyy murrosiästä eteenpäin. Kun näihin ikävaiheisiin ei kiinnitetä mitään huomiota, niin samalla yhteiskunta arvioi adoptiota yksipuolisesti eikä anna adoptoitujen myöhemmille kokemuksille oikeutusta.

Onko todella niin, että adoptiokoteihin "pelastetut" lapset muuttuvat adoptiokotiin sopeutumisen jälkeen ihmisryhmäksi, joka ei enää tunne tai koe mitään erityisiä asioita. Onko adoptiokodissa asuminen tosiaan niin terapeuttista, että se saa adoptoitujen taustat unohtumaan ja adoptoidun ihmisen identiteetin rakentumaan ilman ongelmia, joita täytyisi huomioida?

Olisi mukava kuulla, miten näiden pakkoadoptoitujen kanssa tehdään jälkipalvelutyötä ja miten heitä tuetaan juuriensa selvittelyssä.

-Nimimerkki- kirjoitti:

Huvittavaa on se, että pakkoadoption taustalla kuvitellaan olevan jotain "hirvittävää". Ainaista epävarmuutta ja pelkoa. Eikö ns. huonoissa oloissa eläville lapsille voida järjestää tasapainoiset ja vakaat olot myös esimerkiksi perhekodeissa? Miksi sijaisperhe ei riitä? Eikö koskaan voida vaikuttaa epävarmuuden ja pelon syihin?

Tällä hetkellä Suomessa tehtävistä pakkoadoptioista tapahtuu tilanteissa, joissa lapsi on asunut yleensä jo pitkään sijaisperheessä ja lapsen sekä biologisten vanhempien yhteydenpito on katkennut. Eikö perhehoito sijaisperheessä riitä tasapainoiseksi kodiksi lapselle? Miksi lapset mielestäsi kokevat ainaista epävermuutta ja pelkoja sijaisperheissä?

Entäs kun tasapainoisessa kodissa kasvanut nuori tai aikuinen alkaa selvittämään taustaansa? Hän saa selville, että hänet on ehkä epämääräisestä syystä pakkoadoptoitu vastoin biologisten vanhempien tahtoa. Voiko tämmöinen adoptoitu kasvaa kovin tasapainoiseksi, vaikka adoptiokoti olisi kuinka tasapainoinen?

Kun lapsi kysyy: "Miks mun ensimmäinen äiti antoi mut pois?" Adoptiovanhempi vastaa: "Sun syntymä-äiti rakasti sua niin paljon, että halusi antaa sulle paremman elämän." Tuloksena lapsi elää illuusiossa, joka jonain päivänä menee säpäleiksi. Mutta silloinhan lapsi on jo ehkä aikuinen, joiden ongelmat eivät lastensuojelutyöntekijöitä liikuta.

Toinen vaihtoehto on, että adoptiovanhempi vastaa: "Sä asut meidän perheessä, koska täällä sulla on parempi elää eikä sun biologiset vanhemmat voineet susta huolehtia." Tuloksena lapsi miettii syitä ja kehittelee päässään erilaisia mielikuvitusjuttuja. Lapsi kokee ehkä itsensä äitinsä hylkäämäksi ja mitä tällöin tapahtuu, kun hän saakin tulleensa pakkoadoptoiduksi.

Adoptoidut miettivät biologisia vanhempiaan paljon enemmän kuin he ikinä kenellekään (etenkään adoptiovanhemmille) kertovat. He toivovat, että heidän biologisilla vanhemmilla olisi elämä hyvin ja he voivovat, etteivät biologiset vanhemmat olisi kärsineet adoptiosta. Samalla he tietenkin tuntevat epätietoisuutta, ahdistusta ja ehkä katkeruuttakin adoptiota kohtaan.

Pakkoadoptio voi olla nuoren/aikuisen elämässä todella traumaattinen asia, kun hän sen itse tiedostaa. Se voi varmasti toimia katkeruuden ja vihan aiheuttajana suhteessa yhteiskuntaan ja adoptiovanhempiin.

Miten pakkoadoptoitujen lasten adoptiovanhemmat selittävät lapselle adoption syyt ja seuraukset? Miten adoptiovanhemmat itse voivat elää sen tosiasian kanssa, ettei lapsen vanhemmat ole luovuneet lapsesta vapaaehtoisesti?

Lastensuojelussa, etenkin adoptiossa, täytyy ruveta huomioimaan myös adoptoitujen murros- ja aikuisiän psyykkiset haasteet. Tasapainoinen koti lapsuudessa ei pysty kattamaan kaikkia niitä erityistarpeita, joita adoptoiduille syntyy murrosiästä eteenpäin. Kun näihin ikävaiheisiin ei kiinnitetä mitään huomiota, niin samalla yhteiskunta arvioi adoptiota yksipuolisesti eikä anna adoptoitujen myöhemmille kokemuksille oikeutusta.

Onko todella niin, että adoptiokoteihin "pelastetut" lapset muuttuvat adoptiokotiin sopeutumisen jälkeen ihmisryhmäksi, joka ei enää tunne tai koe mitään erityisiä asioita. Onko adoptiokodissa asuminen tosiaan niin terapeuttista, että se saa adoptoitujen taustat unohtumaan ja adoptoidun ihmisen identiteetin rakentumaan ilman ongelmia, joita täytyisi huomioida?

Olisi mukava kuulla, miten näiden pakkoadoptoitujen kanssa tehdään jälkipalvelutyötä ja miten heitä tuetaan juuriensa selvittelyssä.

Joka tapauksessa, niin tai näin, on omat ongelmansa. Sijaisperheessä tai perhekodissa asuminen ei ole vakaata. Ympärillä pyörii viranomaisten lauma ja kaikenlainen kissanhännän veto biovanhempien ja sijaisvanhempien välillä jokapäiväistä. Elä siinä sitten tasapainoisesti.
Ja ku lapsi tulee täysi-ikäiseksi, potkaistaan nuori pihalle ja sosiaalivirasto huolehtii jälkipyykistä. Ei tämäkään kovin järkevää ole.

lukija... kirjoitti:

Joka tapauksessa, niin tai näin, on omat ongelmansa. Sijaisperheessä tai perhekodissa asuminen ei ole vakaata. Ympärillä pyörii viranomaisten lauma ja kaikenlainen kissanhännän veto biovanhempien ja sijaisvanhempien välillä jokapäiväistä. Elä siinä sitten tasapainoisesti.
Ja ku lapsi tulee täysi-ikäiseksi, potkaistaan nuori pihalle ja sosiaalivirasto huolehtii jälkipyykistä. Ei tämäkään kovin järkevää ole.

Niin, siksi kannattaisikin tukea lapsen bioperhettä alusta lähtien. Kaikkia perheitä ei ole mahdollista tukea riittävästi, mutta kyllä se on katkera pala sijoitetun lapsen lukea aikuisena sosiaalitoimen paperit tukitoimista. Tukitoimiahan lastensuojelupuolella ei ole tällä hetkellä antaa kuin harvoilla paikkakunnilla. Papereihin osataan kyllä satuilla asioita näyttämään paremmilta kuin ovatkaan, mutta ei sinne täysin olematonta voi kirjoitta ja jonkun verran lapsetkin varmasti osaavat tulkita kirjoituksia omien kokemustensa perusteella.

lukija... kirjoitti:

Joka tapauksessa, niin tai näin, on omat ongelmansa. Sijaisperheessä tai perhekodissa asuminen ei ole vakaata. Ympärillä pyörii viranomaisten lauma ja kaikenlainen kissanhännän veto biovanhempien ja sijaisvanhempien välillä jokapäiväistä. Elä siinä sitten tasapainoisesti.
Ja ku lapsi tulee täysi-ikäiseksi, potkaistaan nuori pihalle ja sosiaalivirasto huolehtii jälkipyykistä. Ei tämäkään kovin järkevää ole.

Onko semmoinen elämä vakaata, että elää adoptoituna adoptioperheessä, mutta ei saa olla yhteydessä biosukuunsa?

Täällä palstalla ja muuallakin adoptiohan nähdään lasten elämän vakauttamisena eli yhteyden katkaisuna biosukulaisiin. Kun adoptioperhe on ominut lapsen täysin vaihtaen sukunimen (ja etunimen), elämäntyylin, kielen/murteen & kulttuurin ja ihmissuhteen, niin sitten lapsella on vakaa ja hyvä elämä. Aamen.

Täällä aina paasataan siitä, että täysi-ikäisenä lapsi sitten saa tehdä mitä haluaa. Täysi-ikäiseltä kuitenkin odotetaan opiskelua tai työn tekemistä, itsenäistymistä, parisuhteen ja perheen muodostamista, arvojen vakiintumista jne. Kun adoptoitujen elämä alkaa aikuistumisen kynnyksellä täristä identiteetin etsimisen suhteen, niin identtikriisiä käyvä ihminen on kauniisti jo omillaan asumassa eikä häiritsemässä kasvattiperheensä vakaata elämää.

Kasvattivanhemmat haluavat "koko potin" eli lapsen, jonka he voivat kokonaan omistella täydelliseen perheeseensä. Lapsen mukana ei haluta kasvukipuja kamalista biosukulaisista puhumattakaan. Eihän tämä ole itsekästä, eihän?

umts kirjoitti:

Onko semmoinen elämä vakaata, että elää adoptoituna adoptioperheessä, mutta ei saa olla yhteydessä biosukuunsa?

Täällä palstalla ja muuallakin adoptiohan nähdään lasten elämän vakauttamisena eli yhteyden katkaisuna biosukulaisiin. Kun adoptioperhe on ominut lapsen täysin vaihtaen sukunimen (ja etunimen), elämäntyylin, kielen/murteen & kulttuurin ja ihmissuhteen, niin sitten lapsella on vakaa ja hyvä elämä. Aamen.

Täällä aina paasataan siitä, että täysi-ikäisenä lapsi sitten saa tehdä mitä haluaa. Täysi-ikäiseltä kuitenkin odotetaan opiskelua tai työn tekemistä, itsenäistymistä, parisuhteen ja perheen muodostamista, arvojen vakiintumista jne. Kun adoptoitujen elämä alkaa aikuistumisen kynnyksellä täristä identiteetin etsimisen suhteen, niin identtikriisiä käyvä ihminen on kauniisti jo omillaan asumassa eikä häiritsemässä kasvattiperheensä vakaata elämää.

Kasvattivanhemmat haluavat "koko potin" eli lapsen, jonka he voivat kokonaan omistella täydelliseen perheeseensä. Lapsen mukana ei haluta kasvukipuja kamalista biosukulaisista puhumattakaan. Eihän tämä ole itsekästä, eihän?

En ymmärrä mitä pahaa siinä on, että haluaa olla äiti? Miksi adoptioäidit olisivat jotenkin itsekkäämpiä kuin muut äidit? Olen todella surullinen kaikkien niiden äitien puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta ole voineet pitää lastaan sekä niiden adoptiolasten joiden elämään tulee katkeruus adoptiosta :(

Äiti kirjoitti:

En ymmärrä mitä pahaa siinä on, että haluaa olla äiti? Miksi adoptioäidit olisivat jotenkin itsekkäämpiä kuin muut äidit? Olen todella surullinen kaikkien niiden äitien puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta ole voineet pitää lastaan sekä niiden adoptiolasten joiden elämään tulee katkeruus adoptiosta :(

Ei tuossa edellisessä mielestäni mitenkään osoitettu, että halussa äiti olisi mitään pahaa. Sikä siinäkään, että haluaa olla adoptioäiti. Mielestäni kirjoittaja oli sitä mieltä, että adoptiolasten pitäisi mahdollisuuksien mukaan saada säilyttää suhteet biologisiin vanhempiin ja juuriinsa. Adoptioäidit voivat siis olla itsekkäitä, jos eivät salli lasten pitävän yhteyttä juuriinsa ja sukuihinsa.

Ihmettelevälle kirjoitti:

Ei tuossa edellisessä mielestäni mitenkään osoitettu, että halussa äiti olisi mitään pahaa. Sikä siinäkään, että haluaa olla adoptioäiti. Mielestäni kirjoittaja oli sitä mieltä, että adoptiolasten pitäisi mahdollisuuksien mukaan saada säilyttää suhteet biologisiin vanhempiin ja juuriinsa. Adoptioäidit voivat siis olla itsekkäitä, jos eivät salli lasten pitävän yhteyttä juuriinsa ja sukuihinsa.

Tosiaan nyt joudun jo korjaamaan itseäkin. Kysehän oli alunperin pakkoadoptiosta! Eli siinähän lapsi adoptoidaan ilman biovanhempien suostumusta. Aloite voi joskus tulla viranomaisilta, mutta useimmiten se kai on tullut adoptiota toivovilta sijaisvanhemmilta.