Tässäpä minun "ongelmani". Mieheni ei tunne erityistä kiinnostusta lapsen "hankkimista" (huono sanavalinta) kohtaan. Minulla tilanne on toinen, kuten ehkä arvasittekin. Olemme keskustelleet asiasta, mieheni sanoi että hän ei hirveästi pidä lapsista, ei jaksa kuunnella niiden kiljumista (hänellä on stressaava työ ja vähän vapaa-aikaa). Hän kuitenkin ilmoitti, että sitten kun haluat lapsen niin sanot heti ja ruvetaan tekemään...eli periaatteessa kaikki olisi minusta kiinni.
Kuitenkin epäilyttää. Olisiko väärin ryhtyä yrittämään lasta, kun tiedän että hän ei halua sitä yhtä paljon kuin minä. Hän tietää, että en aio elää loppuelämääni ilman lasta, ja suostuisi siis lapsen hankkimiseen vain rakkaudesta minua kohtaan. Tuntuisi jotenkin rikolliselta käyttää sitä tunnetta hyväkseen. Voisiko meistä koskaan enää tulla onnellisia, jos hän joutuisi vasten tahtoaan kokemaan niin suuren elämänmuutoksen? Mieheni on hyvä ihminen ja tiedän, että hän kohtelisi mahd. tulevaa lasta hyvin ja täyttäisi kaikki velvollisuutensa. Mitä jos hän kuitenkin jossain vaiheessa alkaisi syyttämään minua elämänsä pilaamisesta?
Onhan toki mahdollista, että mies kasvaisi isyyteen lapsen syntymän jälkeen, tätäkin olen kuullut tapahtuneen. Mieheni ei ole koskaan elänyt pienen lapsen kanssa, joten eihän hän oikeasti tiedä, minkälaista se olisi. Enhän minäkään lasten kiljumisesta ja kiukuttelusta pidä, mutta silti olisin valmis...Olisikohan siis parasta odottaa vielä ja antaa hänen paremmin totutella ajatukseen? Vaan kun ei malttaisi...!
Tässä nämä sekavat tuntemukseni, toivottavasti saitte jotain tolkkua tästä...
Kuitenkin epäilyttää. Olisiko väärin ryhtyä yrittämään lasta, kun tiedän että hän ei halua sitä yhtä paljon kuin minä. Hän tietää, että en aio elää loppuelämääni ilman lasta, ja suostuisi siis lapsen hankkimiseen vain rakkaudesta minua kohtaan. Tuntuisi jotenkin rikolliselta käyttää sitä tunnetta hyväkseen. Voisiko meistä koskaan enää tulla onnellisia, jos hän joutuisi vasten tahtoaan kokemaan niin suuren elämänmuutoksen? Mieheni on hyvä ihminen ja tiedän, että hän kohtelisi mahd. tulevaa lasta hyvin ja täyttäisi kaikki velvollisuutensa. Mitä jos hän kuitenkin jossain vaiheessa alkaisi syyttämään minua elämänsä pilaamisesta?
Onhan toki mahdollista, että mies kasvaisi isyyteen lapsen syntymän jälkeen, tätäkin olen kuullut tapahtuneen. Mieheni ei ole koskaan elänyt pienen lapsen kanssa, joten eihän hän oikeasti tiedä, minkälaista se olisi. Enhän minäkään lasten kiljumisesta ja kiukuttelusta pidä, mutta silti olisin valmis...Olisikohan siis parasta odottaa vielä ja antaa hänen paremmin totutella ajatukseen? Vaan kun ei malttaisi...!
Tässä nämä sekavat tuntemukseni, toivottavasti saitte jotain tolkkua tästä...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vähän hankala tilanne tosiaan.. Miehesi on kuitenkin sanonut että on valmis tekemään lapsen heti kun sinä haluat, joten ei hän täysin ajatusta vastaankaan ole, vaikkei ehkä niin innostunut kuin sinä. Ja kuten sanoit, on mahdollista että hän kasvaisi isyyteen, ehkä jo odotusaikana.
Sitäpaitsi, naapurien ja sukulaisten "kiljuvat kakarat" ovat aivan eri asia kuin oma pikkuinen nyytti. En tietenkään tunne miestäsi, mutta voisin luulla että oma lapsi valloittaisi hänet kyllä.
Ja jos miehesi on niin hyvä ja fiksu ihminen kuin sanot, en usko että hän koskaan syyttäisi sinua elämänsä pilaamisesta. Uskon että lapsi toisi onnea hänellekin ja vahvistaisi rakkauttanne (tai ainakin toivon:)).
Ehkäpä pieni keskustelutuokio olisi kuitenkin paikallaan ennen ehkäisyn poisjättöä..:)
Ja muista että sinun täytyy ajatella omaakin onneasi. Joten jos todella haluat lapsen ja miehelläsi ei ole mitään sitä vastaan, niin anna palaa vaan!:)
Minä vaihtaisin miestä samantien enkä enää odottelisi. Varmasti löytäisin tuleville lapsilleni isän, joka on heitä halunnut. Ei ole tuota miestä sinulle tarkoitettu.