Vaikea tilanne

Tässäpä minun "ongelmani". Mieheni ei tunne erityistä kiinnostusta lapsen "hankkimista" (huono sanavalinta) kohtaan. Minulla tilanne on toinen, kuten ehkä arvasittekin. Olemme keskustelleet asiasta, mieheni sanoi että hän ei hirveästi pidä lapsista, ei jaksa kuunnella niiden kiljumista (hänellä on stressaava työ ja vähän vapaa-aikaa). Hän kuitenkin ilmoitti, että sitten kun haluat lapsen niin sanot heti ja ruvetaan tekemään...eli periaatteessa kaikki olisi minusta kiinni.

Kuitenkin epäilyttää. Olisiko väärin ryhtyä yrittämään lasta, kun tiedän että hän ei halua sitä yhtä paljon kuin minä. Hän tietää, että en aio elää loppuelämääni ilman lasta, ja suostuisi siis lapsen hankkimiseen vain rakkaudesta minua kohtaan. Tuntuisi jotenkin rikolliselta käyttää sitä tunnetta hyväkseen. Voisiko meistä koskaan enää tulla onnellisia, jos hän joutuisi vasten tahtoaan kokemaan niin suuren elämänmuutoksen? Mieheni on hyvä ihminen ja tiedän, että hän kohtelisi mahd. tulevaa lasta hyvin ja täyttäisi kaikki velvollisuutensa. Mitä jos hän kuitenkin jossain vaiheessa alkaisi syyttämään minua elämänsä pilaamisesta?

Onhan toki mahdollista, että mies kasvaisi isyyteen lapsen syntymän jälkeen, tätäkin olen kuullut tapahtuneen. Mieheni ei ole koskaan elänyt pienen lapsen kanssa, joten eihän hän oikeasti tiedä, minkälaista se olisi. Enhän minäkään lasten kiljumisesta ja kiukuttelusta pidä, mutta silti olisin valmis...Olisikohan siis parasta odottaa vielä ja antaa hänen paremmin totutella ajatukseen? Vaan kun ei malttaisi...!

Tässä nämä sekavat tuntemukseni, toivottavasti saitte jotain tolkkua tästä...
2549
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat

Vähän hankala tilanne tosiaan.. Miehesi on kuitenkin sanonut että on valmis tekemään lapsen heti kun sinä haluat, joten ei hän täysin ajatusta vastaankaan ole, vaikkei ehkä niin innostunut kuin sinä. Ja kuten sanoit, on mahdollista että hän kasvaisi isyyteen, ehkä jo odotusaikana.
Sitäpaitsi, naapurien ja sukulaisten "kiljuvat kakarat" ovat aivan eri asia kuin oma pikkuinen nyytti. En tietenkään tunne miestäsi, mutta voisin luulla että oma lapsi valloittaisi hänet kyllä.
Ja jos miehesi on niin hyvä ja fiksu ihminen kuin sanot, en usko että hän koskaan syyttäisi sinua elämänsä pilaamisesta. Uskon että lapsi toisi onnea hänellekin ja vahvistaisi rakkauttanne (tai ainakin toivon:)).
Ehkäpä pieni keskustelutuokio olisi kuitenkin paikallaan ennen ehkäisyn poisjättöä..:)
Ja muista että sinun täytyy ajatella omaakin onneasi. Joten jos todella haluat lapsen ja miehelläsi ei ole mitään sitä vastaan, niin anna palaa vaan!:)

Äänestä

Minä vaihtaisin miestä samantien enkä enää odottelisi. Varmasti löytäisin tuleville lapsilleni isän, joka on heitä halunnut. Ei ole tuota miestä sinulle tarkoitettu.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


27-v. nainen kirjoitti:

Tässäpä minun "ongelmani". Mieheni ei tunne erityistä kiinnostusta lapsen "hankkimista" (huono sanavalinta) kohtaan. Minulla tilanne on toinen, kuten ehkä arvasittekin. Olemme keskustelleet asiasta, mieheni sanoi että hän ei hirveästi pidä lapsista, ei jaksa kuunnella niiden kiljumista (hänellä on stressaava työ ja vähän vapaa-aikaa). Hän kuitenkin ilmoitti, että sitten kun haluat lapsen niin sanot heti ja ruvetaan tekemään...eli periaatteessa kaikki olisi minusta kiinni.

Kuitenkin epäilyttää. Olisiko väärin ryhtyä yrittämään lasta, kun tiedän että hän ei halua sitä yhtä paljon kuin minä. Hän tietää, että en aio elää loppuelämääni ilman lasta, ja suostuisi siis lapsen hankkimiseen vain rakkaudesta minua kohtaan. Tuntuisi jotenkin rikolliselta käyttää sitä tunnetta hyväkseen. Voisiko meistä koskaan enää tulla onnellisia, jos hän joutuisi vasten tahtoaan kokemaan niin suuren elämänmuutoksen? Mieheni on hyvä ihminen ja tiedän, että hän kohtelisi mahd. tulevaa lasta hyvin ja täyttäisi kaikki velvollisuutensa. Mitä jos hän kuitenkin jossain vaiheessa alkaisi syyttämään minua elämänsä pilaamisesta?

Onhan toki mahdollista, että mies kasvaisi isyyteen lapsen syntymän jälkeen, tätäkin olen kuullut tapahtuneen. Mieheni ei ole koskaan elänyt pienen lapsen kanssa, joten eihän hän oikeasti tiedä, minkälaista se olisi. Enhän minäkään lasten kiljumisesta ja kiukuttelusta pidä, mutta silti olisin valmis...Olisikohan siis parasta odottaa vielä ja antaa hänen paremmin totutella ajatukseen? Vaan kun ei malttaisi...!

Tässä nämä sekavat tuntemukseni, toivottavasti saitte jotain tolkkua tästä...

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu