Taas aukeaa ankeinen aamu

Viuhuu tuuli oksistoissa
kaikki lehdet varistaa.
Mieli maatuu miettiessä
yksinkö mä jäädä saan.

Jossain hehkuu lämmin liesi,
kenelle se hehkuukaan.
Silti kulje oma tiesi
kylmyyttäkin kohtaamaaan.

Lentää linnut kaukomaille,
kylmän taakseen jättävät.
Lämpöön kaipaamme myös lintuin lailla
usein haaveemme vain pettävät.

Ehkä saamme lämpöäkin,
jos osaisimme etsiä
Riittää meillä toivoakin
on jossain lämmön liesiä.

Ankeassa aamussa yksin vaeltaessani kolkon syystuulen puhaltaessa armottoman kylmästi, ajattelin syrjään vetäytymistä. Oikeastaan ajattelin tyytyväisenä, että minulla on oikeus yksinäisyyteen. En tarkoita loittonemista vaimostani tai lapsistamme, vaan yhteisöstä.

En tunne enää halua osallistua paljon mihinkään. Ei, en tunne itseäni masentuneeksi, päinvastoin vetäytyminen antaa voimaa ajatella niin kuin tunnen ja haluan. Yksinäisyys on oikeuteni.

Vaikka tuuli ulvoo nurkissa ja puut taipuvat kuin kunnioittamaan tuulen mahtia, ei ankeutta ole näillä nurkilla sään takia.

Kahtena päivänä olen saanut seurata valtavien kurkiparvien liitelyä aukean yllä, vielä ne eivät ole muuttoon valmiita, koska kokoavat parvia isommiksi.
Lienevätkö ne tunteneet tuulen suunnan muutoksen jo perjantaina, kun mantereen ylle jäivät?
Taitaa olla kurkien, kuten muidenkin lintujen sisäinen vaisto meille ihmisille vieras.

Kaunista katseltavaa, kevyttä liitoa, muodostelmia ja taas hajalleen. Monta työtä on jäänyt kesken kun pitää kiiruhtaa pihalle katselemaan aina silloin kun huudot kuuluvat ihan katon yläpuolelta.

Yksinäisyys, ankeaa aika ajoin, mutta antoisaa aikaa. Kun tulee toimeen yksinäisyydessä itsensä kanssa, tulee joukossa muidenkin kanssa.
Yksi paha tapa vain, jota pitäisi joukossa ollessansa yrittää hillitä; yksinpuhelu tai laulujen hyräily, josta tulee vuosien mittaan tapa.

Rauhaa ja hiljaisuutta, aikaa ajatuksille ja harrastuksille, mutta ei mitään velvollisuutta tehdä kaikki saman kaavan mukaan päivästä toiseen, tai toisten vaatimuksesta, vaan nautiskellen, silloin kun tuntuu hyvälle.
Kaikessa on valinnan vapaus.
Toisaalta, yksinäisyys on joskus kuin kalterein suljettu ovi, jonka lukkoon ei löydä oikeaa avainta. Silloin se ahdistaa.

Tuuli lennättää keltaisia lehtiä, kesän muistoja, mutta kun kietoo takin tiukemmin ympärillensä on niin lämmin....kaikenlaiset lämmittävät ajatukset mukana kuljemme kuitenkin kohti uutta kesää.

Rakastan tätä vuodenaikojen vaihtelua. Nyt kun kesä on menneen talven lumia, alkaa siirtyminen hämärään.

Tuossa ikkunani edessä vaahtera on vaihtamassa väriään. Latvus hohtaa oranssisena ja tuuli puistattaa koko puuta voimakkaasti. Ennen pimeintä aikaa luonto hetkeksi puhkeaa väriloistoon. Niin, lehtivihreä varastoituu puun ravinnoksi, jotta taas keväällä jaksaa uudet hennon vihreät lehtensä kasvattaa.

Mutta kevääseen on aikaa. Kun tulee kylmä ja pimeä, nautin aamulla siitä ettei tarvitse työhön lähteä. Luen aamulehteni kirkasvalolampun loisteessa ja toivon, sen laittavan käpyrauhaseni toimimaan ja ehkäisemään mina vaipumista karhun talviunen tapaiseen horrokseen. Saan ja haluan olla kotona. Aina on tekemistä ja tutkimista, niin ja ajattelemista.

Kesällä on sellainen olo, että pitää olla koko ajan ulkona ja menossa, nauttimassa auringosta ja lämmöstä. Nyt on aikaa parille harrastukselle. Siis jotain säännöllistä menoa pitää olla. Kyllä tästä hyvä syksy tulee.

Hoi laari-laari-laa.

Luin runosi uudelleen, Ruuneperi. Siinä on suuri sanoma, sisältö meille, elämässä kypsyneille. Ei runosi surullinen ole. Se on tosi ja kaunis: hiihtää yksin umpihangessa. Sitä tämä on. Elämä.

"Lehti puusta variseepi
päivä yötä pakenee.
Lintu pieni syksyn tieltä
kesämaille rientelee.

Minä pieni paimentyttö
lentohon en pääsekään.
Tänne, tänne jäädä täytyy
syksyhyn ja ikävään."

ei kumminkaan ankea,raikas syysmaanantai.
Yksinkö-Miksi?

Elämä meille
vanhaksi suotu,
yksinkö kulkea,
niinkö on luotu.

Onnea elomme
vielä tarjoo,
ei, älä ystävä
mene varjoon.

Uskalla tarttua
ystävän käteen,
kulkea kanssaan ,
myötämäkeen.

Päivä näin paistaa,
elon iltaan.
Yhdessä kulkien,
kaarisiltaa.

Rakkautta jaamme,
sitä myös saamme,
Parannamme näin
myös elämän laadun.

Voihan näinkin ajatella,eikö vaan;))

Kun aurinko laskee pois metsien taa,
niin päiväkin iltaan vaipuu uupuessaan.
Pois tummenee hämärään kaukainen kajo
taivaanrantojen loistava valo.

Ei maisemaa maalaa auringon kehrä
ei pilvien reunat hopeaa hohda.
Vaan syksyinen pimeys huntunsa kutoo
sen varjojen suojiin polkumme johtaa.

Haluaisin lentää läpi tuon syksyisen paksun pilvimassan, ylös aurinkoon.
Haluaisin makoilla niillä pumpulisella pilven hattaroilla, ajehtia sen pumpulipatjan mukana

Ei, paras kai lienee Pohjosen ihmisen lepuuttaa silmien verkkokalvoja, ettei aivan häikäisty.

Tieto siitä, että se valo on siellä olemassa sen kaiken harmauden yläpuolella, se yksin riittäköön.

Aika kiitää.

Se oli vain metsäpolku,
jo vanha,
ja umpeen kasvanut.
Mä nyt polulle eksyin,
ja jäin mietteisiin,
muistin kaukaisen ajan
kun nuorin ,
niin kevein jaloin
samaa polkua tanssien
kiidin onnessain eteenpäin.
Ei mieleen tullut silloin
kuinka vuodet vieriessään
sammaleet, sananjalat,
polun metsäisen peittävät.