Kertokaapa rehellisesti, kadutteko uusperheen perustamista?
Kadutteko?
minä ainakin
234106
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
en kadu pätkääkään!!!
Turhaan tuollaista miettiä. Lukekaa uusioperheiden äidit Regina Raskin kirja Tänään kotona. Kyllä on oma elämä valoisaa, kun sen on lukenut...
Hah! Raskin kirja on kiiltokuvamainen kuvaus uusperheestä. Kuka väittää sen kuvaamaa elämää hankalaksi ei tiedä hankaluuksista mitään!ja vastaus alkuperäiseen kysymykseen: kadun, ja tosi paljon. Toivoisin, että elämäni vaikeudet olisivat yhtä lieviä kuin Raskin kirjassa; silloin tämä kaikki olisi ihan siedettävää. valitettavasti elämä ei suju kuin ajanvieteromaaneissa.
Jos kerran kadut ja tosi paljon, niin tee jotain. Jos kadut uusperheelliseksi ryhtymistäsi, niin lähde lätkimään. Kukaan ei sinua pakota, jos itse et sitä tahdo.
Miten katua sellaista, mitä ei ole olemassa? Kuvitelmaa...?!
Kymmenen vuotta on mennyt hyvin! Kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Ensimmäinen avioliittoni ei ollut onnellinen kummankaan mielestä, joten miksi sitä olisi jatkanut.
Nykyiset kumppanit tulivat kuvaan mukaan vasta eron jälkeen, eli kukaan ulkopuolinen ei vaikuttanut eroon.
Ensimmäiset kahdeksan vuotta olimme vain minä, minun lapset ja uusi mies. Nyt mukana on myös yhteinen kaksivuotias, eikä todellakaan kaduta!
juu..kaduin niin paljon, että lopetin puolen vuoden yhdessäolon jälkeen.jatkuvaa vääntöä minun tytön tekemisistä ja tekemättäjättämisistä..kyllä miehenkin täytyy olla kypsä kun perheitä aletaan yhdistelemään,lapsellinen pikkutarkkuus ei onnistu murkkulasten kanssa,huumoria peliin.Nyt olen ihan tyytyväinen tytön kanssa kahden, ei tarvi olla enään erotuomarina.
Olen elänyt 8 vuotta nykyisen kumppanini kanssa ns.etäliitossa.Kun erosin aikanani,jo silloin ajattelin,että en mene miehen kanssa asumaan,ennenkuin lapseni lentävät pesästä.Kaikilla on hyvä mieli; olen lasten kanssa kun asun heidän kanssaan ja kun menen kumppanini luo,me nautimme kahden olosta.Tämä tapa elää on sujunut loistavasti,ja nyt kun lapseni ovat lentämässä pesästään voin alkaa miettiä yhteenmuuttamistakin.Kaikillahan tämä ei toimi,mustasukkaisuus voi olla este.Olemme välttyneet monelta "kun toiselle kumartaa,niin toiselle pyllistää" tilanteelta ja kaikki ovat hyvissä väleissä.En ymmärrä sitä,että heti erottuaan pitää mennä jonkun kanssa yhteen.Onko se näyttämistä muille enemmän kuin itselleen.Mene ja tiedä?
teko, lasten jälkeen!
Jos olisin etukäteen tiennyt mitä tuleman pitää,en olisi tähän rumbaan lähtenyt.Takana vaikea 1½ vuotta,on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin monta kertaa.
Jos kadut uusperheelliseksi ryhtymistäsi, niin sen asian korjaaminen on sinun käsissäsi. Jos tunnet, että se ei sinulle sovi, niin muuta elämäsi sen osalta. Sinä itse olet vastuussa omasta elämästäsi, ei uusi puolisosi tai uusi perheesi.
Ongelman ydin ei kuitenkaan liene itse uusperheellisyydessä, vaan siinä että millaiset odotukset sinulla itselläsi on uusperheellisyyden suhteen tai millaiset odotukset puolisollasi on ja lapsilla jne.
Uusperheellisyyteen pitää lähteä eri näkökulmasta, kuin mitä ensimmäistä perhettä perustettaessa.
..ja siksi olenkin jättämässä avomieheni. EI ENÄÄ KOSKAAN UUSIOPERHETTÄ tälle naiselle.!!!!!!!!!!!!!!!!! Onneksi ON VALINNAN VAPAUS!
Sanotaanko näin, että päivittäin tulee mieleen, miten helppoa elämä oli kahdestaan oman tyttäreni kanssa, (eroa väkivaltaisesta ex-miehestäni en ole katunut hetkeäkään) verrattuna tähän perheyksikköön, jossa on molempien lapset ja kaksi voimakastahtoista aikuista.
Mutta niin paljon en kadu, että jättäisin rakastamani miehen ja tämän pojan, joka kaikista vaikeuksista huolimatta on minulle tärkeä pieni ihminen. Onneksi lapsemme tulevat toimeen keskenään ja tyttäreni on kiintynyt mieheeni, vaikka onkin paljon yhteydessä isäänsä.
Eiköhän se ole omasta asenteesta kiinni, miten perhe-elämä toimii. Ja uusioperheen lähtökohdat ovat aina hiukan erilaiset, kuin silloin kun kaksi aikuista ensin solmii parisuhteen ja sitten myöhemmin perustavat ehkä perheen yhteisine lapsineen.
Mutta toki mielelläni asuisin ydinperheyksikössä, jossa lapset olisivat kaikki minun ja mieheni yhteisiä, mutta koska se ei ole mahdollista, teen tästä perheestä parhaan mahdollisen!!
Yhdessä ollaan oltu jo viisivuotta, miehellä on lapsi aiemmasta liitostaan. Pari vuotta ollaan oltu nyt naimisissa, ja mies tekee minut niin onnelliseksi. Hänen lapsensa on suloinen, ja lapsen äiti myös ihan ok ihminen. Yhteisiä meillä ei vielä ole.
Suhteestamme tuli sisko-veli-suhde, ja seksi kuoli minun osaltani kokonaan. Talous meni, ja rakkaus loppui. Rahalla ei saa rakkautta. Ei siis kaduta.
Tehkööt ulkomaan matkoja uuden elättinsä kanssa. Olen onnellinen, yksin lasteni kanssa.
Myönnän, että ajoittain (siis yleensä riidan jälkeen) tulee tunne, että mihin helvettiin sitä onkaan ryhtynyt. Ehkä siksi, että mieheni exä on ollut todella kiinni miehessäni vielä viiden vuoden jälkeenkin... Onneksi tilanne on alkanut helpottamaan nyt, kun exä on vihdoin tainnut löytää itselleen miehen. Mitään en kyllä silti kadu! Rakastan miestäni yli kaiken, joten eiköhän se ole aika hyvä syy jaksaa tätä välillä ns "rumbaa" =O)
Hienoa, että joku on alkanut katumaan tyhmyyttään! Olisi voinut ajatella hieman aikaisemmin, ennenkuin alkoi leikkimään varatun miehen kanssa.
Kyllä se omatunto jossain vaiheessa soi, ja vasta alkaa miettimään että mitä tulikaan tehtyä.
Mutta tehty mikä tehty, tuskinpa moikaan ex vaimo enää miestänsä takasin huolii. Tuossakin tapauksessa, voi olla pelkkä kiusanteko vain syynä, että hajoittaa toisten liitot.
Mutta sellaisiahan ne kaikki ovat, että järki ei aina kulje mukana, vaan jäljessä, ja pahasti.
mutta eihän uusperheessä tarvitse molempien olla eronneita ja lapsellisia. Tai voihan vain nainen olla eronnut ja mies ihan vapaa ja lapseton.
Jopa jotkut uusperheethän voivat olla perustettu vasta vuosia eronjälkeen.
Ja voihan uusperhe olla myös kahden lesken liitto. Tai jopa kahden jätetyn liitto. Variaatioita voi olla vaikka kuinka. Ei jakseta yleistää kaikkia uusperheitä, kun niitä toimivia ja hyvän pohjan omaaviakin on joukossa.
Tuntuis järkyltä tehdä lapsia eri kumppaneille ja heillä sitten ihan eri suvut. Toinen lapsista esim perii enemmän kuin toinen. Millä ilveellä saisin lapsista tasa- arvoiset? Variaatioita voi olla moneksi kunhan lapset eivät kärsi epätasa- arvoisuudesta. Nämä seka sikiö sisarus suhteet tässä pahintahan ovat. Miltä se tuntuu jos taloudessa lapsilla eri mummot ja vaarit ym. sukulaiset? Eikö se ole aika sairas sekamelska? Toiset lapset saavat enemmän ja miltä se tuntuu niistä jotka vierestä katselee? Vai mitenkä aikuisten onnistuu tasapainottaan eri kumppaneista syntyneiden lasten eri arvoisuutta?
Olen itsekin monesti miettinyt,kun on tuttavia, joilla saattaa olla lapsia kolmenkin eri miehen tai naisen kanssa,mikä sekamelska se onkaan.Kaikki lapset,olivat he sitten kenen vaan,nimittävät uuden kumppanin vanhempia mummiksi tai ukiksi.Siis yhdellä lapsella saattaa olla kuudet "isovanhemmat" ,puhumattakaan serkuista,enoista,tädeistä jne.Vähemmälläkin pää sekoaa.Itsekin olen aikanani eronnut ja nyt ollut kahdeksan vuotta etäsuhteessa.Kun lapseni kohta lentävät pois,niin aion harkita yhteen muuttamista.Ei ole tullut mieleenikään,että lapseni olisivat kutsuneet uuden kumppanini vanhempia isovanhemmikseen.He ovat lapsilleni Matti ja Eeva,koska lapsillani on yhdet "oikeat" isovanhemmat minun ja isän puolelta, ja se riittää.
Tapahtuvat tietenkin lakien ja pykälien mukaan. Miksi ihmeessä puolison lapsen pitäisi periä jonkun naikkosenkin rahat? Jokainen lapsi perii sekä isänsä että äitinsä, ei kukaan yhtään sen enempää tai vähempää. Miksi muka pitäisi hyötyä jostakin, mikä lain mukaan ei itselle kuulu?
Ja kuka käskee tekemään äidin/isin puolison vanhemmista mummuja tai vaareja? Miksi yksinkertaisista asioista pitäisi tehdä noin hemmetin monimutkaisia. Jos eri "sukujen" lapsia asuu saman katon alla, tulee tietenkin perheen aikuisten se asia rajata, ettei toinen saa enemmän kuin toinen. Se on sitten vaan voi voi mummut ja vaarit, jos aiotte muistaa lastenlastanne, niin sitten muistatte myös hänen kanssa saman katon alla eläviä puolisisaruksiaankin. Niin se menee, jos on uusperheen perustanut.
Olimme olleet jo lähes kymmenen vuotta eronneina kumpikin ja kokeneet sinä aikana tahoillamme yhtäsuntoista joten oli kummallakin elämän kokemusta kertynyt ja tolkku pysyi päässä tunteiden myllerryksestä huolimatta uusperhettä perustettaessa.
En kadu.
Uusperheissä on ongelmansa, ydinperheissä myös, kuten myös "vain" kahden aikuisen välisissä suhteissa, yksinhuoltaja perheissä, yksin asumisessa, suuressa taloudessa, pienessä taloudessa, maalla, merellä, ilmassa,...
Kyllä niitä ongelmia, konflikteja, riitoja, epäsopua, tyytymättömyyttä, huonoa fiilistä, väsymystä jne. löytyy joka paikasta elipä siellä yksi tai useampi, sukulainen tai ei.
Mutta löytyypä iloa, onnellisuutta, tyytyväisyyttä, hymyä, naurua, hellyyttä, sopua, rakkautta ja paljon muuta nauttimisen arvoistakin! Ja kuinka niistä onkaan ihana nauttia yhdessä!
Sen olen huomannut: jaettuna surut puolittuu ja ilot moninkertaistuu :)
(Sitä en kuitenkaan sano, että ihmisen pitäisi ihan mitä vaan kestää.)