teinisuhteet....

Yks mun hyvä kaveri alotti seurustelun ku se oli 14v... Sen jätkä on sitä 3v. vanhempi. Ne on ollu jo 1v. ja 2kk yhessä ja ne on vieläki, ku ne olis ihan äsken vast tavannu, vaik he asuuki toistensa luona!=)

Minä aloin seurustella ollessani 17 vanha ja niin oli poikakin. Koskaan ei ole tullut fiilistä, että haluaisi olla vapaa menemään ja tekemään mitä haluaa. Voinhan minä nytkin tavata ystäviäni ja viettää iltaa heidän kanssaan. Hyvin on mennyt ja olemme olleet yhdessä jo yli 3 vuotta. Emme toistaiseksi asu yhdessä, mutta sekin on suunnitelmissa, kunhan oikea aika tulee. En väitä, että suhteemmekestäisi ikuisesti, mutta ei kai sekään mahdotonta ole. Jokainenhan kasvaa ihmisenä koko ikänsä, niin erimielisyyksiä voi tulla jokaiselle parille.

Mä aloin seurustelemaan 15-vuotiaana. Kyseinen jätkä oli mua 4 vuotta vanhempi. Oltiin seurusteltu 1,5 vuotta ku mentiin kihloihin, tuntui että me oltiin toisillemme ne oikeat. 3v ja 3 kk seurustelun jälkeen muutettiin yhteen, ja nyt erottiin n. 3 kk sitte. Mä olin niin nuori ku alettiin seurustelemaan joten en oo saanut pahemmin mennä omia menojani. Vaikka tuntui että hän oli mulle oikee, tuli kuitenkin se vaihe että munki täytyy saada mennä. No, hän ei sitte ollu mulle se oikee, tai oli siin tietenkin muutaki ettei oltu enää yhes. Mä uskon et jos alkaa seurustelemaan nuorena, voi olla että suhde kestää koko elämän. Ei ikinä tiedä, mun kohdalla niin ei käynyt.

Aloitithan sinäkin suhteesi jo teininä, jos kerran olit 19!

Yläasteaikoina seurustelin useammankin pojan kanssa, kaikki jutut olivat lyhyitä, muutama viikko-kuukausi. Sitten 16 vuotiaana tapasin maailman ihanimman pojan, minua 2 vuotta nuoremman, jonka kanssa seurustelimme yli vuoden. Se oli ihanaa aikaa ja viihdyimme yhdessä, mutta jotenkin rakkaus vain minun osaltani kuoli. Suhde loppui siihen kun minä ryhdyin seurustelemaan miehen kanssa johon rakastuin suhteemme aikana. Nykyinen poikaystäväni on 20 vuotias, tulemme todella hyvin toimeen, rakastamme toisiamme ja haaveissa on yhteinen tulevaisuus. Menohaluja on molemmilla toisinaan, mutta hyvässä suhteessa annetaan toiselle myös tiettyä vapautta. Sinkkuaikoja emme kaipaa. Mielestäni tuo pidempi suhde nuorempana opetti minulle paljon, se opetti minulle ettei saa luovuttaa liian helposti ja ettei saa satuttaa toista. Se opetti että tosi rakkauden eteen on tehtävä töitä ja nyt panostankin suhteeseeni tosissani. Uskon että tämä kestää. Olen 18 vuotias.

se että suhde kestää tai ei kestä riippuu paljon suhteen osapuolista. Kyllä ne teininä alotetut suhteet varmaan prosentuaalisesti hajoaa enempi kuin vanhempana, juuri siksi koska parikymppisen molemmin puolin muututaan ja halutaan kokea kaikki... Itse aloitin seurustelemaan 17 vuotiaana, ensimmäinen poikaystävä, jonka kanssa nyt olen ollut vuoden kihloissa, muutetaan kesän lopulla yhteen, kämppä on jo, kaksi vuotta seurusteltu. Elämä on ihanaa, ollaan yhä kuin sillon kaksi vuotta sitten. Aina yhdessä. Elämää ei ole ilman toista. Kahlitsevaa? Ei meidän mielestä, toinen on osa toista. Ilman omaa rakasta päivä tuntuu tyhjältä, ei ketään kelle puhua ja kenen kanssa hömpötellä. Mutta silti, minulle, koska en ole seurustellut koskaan kenenkään muun kanssa, tulee joskus (ehkä kolme kertaa tullut 2 vuoden aikana) sellanen hetki, että miltä se tuntuisi olla vapaa, sinkku, metsästää miehiä, rillutella baareissa, harrastaa seksiä muiden miesten kanssa... Poikaystävälläni ei tätä ongelmaa ole, hänellä on useita suhteita takana. Mutta se hetki menee aina ohi. Joka kerta. Sitä vaan tajuaa kuinka hyvä on olla näin, ja kuinka toisaalta siihen sinkkuelämäänkin liittyy ongelmia. Mutta tosirakkaus, jota vaalitaan, voittaa aina. Olen sen päättänyt, että vaikka mikä tulisi elämässä eteen, niin taistelen kynsin hampain miehestäni. Hän on sen arvoinen... Pointtini siis oli kaiken tämän sössötyksen jälkeen, että ei se teinirakkaus aina kaadu! Se voi kestää paremminkin kuin vanhempana aloitettu. Joten älkää ainakaan yleistäkö...

Tuli taas mieleen näitä viestejä lukiessani, että mikä ihmeen kiire ja vimma teineillä on mennä kihloihin?! Vaikka olis ollut "jo" jopa vuoden yhdessä, niin se on edelleen sitä alkuhuumaa eikä siinä vaiheessa vielä tunne toista täysin eikä halua uskoa, että siinä toisessa on pakostikin huonot ja ärsyttävät puolensa ja nekin täytyis kestää. Ja yleensä nää teinit ei edes oo asunut yhdessä eikä harjoitelleet yhteiseloa ihan käytännössä, joten kihloihin rynnätään ihan liian heppoisin perustein ja sitten jonkun ajan päästä erotaan ja ihmetellään, että mites tässä nyt näin kävi...? Ei ne kihlasormukset mitään todista ja niitten varaan on ihan turha suhdettaan laskea tyyliin "nyt kun ollaan kihloissa niin mikään ei voi meitä erottaa". Kyllä sitten pistää oikein naurattaa sellaset "kuukausi ollaan oltu yhdessä ja tää on todellista rakkautta ja nyt mennään kihloihin ja ollaan yhdessä maailman loppuun asti"-jutut! Mulla ei ole mitään itse kihlautumista vastaan, mutta nää teinit on tehnyt näistä kihlajutuistaan oikein komediaa. Oon ite seurustellut 5 vuotta ja asunutkin poikaystäväni kanssa pitkään, mutta mulla ei vieläkään oo mikään älytön kiire sormuskauppaan, vaikka rakastankin poikaystävääni ja aion varmasti mennä hänen kanssaan joskus kihloihin. Ei se elämä siitä sormuksesta kuitenkaan miksikään muutu. Tuntuu jotenkin vaan käsittämättömältä, että mitä ne teinit sillä kihlasormuksella oikein luulee saavansa?