"Mitä tapahtuisi jos kuolisin?" oli Mari kysynyt minulta vuosi sitten. "Kaipaisiko kukaan minua?" Mari pohti. "Minä kaipaisin! En voisi elää ilman sinua!" vakuutin hänelle ja halasimme toisiamme. Olen elossa, enkö olekin? Eli toinen asioista joita sanoin oli valetta. Minä elän ilman Maria. Olen elänyt lähes vuoden, mutta vieläkin sattuu. Jos haluat tietää mitä tapahtui, palatkaamme ajassa vuoden taaksepäin.
"Katso, Heli" Mari sanoi minulle ja osoitti taivasta. Katsoin ylös ja näin parven lintuja. "Jos joku noista kuolisi, mitä tapahtuisi? Hajoaisiko parvi vai jatkaisiko se elämäänsä?" Mari kysyi. Vilkaisin Maria mustien otsahiuksieni takaa. "Sä puhut paljon kuolemasta. Onks kaikki okei?" kysyin Marilta hiukan huolestuneena. "Joo kaikki hyvin" Mari vastasi ja hymyili. Olimme kävelemässä koulusta kotiin. Pian näin kotitalomme. Mari asui minua vastapäätä, sinisessa omakotitalossa. "No moikka, nähään huomen" sanoin Marille ja kävelin sisälle kotiin. "Mä oon kotona!" huusin ja heitin repun lattialle. Ei vastausta. Äiti oli tietenkin töissä. Juoksin yläkertaan ja avasin läksykirjat. Kuulin puhelimeni soivan ja vastasin normaalisti. "Moi, Heli. Mitä tuli läksys?" kuulin Marin äänen. "Etkö sä kuunnellu?" kysyin hämmästyen. Mari kuunteli aina opettajien puheita. "Noku mä selitin just sulle siitä itsemurhasta" Mari puuskahti. "Ai niin...", vastasin innottomasti. Mari oli löytänyt netistä tarinoita itsemurhista joita mieluusti selosti minulle. Selitin Marille nopeasti läksyt ja suljin luurin. Huolestuin enemmän kun muistin keskustelun. Mari puhui lähes aina kuolemasta. Avasin huoneeni verhot ja katselin Marin kotia. Marin ikkuna oli auki ja näin Marin tietokoneen äärellä. Näin tietokoneen näytön, mutten saanut selvää. Hain kiikarit ja pienen omantunnon pistoksen saattelemana nostin ne silmilleni. Säädin kiikareita hetken, kunnes näin juuri ja juuri Marin selailevan itsemurhasivua. Säikähdin ja kaadoin pienen pöytäni. Mari kääntyi salamana ympäri ja katsoi minua henkeään haukkoen. Katsoin bestistäni pelästyneenä. Mari loi minuun murhaavan katseen ja rymisteli sitten pois huoneestaan. Pian ovikello soi.
Juoksin avaamaan ja näin Marin. "Millä oikeudella sä vakoilet mua?!" Mari kiljahti ja katsoi minua vihaisesti. "En mä sua vakoillu...Vilkasin vaa ihan nopeesti" änkytin hermostuneesti. "Olisit voinut soittaa ja kysyä mitä teen!" Mari huudahti. "Anteeks" mutisin hiljaa. "Mitä?" Mari kysyi ja astui askeleen minua lähemmäs. "Anteeks. Mä vaa olin huolissani susta" vastasin Marille ja katsoin häntä silmiin. "Voi Heli kulta ei sun tarvii musta huolehtii" Mari sanoi ja halasi minua. "Ollaanko me nyt taas kamui?" kysyin varovasti. "Joo! Nyt meen, moido" Mari hihkaisi ja lähti juoksemaan kotiinsa. Suljin oven ja palasin yläkertaan. Vilkaisin Marin huoneeseen. Mari istui koneellaan eikä ollut sulkenut edes verhojaan. Hymyilin. Mari ei ollut vihainen. Jatkoin askareitani ja pian olikin jo uusi päivä.
Oli kulunut muutama päivä. Istuimme Marin kanssa kotini sohvalla. Olin entistä enemmän huolissani Marista, joka oli alkanut puhua lisää kuolemasta. Yritin udella Marilta syytä, mutta vastaukseksi sain vain hymyn ja iloisen ilmeen. Katsoin Marin punaisia hiuksia. "Mari?" aloitin varovasti. Mari kääntyi minuun päin ja kehotti jatkamaan. "Mä haluun oikeesti tietää mikä sua vaivaa" sanoin Marille tiukasti. "No okei..." Mari sanoi hiljaa. "Me lähetään viikoks matkalle" Mari sanoi. "Entä sitten?" kysyin ihmeissäni. "Me mennään lentsikalla" Mari sanoi hätäisesti. "Ai jaa. Ymmärrän" vastasin. Mari kammosi lentokoneita. Puhuimme monta tuntia, kunnes Mari lähti. Tunsin suurta huolestuneisuutta sisälläni. En vain tiennyt mikä minua huolestutti.
"Mikä sinua vaivaa?" äiti kysyi minulta. "Mari lähti eilen" vastasin hiljaa. Äiti tuli viereeni istumaan. "Kyllä hän sieltä tulee" äiti lohdutti. Hymähdin ja lähdin huoneeseeni. Katsoin Marin ikkunaa ja huomasin Marin huoneessa valot. Kohautin olkapäitäni ja siirryin koneelle. Olin koneella monta tuntia. Kun ilta alkoi hämärtää suljin koneen ja lähdin alakertaan. Vilkaisin ohimennen Marin huoneeseen ja pysähdyin hämmästyksestä. Marin valot olivat pois päältä! Muistin selvästi, että huoneessa oli ollut valot. Ravistin päätäni ja työnsin epäilyksen varjon pois.
"Iiiiiiiiiiiiiiiiik!" ilmaa halkoi jäätävä kiljaisu. Putosin sängystä ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin väliin. Katsoin kelloa joka näytti 00.01 Juoksin ikkunalle ja tähystin Marin taloa. Olin vuoren varma että ääni kuului Marille. Äiti ryntäsi huoneeseeni. "M-mikä se o-oli?" hän kysyi kauhuissaan. "En tiedä", valehtelin. Lähitalojen ikkunoihin oli syttynyt valoja ja ihmiset kurkkivat ikkunoista. Äiti lähti ja jäin tuijottamaan Marin ikkunaa. Lopulta nukahdin ja heräsin herätyskellon soittoon. Istuin tuolillani. Aluksi en muistanut miksi. "Ai niin", sanoin tuskaisesti. Niskani olivat täysin jumissa. Huokaisin ja lampsin alakertaan ja tein itselleni aamupalaa. Mietin syödessäni Maria. Jos Mari on jossain ihan muualla, miksi kuulisin hänen äänensä? Koulussa kerroin mietelmäni Joelille. Joel kuitenkin vain nauroi. "Sä oot tainnu vähä seota" Joel sanoi ja naurahti. Katsoin Joelia väsyneillä silmilläni ja kohautin olkiani. "No nyt joudun tyytymään seuraasi", sanoin Joelille. "Miten niin tyytymään?" Joel kysyi muka loukkaantuneena. Näytin Joelille kieltä ja tönäisin tätä. Joel on siis ystäväpoikani. EI poikaystäväni. "Relaa vähä kulta", Joel sanoi vitsikkäällä äänellä. "Yritetään", huokaisin. Koulupäivä mateli. Kotona vain istuin ja mietin Maria. Puhelimeni soi. Näytössä luki "Joppe soittaa." En vastannut. Kesti noin vartin kun ovikello soi. Laahustin avamaan ja näin Joelin. "Mitä..?" aloitin. "Et vastannu tulin tsekkaa onks kaikki okei", Joel selvensi ja astui eteiseen. Katsoin Joelia tuimasti, mutta annoin hänen jäädä. "No mitäs sä?", Joel kysyi ja rojahti sohvalle. Voihkaisin hiljaa. Tästä tulisi piiiiitkä viikko.
Hypin innoissani huoneessani. "Mitäs nyt?" äiti kysyi ja katsoi hyppelyäni. "Mari tulee huomenna!" kiljahdin ja istuuduin sängylleni. Puhelimeni alkoin soida. Katsoin ruutua jossa luki "Marin mutsi". Otin puhelimen käteeni ja vastasin. "No hei Heli! Kuule antaisitko Marille?" Marin äiti, Tuija sanoi. "Marille?" kysyin epäuskoisesti. "Niin. Hän jäi teille viikoksi kun ei halunnut tulla mukaan" Tuija sanoi. "MITÄ?!" huusin niin lujaa kuin jaksoin. "Eikö Mari ole siellä?" Tuija kysyin kauhistuneena. "Ei!" huusin ja heitin puhelimen äidilleni. Juoksin ulos ja menin Marin kodin ovelle. "Mari avaa!" huusin ja hakkasin ovea. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Pieni kyynel vierähti poskelleni. Kävelin kauemmas ovesta. Laskin päätäni ja lähdin juoksemaan ovea päin. Paiskauduin oveen joka onneksi aukesi. "Mari?" huudahdin epätoivoisesti ja juoksin yläkertaan. Potkaisin Marin huoneen oven auki ja näin jotain sai minut pudottautumaan maahan. Mari oli huoneessaan. Oli todellakin. Katsoin Marin elotonta ruumista joka oli täysin veren peitossa. Kuivuneen veren. Kyyneleen tulvivat vuolaina poskilleni. "Ei" kuiskasin ja menin halaamaan Maria. Marin käteen oli teipattu lappu. Otin sen varovasti ja luin sen.
"Rakas Heli. Tiedän että olet ensimmäinen joka tämän lukee.
Anteeksi etten kertonut aikeistani. Minulla oli niin paha olla.
Et kuitenkaan ymmärtäisi mistä paha oloni johtuu, joten en ala selittämään.
Et olisi voinut auttaa, joten älä syytä itseäsi.
Olen aina paras ystäväsi, muista se!
Rakkaudella
Paras ystäväsi Mari"
Heitin paperin syrjään ja aloitin lohduttoman itkun. Kuulin poliisiauton sireenien ääntä. Muuta en siitä päivästä muista. Elin sen sekavassa mielentilassa. Seuraavana aamuna mieleni oli kuitenkin kirkas. En voinut auttaa Maria, niin hänkin oli sanonut. Silti aion elää koko elämäni hänen vierellään. Otin kännykkäni ja näppäilin tekstiviestin. "Anteeksi Joel en kestä. Rakastan sua aina", lähetin sen Joelille. Sitten lähdin kodistani ja kävelin minun ja Marin lempipaikalle. Korkealle kalliolle, jonka alla vaahtosi meri. Kävelin jyrkänteen reunalle. Vain viisi askelta ja näkisin Marin. Astuin yhden askeleen. Ja toisen ja kolmannen. Enää kaksi askelta. Vedin terävästi henkeä ja astuin yhden askeleen. Katsoin kuohuavaa merta ja tunsin kyynelten valuvan poskilleni. Tätähän minä halusin, eikö? Kyllä. Olin astumassa viimeisen askeleen, kun kuulin huudon. "Heli et!" Joel karjaisi. Katsoin Joelia sumeilla silmilläni. "Tätä minä haluan!" itkin. Käänsin katseeni ja astuin askeleen. Mutta siinä samassa joku tarttui käteeni ja veti minut pois reunalta. Rimpuilin irti Joelin otteesta, mutta Joel otti lujasti kiinni kädestäni. "Sun kuolemas ei tuo Maria takas, eikä aiheuta muuta kuin lisää huolta", Joel ärähti. En kestänyt vaan purskahdin itkuun ja rutistin Joelia. Joel halasi minua hellästi ja saattoi kotiin. Pian pidettiin Marin hautajaiset. Kun Marin hautaa laskettiiin maahan, vilkaisin taivaalle ja näin Marin hymyilevät kasvot pilvissä. Hymyilin surullisesti. Tiesin, että Mari haluaisi minun jatkavan elämääni, ja tiesin hänen olevan aina luonani. Ja nyt hän olisi minun suojelusenkelini.
Nyt olen tässä. Marin muisto kirpaisee edelleen, mutta paljon vähemmän. Olen Joelin tyttöystävä, mutta uutta bestistä minulla ei ole. Mari on aina bestani. Sydämessäni, ikuisesti.
"Katso, Heli" Mari sanoi minulle ja osoitti taivasta. Katsoin ylös ja näin parven lintuja. "Jos joku noista kuolisi, mitä tapahtuisi? Hajoaisiko parvi vai jatkaisiko se elämäänsä?" Mari kysyi. Vilkaisin Maria mustien otsahiuksieni takaa. "Sä puhut paljon kuolemasta. Onks kaikki okei?" kysyin Marilta hiukan huolestuneena. "Joo kaikki hyvin" Mari vastasi ja hymyili. Olimme kävelemässä koulusta kotiin. Pian näin kotitalomme. Mari asui minua vastapäätä, sinisessa omakotitalossa. "No moikka, nähään huomen" sanoin Marille ja kävelin sisälle kotiin. "Mä oon kotona!" huusin ja heitin repun lattialle. Ei vastausta. Äiti oli tietenkin töissä. Juoksin yläkertaan ja avasin läksykirjat. Kuulin puhelimeni soivan ja vastasin normaalisti. "Moi, Heli. Mitä tuli läksys?" kuulin Marin äänen. "Etkö sä kuunnellu?" kysyin hämmästyen. Mari kuunteli aina opettajien puheita. "Noku mä selitin just sulle siitä itsemurhasta" Mari puuskahti. "Ai niin...", vastasin innottomasti. Mari oli löytänyt netistä tarinoita itsemurhista joita mieluusti selosti minulle. Selitin Marille nopeasti läksyt ja suljin luurin. Huolestuin enemmän kun muistin keskustelun. Mari puhui lähes aina kuolemasta. Avasin huoneeni verhot ja katselin Marin kotia. Marin ikkuna oli auki ja näin Marin tietokoneen äärellä. Näin tietokoneen näytön, mutten saanut selvää. Hain kiikarit ja pienen omantunnon pistoksen saattelemana nostin ne silmilleni. Säädin kiikareita hetken, kunnes näin juuri ja juuri Marin selailevan itsemurhasivua. Säikähdin ja kaadoin pienen pöytäni. Mari kääntyi salamana ympäri ja katsoi minua henkeään haukkoen. Katsoin bestistäni pelästyneenä. Mari loi minuun murhaavan katseen ja rymisteli sitten pois huoneestaan. Pian ovikello soi.
Juoksin avaamaan ja näin Marin. "Millä oikeudella sä vakoilet mua?!" Mari kiljahti ja katsoi minua vihaisesti. "En mä sua vakoillu...Vilkasin vaa ihan nopeesti" änkytin hermostuneesti. "Olisit voinut soittaa ja kysyä mitä teen!" Mari huudahti. "Anteeks" mutisin hiljaa. "Mitä?" Mari kysyi ja astui askeleen minua lähemmäs. "Anteeks. Mä vaa olin huolissani susta" vastasin Marille ja katsoin häntä silmiin. "Voi Heli kulta ei sun tarvii musta huolehtii" Mari sanoi ja halasi minua. "Ollaanko me nyt taas kamui?" kysyin varovasti. "Joo! Nyt meen, moido" Mari hihkaisi ja lähti juoksemaan kotiinsa. Suljin oven ja palasin yläkertaan. Vilkaisin Marin huoneeseen. Mari istui koneellaan eikä ollut sulkenut edes verhojaan. Hymyilin. Mari ei ollut vihainen. Jatkoin askareitani ja pian olikin jo uusi päivä.
Oli kulunut muutama päivä. Istuimme Marin kanssa kotini sohvalla. Olin entistä enemmän huolissani Marista, joka oli alkanut puhua lisää kuolemasta. Yritin udella Marilta syytä, mutta vastaukseksi sain vain hymyn ja iloisen ilmeen. Katsoin Marin punaisia hiuksia. "Mari?" aloitin varovasti. Mari kääntyi minuun päin ja kehotti jatkamaan. "Mä haluun oikeesti tietää mikä sua vaivaa" sanoin Marille tiukasti. "No okei..." Mari sanoi hiljaa. "Me lähetään viikoks matkalle" Mari sanoi. "Entä sitten?" kysyin ihmeissäni. "Me mennään lentsikalla" Mari sanoi hätäisesti. "Ai jaa. Ymmärrän" vastasin. Mari kammosi lentokoneita. Puhuimme monta tuntia, kunnes Mari lähti. Tunsin suurta huolestuneisuutta sisälläni. En vain tiennyt mikä minua huolestutti.
"Mikä sinua vaivaa?" äiti kysyi minulta. "Mari lähti eilen" vastasin hiljaa. Äiti tuli viereeni istumaan. "Kyllä hän sieltä tulee" äiti lohdutti. Hymähdin ja lähdin huoneeseeni. Katsoin Marin ikkunaa ja huomasin Marin huoneessa valot. Kohautin olkapäitäni ja siirryin koneelle. Olin koneella monta tuntia. Kun ilta alkoi hämärtää suljin koneen ja lähdin alakertaan. Vilkaisin ohimennen Marin huoneeseen ja pysähdyin hämmästyksestä. Marin valot olivat pois päältä! Muistin selvästi, että huoneessa oli ollut valot. Ravistin päätäni ja työnsin epäilyksen varjon pois.
"Iiiiiiiiiiiiiiiiik!" ilmaa halkoi jäätävä kiljaisu. Putosin sängystä ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin väliin. Katsoin kelloa joka näytti 00.01 Juoksin ikkunalle ja tähystin Marin taloa. Olin vuoren varma että ääni kuului Marille. Äiti ryntäsi huoneeseeni. "M-mikä se o-oli?" hän kysyi kauhuissaan. "En tiedä", valehtelin. Lähitalojen ikkunoihin oli syttynyt valoja ja ihmiset kurkkivat ikkunoista. Äiti lähti ja jäin tuijottamaan Marin ikkunaa. Lopulta nukahdin ja heräsin herätyskellon soittoon. Istuin tuolillani. Aluksi en muistanut miksi. "Ai niin", sanoin tuskaisesti. Niskani olivat täysin jumissa. Huokaisin ja lampsin alakertaan ja tein itselleni aamupalaa. Mietin syödessäni Maria. Jos Mari on jossain ihan muualla, miksi kuulisin hänen äänensä? Koulussa kerroin mietelmäni Joelille. Joel kuitenkin vain nauroi. "Sä oot tainnu vähä seota" Joel sanoi ja naurahti. Katsoin Joelia väsyneillä silmilläni ja kohautin olkiani. "No nyt joudun tyytymään seuraasi", sanoin Joelille. "Miten niin tyytymään?" Joel kysyi muka loukkaantuneena. Näytin Joelille kieltä ja tönäisin tätä. Joel on siis ystäväpoikani. EI poikaystäväni. "Relaa vähä kulta", Joel sanoi vitsikkäällä äänellä. "Yritetään", huokaisin. Koulupäivä mateli. Kotona vain istuin ja mietin Maria. Puhelimeni soi. Näytössä luki "Joppe soittaa." En vastannut. Kesti noin vartin kun ovikello soi. Laahustin avamaan ja näin Joelin. "Mitä..?" aloitin. "Et vastannu tulin tsekkaa onks kaikki okei", Joel selvensi ja astui eteiseen. Katsoin Joelia tuimasti, mutta annoin hänen jäädä. "No mitäs sä?", Joel kysyi ja rojahti sohvalle. Voihkaisin hiljaa. Tästä tulisi piiiiitkä viikko.
Hypin innoissani huoneessani. "Mitäs nyt?" äiti kysyi ja katsoi hyppelyäni. "Mari tulee huomenna!" kiljahdin ja istuuduin sängylleni. Puhelimeni alkoin soida. Katsoin ruutua jossa luki "Marin mutsi". Otin puhelimen käteeni ja vastasin. "No hei Heli! Kuule antaisitko Marille?" Marin äiti, Tuija sanoi. "Marille?" kysyin epäuskoisesti. "Niin. Hän jäi teille viikoksi kun ei halunnut tulla mukaan" Tuija sanoi. "MITÄ?!" huusin niin lujaa kuin jaksoin. "Eikö Mari ole siellä?" Tuija kysyin kauhistuneena. "Ei!" huusin ja heitin puhelimen äidilleni. Juoksin ulos ja menin Marin kodin ovelle. "Mari avaa!" huusin ja hakkasin ovea. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Pieni kyynel vierähti poskelleni. Kävelin kauemmas ovesta. Laskin päätäni ja lähdin juoksemaan ovea päin. Paiskauduin oveen joka onneksi aukesi. "Mari?" huudahdin epätoivoisesti ja juoksin yläkertaan. Potkaisin Marin huoneen oven auki ja näin jotain sai minut pudottautumaan maahan. Mari oli huoneessaan. Oli todellakin. Katsoin Marin elotonta ruumista joka oli täysin veren peitossa. Kuivuneen veren. Kyyneleen tulvivat vuolaina poskilleni. "Ei" kuiskasin ja menin halaamaan Maria. Marin käteen oli teipattu lappu. Otin sen varovasti ja luin sen.
"Rakas Heli. Tiedän että olet ensimmäinen joka tämän lukee.
Anteeksi etten kertonut aikeistani. Minulla oli niin paha olla.
Et kuitenkaan ymmärtäisi mistä paha oloni johtuu, joten en ala selittämään.
Et olisi voinut auttaa, joten älä syytä itseäsi.
Olen aina paras ystäväsi, muista se!
Rakkaudella
Paras ystäväsi Mari"
Heitin paperin syrjään ja aloitin lohduttoman itkun. Kuulin poliisiauton sireenien ääntä. Muuta en siitä päivästä muista. Elin sen sekavassa mielentilassa. Seuraavana aamuna mieleni oli kuitenkin kirkas. En voinut auttaa Maria, niin hänkin oli sanonut. Silti aion elää koko elämäni hänen vierellään. Otin kännykkäni ja näppäilin tekstiviestin. "Anteeksi Joel en kestä. Rakastan sua aina", lähetin sen Joelille. Sitten lähdin kodistani ja kävelin minun ja Marin lempipaikalle. Korkealle kalliolle, jonka alla vaahtosi meri. Kävelin jyrkänteen reunalle. Vain viisi askelta ja näkisin Marin. Astuin yhden askeleen. Ja toisen ja kolmannen. Enää kaksi askelta. Vedin terävästi henkeä ja astuin yhden askeleen. Katsoin kuohuavaa merta ja tunsin kyynelten valuvan poskilleni. Tätähän minä halusin, eikö? Kyllä. Olin astumassa viimeisen askeleen, kun kuulin huudon. "Heli et!" Joel karjaisi. Katsoin Joelia sumeilla silmilläni. "Tätä minä haluan!" itkin. Käänsin katseeni ja astuin askeleen. Mutta siinä samassa joku tarttui käteeni ja veti minut pois reunalta. Rimpuilin irti Joelin otteesta, mutta Joel otti lujasti kiinni kädestäni. "Sun kuolemas ei tuo Maria takas, eikä aiheuta muuta kuin lisää huolta", Joel ärähti. En kestänyt vaan purskahdin itkuun ja rutistin Joelia. Joel halasi minua hellästi ja saattoi kotiin. Pian pidettiin Marin hautajaiset. Kun Marin hautaa laskettiiin maahan, vilkaisin taivaalle ja näin Marin hymyilevät kasvot pilvissä. Hymyilin surullisesti. Tiesin, että Mari haluaisi minun jatkavan elämääni, ja tiesin hänen olevan aina luonani. Ja nyt hän olisi minun suojelusenkelini.
Nyt olen tässä. Marin muisto kirpaisee edelleen, mutta paljon vähemmän. Olen Joelin tyttöystävä, mutta uutta bestistä minulla ei ole. Mari on aina bestani. Sydämessäni, ikuisesti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oli hyvä ja liikuttava juttu sinussa olisi ainesta nuorten kirjailijaksi...
Jossa liian vähän vettä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä herättävä 4
T. ®Sherlokki © 2005