Meillä on kaksi lasta mieheni kanssa ja olemma
yrittäneet 4v saada kolmatta tuloksetta.
Julkiselle puolelle ei päästä hoitoon mutta
yksityiselle kyllä.
Se on aika kalliinpaa joten täytyy ottaa laina taikka säästää mutta halu saada syliin käärö on
aivan tuskainen...
Tänään näin eskaripoikani kaverin äidin ja hän iloisesti ilmoitti että viides lapsonen on sitten tuloillaan.
Voi sitä tuskaa jota tunsin sydämmessäni,ihan kuin hän olisi iskenyt rintaani miekan.
Ikävä kyllä mutta täytyy myöntää että olin todella kateellinen ja samalla todella surullinen. :(
En osannut iloita vaikka onnittelinkin häntä.
Miten te muut olette kestäneet tuollaiset uutiset?
yrittäneet 4v saada kolmatta tuloksetta.
Julkiselle puolelle ei päästä hoitoon mutta
yksityiselle kyllä.
Se on aika kalliinpaa joten täytyy ottaa laina taikka säästää mutta halu saada syliin käärö on
aivan tuskainen...
Tänään näin eskaripoikani kaverin äidin ja hän iloisesti ilmoitti että viides lapsonen on sitten tuloillaan.
Voi sitä tuskaa jota tunsin sydämmessäni,ihan kuin hän olisi iskenyt rintaani miekan.
Ikävä kyllä mutta täytyy myöntää että olin todella kateellinen ja samalla todella surullinen. :(
En osannut iloita vaikka onnittelinkin häntä.
Miten te muut olette kestäneet tuollaiset uutiset?
Vastaukset 11
Vanhimmat
enpä usko,että osaat kuvitella sitä surua mitä kokee lapseton,ei ainuttakaa lasta vaikka yritystä on takana yli kuusi vuotta....ole onnellinen lapsistasi joita olet jo saanut.
Ymmärrän, että teistä tuntuu pahalta. Mutta silti, lapsettomuudesta kärsivänä ihmisenä sanon: iloitse kahdesta lapsestasi! Voi kun me saataisiin edes yksi.
Minä itsekin olen lapseton ja juuri on hoidot aloitettu, mutta minä en ymmärrä tota hommaa... Kun joku joka on NELJÄ vuotta pettynyt kuukausi kuukauden jälkeen kun (kolmatta) lasta ei kuulu niin ei sais sitä surra vaan pitää iloita niistä jo olevista lapsista!?!?! Ollaanko me täysin lapsettomat ihmiset ainoita, jotka saa itkeä kun vauvaa ei kuulu? Miksi te olette niin itsekkäitä! Varmasti se on alkuperäisellekin vaikeaa!!!
Älkää olko noin katkeria vaan yrittäkää ymmärtää toisenkin tuskaa. Tuosta tulee sellainen kuva, että KUKAAN muu ei saa surra hedelmättömyyttään kuin täysin lapsettomat ihmiset! Minulle tämä on vaikeinta, mutta toiselle se neljän vuoden turha yrittäminen on vaikeinta!
Iloitse lapsistasi ja sure sitä jota et vielä ole saanut!!! Paljon jaksuja! Toivotaan, että hoidot auttaa!
Tottakai voi aina surra sitä mitä ei oo. Jos tulee kolmas lapsi, niin sitten varmaan surraan ettei oo neljättä. Tai jotain muuta asiaa. Itse neljä vuotta lapsettomana ymmärrän kyllä että kahden lapsen jälkeen kolmatta toivova voi olla epätoivoinen tilanteensa suhteen - mutta väittäisin silti, että on kaksi kertaa onnellisempi kuin minä, täysin lapseton ja epävarma siitä, saanko ikinä yhtäkään. Siis onnellisempi tässä lapsiasiassa. Onnihan tulee sitä, että muistaa keskittyä iloitsemaan siitä mitä on - ei keskittyä suremaan sitä mitä ei ole. Minä iloitsen nyt harrastuksista ja kavereista, jotka täyttää vapaa-aikani tällä hetkellä. Toivottavasti tulevaisuudessa ilonaiheena on sitten jälkikasvukin.
Juu, kyllä täytyy sanoa, etten kateuttasi ymmärrä. Oikeus sinullaKIN on suruusi ja murheeseen, mutta itse en kyllä 3,5 vuoden yrityksen jälkeen pysty tuntemaan sympatiaa. Meillä ei siis vielä yhtäkään...
Mitään muuta en maailmassa toivoisi kuin saada kokea äitiys edes yhden kerran..Edes yhden.
T:annuli
Kyllä ne tunteet ovat sallittuja kaikille eikä niitä voi kauheasti kontrolloida. Turhaa on tuntea syyllisyyttä tunteistaan. Olisin minäkin halunnut yhden yhteisen lapsen nykyisen mieheni kanssa. Molemmilla lapsia aikaisemmasta liitosta, joten on kait ihan luonnollista toivoa myös yhteistä. Yritettiin vuosi eikä tärpännyt, hakeuduimme hoitoon, saatiin yksi raskaus alulle, mutta ilomme muuttui pian suruksi keskenmenon myötä. Yritystä jatkui vielä pari vuotta, mutta niin vain kävi, ettei meille sitä yhteistä lasta tullut. Siitä surusta emme selviä ehkä koskaan. Vieläkin mietin, miltä yhteinen lapsemme olisi näyttänyt, millainen hänestä olisi tullut. Töissä lähes kaikki muut ovat olleet äitiyslomalla viiden viimeisen vuoden aikana ja tälläkin hetkellä kaksi on hoitovapaalla ja yksi odottaa. Heidän onneensa on vaikea yhtyä ja pelkään taas uutta ilmoitusta raskaudesta. Odotin, että jospa nyt on minun vuoroni, mutta aina vain se haikara lensi ohitseni ja nyt sen odottaminen on turhaa, ikää jo yli 40 joten olemme luovuttaneet. Katkera en ole, ajoittain vain surullinen.
Mene kuule jollekin toiselle palstalle puhuun tollasta sontaa! Tässä itsellä ivf-hoito meneillään ja 4 vuotta yritystä takana että alahan miettiä niitä sun lapsukaisia jotka tarvii sun apua eikä sun turhaa oman navan katsomista.Järki käteen.
Niin millekkäs palstalle mun pitäis sun mielestä sitten mennä?
Kyllä mekin olemme menossa hoitoihin eli kaipa saan myös oleilla täälläkin paltalla vaikka meillä onkin 2lasta!
Meillä onneksi lapset saavatkin nauttia minusta,
enemmän kuin normaalilapsi jonka äiti käy töissä...
Eli meillä on molemmat lapsukaiset sairaita ja olenkin heidän omaishoitajansa eli aina kotona ja
käytettävissä. :)
He käyvät vain 4h/päivässä tarhassa ja tulevat sitten kotiin.
Näin minullakin on sitten hieman hengähdysaikaa!
Asumme maalla ja pihalla pojat voivatkin möngertää majaansa ja kaiken laista muuta,kuin
esim,kaupungissa.
Eli en näytä heille suruani,vaan suren silloin kuin nuo pienet eivät ole läsnä.
Eihän tämä asia ole heidän korvilleen.
Joten eiköhän se järki siellä päässä ole,ellei
hukka sitä vienyt.
(Surua saa olla vaikka onkin lapsia ennestään)
Lääkärinkin meille sanoi että vaikka on entuudestaan lapsia níin ei se takaa sitä että olisi "hedelmällinen" aina,tilanteet muuttuvat ja siten muutta myös ihmisiä.
Niin ja unohdimpa sanoa että ikinä ei tiedä mitä
elämä tuo tullessaan!
Nuorempi lapseni on kehitysvammainen 5v
joka ei osaa puhua,viittoa,häntä syötetään,puetaan ja pestään ja sen semmointa,eli puuhaa on. :)
6kk sitten hän tukehtui syödessä ja meni tajuttomaksi,kuolema oli tosi lähellä (mediheli haki hänet ja hän oli lastenteholla 1,5vk hengitygkoneessa).
Siinä ihminen ehtii miettiä mikä hänelle on tärkeintä!
Lääkäri näin jälkikäteen on kertonut että jos mediheli olisi tullut 5min myöhemmin niin hän olisi kuollut olohuoneen lattiallemme.
Joskus elämä on siis minuuteista kiinni...
Nyt kaikki mitä hän saa syödä pitää soseuttaa koneenläpi ja mielummin nestemäinen lopputulos että ei jäisi kurkkuun,silti joka toinen päivä hän meinaa tukehtua ja puhelinkin on aina ruokapöydällä syöttäessäni häntä.
Vanhempi lapseni on 6v ja hänellä on diabetes,
sairaus ollut jo 4v ja hoito suht tasapainossa mutta hän on ylivilkas.
Eli kuin pikajuna aamusta iltaan,ei voi yhtään pysähtyä/rauhoittua.
Rakastan lapsiani vaikka he ovatkin erinlaisia,
mutta minulle täydellisiä omia mussukoitani.
Niin ja minä olen 28v mieheni 30v.
Tarinallani vaan halusin tuoda ilmi ,
että kyllä meidän perheessä tuo tressin poikanen on saanut hyvän otteen.
Ja arkemme on hieman erinlaisempaa kuin
ns:normaalissa lapsiperheessä.
Vaikka mielestäni sana normaali ei voi olla olemassakaan,koska jokaisessahan on jotais vikaa...ketään ei ole täydellinen täällä!
Mun mielestä kenelläkään muulla ei oo oikeuttaa päättää mitä asiaa saa surra tai ei. Varmasti lapsettomuus tuntuu pahalle vaikka jo ennestään olisi lapsia. Ja ymmärään kyllä jos "oikeista" lapsettomista tuntuu pahalle tuollaiset kommentit. Mietin tässä että lukeudunko itsekin "vääränlaiseksi" lapsettomaksi kun kerran pari epäonnistunutta raskautta on takana. Ja silti eletään koko ajan epätietoisuudessa saammeko koskaan omaa lasta. Menkää itseenne, jos ette anna toisten surra.. Ei ole "oikeanlaista ja väärä surua".
harmi vaan, kun jotkut lapsettomat ei ota meitä vakavasti, joille hedelmättömyys on tullut vasta lapsen saannin jälkeen.