Niin, minä se taas jälleen täällä valittelemassa, mutta mitä minä sille nyt mahdan, että elämässä kaikki tuntuu menevän päin vittua edelleenkin.
Ihmiset eivät vaan ymmärrä, minua pidetään tyhmänä, ujona, ali-arvoisena luuserina siksi, etten uskalla olla kuin normaalit ihmiset, paljastaa tunteitani enkä hymyillä ja nauraa vapautuneesti.
Minua pelottaa se, mitä sitten voisi tapahtua, minuun on jo ssattunut aivan liikaa, olen nuorempana ollut melko itsetuhoinen enkä tiedä, mitä tekisin itselleni jos joku satuttaisi minua uudelleen yhtä pahasti huomatessaan heikkouteni.
olen menettänyt kaiken uskoni siihen, että minulle voisi kerrankin tapahtua jotakin hyvää ja positiivista.
Hmm.. olette varmaan jo tajunneetkin, etten omaa ystäviä tahi seurustele - kuka tällaista mulkvistia nyt huolisi.
Minä osaan olla vain synkkä ja murjottaa - niin kaikki ainakin tuntuvat ajattelevan ja miksi ihmeessä joku tahtoisi tutustua sellaiseen ihmiseen, joka jo omalla ulkoisella olemuksellakin viestittää muita kanssaeläjiä painumaan vittuun, vaikkei kuitenkaamn tarkoituksella, tahdon vaan näyttää omalta itseltäni, mutta ilmeisesti sekin tuntuu olevan väärin.
Jos jo pelkkä ulkoinen olemukaeni voi karkottaa ihmisiä noin pahasti, niin pistää vähän pakostakin miettimään, mitä he ajattelisivat minusta, jos tietäisivät kuinka lahonnut olen sisältä.
Eikä meillä perheessä ole vieläkään asiat hyvin, vittu sinnepäinkään.
Eivät ne minusta välitä paskan vertaa, vaikka ovat varmaan huomanneet jo aikoja sitten, kuinka surkeasti minun asiani ovat - kuka nyt ei huomaisi, jos tytöllä ei ole ollut ystäviä koko elinikänään, eikai moinen asia voisi jäädä sokealtakaan huomaamatta?
Ne vaan eivät yksinkertaisesti välitä.
Kaikki välittävät vaan minun nuoremmasta sisarestani, joka potee masennusta, käy terapiassa ja syö mitä ties pillereitä, mitä sille on määräilty.
Minä esitän hänelle aina ah' niin ymmärtäväistä, ystävällistä ja mukavaa, vaikka oikeasti kadehdin ja vihaan häntä siksi, että hänestä välitetään.
Minä taas olin oikeasti vahinkolapsi, sain tietää tuon armaalta faijaltani eräänä viikonloppuna, kun tämä oli taas tapansa mukaan änkyräkännissä, eikä mutsikaan ole sitä mitenkään kiertänyt.
Tuo on varmaan yksi syy sille, miksi minut työnnetään ongelmineni aina syrjään.
Heti kun "Kaisan" (nimi muotettu) käytös alkoi muuttua vähänkin erillaisemmaksi, niin heti oltiin vittu paasaamassa siinä ympärillä ja käyttämässä terapiassa, minun omituinen käytökseni taas koetaan lähinnä perheen sisäisenä kivana pikku vitsinä, sillä minähän olemn jo muutenkin ihan friikki porukoitteni silmissä, kun sisarellanimin on masennuksestaan huolimatta paljon ystäviä eikä minulla ole ketään.
Esitän aina välinpitämätöntä ja olen olevani, kuin kaikki olisi hyvin ja ihanasti, vaikka niin ei todellakaan ole.
Annan itsestäni muille varmaan todella vittumaisen ja ylimielisen kuvan, mutta en vaan uskalla luottaa, en uskalla elää edes puoliksikaan täysillä.
En vaan halua, että minuun sattuu enää.
Kotoa en pääse muuttamaan pois, sillä tarvitsisin työtä ja rahaa, mitä on vaikeaa saada sillä tässä tuppukylässä etenkin nuorten on hyvin hankalaa saada töitä.
Kaikki hoituu suhteilla, joita minulla ei ole minkäänlaisia.
Muutenkin, jo pelkästään sen typerän asian takia, että työntekijät valitaan nykyisin pelkän pärstäkertoimen mukaan, en minä onnistuisi mistään mitään töitä saamaan.
Minä nyt vaan en yksinkertaisesti miellytä ihmisiä, surullistahan se on, mutta se on fakta.
Haluaisin todella päästä puhumaan jollekin, käydä terapiassa näitten asioideni takia, mutta minulla ei ole rahaa maksaa käyntejä.
kaupungin palveluissa voisin käydäkin, mutten halua koska pelkään että törmään siskooni tai mutsiini siellä, tai johonkin muuhun tuttuun.
Kärsin ilkeästä vainoharhaisuudesta, joten ehkä osa näistä peloistani on täysin kuviteltuja, mutten siltikään ikinä saa itseäni käymään tuolla, vaikka pitäisikin.
Ja sitten on vielä se paljon puhuttu ja vähän ymmärretty ujos ja hiljaisuus, jotka varsinkin yhdessä osaavat olla aika paskamainen yhdistelmä, minkä kaikki samaa ongelmaa potevat tietävät.
Pokka vaan ei yksinkertaisesti riitä juttelemaan uusille ihmisille, ajattelen, että nuo kuitenkin ajattelevan minusta vaan kaikkea pahaa, eivätkä kaipaisi tälläisen friikin sekopään seuraa.
Näin on käynyt usein aikaisemmin, kokemuksia tuollaisesta käytöksestä on ja viimeinenkin pala itsetunnosta murusina.
Tuskimpa tämä ketään kiinnostaa, on vaan ollut niin hirveä päivä ja paska fiilis, että vaan oli pakko päästä kirjoittamaan jonnekin, mitään muuta minulla ei sitten olekaan.
Kiva, jos joku jaksoi lukea, tosin tokkopa sillä on yhtään mitään väliä.
Ihmiset eivät vaan ymmärrä, minua pidetään tyhmänä, ujona, ali-arvoisena luuserina siksi, etten uskalla olla kuin normaalit ihmiset, paljastaa tunteitani enkä hymyillä ja nauraa vapautuneesti.
Minua pelottaa se, mitä sitten voisi tapahtua, minuun on jo ssattunut aivan liikaa, olen nuorempana ollut melko itsetuhoinen enkä tiedä, mitä tekisin itselleni jos joku satuttaisi minua uudelleen yhtä pahasti huomatessaan heikkouteni.
olen menettänyt kaiken uskoni siihen, että minulle voisi kerrankin tapahtua jotakin hyvää ja positiivista.
Hmm.. olette varmaan jo tajunneetkin, etten omaa ystäviä tahi seurustele - kuka tällaista mulkvistia nyt huolisi.
Minä osaan olla vain synkkä ja murjottaa - niin kaikki ainakin tuntuvat ajattelevan ja miksi ihmeessä joku tahtoisi tutustua sellaiseen ihmiseen, joka jo omalla ulkoisella olemuksellakin viestittää muita kanssaeläjiä painumaan vittuun, vaikkei kuitenkaamn tarkoituksella, tahdon vaan näyttää omalta itseltäni, mutta ilmeisesti sekin tuntuu olevan väärin.
Jos jo pelkkä ulkoinen olemukaeni voi karkottaa ihmisiä noin pahasti, niin pistää vähän pakostakin miettimään, mitä he ajattelisivat minusta, jos tietäisivät kuinka lahonnut olen sisältä.
Eikä meillä perheessä ole vieläkään asiat hyvin, vittu sinnepäinkään.
Eivät ne minusta välitä paskan vertaa, vaikka ovat varmaan huomanneet jo aikoja sitten, kuinka surkeasti minun asiani ovat - kuka nyt ei huomaisi, jos tytöllä ei ole ollut ystäviä koko elinikänään, eikai moinen asia voisi jäädä sokealtakaan huomaamatta?
Ne vaan eivät yksinkertaisesti välitä.
Kaikki välittävät vaan minun nuoremmasta sisarestani, joka potee masennusta, käy terapiassa ja syö mitä ties pillereitä, mitä sille on määräilty.
Minä esitän hänelle aina ah' niin ymmärtäväistä, ystävällistä ja mukavaa, vaikka oikeasti kadehdin ja vihaan häntä siksi, että hänestä välitetään.
Minä taas olin oikeasti vahinkolapsi, sain tietää tuon armaalta faijaltani eräänä viikonloppuna, kun tämä oli taas tapansa mukaan änkyräkännissä, eikä mutsikaan ole sitä mitenkään kiertänyt.
Tuo on varmaan yksi syy sille, miksi minut työnnetään ongelmineni aina syrjään.
Heti kun "Kaisan" (nimi muotettu) käytös alkoi muuttua vähänkin erillaisemmaksi, niin heti oltiin vittu paasaamassa siinä ympärillä ja käyttämässä terapiassa, minun omituinen käytökseni taas koetaan lähinnä perheen sisäisenä kivana pikku vitsinä, sillä minähän olemn jo muutenkin ihan friikki porukoitteni silmissä, kun sisarellanimin on masennuksestaan huolimatta paljon ystäviä eikä minulla ole ketään.
Esitän aina välinpitämätöntä ja olen olevani, kuin kaikki olisi hyvin ja ihanasti, vaikka niin ei todellakaan ole.
Annan itsestäni muille varmaan todella vittumaisen ja ylimielisen kuvan, mutta en vaan uskalla luottaa, en uskalla elää edes puoliksikaan täysillä.
En vaan halua, että minuun sattuu enää.
Kotoa en pääse muuttamaan pois, sillä tarvitsisin työtä ja rahaa, mitä on vaikeaa saada sillä tässä tuppukylässä etenkin nuorten on hyvin hankalaa saada töitä.
Kaikki hoituu suhteilla, joita minulla ei ole minkäänlaisia.
Muutenkin, jo pelkästään sen typerän asian takia, että työntekijät valitaan nykyisin pelkän pärstäkertoimen mukaan, en minä onnistuisi mistään mitään töitä saamaan.
Minä nyt vaan en yksinkertaisesti miellytä ihmisiä, surullistahan se on, mutta se on fakta.
Haluaisin todella päästä puhumaan jollekin, käydä terapiassa näitten asioideni takia, mutta minulla ei ole rahaa maksaa käyntejä.
kaupungin palveluissa voisin käydäkin, mutten halua koska pelkään että törmään siskooni tai mutsiini siellä, tai johonkin muuhun tuttuun.
Kärsin ilkeästä vainoharhaisuudesta, joten ehkä osa näistä peloistani on täysin kuviteltuja, mutten siltikään ikinä saa itseäni käymään tuolla, vaikka pitäisikin.
Ja sitten on vielä se paljon puhuttu ja vähän ymmärretty ujos ja hiljaisuus, jotka varsinkin yhdessä osaavat olla aika paskamainen yhdistelmä, minkä kaikki samaa ongelmaa potevat tietävät.
Pokka vaan ei yksinkertaisesti riitä juttelemaan uusille ihmisille, ajattelen, että nuo kuitenkin ajattelevan minusta vaan kaikkea pahaa, eivätkä kaipaisi tälläisen friikin sekopään seuraa.
Näin on käynyt usein aikaisemmin, kokemuksia tuollaisesta käytöksestä on ja viimeinenkin pala itsetunnosta murusina.
Tuskimpa tämä ketään kiinnostaa, on vaan ollut niin hirveä päivä ja paska fiilis, että vaan oli pakko päästä kirjoittamaan jonnekin, mitään muuta minulla ei sitten olekaan.
Kiva, jos joku jaksoi lukea, tosin tokkopa sillä on yhtään mitään väliä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
koska olet nainen niin ainainen ja itsekin käyttämäni taktiikka "tule katkeraksi ja vedä kaikkia turpaan" tuskin toimisi, ainakaan kun kyseessä on sentään oma perhe. en kyllä ole mikään psykologi tai ammattiauttaja, mutta rupea (minkä sitten valitset)mestariksi. olet ykkönen jossain niin se kohottaa kummasti itsetuntoa.
Tulipa paha olo puolestasi luettuani viestisi...
Tuo oli isältäsi kyllä todella pahasti sanottu - enteeksiantamatonta ja typerää! Känniin on mielestäni ihan turha vedota - totuudet kuullaan lapsen ja humalaisen suusta, näinhän se on! Mutta tuskin hän sitä tarkoitti ihan koko sydämestään. Kai teillä kuitenkin on hyviäkin hetkiä ollut elämässänne? Toivon niin.
Et todellakaan ole menetetty tapaus, et sinne päinkään. En aivan ymmärtänyt mitä tarkoitit "ulkoisella olemuksellasi", kun puhuit ihmisten karkottamisesta luotasi, mutta mikäli se nyt on vain jotain rajua pukeutumista/meikkiä/hiustyyliä yms. joitakuita sellainen tosiaan voi pelottaa, sillä onhan totta, että se juuri viestittää sinusta aika paljon > ensivaikutelma. Vaikkakaan "ei ole koiraa karvoihin katsominen", kuten sanontakin sanoo, totuus on hieman toinen ensivaikutelman kannalta. Ehkäpä voisit tehdä asialle jotakin? Jos asia on kuten ajattelin, voisit kysyä itseltäsi miksi teet niin? Kaikkihan me kuitenkin tahdomme ystäviä ja olla rakastettuja ja välitettyjä. Kuvailemani kaltainen "mörkö"-ulkoasu tuskin on ainakaan omiaan parantamaan tätä mahdollisuutta...
Onneksi olet pian jo siinä iässä, että voit itse päättää elämäsi suunnan.
Ymmärrän myöskin hyvin tuon kilpikonna-efektin. Itse olin pitkään samanlainen: en voinut luottaa keneenkään, enkä myöskään elää täysipainoista nuoren elämää, vaan olin yksin omine ajatuksineni, omassa fiktiomaailmassani. Ei sekään huono vaihtoehto aina ole, ellei ole liian taipuvainen depressioon eikä siis itsetuhoinen luonne. Minä pärjäsin ihan hyvin ja sain asiat oikeaan järjestykseen päässäni. Nyt olen sujut tuon asian kanssa ja uskallan jo kohdata avoimesti ja luottavaisin mielin ihmisiä - muitakin kuin vain sisaruksiani. Pointti on vaan siinä, että pitää funtsia mitä pitää tärkeimpinä asioina, kumpi on oikeastaan mukavampaa, negatiivisuus vaiko positiivisuus. Positiivisuuden kanssa kylläkin kannattaa pitää suitset omissa käsissä, ettei mene siinäkään överiksi. Maailma VOI olla myös julma ja paha, mutta...maailmassa on paljon mukavaa ja hyviä juttuja.
Minusta elämän vastoinkäymisistäkään ei kannata turhaan stressailla - tulee mitä tulee, aina sitä pärjää...kuitenkin. Asioilla on jokin metafyysinen tapa vain järjestyä jotenkin, näin se on.
Minusta tuntuu että tärkein neuvoni sinulle onkin se, että mikäli haluat todellista muutosta aikaan itsessäsi ja perheessäsi, kaiken on lähdettävä sinusta itsestäsi: mieti miten perheesi mahtaisi suhtautua sinuun, jos yhtäkkiä huomaisivatkin sinun olevan aivan toisenlainen; positiivinen, iloinen, vähät ongelmista välittävä, mutta kuitenkin vastuullinen. Olen varma, että se muuttaisi heitäkin. Ja ellei, niin so what? Pääasia kuitenkin olisi, että sinä löytäisit jonkinlaisen mukavuuden olotilan ja positiivisuuden voiman.
Elämä on
...ihanaa...kun sen oikein oivaltaa =)
Lohdutukseksi voin sanoa että on muitakin joilla asiat ovat pahasti pielessä...
Itsekin olen "vahinko", ja raskausaikanaan äitini yritti saada keskenmenoa mm. hyppimällä keittiöjakkaralta. Synnyin alkoholistiperheeseen, ja myöhemmin vanhemmistani tuli kiihkouskovaisia, mikä on ehkä alkoholismiakin pahempaa.
Olin kiusattu siitä hetkestä alkaen kun ekaa kertaa astuin kotioven ulkopuolelle, kiusaamista ja halventamista jatkui koko ala- ja yläasteen ajan. Lopetin masennuksen takia koulun kesken jo seiskan lopussa, alkoi vaan ahdistamaan niin paljon etten enää voinut olla ihmisten keskuudessa vaan sulkeuduin sisään.
Nyt pelottaa sairaasti tammikuussa alkava armeija, en uskalla edes ajatella mitä teen kun käteeni annetaan ase... Haluaisin päästä johonkin psykiatriseen hoitoon tai jonkun terapeutin puheille joka kuuntelis ja ymmärtäis mikä mulla on, mut se tuntuu olevan niin vaikeeta päästä alkuun... Joinain päivinä kaikki on poissa, olen pirteä, rohkea ja puhelias, mutta koska olen koko ajan yksin, sitä tunnetta ei kauaa kestä ja pian olen taas riekaleina. Tällä hetkellä suoritan koulua loppuun ja aloittelen aikuislukiota, ja olen huomannut että opiskelu on alkanut kiinnostamaan. Mutta... jos pänttään kuukauden vaikka matikkaa ja saan kokeesta ysin, kukaan ei ole sitä näkemässä. Harrastan aika paljon piirtämistä, ja kun onnistun piirtämään tavallista hienomman kuvan, kukaan ei sitä näe vaan se päätyy kaappiin pölyyntymään. Haluisin alkaa liikkumaan ulkona, pyöräilemään ja muuta, mutta kun pari viikkoa kiertää kylää yksinään, alkaa sekin masentamaan. Kun onnistun keräämään voimia ja teen elämässäni todella suuren päätöksen, kuten nyt se lukio, kukaan ei ole kannustamassa tai onnittelemassa, ei edes ketään jolle voisi puhua asiasta... Purin vähän aikaa sit tunteitani tällä paklstalla, viestissä nimeltä "Ei saatana!", ja sen viestin kirjottamisen jälkeen olen ollut taas pinnalla, mutta toissapäivänä se alkoi taas ja nyt masentaa ja ahdistaa taas kaikki. Sori, ei ollu tarkoitus alkaa puhumaan itestään, halusin vaan kertoa että ymmärrän varmaan aika hyvin mitä tunnet ja minkälaista elämäsi on!=( Koita päästä jollain ylöspäin!
rankkaa...
koskaan aatellu päättää päiviäs...pääsisit tästäkin pahasta maailmasta veks. Voisit ainakin tehdä sen hyvin omatuntoin jos kerta kukaan ei välitä niin kukaan ei jäisi kaipaamaankaan. Palvelus maailmalle ja itselle.
Mulla ei nyt tähän hätään ole mitään muuta järkevää sanottavaa ku että tsemppiä ja koita jaksella... kyllä se sunki elämä viel ilosemmaks muuttuu... =)
Ei siinä mitään, vaikka tunteitasi puritkin, kukapa siitä nyt ketään rupeaisi syttämään. :)
Itselläni yksinäisyys kuolettaa tunteita, mikä vaan pahentaa tilannetta, jotenkin sitä juuri tuntuu, että mitä hemmetin väliä sillä on, mitä minä oikein teen, sillä ei kuitenkaan ole ketään, joka olisi kiinnostunut siitä voittaisinko minä vaikka stipendin tms.
Sitten olen pikkuhiljaa alkanut epäillä olevani maanisdepressiivnen, ainakin käytökseni vaikuttaa kovasti siltä, että olisin.
Useammin kyllä olen depressiivinen kuin maanisen iloinen.
Pitäisi saada jokin diagnoosi jostakin, mutta kun juuri tuo psykiatrilla käyminen tuntuu liialliselta haasteelta.
Nyt aloin sitten taas itse inisemään, en oikein osaa neuvoa tai mitään, mutta oletko miettinyt jonkin kivan harrastuksen aloittamista?
Se voisi piristä jonkin verran, itselläni ainakin juuri alkanut teatteriharrastus jaksaa tuoda jonkunmoista valoa elämään, niin ja kaikkea hyvää sinullekin.
Koeta jaksella.
Tuntui pahalta kun sanot noin, jos päätät päiväsi noin joudut helvettii ja vaikka se ei ole olemassa mutta jonnekkin sellaiseen, kuolema ei ole sellainen joka pitäisi tehdä siitä syystä että ei ole ystäviä/on heikko luonteeltaan aah tuntuu vain pahalta. se joka sanoi ettei uskaltaisi mennä armeijjaan pyydä mene sinne siellä opit muutamia asioita ystävyydestä ja itsestäsi
Hei!
Kyllä asiasi on yhtä tärkeitä kuin muidenkin! Jotkut ihmiset osaa olla julmia toisille... :( Ikävää, että sua on satutettu niin paljon, että olet menettänyt luottamuksen muihin ja itseesi! Tällöin yrität suojautua uudelta pettymykseltä
kääntymällä sisäänpäin. Saadakseen läheisiä ystäviä on silti avauduttava...
Tiedätkö: loukkaavat ihmiset paljastaa käytöksellään ymmärtämättömyytensä ja kypsymättömyytensä. Miksi sun siis pitäisi menettää itsekunnioituksesi huonon kohtelun takia?
On luonnollista mutta ahdistavaa tuntea kateutta! Vanhempasi on huolissaan sun siskosta ja samalla laiminlyö sua...Se ei ole reilua! Ilmaisisiko siskosi sua avoimemmin tunteensa? Olisipa sullakin vapaus puhua tuntemuksistasi!
Hyvä, että olet jo myöntänyt avun tarpeesi! Sun on liian rankkaa pitää paha olo sisälläsi. Avun hakeminen ei suinkaan ole noloa vaan rohkeaa! Avautuminen voi toki pelottaa, mutta mitä enemmän kerrot sun pulmista, sitä helpompaa se voi olla.
Toivon elämääsi myönteisiä kokemuksia, jotka kasvattaa luottamustasi muihin ja itseesi! Toivoa on niin kauan kuin on elämää. :)
Ymmärrän tilanteesi (ainakin osittain) erittäin hyvin.
Oma tarinani:
Itseluottamuksen puutos on jotain erittäin suurta helvettiä!! Itse olen päässyt tästä ongelmasta suht koht eroon, mutta muistan edelleen minkälaista oli elää ilman sitä. Siitä on kyllä jo kolmisen vuotta. Se oli kamalaa. Uusia ihmisiä tavatessa ei uskaltanut sanoa yhtään, koska oli sellanen olo, että ihan mitä tahansa sanookin, ni toiset pitää ihan idioottina. Sitten kun tajusi, että jos ei puhu yhtään mitään, ni silloinhan ne vasta idioottina ja outona pitääkin. Ei yhtään helpottanut painetta saada jotain sanaa suustaan ulos. Olin vielä hiljempaa. Ei voinut keksiä yhtään mitään, ei pienen pientä sanaa, jonka olis uskaltanu sanoa.
Alotin sillon just yläasteen ja en vain uskaltanut puhua, koska jännitti niin helvetin paljon. Muutama yritti tutustua minuun, mutten vain uskaltanut suutani avata. Jos uskalsin, niin ajattelin heti, että voi satan, miks mä sanoin jotain noin typerää. Jossain vaihees niitten kiinnostus lopahti ja ne jätti mut yksin. Ei parantanu tilannetta, ajattelin vain: "No hyvä, nyt niitten ei enää tarvii kituuttaa itseänsä mun tylsässä seurassa. Ehti niitäkin jo käydä sääliks."
Aina välillä jotkut koulussa puhu mulle, mut olin varma, et ne tekee sen vaan säälistä tai siks, et se on kohteliasta, sillä eihän kukaan oikeesti muhun haluu tutustuu. Ei mussa oo mitään kivaa, kaikki muut ihmiset on mua paljon parempia. Tämän tyyppisestä ajattelutavasta olen vasta ihan vähitellen pääsemässä irti, vaikka itseluottamukseni on kohonnut huikeasti tuolta seiskaluokalta (olen nyt lukion ykkönen).
No, kaikista muista tuli sitten sellanen porukka ja mä olin ulkopuolinen. En tavallaan ollu koulukiusattu, mutten vain kuulunut yhtään joukkoon. Olin sillon todella maassa, mutta mulla sentään oli koulun ulkopuolellakin kavereita. Ne piti itseluottamusta yllä, koska ainakin muutamasta olin ihan varma, että ne TODELLA halus olla mun kavereita.
Jossain vaiheessa vihdoin sain ajatuksen, että miksi muka kaikki on mua parempia?? Ok, en kuulu nyt tähän porukkaan, mutta miksi edes haluaisin. Ne luulee olevansa mua parempia, miksi ne muka ois? Tavallaan aloin halveksimaan niitä. Päätin asettaa itseni niiden yläpuolelle, ja aina kun huomasin, että joku niistä "osoitti selvästi ettei pitänyt minusta", saatoin vain hymyillä. Ei mua kiinnostanut. Tällä 'en välitä' tekniikalla ja oikeilla kavereillani sain vähitellen itseluottamustani nostettua. (Aloin myös kuuntelemaan raskaampaa musiikkia, mutta en nyt tiedä jos se mihinkään vaikutti mitenkään, paitsi pukeutumiseen..) Ysillä pystyin jo pitämään itseäni tavallaan osana porukasta, vaikken kehenkään heistä ihan täysin voinut luottanutkaan. En enää halveksunut ketään, luotin itseeni ja uskalsin puhua. Se toi muutoksen.
Tää oli nyt mun tarina, jos luit sen loppuun, toivottavasti sait siitä jotain. Mun tilanne on/oli aika paljon lievempi. Mulla on aina ollut jostain kavereita ja perheen tuki. Ilman kavereita oisin jo ihan seonnut. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen tarvitsee vähintään yhden ihmisen kertomaan, että hei, sä oot oikeesti hyvä tyyppi!
Sinussa, selene-87, ei ole mitään vikaa! En oikeasti jaksa uskoa, että olet 'mulkvist', tai mikään muukaan idiootti. Oletko yrittänyt etsiä ihmisiä, joilla on sama ongelma kuin sinulla? Esim. kirjeenvaihtokaveri, jonka kanssa jakaa tämän paskan maailman?
Yritä keksiä positiivinen ajattelu. Harjoittele hymyilemistä, aloita vaikka kävelemällä luonnossa ja päätä vain alkaa hymyilemään. Et tarvitse sen kummempaa syytä. Tai kuuntele vaikka hetki musiikkia, mihin ei liity mitään huonoja muistoja ja päätä, että sinun on ajateltava positiivisesti koko kuuntelun ajan. Muista, että olet ihan yhtä hyvä tyyppi kuin kaikki muutkin!!
Hyvää ja iloista viikonjatkoa!
Kaikille, jotka viitsivät vastata.
Kuulostaa ehkä typerälle, mutta piristäähän se hieman päivää huomata, että jotkut jaksavat lukea minun tarinaani ja vastata siihen.
"Alotin sillon just yläasteen ja en vain uskaltanut puhua, koska jännitti niin helvetin paljon. Muutama yritti tutustua minuun, mutten vain uskaltanut suutani avata. Jos uskalsin, niin ajattelin heti, että voi satan, miks mä sanoin jotain noin typerää. Jossain vaihees niitten kiinnostus lopahti ja ne jätti mut yksin. Ei parantanu tilannetta, ajattelin vain: "No hyvä, nyt niitten ei enää tarvii kituuttaa itseänsä mun tylsässä seurassa. Ehti niitäkin jo käydä sääliks.
Aina välillä jotkut koulussa puhu mulle, mut olin varma, et ne tekee sen vaan säälistä tai siks, et se on kohteliasta, sillä eihän kukaan oikeesti muhun haluu tutustuu. Ei mussa oo mitään kivaa, kaikki muut ihmiset on mua paljon parempia."
Tuollainen ajattelutapa on minullakin, valitettavasti. Olen sen verran jo tajunnut, ettei se olekaan ehkä niin totta, kuin itse ajattelen.
Että joku voisi oikeasti haluta olla minun seurassani ja saisi siitä jotakin irti, mutta sitten se toteuttaminen tyyliin: "juttele uusille ihmisille, tutustu niihin ja hanki kavereita"- vaihe onkin sitten jo hankalampi juttu, juuri siksi kun sosiaaliset tilanteet pelottavat niin paljon, kun on niitä kokemuksia siitä, että tulee hyljätyksi niin paljon.
Pitäisi vain yrittää päästä kaikista traumoistani yli ja yrittää unohtaa, mutta se on vaikeaa, sillä aina kun näkee jonkun sellaisen vanhan tutun kasvot, joka on joskus tehnyt minulle jotakin pahaa, niin kaikki se rohkeus vaan häviää ja tuntee itsensä taas yhtä surkeaksi ja avuttomaksi, kuin siloin pienenä.
Pitää vaan kai luottaa siihen vanhaan kliseiseen sanontaan, että vastoinkäymisten takana odottaa jotakin hyvää.
Ole kärsivällinen ja armollinen itsellesi! Kiusaamisen ja syrjimisen aiheuttamat traumat ei hetkessä katoa. Niin vaikeaa kuin se onkin, päästäksesi eteenpäin sun on käsiteltävä kipeitä muistoja.
Kannustan kovasti sua hakemaan apua, sillä sitä ansaitset ja tarvitset! Ei hyvä ammattiauttaja tuomitsisi vaan yrittäisi auttaa.
Kaikesta kokemastasi huolimatta jotkut ansaitsee sun luottamuksen. Mikset tarkkailisi muita nähdäksesi, kuka on ystävällinen silloinkin, kun siitä ei ole sille hyötyä? Sellainen ihminen tuskin vahingoittais sua!
Tsemppiä!
mää kyllä ymmärrän melko hyvin miltä susta tuntuu ku mulla itelläki oli vielä vuosi sitte tosi paska olo. sulla tosin on olot ilmeisesti paljo huonommat ku mulla mutta kyse on kuitenki pelkästään siitä sun masennuksesta; mua autto ku kävin perheterapiassa ja käytin lääkkeitä ni mulla loksahti sit täsä kesällä palikat kohilleen.
mää oon iteki melko omalaatunen ihminen ja saan kuulla siitä melko usein mutta en mää vaan välitä siitä enää paskaakaan. harkitsin jopa itsemurhaa yhesä välisä mutta nyt mää en enää nää sille juurikaan syytä. vaikka mulle sillon tällön tulee jotain vastoinkäymisiä ni mä pääsen niistä heti yli eikä ne jää kaiveleen niinku ennen.
suosittelisin suaki hakeutuun johonki hoitoon. kyllä tuo perheneuvolaki oli ilmanen että ei sen rahan pitäs olla este. aluksi se koko homma voi tuntua turhalta ja ettei siitä oo mitään apua mutta jossain välissä sää sitten vaan tajuut että tää kaikki on vaan elämää! vaikka sulla ei välttämättä juuri nyt olis syytä olla onnellinen ni tärkeintä on oppia elämään sen tosiasian kans. oon määki aika yksinäinen vieläki; ei mun elämä siitä käytännön tasolla oo mihinkään muuttunu, mää vaan osaan nauttia enemmän niistä elämän pienistä asioista ja haistattaa paskat kaikenmaailman pintaliitäjille.
voimia ja jaksamista vaan sulle. muista ettet sää koskaan oo yksin ongelmies kans etkä sää oo mikään friikki. sää oot ainutlaatunen (muut vaan ei sitä tajuu) ja sää voit tehä ihan mitä haluat. jokasella kolikolla on kääntöpuolensa ja lupaan että sullaki on vielä parhaat päivät edessä.
ei tästä varmasti mitään apua oo, tiiän sen kokemuksesta, mutta tulipahan kuitenkin kirjotettua :)
Meni vähä liioitteluks toi sun juttus.
Olet selvästi teini, vaikka puhutkin aika järkevästi.
En usko että olet lahonnut. Jos olet lahonnut, niin itse sen aiheutit.
En puhu nyt mitenkään negatiivisesti, mutta tahdon että ymmärrät:
Sun pitää tehdä asialle jotain. Virkistyä. Piristyä. Eikä olla mitenkään vittuuntunut. Ymmärrätkö edes mistä puhuit?
Niin ja vanhemmistasi vielä. Me kaikki ihmiset olemme erilaisia = Pätee myös vanhempiimme!
Ehkäpä meidän vanhemmat on ollut ihan erilaisia!
Itse olen satanisti, vanhempani on uskovaisia. Huomaatko jo eron? Eivät vanhempani voi ymmärtää miksi olen satanisti. Saattaa olla että tuo satanisti - sana on minun kohdallani liioittelua, mutten osaa paremmin kuvailla kohdallani olevaa asiaa.
Mutta sinun vanhempasi ovat saattaneet olla jotain tyyppejä jotka kuljeskelivat oman pään johdolla,eivätkä välittäneet muista. Eivätkä paljoakaan miettineet elämässä mitään.
Sinä taas saatat olla sellainen, joka miettii kaikkea. Jopa elämän tarkoitusta.
Ymmärrätkö mitä ajan takaa? Olemme erilaisia! Myös vanhempamme ovat erilaisia!
tosi paljo
heips. On kuin olisin lukenut jotain kirjaa, joka olis kirjoitettu omasta elämästäni. Mua eteenpäin auttaa jaksaa ainoastaan usko paremmasta huomisesta. Toivon sulle kaikkee hyvää, ja että tilanne muuttuis ja voisit oikeesti joskus nauttia elämästä. Vielä meillä kaikilla on varmasti jonain päivänä asiat ihan hyvin, mehän ollaan vielä nuoria. Tsemppiä.
Sinä tunnut mielenkiintoiselta tapaukselta profiilisi perusteella ja itsellänikin on samanlaisia mietteitä. Jos kiinnostaa, niin mailaile [email protected] :)