Jatkotarina

Tässä olisi tämmöinen tarnan alku, jota voi jatkaa. Rakentava palaute olisi myös mukavaa. Tarinaa voit jatkaa aivan miten lystäät.
______________________________________________

Khakiasuinen mies juoksi trooppisessa metsämaisemassa kovasti huohottaen ja vasenta jalkaansa nilkuttaen. Hän puristi tiukasti toisella kädellään asevyötä, jossa keikkui tyhjä pistoolikotelo. Mies oli ruumiinrakenteeltaan lyhyehkö ja hintelä, mutta täynnä adrenaliinisotavoimaa. Ihonväriltään hän oli ruskea.

Äkkiä mies lysähti maahan polvilleen huohottamaan, hän ei jaksanut enää juosta. Kylkeä pisti ja suu oli täynnä limaa. Mies huomasi parinmetrin päässä suuren suorarunkoisenpuun ja konttasi kömpelösti sen viereen ja nojasi selkänsä sitä vasten. Hän istui hetken huohottaen ja muisti sitten vasemman jalan pohkeessa olevan viiltohaavan. Hän nosti likaisen ja haisevan kämmenen ja puristi sillä haavaa saadakseen verenvuodon tyrehtymään. Väsymyksestä verestävin silmin hän katseli ympärilleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä oli. Maisema oli saman laista kuin kolme kilometriä taaempana, siis mikäli hän juoksi suoraan eikä kiertänyt kehää. Maa oli kivikkoista ja paksun sammalen ja aluskasvillisuuden peitossa. Korkealle kurottuvat paksut rungosta sammaltuneet puut peittivät valtavat horisontissa siintävät vuoret osittain näkyvistä. Ilma oli utuista ja pieni tihkusadekuuro kostutti maata. Taustalla kuului lintujen ja muiden pienten eläinten vaimeaa ääntelyä. Joskus ollessaan nuori mies olisi pystynyt tunnistamaan suurenosan eläimistä äänten perusteella, mutta nyt taustaääni oli vain käsittämätöntä lirkutusta ja surinaa.
Hetken istuskeltuaan hän kuuli kasvillisuudessa rasahduksen ja näki muutaman pensaskerroksen kasvin heilahtavan. Pitkään oli hiljaista, kunnes ääni kuului taas tällä kertaa hänen takaa. He olivat hänen kannoillaan. Muutamat olivat havainneet hänet, mutta he osasivat toimia vain ryhmässä. Hän lannistui lopullisesti tajutessaan, että kaiken tekemänsä jälkeen kaikki olisi turhaa. He olivat saavuttaneet hänet, eikä hän voisi tehdä mitään. Hitaasti, hetken mielijohteesta hän kurotti kätensä kohti lahoa limaisen sammaleen peittämää puun oksaa, joka hajosi hänen kätensä puristuessa sen ympärille. Ehkä niin olikin hyvä, sillä vastarinta vain pahentaisi tilannetta.

»Olen aseeton» hän sanoi pikemmin itsekseen.

Hetken oli hiljaista, kunnes pensaista nousi esiin neljä maastopukuista gurkha- sotilasta. Heillä oli ruskeat baskerit päässä ja hitsauslaseilta näyttävät lasit silmillä. Kolme heistä tähtäsi häntä kevyellä, myrkynvihreäksi maalatulla konetuliaseella. Neljäs mies oli ilmiselvästi johtaja, hänellä oli roteva ruumiinrakenne ja tiukka ilme. Hän asteli jämäköin askelin avuttomana puuhun nojaavan miehen eteen, sanoi jotain muille ja he laskivat aseensa. Johtaja oli ruskettunut valkoihoinen, jonka tuuheat kulmakarvat muodostivat pirunsillan tarkkana tuijottavien pienten silmien päälle. Hän kyykistyi ja kumartui naama melkein kiinni miehen kasvoissa ja vetäisi käyräteräisen kukrin tupesta tuoden sen miehen kasvojen eteen.

»Näetkö nyt Bahadur» hän sanoi ivallisesti tuoden kukrin yhä lähemmäksi miehen kasvoja. »Minne ikinä menetkin, niin saamme me tavoitamme sinut aina.»

»Niinpä parahin Moanz, mutta tuskin muut ovat päässeet edes aidan taakse asti» Bahadur koetti sanoa karskisti, mutta ääni sortui ja kuului surkeana falsettina.

»Gorkhnath!» Moanz kirosi. »Se on totta. Olet kaikista sinnikkäin ja itsepäisin.» Hän jatkoi jaksamatta irvailla Bahadurin puheesta. »Kuten varmasti huomasit vedin kuitenkin kukrini esiin ja se janoaa verta.»