Sinun/minun lapset

Jos menee yksiin ihmisen kanssa, jolla on jo lapsia ja niitä itselläkin on, pitää aina muistaa, että ydinperhettä ei olla enää perustamassa. Se on mennyttä. Kun asennoituu siihen, että perustaa uusperhettä, laatii raamit miten sen sisällä toimitaan ja hyväksyy omat rajoitteensa, on jo ihan eri tilanne. Tasa-arvoisuus on yksi tärkeimmistä jutuista, mikä pitää muistaa uusperheessä. Riittää kun aikuinen, joka ei ole lapsen vanhempi, välittää, ei kuulukaan tuntea vanhemmuutta lasta kohtaan, joka ei ole oma. Pitää muistaa, että lapsiparka ei itse voi tilanteelleen mitään, joten vähintä on edes yrittää pitää toisesta. Vaikka lapsi ei pitäisikään sinusta takaisin. Pitää myös sallia lapsen juttelut toisaalla olevasta vanhemmastaan, eikä ikinä puhua hänestä pahaa lapselle. Ei lapsi tee sitä kiusatakseen ketään, vaan puhuu niistä ihmisistä, jotka ovat hänelle itselle tärkeitä.

Tärkeää on muistaa, että pahin uhka uusperheen parisuhteelle on omien ajatuksien monimutkaisuus. Mennyt elämä näkyy joka kerta puolison lapsen paikalla ollessa, mutta mennyt on syystä mennyttä, sitä on turha pelätä. Jokaisella on menneisyytensä, kaikilla siitä ei vain ole uudelle puolisolle elävää ihmistä muistutuksena. Mustasukkaisuudet ovat täysin turhaa energian kulutusta. Aina pitää muistaa, ettei lasta voi koskaan syyttää tilanteesta, jossa on joutunut uusperheen eläjäksi. Hän ei ole valinnut mitään, ei vanhempiaan, eikä perhemuotoa, jossa elää.

Kirjoittakaa vaikka paperille vuoronperään niitä hyviä puolia, joita toistenne lapsessa näette ja keskittykää niihin. Auttakaa lasta, ei hänen kuulu kärsiä siitä, mitä vanhemmat ovat tehneet.

Valitettavasti joudun myöntämään, että sorrun itse samaan. Poden tosi kovaa morkkista asiasta ja tiedän kyllä täysin, että ongelma on minun päässäni. Myönnän myös sen, etten välttämättä olisi tähän lähtenyt, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää... Tekisin kaikkeni, että pystyisin hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Tiedän, että tätä on paljon. Ei siitä vaan "puhuta".

grrr...

No jopas. Sehän on selvää jos olet naimisissa, ovat lapset sinun ja minun lapsia! Miksi se pitää kyseenalaistaa?
Molempienhan ne lapset ovat. Ei avioliitossa ole vain toisen lapsia, ne ovat yhteiset.

Olipa helpottavaa lukea, että muilla on sama tilanne kuin minulla. Rakastan miestäni tosi paljon mutta en ole saanut lämmitettyä tunteitani hänen 12v poikaansa kohtaan.

Poika on syötävän suloinen ja iloinen lapsi. Ongelma on siinä, että poika on hemmoteltu ainoa lapsi, joka on tottunut saamaan mitä haluaa. Hän pyörittelee vanhempiaan ja nyt kun minä haluaisin asettaa rajoja (ja pitää niistä kiinni), olen helposti ilkeä äitipuoli. Mieheni sanoo, ettei halua tuottaa pojalleen pettymyksiä, koska he tapaavat vain kerran viikossa. Hän ei juurikaan kuuntele minua kasvatusasioissa, koska en itse ole äiti. Monet keskustelut kuitataan sillä, että odotas vain sitä kunnes sinulla on omia lapsia...Olen toiminut vuosia haasteellisten lasten kasvatuskuvioissa työn puolesta ja tiedän mielestäni jotakin lastenkasvatuksesta - vaikkakin vain teoriassa. Esim. rajat on asetettava ja niistä on pidettävä kiinni.

Minua inhottaa, kun poika elää pelimaailmassaan eikä muusta puhu. Minua kylmää joka kerta kun hän ILMOITTAA mitä aikoo saada tai tehdä seuraavaksi. Haluaisin niin kovasti ystävystyä hänen kanssaan, puuhastella kotona, tehdä retkiä mutta kun mikään muu ei kiinnosta kuin pelit.

Olen onnistunut pitämään tunteet sisälläni - poika tykkää minusta paljon. Jos alkaa kiristämään, lähden pois tilanteesta lenkille, omaan työhuoneeseeni, suihkuun, kirjastoon tai ihan mihin vaan. Pelkään sitä päivää, kun poika ilmoittaa haluavansa muuttaa iskän luokse, koska "siellä on niin kivaa". Kerta viikossa on helppo sietää mutta jos poika asuisi meillä, olisi tilanne ehkäpä toinen.

Olemme puhuneet mieheni kanssa asiasta paljon. Haluamme molemmat lisää lapsia, joten kasvatuskeskustelut tulevatkin olemaan osana arkipäivää. Hän tietää täysin, miten haluaisin lapsemme kasvattaa ja on valmis tukemaan minua kaikessa. Hän myöntää, että poika on hemmoteltu mutta ei ole osannut/halunnut korjata tilannetta. Olen ottanut tavakseni huomauttaa nätisti sekä isälle että pojalle joka kerta, kun lipsutaan väärille raiteille esim. isälle: "Ville on reipas poika, hän pystyy kyllä itsekin siivoamaan jälkensä", pojalle: "minusta olisi mukava kuulla kiitos ruoasta, kun noustaan pöydästä".

Nyt sitten odottelen niitä meidän yhteisiä lapsia ja toivon, että löydän yhteisen kielen poikapuoleni kanssa. Sitä ennen yritän olla armollinen itselleni ja myönnän, että kaikki tunteet ovat sallittuja jopa aikuisille. Aikuisina me osaamme hoitaa tilanteet niin, että kukaan ei loukkaannu.