Itse en tästä valtavasti pidä. Tein kirjoittaessani monia sangen tyhmiä ratkaisuja. Ehkä tämä kuitekin jotakuta viihdyttää.
-----------------------
Jouluna joimme kahvia
Olen vanha nainen. Kauneus on kaikonnut minusta vuosia sitten. Silmäni ovat väsyneet, kasvoni täynnä uurteita. Hauraat luuni eivät jaksa kannatella minua kauan. Kauppaan saakka en selviäisi, mutta onneksi se käy minun puolestani. Muuta hyötyä siitä ei olekaan. Juon runsaasti kahvia. Öisin nukun muutamia tunteja. Jos Hän tulee käymään, en nuku lainkaan
Muutin tähän asuntoon, kun mieheni kuoli 37 vuotta sitten. Omakotitaloa ei asuta kukaan yksin – en edes minä. Risto oli kiltti ihminen. Sodassa se palellutti varpaansa mustiksi, ja ne napsautettiin irti Ristosta. Sen jälkeen kävely oli hieman hankalaa, tanssikursseille menosta oli turha haaveilla. Risto oli viisas mies, opettaja. Oppilaat kiusasivat sitä sen kävelytyylistä, muttei se sitä haitannut. Se antoi niille sitten vain huonompia arvosanoja. Iltaisin Ristolla oli tapana istua takan edessä ja veistellä puupalikoista jotain. En tiedä mitä, sillä ei niistä ottanut kukaan mitään selvää. Lastuja ja roskia sai olla joka ilta kihvelöimässä lattialta. Taideteoksiaan Risto säilytti arkussa, joka oli ostettu minun ompelutarvikkeitani varten. Yhtenä iltana minulla naksahti päässä. Lämmitin saunan Riston veistoksilla. Hyvin se lämpeni, samoin Risto. Perkeleitä se vuodatti koko illan pitkin kylpyhuoneen lattiaa. Sen jälkeen en enää kuullutkaan Riston puhuvan.
Alkoi hyvin yksipuolinen puhelakko. Minä rupattelin Ristolle, mutta se pysyi tiukasti vaiti. Harmittaa vieläkin, että oli kesä. Töissä Riston olisi ollut pakko puhua, ja olisin voinut mennä salakuuntelemaan oven taakse. 29. heinäkuuta tapahtumat saivat sangen mielenkiintoisen ja ikävän käänteen. Risto oli tulossa onkireissulta kotiin, mutta tielle osui mänty. Ristosta karkasi henki. Kävin myöhemmin katsomassa autoa. Kuusi ahventa se oli saanut.
Elämäni on yksinäistä vuoteen 1967 asti. Silloin tapasin Hänet. Avasin mustavalkotelevisioni, jonka Risto oli aikoinaan raahannut ylpeyttä uhkuen kotiimme. Hänen mielestään televisioton mies oli visioton mies. Nuorimies rykäisi ja alkoi kertoa kotimaan tapahtumia. En kuullut sanaakaan, katsoin vain tuota jumalaista näytelmää. Miehen pitelemä paperi tärisi hieman, minäkin. Arvi Lind oli juuri astunut sydämeni vasempaan eteiseen.
Aloin tarkkailla aktiivisesti uutislähetyksiä. Aina kun Arvi ilmestyi ruutuun, koin pyörryttäviä elämyksiä. Tunsin jälleen eläväni. Töissä päivät valuivat mukavasti, kun tiesin illalla saavani annoksen Arvia. Yritin etsiä Lindin kuvaa joka paikasta, mutta tuloksetta. Lopulta kävin ostamassa kameran ja näpsyttelin rullallisen kuvia Arvista, joka istui Salorani sisällä. Kuvien kehityttyä pettymys oli kuitenkin suuri. Salamavalo heijastui ikävästi ruudusta, eikä kuvista saanut oikeastaan mitään selvää. Parissa otoksessa näkyi tosin heijastus minusta kyykkimässä toinen silmä kiinni olohuoneen lattialla.
En tiedä, menikö palvontani jossain vaiheessa hieman yli, mutta aloin todistaa tapahtumia, jotka eivät periaatteessa olleet mahdollisia. Ensimmäiset mielenkiintoiset sattumukset kohtasin jo 70-luvulla. Erään sisällöltään sangen hengästyttävän uutislähetyksen jälkeen Arvi kysyi yhtäkkiä minulta, saisiko Hän lasillisen vettä. Kipitin keittiöstä lasillisen ja ojensin sen kohti Arvia. Hämmästykseni oli huomattavan suuri, kun käsi työntyi ruudun läpi ja veti lasin television sisään. Pelkäsin, että Arvi saa sähköiskun, mutta Hän vain hymyili ja näytti minulle suoristettua peukaloaan.
Pian tämän jälkeen Arvi uskaltautui kömpimään olohuoneeni puolelle. Hän harmitteli, että omistin mustavalkotelevision, sillä Väri-Arvi oli kuulemma huomattavasti uljaampi ilmestys. Vaihdoinkin pian autoni väritelevisioon. Mies ei ollut jauhanut tyhjää. Ruskea vakosamettipuku, kalliit nahkakengät ja rusetti, jota kukaan ei kutsuisi homopropelliksi, loivat hillityn, mutta silti hillittömän kokonaisuuden. Arvi oli alkumies, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen.
Otin tavakseni keittää hieman puuroa ennen uutisia. Usein Arvi siemaisi lautasellisen uuden Salorani sisällä heti lähetyksen jälkeen. Sitten Hän pujahti luokseni. Makasimme tuntikausia sängyssäni keskustellen. Yöt muuttuivat päiviä rakkaimmiksi. Joskus nukahdin Arvin kainaloon. Aamulla Hän oli aina poissa. Muistona leijui vain hiuslakan mieto tuoksu tyynylläni. Silloin tällöin mietin, kuvittelinko kaiken. Annoin ajatusten kuitenkin olla. Kai yksinäinen leskirouva sai olla vähän vinksahtanut.
Ensimmäisen yhteisen joulumme vietimme 1977. Arvi oli pukki. Tein pellillisen A-kirjaimen muotoisia pipareita. Arvi kertoi minulle tarinan joulupukista ja poroista. Elettiin kuulemma vuotta 1969, oli rakkauden joulu. Joulupukin porot tapasivat viettää suurimman osan vuodesta hieman aurinkoisemmissa maissa. Pukki itse jäi yleensä Korvatunturille takomaan lahjoja. Joulu alkoi lähestyä uhkaavasti, mutta Rauski-niminen poro ei ollut palannut Suomeen. Se oli lähtenyt jo maaliskuussa joulupukin jamaikalaisen kollegan, Bob Xmasin luokse ottamaan aurinkoa. Viimein muutamaa päivää ennen aattoa Rauski ilmestyi Korvatunturille tai Korvikselle, kuten porot tapasivat sanoa. Pukki oli näreissään kahdestakin syystä. Ensinnäkin Rauski oli pahasti myöhässä, lentoreitit oli jaettu poroille jo viikkoja sitten. Pukkia korvensi kuitenkin enemmän Rauskin uusi tyyli. Se oli kasvattanut itselleen rastaturkin ja näytti lähinnä jakilta. Lisäksi se kutsui muita poroja veljikseen. Joulupukin täytyi tehdä kova ratkaisu: Rauskin tilalle piti hankkia toinen poro.
Onneksi Vaalassa sattui siihen aikaan vaeltelemaan yksinäinen urosporo Iisakki. Se oli luostakka, valkeakylkinen poro. Joulupukki tiesi Iisakista melko paljon ja piti tätä sangen lupaavana yksilönä. Hän ratsasti Salamalla salamana Vaalaan ja pyysi Iisakkia liittymään valjakkoonsa. Poro mietti hetken ja katsoi taakseen. Lopulta se suostui, vaikka Vaalan metsiin jäi samoilemaan sen ensirakkaus Aulikki-vaadin.
Tässä vaiheessa tarinaa Arvi piipahti pikaisesti Ylen studiolla lukemassa myöhäisuutiset. Huomasin, että hän kiirehti – minun vuokseni. Pian Arvi kömpi huoneeseen tonttulakki päässään. Hän oli löytänyt sen Ylen puvustamosta. Punainen väri toi Arvin kiihkeyden hyvin esiin. Tarina saattoi jatkua. Joulupukin poroksi ei ole helppo ryhtyä. Sen sai Iisakkikin todeta. Jouluaaton aamuna valjakko lähti kiertämään Suomea. Korvatunturilta jolkuteltiin ensin suoraan Utsjoelle. Sitten vuorossa olivat Inari, Kilpisjärvi ja Enontekiö. Säntillisesti pukki ohjasi valjakkonsa jokaisen lahjattoman lapsen ja aikuisen luokse. Pian Pohjois-Suomi oli kierretty, ja Pukki päätti pitää tauon. Matka pysähtyi Haukiputaalle. Sieltä löytyi pukin lempikuppila, Tanssi- ja painiravintola Samantta. Joulupukki lampsi sisälle ja porot jäivät hytisemään parkkipaikalle. Salama halusi kertoa vanhan vitsin haukiputaalaisesta metsurista, mutta muut porot eivät olleet kiinnostuneita. Iisakkikin oli kuullut vitsin.
Joulupukki rynnisti ulos parta kaakaossa. Eteläinen puolisko maata oli vielä kiertämättä. Iltayhdeksän aikaan jäljellä oli enää maamme itäraja. Pukki poroineen saapui Kuhmoon. Lunta tuli kuin Esterin kolasta. Pimeys peitti pohjoisen kunnan, jossa katuvalo oli vielä tuohon aikaan nähtävyys. Joulupukki näytti karvaisella vanttuullaan suunnan, josta löytyisi Lentiira. Myräkkä yltyi, ja Petterin piti pistää pitkät päälle. Jokin meni kuitenkin vikaan, sillä pian tumma hahmo vaappui heitä vastaan. Pakkasukko ratsasti valtavalla harmaakarhulla, joka ärisi vihaisesti. Pukki kertoi nopeasti poroille, että he olivat tulleet vahingossa Neuvostoliittoon. Pukki ja ukko eivät olleet nähtävästikään kovin hyvissä väleissä, sillä pian he jo painivat ryteikössä. Tällä välin pakkasukon karhu hiipi porojen taakse ja rouskautti Iisakilta vasemman takajalan suihinsa. Pukki havahtui tilanteen vakavuuteen ja teki lakistaan nopeasti kiristyssiteen ulvovan poron jalantynkään. Iisakki nostettiin rekeen ja suunnaksi otettiin Korvatunturi. Joulupukki lohdutteli koko matkan masentuneita poroja. Hän kertoi, että jospa karhulla oli ollut nälkä. Pukin humanismi meni joskus poroista hieman liian vaikeaselkoiseksi. Onneksi joulupukki oli kätevä käsistään, ja uusi jalka syntyi vanhasta kannosta käden käänteessä…
Arvi jatkoi silmät leiskuen tarinointiaan, mutten enää kuunnellut häntä. Aloin pohtia, oliko Risto veistellyt itselleen uusia varpaita. Miten se ne aikoi kiinnittää? Senkö takia se tulistui niin pahasti? Ilmeisesti Arvi huomasi mietteeni, sillä kohta häntä ei enää näkynyt. Jäin yksin joulupöytään juomaan glögiä ja syömään A-pipareita, joita Arvi ei ollut edes maistanut. Miehet ovat sikoja!
Elelimme vuosikausia Arvin kanssa tavallista perhe-elämää. Arvi vietti suurimman osan ajastaan television sisällä. Minä kävin töissä ja pidin Arvin kuvaa lompakossa. Hän oli kuiskannut korvaani rakastavansa minua, mutta naimisiin emme voineet mennä. Arvin kulissiavioliitto olisi saattanut muuten romahtaa. Kaikki muuttui 9.10.1981. Maailmaani astui toinen mies – vasten tahtoani tosin. Olin juuri lukenut ET-lehdestä, kuinka nimien perusteella voitiin laskea henkilöiden välinen rakkausprosentti. Tein testin minulle ja Arville. Tulos oli iljettävän vastenmielinen, 17 %. Sytytin Ennen Tuonelaa -lehden tuleen ja paiskasin sen pönttöön. Vetelin raivokkaasti kahvasta, ja pian lehti katosi viemärin pimeisiin mutkiin. Pönttö tosin lakkasi toimimasta. Lähdin hakemaan talonmiestä, mutta käytävällä tulikin vastaan talon mies. Naapuriini oli muuttanut Seppo Taalasmaa -nimeä uskollisesti totteleva entinen kampaaja. Seppokin pyrki astumaan sydämeni vasempaan eteiseen, mutta suljin hänet oikeaan kammioon. Avaimen pudotin laskimon ikuiseen virtaan.
Avasin oven, Seppo viemärin. Se halusi teetä. Sanoin, ettei ole. Sitten se pyysi kahvia. Sanoin, etten keitä. Lopulta se pyysi anteeksi. Näytin sormella kohti ovea. Sinne se hävisi käytävään huokailemaan. Luulin jo päässeeni siitä eroon, mutta sattuma päätti hieman hauskuuttaa itseään. Pari kuukautta myöhemmin kävelin kotiin ostoksilta. Olin ajatellut tehdä nakkikastiketta ja perunamuusia, Arvin lempiruokaa. Sain kuitenkin Ladan kylkeeni. Katselin, kuinka nakkipaketti syöksyi kuin sukkula kohti Venusta.
Heräsin sairaalassa. Joka paikkaa kivisti. Lääkärit antoivat jotain oopiumin korviketta. Se helpotti hieman. Sänkyni vieressä piipitti monitori, josta seurailin sydänkäyrääni. Käyrä pomppi ylös ja alas muodostaen loputtoman virran A-kirjaimia. Toivoin, että Arvi kömpisi esiin monitorista, mutta epäilin, ettei ykkönen näkynyt siitä. Hoitaja vahvisti tiedon ja lisäsi lääkitystäni. Kuukauden kuluttua pääsin kotiin. Lääkärit varoittivat, että luuni eivät olleet enää loistokunnossa. Vanhuksilla paraneminen oli kuulemma hidas prosessi. Kummaksuin vanhus-sanaa, Arvi kutsui minua neitokaisekseen.
Aloin tuntea itseni vanhaksi. Öisin en saanut unta, kun jalkojani pakotti. Arvi yritti hieroa niitä, muttei edes se auttanut. Lopulta minun täytyi antaa pirulle pikkusormi. Pyysin Seppo Taalasmaata auttamaan minua arkipäivän askareissa. Se oli mielissään, kun sai hiippailla kodissani. Yleensä se luikerteli ensin television eteen ja kyykki siellä hetkisen. Kenties se aavisti, että todellinen rakkauteni asui puulaatikossa lasilevyn takana. Toki Seposta oli apua. Se kantoi minulle kaupasta ruokaa, haki apteekista lääkkeitä ja toipa joskus ruusujakin. Kukat tosin piilotin. Arvia ei saanut tehdä mustasukkaiseksi. Sepossa oli paljon huonoja puolia. Se oli yliystävällinen ja ylipuhelias, mutta pahinta oli sen tilannetajuttomuus. Se saattoi jäädä rupattelemaan niitä näitä, vaikka tiesi varmasti hyvin, että uutiset alkoivat hetken päästä. Näytin sille aina lopulta sormella ovea. Arvi oli Arvi. Minkäs sille voi.
Elämäni jatkui tähän tapaan yli 20 vuotta. Syksyllä 2003 Arvi alkoi puhua eläkkeelle jäämisestä. Hän oli lukenut yli 30 vuotta uutisia, joista suurin osa oli huonoja. Väsymys alkoi painaa jo ikivihreääkin. Itkin lohduttomasti Arvia vasten. Hän lohdutti minua kertomalla, että kun viimeinen uutislähetys olisi ohi, Hän voisi jäädä lopullisesti asumaan luokseni. Rupesin odottamaan malttamattomana lokakuuta.
Suomi pysähtyi sinä päivänä. En ollut ainoa, jota tilanne pelotti. Ihmiset pelkäävät muutoksia. Myöhemmät sukupolvet kyselisivät toisiltaan, missä olit, kun Arvi jäi eläkkeellä. Ja aina vastaus olisi sama: television ääressä nenäliina kourassa. 15.10. oli tuomionpäivä. Odotin sitä pelonsekaisin aatoksin. Toivoin parasta, mutta jokin varoitti minua myös pahimmasta. Kun Arvin kasvot heijastettiin olohuoneisiin, pahin tapahtui. Ovikello aloitti mekastuksensa. Arvin suu heilui kuin tuulessa, mutten kuullut mitään. Menin ruuvaamaan kellon irti ja vilkaisin samalla ovisilmästä, kuka pääsisi tappolistalleni. Seppo köhisi käytävällä naama punaisena. Sillä oli meneillään kohtaus. Kohautin olkapäitäni ja palasin ruudun ääreen. Tunnelma oli kuitenkin jo rikkoutunut, ja päätin mennä auttamaan kauppakassiani. Se oli päässyt jo kotiovelleen saakka, muttei saanut sitä tärisevillä käsillään avattua. Riuhtaisin avaimet itselleni ja loksautin lukon auki. Ohjasin Sepon sohvalle ja kävin vierailemassa sen lääkekaapilla. Kaatelin pillereitä vähän jokaisesta purkista sen suuhun, joka mylvi ammottavana kuin tulivuori. Kohtaus näytti helpottavan. Linkkasin kiireellä takaisin asuntooni. Ehdin nähdä Arvin selän. Luokseni Hän ei enää palannut.
Jos en ollut aiemmin pitänyt Seposta, inhosin sitä tuon päivän jälkeen. Menetin rakkaimpani sen lapsellisen kohtauksensa takia. Kyynelten virta oli loputon. Arvia ei voinut korvata kukaan. Kun mieheni Risto kuoli, tyydyin hieman heiluttelemaan nenäliinaa suruhuntuni alla. Päätin kostaa Sepolle. Silmä silmästä. Hammas hampaasta. Seppo Arvista.
On jouluaatto. Kello on kohta kahdeksan. Seppo saapuu hetken päästä. Aion tarjota sille joulukahvit. Ovikello soi. Sain sen ruuvattua takaisin. Se tallustelee asuntooni kuin omaansa. Alamme juoda kahvia. Tarjoan myös ristinmuotoisia pipareja. Se kertoo tarinaa lapsenlapsistaan. En kuuntele. Katselen vain tuota olentoa, eläintä, joka on vienyt minulta kaiken. Kaadan sille toisen kupin. Itse juon mehua. Se katselee minua ja hymyilee. Luulee raukka liikoja itsestään. Toinen kuppi tyhjenee, samoin kolmas. Kun kaadan neljättä, se yrittää estellä. Sanon, että suomalaisilla on turhaan tapana kainostella kahvin kanssa. Kuudennen kupin jälkeen sen kädet alkavat hieman täristä. Hymy haihtuu poskilta ja epäilys valtaa mielen.
Kymmenennen kupin jälkeen se sanoo käyvänsä pikaisesti asunnossaan. Oksentamassa, arvaan. Se palaa takaisin naama kalpeana. Kaadan lisää. Tunnen sieraimissani hien kitkerän hajun. Pelkääkö se? Yö saapuu. Menen sekaisin laskuissa. Itsekin pitää juoda kuppi, että pysyy hereillä. Se näyttää jo melko huonovointiselta. Päätän kuitenkin olla jättämättä mitään sattuman varaan. Kaivan tähtitortut pakastimesta. Täytteenä luumuhilloa ja viemärinavausainetta. Se syö kaksi ja kertoo lähtevänsä. Kiusaan sitä hieman. Sanon, että olisit nyt jäänyt. Se katsoo ovelta surullisesti, miltei inhimillisesti.
Kuuden päivän päästä tulevat poliisit. Minut viedään sen asuntoon. Siellä on kirje, jossa on minun nimeni.
Rakas Tyyne
Kirjoitan lyhyesti, sillä oloni ei ole hyvä. Tiedän, että halusit minut tappaa. En ymmärrä, miksi. Olen hoitanut sinua yli 20 vuotta. Imuroinut, tuonut ruoat ja tiskannut astiat. Niin, ja siivonnut sen kauhean siivon, jonka aiheutat aina televisiosi eteen. Kaiken tämän olen tehnyt, koska välitän sinusta. Älä käsitä väärin. Nautin kyllä joka hetkestä. Olet kaunis nainen. Olen valvonut pari päivää putkeen. Sydämeni ei enää kohta jaksa pumpata verta väsyneisiin lihaksiini. Menen nyt tuonne sängylle makaamaan. Saat kaiken anteeksi. Anteeksi.
Seppo Taalasmaa
Katson sänkyä. Siinä on painauma. Minua alkaa kaduttaa.
-----------------------
Jouluna joimme kahvia
Olen vanha nainen. Kauneus on kaikonnut minusta vuosia sitten. Silmäni ovat väsyneet, kasvoni täynnä uurteita. Hauraat luuni eivät jaksa kannatella minua kauan. Kauppaan saakka en selviäisi, mutta onneksi se käy minun puolestani. Muuta hyötyä siitä ei olekaan. Juon runsaasti kahvia. Öisin nukun muutamia tunteja. Jos Hän tulee käymään, en nuku lainkaan
Muutin tähän asuntoon, kun mieheni kuoli 37 vuotta sitten. Omakotitaloa ei asuta kukaan yksin – en edes minä. Risto oli kiltti ihminen. Sodassa se palellutti varpaansa mustiksi, ja ne napsautettiin irti Ristosta. Sen jälkeen kävely oli hieman hankalaa, tanssikursseille menosta oli turha haaveilla. Risto oli viisas mies, opettaja. Oppilaat kiusasivat sitä sen kävelytyylistä, muttei se sitä haitannut. Se antoi niille sitten vain huonompia arvosanoja. Iltaisin Ristolla oli tapana istua takan edessä ja veistellä puupalikoista jotain. En tiedä mitä, sillä ei niistä ottanut kukaan mitään selvää. Lastuja ja roskia sai olla joka ilta kihvelöimässä lattialta. Taideteoksiaan Risto säilytti arkussa, joka oli ostettu minun ompelutarvikkeitani varten. Yhtenä iltana minulla naksahti päässä. Lämmitin saunan Riston veistoksilla. Hyvin se lämpeni, samoin Risto. Perkeleitä se vuodatti koko illan pitkin kylpyhuoneen lattiaa. Sen jälkeen en enää kuullutkaan Riston puhuvan.
Alkoi hyvin yksipuolinen puhelakko. Minä rupattelin Ristolle, mutta se pysyi tiukasti vaiti. Harmittaa vieläkin, että oli kesä. Töissä Riston olisi ollut pakko puhua, ja olisin voinut mennä salakuuntelemaan oven taakse. 29. heinäkuuta tapahtumat saivat sangen mielenkiintoisen ja ikävän käänteen. Risto oli tulossa onkireissulta kotiin, mutta tielle osui mänty. Ristosta karkasi henki. Kävin myöhemmin katsomassa autoa. Kuusi ahventa se oli saanut.
Elämäni on yksinäistä vuoteen 1967 asti. Silloin tapasin Hänet. Avasin mustavalkotelevisioni, jonka Risto oli aikoinaan raahannut ylpeyttä uhkuen kotiimme. Hänen mielestään televisioton mies oli visioton mies. Nuorimies rykäisi ja alkoi kertoa kotimaan tapahtumia. En kuullut sanaakaan, katsoin vain tuota jumalaista näytelmää. Miehen pitelemä paperi tärisi hieman, minäkin. Arvi Lind oli juuri astunut sydämeni vasempaan eteiseen.
Aloin tarkkailla aktiivisesti uutislähetyksiä. Aina kun Arvi ilmestyi ruutuun, koin pyörryttäviä elämyksiä. Tunsin jälleen eläväni. Töissä päivät valuivat mukavasti, kun tiesin illalla saavani annoksen Arvia. Yritin etsiä Lindin kuvaa joka paikasta, mutta tuloksetta. Lopulta kävin ostamassa kameran ja näpsyttelin rullallisen kuvia Arvista, joka istui Salorani sisällä. Kuvien kehityttyä pettymys oli kuitenkin suuri. Salamavalo heijastui ikävästi ruudusta, eikä kuvista saanut oikeastaan mitään selvää. Parissa otoksessa näkyi tosin heijastus minusta kyykkimässä toinen silmä kiinni olohuoneen lattialla.
En tiedä, menikö palvontani jossain vaiheessa hieman yli, mutta aloin todistaa tapahtumia, jotka eivät periaatteessa olleet mahdollisia. Ensimmäiset mielenkiintoiset sattumukset kohtasin jo 70-luvulla. Erään sisällöltään sangen hengästyttävän uutislähetyksen jälkeen Arvi kysyi yhtäkkiä minulta, saisiko Hän lasillisen vettä. Kipitin keittiöstä lasillisen ja ojensin sen kohti Arvia. Hämmästykseni oli huomattavan suuri, kun käsi työntyi ruudun läpi ja veti lasin television sisään. Pelkäsin, että Arvi saa sähköiskun, mutta Hän vain hymyili ja näytti minulle suoristettua peukaloaan.
Pian tämän jälkeen Arvi uskaltautui kömpimään olohuoneeni puolelle. Hän harmitteli, että omistin mustavalkotelevision, sillä Väri-Arvi oli kuulemma huomattavasti uljaampi ilmestys. Vaihdoinkin pian autoni väritelevisioon. Mies ei ollut jauhanut tyhjää. Ruskea vakosamettipuku, kalliit nahkakengät ja rusetti, jota kukaan ei kutsuisi homopropelliksi, loivat hillityn, mutta silti hillittömän kokonaisuuden. Arvi oli alkumies, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen.
Otin tavakseni keittää hieman puuroa ennen uutisia. Usein Arvi siemaisi lautasellisen uuden Salorani sisällä heti lähetyksen jälkeen. Sitten Hän pujahti luokseni. Makasimme tuntikausia sängyssäni keskustellen. Yöt muuttuivat päiviä rakkaimmiksi. Joskus nukahdin Arvin kainaloon. Aamulla Hän oli aina poissa. Muistona leijui vain hiuslakan mieto tuoksu tyynylläni. Silloin tällöin mietin, kuvittelinko kaiken. Annoin ajatusten kuitenkin olla. Kai yksinäinen leskirouva sai olla vähän vinksahtanut.
Ensimmäisen yhteisen joulumme vietimme 1977. Arvi oli pukki. Tein pellillisen A-kirjaimen muotoisia pipareita. Arvi kertoi minulle tarinan joulupukista ja poroista. Elettiin kuulemma vuotta 1969, oli rakkauden joulu. Joulupukin porot tapasivat viettää suurimman osan vuodesta hieman aurinkoisemmissa maissa. Pukki itse jäi yleensä Korvatunturille takomaan lahjoja. Joulu alkoi lähestyä uhkaavasti, mutta Rauski-niminen poro ei ollut palannut Suomeen. Se oli lähtenyt jo maaliskuussa joulupukin jamaikalaisen kollegan, Bob Xmasin luokse ottamaan aurinkoa. Viimein muutamaa päivää ennen aattoa Rauski ilmestyi Korvatunturille tai Korvikselle, kuten porot tapasivat sanoa. Pukki oli näreissään kahdestakin syystä. Ensinnäkin Rauski oli pahasti myöhässä, lentoreitit oli jaettu poroille jo viikkoja sitten. Pukkia korvensi kuitenkin enemmän Rauskin uusi tyyli. Se oli kasvattanut itselleen rastaturkin ja näytti lähinnä jakilta. Lisäksi se kutsui muita poroja veljikseen. Joulupukin täytyi tehdä kova ratkaisu: Rauskin tilalle piti hankkia toinen poro.
Onneksi Vaalassa sattui siihen aikaan vaeltelemaan yksinäinen urosporo Iisakki. Se oli luostakka, valkeakylkinen poro. Joulupukki tiesi Iisakista melko paljon ja piti tätä sangen lupaavana yksilönä. Hän ratsasti Salamalla salamana Vaalaan ja pyysi Iisakkia liittymään valjakkoonsa. Poro mietti hetken ja katsoi taakseen. Lopulta se suostui, vaikka Vaalan metsiin jäi samoilemaan sen ensirakkaus Aulikki-vaadin.
Tässä vaiheessa tarinaa Arvi piipahti pikaisesti Ylen studiolla lukemassa myöhäisuutiset. Huomasin, että hän kiirehti – minun vuokseni. Pian Arvi kömpi huoneeseen tonttulakki päässään. Hän oli löytänyt sen Ylen puvustamosta. Punainen väri toi Arvin kiihkeyden hyvin esiin. Tarina saattoi jatkua. Joulupukin poroksi ei ole helppo ryhtyä. Sen sai Iisakkikin todeta. Jouluaaton aamuna valjakko lähti kiertämään Suomea. Korvatunturilta jolkuteltiin ensin suoraan Utsjoelle. Sitten vuorossa olivat Inari, Kilpisjärvi ja Enontekiö. Säntillisesti pukki ohjasi valjakkonsa jokaisen lahjattoman lapsen ja aikuisen luokse. Pian Pohjois-Suomi oli kierretty, ja Pukki päätti pitää tauon. Matka pysähtyi Haukiputaalle. Sieltä löytyi pukin lempikuppila, Tanssi- ja painiravintola Samantta. Joulupukki lampsi sisälle ja porot jäivät hytisemään parkkipaikalle. Salama halusi kertoa vanhan vitsin haukiputaalaisesta metsurista, mutta muut porot eivät olleet kiinnostuneita. Iisakkikin oli kuullut vitsin.
Joulupukki rynnisti ulos parta kaakaossa. Eteläinen puolisko maata oli vielä kiertämättä. Iltayhdeksän aikaan jäljellä oli enää maamme itäraja. Pukki poroineen saapui Kuhmoon. Lunta tuli kuin Esterin kolasta. Pimeys peitti pohjoisen kunnan, jossa katuvalo oli vielä tuohon aikaan nähtävyys. Joulupukki näytti karvaisella vanttuullaan suunnan, josta löytyisi Lentiira. Myräkkä yltyi, ja Petterin piti pistää pitkät päälle. Jokin meni kuitenkin vikaan, sillä pian tumma hahmo vaappui heitä vastaan. Pakkasukko ratsasti valtavalla harmaakarhulla, joka ärisi vihaisesti. Pukki kertoi nopeasti poroille, että he olivat tulleet vahingossa Neuvostoliittoon. Pukki ja ukko eivät olleet nähtävästikään kovin hyvissä väleissä, sillä pian he jo painivat ryteikössä. Tällä välin pakkasukon karhu hiipi porojen taakse ja rouskautti Iisakilta vasemman takajalan suihinsa. Pukki havahtui tilanteen vakavuuteen ja teki lakistaan nopeasti kiristyssiteen ulvovan poron jalantynkään. Iisakki nostettiin rekeen ja suunnaksi otettiin Korvatunturi. Joulupukki lohdutteli koko matkan masentuneita poroja. Hän kertoi, että jospa karhulla oli ollut nälkä. Pukin humanismi meni joskus poroista hieman liian vaikeaselkoiseksi. Onneksi joulupukki oli kätevä käsistään, ja uusi jalka syntyi vanhasta kannosta käden käänteessä…
Arvi jatkoi silmät leiskuen tarinointiaan, mutten enää kuunnellut häntä. Aloin pohtia, oliko Risto veistellyt itselleen uusia varpaita. Miten se ne aikoi kiinnittää? Senkö takia se tulistui niin pahasti? Ilmeisesti Arvi huomasi mietteeni, sillä kohta häntä ei enää näkynyt. Jäin yksin joulupöytään juomaan glögiä ja syömään A-pipareita, joita Arvi ei ollut edes maistanut. Miehet ovat sikoja!
Elelimme vuosikausia Arvin kanssa tavallista perhe-elämää. Arvi vietti suurimman osan ajastaan television sisällä. Minä kävin töissä ja pidin Arvin kuvaa lompakossa. Hän oli kuiskannut korvaani rakastavansa minua, mutta naimisiin emme voineet mennä. Arvin kulissiavioliitto olisi saattanut muuten romahtaa. Kaikki muuttui 9.10.1981. Maailmaani astui toinen mies – vasten tahtoani tosin. Olin juuri lukenut ET-lehdestä, kuinka nimien perusteella voitiin laskea henkilöiden välinen rakkausprosentti. Tein testin minulle ja Arville. Tulos oli iljettävän vastenmielinen, 17 %. Sytytin Ennen Tuonelaa -lehden tuleen ja paiskasin sen pönttöön. Vetelin raivokkaasti kahvasta, ja pian lehti katosi viemärin pimeisiin mutkiin. Pönttö tosin lakkasi toimimasta. Lähdin hakemaan talonmiestä, mutta käytävällä tulikin vastaan talon mies. Naapuriini oli muuttanut Seppo Taalasmaa -nimeä uskollisesti totteleva entinen kampaaja. Seppokin pyrki astumaan sydämeni vasempaan eteiseen, mutta suljin hänet oikeaan kammioon. Avaimen pudotin laskimon ikuiseen virtaan.
Avasin oven, Seppo viemärin. Se halusi teetä. Sanoin, ettei ole. Sitten se pyysi kahvia. Sanoin, etten keitä. Lopulta se pyysi anteeksi. Näytin sormella kohti ovea. Sinne se hävisi käytävään huokailemaan. Luulin jo päässeeni siitä eroon, mutta sattuma päätti hieman hauskuuttaa itseään. Pari kuukautta myöhemmin kävelin kotiin ostoksilta. Olin ajatellut tehdä nakkikastiketta ja perunamuusia, Arvin lempiruokaa. Sain kuitenkin Ladan kylkeeni. Katselin, kuinka nakkipaketti syöksyi kuin sukkula kohti Venusta.
Heräsin sairaalassa. Joka paikkaa kivisti. Lääkärit antoivat jotain oopiumin korviketta. Se helpotti hieman. Sänkyni vieressä piipitti monitori, josta seurailin sydänkäyrääni. Käyrä pomppi ylös ja alas muodostaen loputtoman virran A-kirjaimia. Toivoin, että Arvi kömpisi esiin monitorista, mutta epäilin, ettei ykkönen näkynyt siitä. Hoitaja vahvisti tiedon ja lisäsi lääkitystäni. Kuukauden kuluttua pääsin kotiin. Lääkärit varoittivat, että luuni eivät olleet enää loistokunnossa. Vanhuksilla paraneminen oli kuulemma hidas prosessi. Kummaksuin vanhus-sanaa, Arvi kutsui minua neitokaisekseen.
Aloin tuntea itseni vanhaksi. Öisin en saanut unta, kun jalkojani pakotti. Arvi yritti hieroa niitä, muttei edes se auttanut. Lopulta minun täytyi antaa pirulle pikkusormi. Pyysin Seppo Taalasmaata auttamaan minua arkipäivän askareissa. Se oli mielissään, kun sai hiippailla kodissani. Yleensä se luikerteli ensin television eteen ja kyykki siellä hetkisen. Kenties se aavisti, että todellinen rakkauteni asui puulaatikossa lasilevyn takana. Toki Seposta oli apua. Se kantoi minulle kaupasta ruokaa, haki apteekista lääkkeitä ja toipa joskus ruusujakin. Kukat tosin piilotin. Arvia ei saanut tehdä mustasukkaiseksi. Sepossa oli paljon huonoja puolia. Se oli yliystävällinen ja ylipuhelias, mutta pahinta oli sen tilannetajuttomuus. Se saattoi jäädä rupattelemaan niitä näitä, vaikka tiesi varmasti hyvin, että uutiset alkoivat hetken päästä. Näytin sille aina lopulta sormella ovea. Arvi oli Arvi. Minkäs sille voi.
Elämäni jatkui tähän tapaan yli 20 vuotta. Syksyllä 2003 Arvi alkoi puhua eläkkeelle jäämisestä. Hän oli lukenut yli 30 vuotta uutisia, joista suurin osa oli huonoja. Väsymys alkoi painaa jo ikivihreääkin. Itkin lohduttomasti Arvia vasten. Hän lohdutti minua kertomalla, että kun viimeinen uutislähetys olisi ohi, Hän voisi jäädä lopullisesti asumaan luokseni. Rupesin odottamaan malttamattomana lokakuuta.
Suomi pysähtyi sinä päivänä. En ollut ainoa, jota tilanne pelotti. Ihmiset pelkäävät muutoksia. Myöhemmät sukupolvet kyselisivät toisiltaan, missä olit, kun Arvi jäi eläkkeellä. Ja aina vastaus olisi sama: television ääressä nenäliina kourassa. 15.10. oli tuomionpäivä. Odotin sitä pelonsekaisin aatoksin. Toivoin parasta, mutta jokin varoitti minua myös pahimmasta. Kun Arvin kasvot heijastettiin olohuoneisiin, pahin tapahtui. Ovikello aloitti mekastuksensa. Arvin suu heilui kuin tuulessa, mutten kuullut mitään. Menin ruuvaamaan kellon irti ja vilkaisin samalla ovisilmästä, kuka pääsisi tappolistalleni. Seppo köhisi käytävällä naama punaisena. Sillä oli meneillään kohtaus. Kohautin olkapäitäni ja palasin ruudun ääreen. Tunnelma oli kuitenkin jo rikkoutunut, ja päätin mennä auttamaan kauppakassiani. Se oli päässyt jo kotiovelleen saakka, muttei saanut sitä tärisevillä käsillään avattua. Riuhtaisin avaimet itselleni ja loksautin lukon auki. Ohjasin Sepon sohvalle ja kävin vierailemassa sen lääkekaapilla. Kaatelin pillereitä vähän jokaisesta purkista sen suuhun, joka mylvi ammottavana kuin tulivuori. Kohtaus näytti helpottavan. Linkkasin kiireellä takaisin asuntooni. Ehdin nähdä Arvin selän. Luokseni Hän ei enää palannut.
Jos en ollut aiemmin pitänyt Seposta, inhosin sitä tuon päivän jälkeen. Menetin rakkaimpani sen lapsellisen kohtauksensa takia. Kyynelten virta oli loputon. Arvia ei voinut korvata kukaan. Kun mieheni Risto kuoli, tyydyin hieman heiluttelemaan nenäliinaa suruhuntuni alla. Päätin kostaa Sepolle. Silmä silmästä. Hammas hampaasta. Seppo Arvista.
On jouluaatto. Kello on kohta kahdeksan. Seppo saapuu hetken päästä. Aion tarjota sille joulukahvit. Ovikello soi. Sain sen ruuvattua takaisin. Se tallustelee asuntooni kuin omaansa. Alamme juoda kahvia. Tarjoan myös ristinmuotoisia pipareja. Se kertoo tarinaa lapsenlapsistaan. En kuuntele. Katselen vain tuota olentoa, eläintä, joka on vienyt minulta kaiken. Kaadan sille toisen kupin. Itse juon mehua. Se katselee minua ja hymyilee. Luulee raukka liikoja itsestään. Toinen kuppi tyhjenee, samoin kolmas. Kun kaadan neljättä, se yrittää estellä. Sanon, että suomalaisilla on turhaan tapana kainostella kahvin kanssa. Kuudennen kupin jälkeen sen kädet alkavat hieman täristä. Hymy haihtuu poskilta ja epäilys valtaa mielen.
Kymmenennen kupin jälkeen se sanoo käyvänsä pikaisesti asunnossaan. Oksentamassa, arvaan. Se palaa takaisin naama kalpeana. Kaadan lisää. Tunnen sieraimissani hien kitkerän hajun. Pelkääkö se? Yö saapuu. Menen sekaisin laskuissa. Itsekin pitää juoda kuppi, että pysyy hereillä. Se näyttää jo melko huonovointiselta. Päätän kuitenkin olla jättämättä mitään sattuman varaan. Kaivan tähtitortut pakastimesta. Täytteenä luumuhilloa ja viemärinavausainetta. Se syö kaksi ja kertoo lähtevänsä. Kiusaan sitä hieman. Sanon, että olisit nyt jäänyt. Se katsoo ovelta surullisesti, miltei inhimillisesti.
Kuuden päivän päästä tulevat poliisit. Minut viedään sen asuntoon. Siellä on kirje, jossa on minun nimeni.
Rakas Tyyne
Kirjoitan lyhyesti, sillä oloni ei ole hyvä. Tiedän, että halusit minut tappaa. En ymmärrä, miksi. Olen hoitanut sinua yli 20 vuotta. Imuroinut, tuonut ruoat ja tiskannut astiat. Niin, ja siivonnut sen kauhean siivon, jonka aiheutat aina televisiosi eteen. Kaiken tämän olen tehnyt, koska välitän sinusta. Älä käsitä väärin. Nautin kyllä joka hetkestä. Olet kaunis nainen. Olen valvonut pari päivää putkeen. Sydämeni ei enää kohta jaksa pumpata verta väsyneisiin lihaksiini. Menen nyt tuonne sängylle makaamaan. Saat kaiken anteeksi. Anteeksi.
Seppo Taalasmaa
Katson sänkyä. Siinä on painauma. Minua alkaa kaduttaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minua tämä ainakin viihdytti :)
Jotenkin erikoinen, ovela tarina. En nyt oikein paremmin osaa kommentoida, mutta jokatapauksessa pidin =)
Tulee mieleen Oravatarinan kirjoittaja, tarkistan myöhemmin osunko oikeaan.
Aika hyvin Arvit ja väritv:n tulo hallussa, mutta mites?
Inari, Kilpisjärvi ja Enontekiö. Jos järjestyksessä menee Enotekiö tulee matkalla Inarista Kilpisjärvelle, jos ei poikkea Norjan puolelle, pikkujuttu mutta rasahti hieman.
Tämä Taalasmaa on mulle outo tuttavuus, jos tv henkilö on? Vai onko sen tarkoituskaan olla?
Hauska ja mukaan ottava tarina kylläkin
Arvoasteikolla 1-10
Tästä ASAmainen 8
T. ®Sherlokki © 2005
No olihan se sama kirjoittaja. Hyvä tyyli.
T. ®Sherlokki © 2005
Tuli mieleen, että eikö tuo joulupukki poroineen olisi voinut olla erillinen juttu. Se oli jotenkin liian pitkä tarinan sisäiseksi tarinaksi, kun tarina ei itsessään ole kauhean pitkä. Muuten tykkäsin. Luin jopa alusta loppuun harppomatta.
HEI.
Todella hyvä,siis todella hyvä alku.
Luin ahmimalla kirjasi alkua,se oli todella hyvä,jos se olisi jatkunut todellisena(tarina) olisin varmaan tilannut kirjasi ja maksanut siitä,kerrassaan mainiota lukea.
Mutta siinä vaiheessa kun mukaan tuli fiktio särkyi lämmin harmonia ja vanhan naisen koti tarinassa muuttui jääkaapiksi,ai että kun se olisi jatkunut henkilötarinana syväntäen ihmisen kohtaloa ajassa nuoruudesta vanhuuteen.
No,mutta hyvä että joku piti siitä saloran mukaan tultuakin.
Mutta ainesta sinussa on,varmasti.
Kiitoksia kaikille palautteista.
Olen itse aika lailla samaa mieltä noista jutuista. Joulupukkitarina on aivan liian pitkä, mutten uskaltanut sitä lähteä poistamaankaan, kun pelkäsin tarinan rytmin rikkoutuvan.
Tällä kertaa tällainen teksti, ensi kerralla toivottavasti jotain parempaa.