HEI!
Kertokaa kuinka olette sopeutuneet uusioperheen elämään? Millaisilla keinoilla olette selviytyneet vaikeuksista, jos niitä on tullut? Niinkuin varmaan tulee kaikissa suhteissa, ja ehkä vielä enemmän, kun kaksi valmista perhettä lyöttäytyy yksiin!
Toivon asiallisia vastauksia, en mitään jeesusteluja tai moralisointeja. On helppo olla jälkiviisas ja sanoa, ettei uusperheen perustaminen koskaan kannata!
Haluaisin kuitenkin yrittää ja rakastan miestäni kovasti, mutta on kuitenkin vaikeaa hyväksyä täysin vieraat lapset oman katon alle asumaan!
( meillä miehen lapset ovat muuttaneet meille vasta meidän jo asuessa yhdessä, muuta vaihtoehtoa ei ollut. )
Olen todella väsynyt esittämään, että kaikki on ok, kun ei kuitenkaan ole! Olen käynyt juttelemassa mielenterveystoimistossa tilanteesta, mutta ehkä joku perheneuvonta voisi olla paikallaan?! Onko kellään kokemuksia?
Miehen mielestä on kaikki hyvin niin kauan, kun kukaan ei suutu! Mun mielestä taas ei ole ihmiselle hyväksi purra hammasta ja kestää kaikkea!
Päivittäin ajattelen, kuinka helppoa oli silloin, kun asuttiin lapseni kanssa kahdestaan. ( vaikka varmasti aika on kullannut muistoja, olihan niitä vaikeuksia silloinkin ja väsyin yksinoloon ja taloudellisesti oli tiukempaa vaikka aina olen työssä käynyt..)
Mutta ei kai ihan pelkän rahan vuoksi voi yhdessä olla? Niille naisille taitaa olla ihan oma nimityksensä =)
Kertokaa kokemuksia varsinkin te, jotka luovitte yhdessä vaikeuksista huolimatta, mutta myöskin te, jotka olette katsoneet viisaammaksi luovuttaa.
Kertokaa kuinka olette sopeutuneet uusioperheen elämään? Millaisilla keinoilla olette selviytyneet vaikeuksista, jos niitä on tullut? Niinkuin varmaan tulee kaikissa suhteissa, ja ehkä vielä enemmän, kun kaksi valmista perhettä lyöttäytyy yksiin!
Toivon asiallisia vastauksia, en mitään jeesusteluja tai moralisointeja. On helppo olla jälkiviisas ja sanoa, ettei uusperheen perustaminen koskaan kannata!
Haluaisin kuitenkin yrittää ja rakastan miestäni kovasti, mutta on kuitenkin vaikeaa hyväksyä täysin vieraat lapset oman katon alle asumaan!
( meillä miehen lapset ovat muuttaneet meille vasta meidän jo asuessa yhdessä, muuta vaihtoehtoa ei ollut. )
Olen todella väsynyt esittämään, että kaikki on ok, kun ei kuitenkaan ole! Olen käynyt juttelemassa mielenterveystoimistossa tilanteesta, mutta ehkä joku perheneuvonta voisi olla paikallaan?! Onko kellään kokemuksia?
Miehen mielestä on kaikki hyvin niin kauan, kun kukaan ei suutu! Mun mielestä taas ei ole ihmiselle hyväksi purra hammasta ja kestää kaikkea!
Päivittäin ajattelen, kuinka helppoa oli silloin, kun asuttiin lapseni kanssa kahdestaan. ( vaikka varmasti aika on kullannut muistoja, olihan niitä vaikeuksia silloinkin ja väsyin yksinoloon ja taloudellisesti oli tiukempaa vaikka aina olen työssä käynyt..)
Mutta ei kai ihan pelkän rahan vuoksi voi yhdessä olla? Niille naisille taitaa olla ihan oma nimityksensä =)
Kertokaa kokemuksia varsinkin te, jotka luovitte yhdessä vaikeuksista huolimatta, mutta myöskin te, jotka olette katsoneet viisaammaksi luovuttaa.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Olet aivan väärällä palstalla, täältä tuskin asiallisia vastauksia saat. (Olet varastanut lapsetkin äidiltään, etkä vain miestä)
Suuri ongelma teillä lienee nimenomaan se, että "kaikki on hyvin, kun kukaan ei suutu". Sinulla ja lapsilla täytyy olla oikeus todellisiin tunteisiin, myös suuttumukseen ja kiukkuun. Vasta kun voit (koskee kaikki perheenjäseniä) näyttää todelliset tunteesi ja vasta kun tosiasialliset tunteesi tulevat hyväksytyiksi, voit päästä tasapainoon. Eli puhumista, puhumista ja puhumista. Suurena apuna tilanteeseen on ehdottomasti ammatti-ihminen, joka voi opastaa teidät olemaan rehellisiä toisia kohtaan ja käsittelemään tunteitanne. Omakin lapsi saa meidät joskus raivon partaalle, miksi sitten ei toisen lapsi. Miksi siis saisit suuttua omalle lapsellesi, mutta et puolisosi lapselle.
miten helvetissä pystyt suoralta kädeltä sanomaan, että aloittaja VEI lapset äidiltään??? Hän kirjoitti, "olosuhteiden pakosta". Meilläkin on olosuhteiden pakosta lapset muuttaneet meille asumaan, eivät voi näet enää asua äidin luona, koska äiti on kuollut. Revi siitä.
Ymmärsin, että se oli sarkasmia. Kun luet palstaa eteenpäin, huomaat ettei kovin kaukaa haettuakaan
No hei hei!
Miten niin kaksi perhettä lyöttäytyy yhteen????
Eihän siinä lyöttäydy kuin se nainen lapsineen ja jonkun perheen isi! Ei yksi ihminen, se lätkimään lähtenyt isi ole valmis perhe!
On aivan järkyttävää että naiset omii jo toistenkin perheen! Mutta sellaisia ne ovat, kun ei ole omaa elämää, et viedään se toisilta.
On hienoa kehua sitten ogelmilla.
Meidän isukki kans lähti lätkimään, mutta yksin. Lapsoset jäi mulle onneksi, niin ei tarvi pelätä että mielenterveysongelmaiset naiset kiusaa lapseni kaltaisekseen!
Naisille on näköjään itsestään selvää, että lapset seuraa aina mukana. Näin ei kuitenkaan ole, ei ainakaan meillä. Minun lapsiani ei naikkoset kiusaa. Kohta on viisi vuotta kun isukki lähti, eikä kertaakaan naikkosia lapseni ole nähneet eikä näe.
Meillä on isukin kans sopimus ettei hän pakota lapsiamme koskaan tapaileen yhtään naikkosta, ja sen hän on pitänyt.
Lapsemme ovat iloisia, onnellisia ja koulussa menestyviä. Mitä he olisivatkaan jos naikkoset pörräisivät sekoilemassa siinä alati.
Lapsetkin ymmärtävät, että jos he eivät isille mitään merkitse, ei heidänkään tarvi hyväksyä isukin toilailuja.
tämä todellakin on väärä palsta purkaa itseään kun kaikenmaailman Lissut purkavat omaa katkeruuttaan. Ajatelkaa, miehen lähdöstä jo viisi vuotta ja edelleen.. kannattaisiko jo miettiä terapiaa? Ihan oikeasti, lasten edun vuoksi? Muista Lissu ettet ala seurustelemaan ennen kuin lapset ovat lähteneet maailmalle. Ettei vain kaikenmaailman uusioisit pääse turmelemaan lapsen itsetuntoa!
Äiti hänen lapsensa sekä isä hänen lapsensa,
kyllä siinä minun mielestä kaksi perhettä on!
Tapasin mieheni kun hän oli asumuserossa vaimostaan. Hänellä on kaksi aivan ihanaa lasta. Äitihän sai raivarit kun selvisi että isi seurustelee. No, mehän ei siitä välitetty ja nyt tällä hetkelläkin ex sauhuaa niin että savu nousee. Lapset ovat muuttaneet meille ja veikkaan että ex on todella katkera. Olisin minäkin jos lapsetkaan eivät enää välittäisi. Mutta jos hän ei olisi käyttäynyt lapsellisesti alusta alkaen, lapsetkin olisivat varmasti halunneet tavata äitään. Niin kuin aina, oma syy omaan kurjuuteen!
"Ei yksi ihminen, se lätkimään lähtenyt isi ole valmis perhe!
On aivan järkyttävää että naiset omii jo toistenkin perheen! Mutta sellaisia ne ovat, kun ei ole omaa elämää, et viedään se toisilta."
Missä vaiheessa alkuperäinen kirjoittaja kertoi miehensä lähteneen lätkimään?
Usein myös lähtijä on nainen, kuten meillä kävi. Perheeseeni kuuluu siis mieheni, ja hänen pieni lapsensa. MINÄ en keneltäkään lasta vienyt, vaan hänen ÄITINSÄ hylkäsi hänet lähtemällä omille teilleen.
Ihan turhaa yleistämistä että isät ne aina lähtevät, koska ei tod. pidä paikkaansa.
Muista ettet ala tapailemaan miehiä, ne vasta mielenterveysongelmaisia ovatkin.
Ja mikä pahinta, lapsesi voisivat jopa pitää hänestä!
Pienet lapset on helppo naikkosten puhua ympäri ja haukkua heille omaa äitiään, näin saaden lapset omalle puolelleen. Tässä täytyy äidin olla valpas ja tilanteen tasalla, ettei niin käy.
Kellään naikkosella ei ole oikeutta lapsiin.
Kun lapset kasvaa, he ymmärtävät mistä johtui, että äidin elämä on kurjaa! Ei se lapsista johtunut, eikä äidistä itsestään, vaan aliarvoisesta naikkosesta, joka käänsi lasten päät heidän äitiään vastaan.
Meillä oli alusta asti selvää, ettei isukin naikkoset kuulu meidän elämään, joten olemme saaneetkin viettää hyvää elämää. Meillä ei ole minkäänlaisia riitoja ex mieheni kanssa, koska hän on niin viisas, ettei omia mokiaan sälytä lastemme ja minun kannettavakseen.
Ja naikkoset ovat hänen elämänsä suurin moka. Sanoi kerran minulle, että "kunhan nyt joku tossa on"! Tunsin ylpeyttä sisimmässäni, koska huomasin, että tunteita oli minuun jäljellä, ja surua poistaen itsestään, naikkosella ei väliä, kunhan joku. Minä sentään olin ylitse muiden.
Toinen lause, mikä jäi mieleen,"tiedät, että ei sitä kenen tahansa kanssa lapsiakaan tehdä, ja sinun kanssasi niitä on monta". Joten, olen onnestä sykkyrässä, kauniita sanoja, ja ylpeyteni barometri nousi.
Luulenpa että hän häpee omaa valintaa, viettää yksinäisiä hetkiä ikävöiden, mutta sellaista elämä on, en voi enää auttaa.
Ex miehenikin suku on loistavaa, mutta isukki on omasta tyhmyydestään suvunkin ulkopuolella.
Jos hän on valinnut tuollaisen elämisen tien, ilman rakastavia ihmisiä, se on hänen valinta, mutta paluuta meidän piiriin ei ole.
Miten ikinä olet voinut ottaa noin tyhmän miehen itsellesi ja tehdä hänen kanssaan vielä lapsia?
jos edelliseen vastaat,et ei ole tyhmä vaan hyvä mies,ni vastaa sit et miks et ota sitä takasin??
Tiedätkö, että rakkaus on useimmiten sokea. Umpi rakastuessaan puoliso ei näe toisessa vikoja, vaikka joku toinen ne huomaa. Eikä parisuhde saa olla vikojen etsimistä. Kaikkea ei tarvi muuttaa, mutta niistä voi tehdä siedettäviä.
Myös puolison on hyväksyttävä vikoja, kukaan ei ole täydellinen.
Joskus rakkaus sattuu, joskus ei, niin se menee.
Kun tapasimme, rakkus roihahti ja elämämme oli täudellista, kuin vain voi ns. olla.
Syntyi meillekin ongelmia, mutta minä kestin, mies ei, ilman poikkeamista polulta.
Siksi se onkin miehestä niin katkeraa, koska alusta asti on ollut selvä, että jos niin käy, takaisin ei tulla. katumus ei euta, en vain voi ottaa takaisin. Minun pitää se ainut, minä en ole toinen.
Mies ei ollut koskaan tyhmä, aivan ihana, ja siksi se sattuukin. Mutta en vain voi elää ja olla tuollaisen ihmisen kanssa.
Jos mies olisi ollut henkisesti aikuinen, ja osannut tyylikkäästi toimia, olisimme ehkä yhdessä vieläkin.
Mutta juurihan tuossa edellisessä kirjoituksessa toteat, että "mutta isukki on omasta tyhmyydestään suvunkin ulkopuolella."
Miten tämä nyt oikein meni???
aiheelliseksi kostaa miehen polulta poikkeamisen uudelleen ja uudelleen..
jos kerran mies on hyvä jne niin etkö jo voisi hellittää ja antaa hänelle anteeksi?
jos et uskalla enää uudestaan häneen luottaa ja ottaa takaisin niin anna edes jatkaa elämäänsä,ja eikö se,et kiellät lapsia tutustumasta näihin uusiin (joita käsittääkseni siis miehellä on ollut tai on edelleenkin)"naikkosiin" ole valehtelemista lapsille??valehtelu on aina väärin,ja valkoisetkin valheet ovat valheita..
vai opetatko lapsesi siihen,et jos on tarpeeksi hyvä syy,niin silloin saa valehdella..ei lapsetkaan mitään tyhmiä ole,kyllä se totuus niillekkin joskus valkenee..
itse en ainakaan olisi halunnut herätä joskus 15v huomaamaan et koko elämä mihin olin tottunut,onkin perustunut valheeseen..
Lissu taas täällä pikkusen provoilee kun ei hänellä reppanalla ole muutakaan tekemistä. Päiviensä ratoksi hän vaan jorisee täällä joten älkäämme välittäkö - hänkään ei ole täydellinen.
Mitä horiset, Lissuhan on täydellinen exä, nimenomaan ENTINEN vaimo!
Hän tulee aivan varmasti muistamaan elämäntehtävänsä vielä kuolinvuoteellaankin ja muistuttaa lapsia siitä, että miten ne naikkoset varastivat häneltä miehen ja lapsilta isukin...
Voi taivas teitä pilkunviilaajia.
Tyhmyys ja tyhmä ei ole sama aia.
Tyhmä on typerä ja päästään vialla!
Tymyys on sitä että tekee ajattelemattomasti asioita, joita ei muuten tekisi.
Esimerkki; Ex mieheni en ole tyhmä, oli viisas, ymmärsi kaiken järkevästi. Mutta teki tyhmyksiä eli ajattelemattomasti, kun en jaksanut ajatella. Eli kiireessä, kun olisi pitäny ajatella.
Miksi ihmeessä? Mitä sääli auttaa? Sehän on vain tunnetila. En minä ole surullinen. Mulla on elämä hallinnassa, ja ystäviä, sukulaisia, kavereita ja lapset. En kaipaa ex miestäni. Ei hän ole enää mun koko maailma. Hän on menneisyyden murkina.
Mulla puhaltaa uudet tuulet, johon hän ei mahdu.
Siksipä täällä siis käyt levittämässä oman elämäsi suuresta hallinnasta kertovia "naikkos-katkeria" viestejäsi...
Vaan ehkäpä olet narsistinen sadisti exmiehesi suhteen. Eli et tunne surua toisen rääkkäämisestä.
Kaiken pitäisi pyöriä vain oman napasi ympärillä, riekut täällä julistamassa kiihkouskoasi ja kerjäämässä ihmisiltä kyllästymiseen asti samoja vastauksia siitä kuinka väärässä olet. Vai luuletko todella jonkun perustavan mielipiteensä sinun naivien kirjoitustesi pohjalta? Täällä pönkität itseäsi, kehumalla kehut, valehtelet miten exmiehesi sinua palvoo jo tottelee kuin koira, miten koet oikeudeksesi kohdella toista ihmistä kuten lystäät ja vieläpä nautit siitä. Tuollaista naista ei voi arvostaa. Et edes sinä itse, muuten olisit tyytyväinen oman mielipiteesi kanssa, etkä kävisi täällä sitä itsellesi todeksi uskottelemassa.
Puhaltaisit sitten jo niitä (oletettuja) uusia tuulia ainaisen valitusvirtesi sijaan...
Raahaa ukkorahjustasi kunnon pariterapiaan? Kyllä sitä ihmiset vaikeammistakin asioista ovat selvinneet, jos tuota rakkautta kuitenkin yhä noin paljon löytyy. Mietihän miten paljon se voisi merkitä lapsillenne... Sinun exäsi kirjoitustesi perusteella ainakin katuu, siinä voi oikeasti olla mahdollisuus muutokseen.
Tai tietysti voit jatkaa ikuista anteeksiantamattomuuttasi ja käydä täällä sitten uskottelemassa milloin mitäkin asiaa... Helppohan se on toisia neuvoa, jos omaa elämäänsä ei suostu pistämään kuntoon. ?
Minä en ole vastuussa enää ex miehen terapiasta. Jos haluu menköön itse.
En huoli ukkoa takasin. Ois ajatellu sillomn mitätekee. Minä olen eka, minun jälkeeni ei tule ketään, jonka jälkeen tulisin minä! Älytön ajatus!
Mut jos et tahdo yrittää korjata asioita exäs kanssa pariterapiassa, niin miksi ihmeessä et sitten jo irroita...
Sun täytyy vaan irroittaa...
Ollaksesi vapaa.
Miten voi olla irti toisesta, jos merkitsee niin paljon toisen rakkaus? Tai jos on tarve ohjailla toisen elämää? Tai jos yhtäänkään kiinnostaa exän mahd. uudet kumppanit? Jos on irti toisesta, ei tarvitse vannottaa ja määrätä, kenet toinen esittelee, kenet ei. Jokaisen oma asia se lienee.
Meidän tapauksessa ei isä ollut lähtenyt lätkimään, vaan he eivät koskaan asuneetkaan yhdessä lasten äidin kanssa! Ja lasten äidin halusta, olisi menettänyt kaikki yhteiskunnan tuet jos olisi ollut avoliitossa! Heidän "varsinaisesta" erostakin oli kulunut viisi vuotta, kun me miehen kanssa tapasimme!
Ja lasten äiti kuoli yllättäen, jolloin lapset muuttivat meille asumaan. Siihen saakka lapset olivat olleet meillä ainoastaan "vierailevina tähtinä".
Ja muistaakseni pyysin asiallisia vastauksia, enkä katkeroituneen, jätetyn naisen kommentteja! Niitä täällä palstoilla satelee muutenkin aivan liikaa!!
lapset muuttivat äidin kuoleman jälkeen asumaan kanssamme. Puoli vuotta ollaan ihmetelty ja pikkuhiljaa totuteltu ajatukseen. Olisi kiva jutella ja vertailla kokemuksia. Laita mailia, täällä ei saa muuta kuin haukkuja.
[email protected]
hänellä oli vaan kiire päästä jonkun "naikkosen" housuihin.
Lopeta tänne palstalle kirjoittaminen, tyhmä, tyhmempi, tyhmin ihminen!
Nyt minä Lissu ymmärrän sinua, "rakkaus roihahti ja elämämme oli täydellistä". Sinä et yksinkertaisesti kestä edes ajatusta siitä, että ex-miehelläsi olisi toinen nainen ja siksi hampaat irvessä pidät kiinni lasten edun nimissä siitä, että ex-miehelläsi ei saa olla toista naista.
Ja ex-miehesi joko on oikeasti niin tyhmä, että antaa sinun pompottaa itseään miten sattuu tai sitten hän katsoo pääsevänsä helpommalla taipumalla tahtoosi ja saa taas itse tahtomansa imartelemalla sinua.
Mutta totuus on, että ex-miehesi on näyttänyt sinulle paikkasi, kun on pettämään lähtenyt: sinä et ole hänen sydämensä ykkönen, et vaikka mitä muuta väittäisit.
Helppoa tämä ei ole...
Tällä hetkellä on tilanne räjähtämässä täysin käsiin. Kaikkein pahinta on se, että tiedän vian olevan minussa. Niin kovin kuin mieheni lapsesta pidän... Ärsyttää tilanne suunnattomasti!
tilanteesi täysin. On päiviä jolloin mieheni lapsi ärsyttää suunnattomasti. En tiedä totunko koskaan. Neljän vuoden jälkeenkin tulee päiviä jolloin mietin että pitäisikö lyödä hanskat tiskiin. Tämä ahdistus on välillä aivan sanoinkuvaamaton. Hyviä päiviä tosin on enenmmän.Mieheni on myös sellainen että kaikki on hyvin kun kukaan ei huuda. Et arvaa miten pinna on välillä kireällä!! Itselläni ei ole lapsia joten tässä vaiheessa olisi vielä helppo? lähteä...
Ihanaa huomata, että meitä on enemmänkin.
Meillä on nyt pieni poika mieheni kanssa ja täytyy myöntää, että tilanne taisi pahentua sen jälkeen kun lapsemme syntyi... Sisälläni myllää ja tunnen todella huonoa omatuntua omista ajatuksistani. En tietenkään kohdista ärtymystäni lapseen, eihän hän ole elämäänsä valinnut eikä mitään pahaa tehnyt. Mutta sitten se kohdistuu tietenkin mieheeni... En osaa/uskalla hänellä puhua asiasta sen oikealla nimellä, vaan ärtymys tulee esiin piruiluna. Ja se on tietenkin niiiiin väärin miestäni kohtaan. Miten saan taottua päähäni entisen/oikean ajatusmaailmani ja hyväksyttyä kaiken tämän ihan niin kuin kuuluisikin jos aion kerran mieheni kanssa olla?
Saan varmasti kovat haukut exiltä kuinka p*ska ihminen olen... Mutta taidan olla ne sitten ansainnutkin.
Puhumalla ne asiat selviää. Jos on halua.
Itse n. 30-sinkuna uusioperheeseen oli kyllä aika rasittavaa. Pari vuotta myöhemmin elämä sujuu jo omilla raiteillaan.
Erityisen tärkeää olisi sopia perheen yhteiset säännöt - jota kaikki noudattavat. Ja rangaistukset (niitäkin tulee) ovat tasapuolisia kaikille lapsille.
minäkin asian ajattelen. Uusperheen aikuisten pitää istua alas ja puhua selkeät raamit yhteiselle arjelle, tasavertaisuus päälimmäisenä mielessä. Ja pitää myös voida puhua vaikeista tunteista, nekin ovat osa elämää. On ihan luonnollista että tunteet heittelee, kun jomman kumman lapsi on myös elävä muistutus toisen menneisyydestä, niitähän ydinperheellisten ei tarvitse aina muistaa. Mutta lapsi ei asialle tosiaankaan mitään voi, eikä se syystä mennyttä oleva menneisyys ole oikeasti uhka kenellekään. Se usein selviää, kun asioista keskustelee niiden oikeilla nimillä.
Eli samaa kuin edellinen, PUHUKAA! :)
Ja asut vielä kotona? Onks se sun äiti vai isä jolla on uusi puoliso?
Millasii rangaistuksii sä saat? Vieläkii?
Hienoa ja kunnioitusta herättävä et asuu vielä kotona. Millon aiot muuttaa?
Haleja ja puseja vaan sinullekin!
Eiks kaikki asu omassa kotonaan? :o ;D
Vai asutko sitten jossain muualla kuin kotonasi, jos muutat ja pistät öööö KOTISI pystyyn jonnekin muualle?
Mee kattoon pikku kakkosta, eiköhän se pian ala.
Sikkuuteen täsemeenys: Kyllä niitä tyttökavereita riitti ennen vaimoa. Ja vaimoa ennen ulkomaan komennus rajoitti kotiin päin pyykin lähettämistä ja paidan silitämistä. Paitsi, että olen jo 15-vuotiaana osannut siivota, kokata ja pestä pyykkiä. Kiitos vain kysymästä.
Itseasiassa olen uusperheen lapsi ja sattumoisin uusperheelliseksi itsekin päätynyt (en olisi tätä 15 vuottakaan sitten uskonut). Kai se uusperheellisyys oli kynnyskysymyksenä minulle pienempi, vaikkakaan helposta lapsuudesta ei voi kohdallani puhua.
Minulla ei ole tarkoitus muuttaa kotoa pois. (Kutsutaan myös kroonistuneeksi ulkoruokinnaksi.)
Ne puheet eivät leviä sen pöydän ulkopuolelle, sillä onhan kyse luottamuksesta parisuhteessa. Vaikea asia oppia, mutta opinpa kuitenkin (muutaman kantapään jälkeen).
Olet todellakin väärällä foorumilla, niin kuin varmaan jo itsekin huomasit.
Käypä osoitteessa www.stresscode.fi/forums/supli
Sieltä löydät monenlaisia tarinoita uusperheistä ja myös keinoja ongelmista selviytymiseen. Kerro tarinasi siellä, saat oikeasti hyödyllisiä vastauksia.
Ihan lähtökohtaisesti haluan sanoa pari sanaa perheneuvolasta: ei kannata. Siitä tulee helposti isompi ongelma, kuin mistä aluksi oli kyse. Jos on yhtään omaa järkeä (kuten sulla näyttää olevan kun apuja kyselet) niin selviätte kyllä ilman perheneuvolaa. Erään ammattilaisen sanoilla: se on vaan loputon suo.
Tietenkin voi olla myös hyviä paikkoja jutella yhdessä asioista. Useinmiten jonkun ulkopuolisen ollessa kuuntelemassa, tulee sanottua ne asiat niin, että kumppanikin ymmärtää. Ja jos meinaa mennä herne nokkaan, niin se jarruttaa. Siihen ei kuitenkaan kovin kummoista koulutusta vaadita, että osaa kuunnella molempia ja etsiä siitä jutun juoni. Tärkeimmässä asemassa OLET SINÄ JA MIEHESI. Suostutteko kuuntelemaan toisianne? Sanotteko mitä olette mieltä? Oletteko valmiit joustamaan omasta toisen mielen parantamiseksi? Puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä olette jo huomattavasti lähempänä. Jos sen pystytte tekemään ilman riitaa ja syntyviä kaunoja, niin homma on ok sillä lailla.
Itse perustan asemani avioliitossamme siihen, että minun tärkein tehtäväni on tehdä vaimoni onnelliseksi. Vain siten voin olla onnellinen (oikeasti) itse. Oma onni tulee sitten automaattisesti, kun näen vaimoni olevan onnellinen. Lastemme asiat tulevat vasta tämän jälkeen. Parisuhde on ehdottomasti sijalla 1.
Tähän ei tarvita mitään tossun alla oloa, loputonta uhrautumista tai mitään poppakonsteja, koska molemmat meistä tiedostavat tilanteet ja olemme asioista samaa mieltä. Onni kukoistaa. Jo oli aikakin. Yritetty on...
ja punnitse asioita.
Kyllä sun miehen lapset vaistoaa, että et pidä heistä tarpeeksi. Lapset ovat todella fiksuja ja huomaavat kaiken.
Itse seurustelin pitkään yksinhuoltaja isän kanssa ja kun tapasin lapsia muutaman kerran, niin päätin että "kiitos ei". En halua äidiksi noille lapsille. En tuntenut itseäni ollenkaan huonoksi naiseksi vaan ilmoitin tälle miehelle, että en halua jatkaa hänen kanssa. Sanoin haluavani, että hä ei ikinä jätä omia lapsia kenenkään naisen vuoksi. Ehkä hän joskus löytää lapsille äidin, mutta minä se en ole.
että tilanne tuskin muuttuu. Kaikki on nyt sinusta kiinni. Ei ne lapset siitä mihinkään häviä. Ja parempi heidän on kasvaa isänsä kanssa kun jossain vieraalla, kun heillä isä on.
Tietty on yksi juttu millä voit helpottaa tilannetta, opi rakastamaan myös miehesi lapsia. Olisi hyvä jos pystyisit viettämään heidän kanssa niin sanottua laatuaikaa, eli yksi lapsi kerrallaan vietät aikaa jossain kivassa paikassa, vain sinä ja lapsi(huom! yksi kerrallaan) niin että saat kunnolla tutustua lapseen. Voitte käydä jossain huvipuistossa, kaupoissa, urheilemassa tai vaikkapa leipoa kotona jotain kivaa(miehesi voisi olla jossain sillä aikaa toisten lasten kanssa). Kaikkein tärkeintä on että tutustut miehesi lapsiin ja kuuntelet myös heidän toivomuksia, voi olla että huomaat heidät ihan eritavalla.
Toivon että onnistutte valitsemallanne tiellä.
sitä minäkin olen omalla kohdallani yrittänyt. Pikkuhiljaa totutellut ajatukseen että toiminkin "äitinä" kahdelle lapselle jotka eivät ole omiani, omien lapsieni lisäksi. Meillä vielä oman lisänsä tuo hankaluuksiin se, että lasten isä on keikkatöissä, joten hän on kotona vain pari päivää viikossa.
päivähoitaja.
Tiedätkö että lapsia voi oppia rakastamaan kun omiaan. Olen ollut vuosia perhepäivähoitajana ja kaikki lapset olivat minulle kuin omia. En olisi millään luopunut heistä muutaman hoitovuoden jälkeen, kun lähtivät kouluun ja eivät enää tarvinneet hoitoa. Minä ainakin rakastin myös hoitolapsia omieni lisäksi. Ja kyllä niitä meillä oli 11 tuntia päivässä. Ei sun tarvitse mennä mielenterveystoimitoon, vaan suosittelen sua tutustumaan lapsiin paremmin. Juttele myös miehesi kanssa mitä hän haluaa sinulta, kai hänelläkin on jotain sanottavaa tilanteeseenne.
Jos kuitenkin tilanteesi on ylitepääsemätön juttu, niin suosittelen asumaan vaan oman lapsen kanssa. Turha kärsiä jos ei pysty tekemään mitään tilanteelle. Siinä kärsii koko perhe silloin.
Kiitos kaikille ASIALLISISTA neuvoista. Niitä toisenlaisia satelee kyllä ihan pyytämättäkin =)
Puhua yritetään, mutta tilanne on kuitenkin vielä sen verran tuore, että kaikki ollaan vähän "pihalla" omasta paikastaan tässä perheessä.
Perheneuvolassa tosiaan kävimme silloin, kun lasten äiti menehtyi, eikä meistä kukaan kokenut saaneensa sieltä minkäänlaista tukea tai apua.
Olen yrittänyt viettää aikaani miehen lasten kanssa, mutta ongelmana on mies, joka mielellään itse hoitaisi kaiken, mikä koskee hänen lapsiaan. Ehkäpä haluaa hyvittää sitä, ettei juuri ollut aiemmin mukana näiden elämässä, muuten kuin maksamalla elatusmaksut.
( olisi tavannut lapsia useammin, mutta äiti ei suostunut, eikä mieheni halunnut riidellä, pelkäsi että ei saa tavata lapsiaan enää lainkaan..)
Pikku hiljaa tässä edistytään, minulla vaan on tuo omakin tyttö, jolle tilanne on myös vaikea, vaikka onkin sopeutunut hyvin. Mielellään sitä viettäisi aikaa hänenkin kanssaan enemmän, mutta teen vuorotöitä, eikä aikaa perheelle juuri jää.
Ehkäpä tämä tästä, monien tiedän selvinneen uusperhe-elämästä. Tosin useamman tiedän jättäneen homman sikseen..