Tapan itseni.

Ihan rohkeasti saa avautua täällä!
Minua ainakin kiinnostaa mitä te muut koette. Kertokaa tunteistanne, saattaisi helpottaa!

älä tollasii puhu!! vittu nuorimies on vast sellaset 18 niin jo on heittämäs henkesä!! voi voi kuulehaan jos yrittäsit muuttaa vähän sitä asennetta elämää kohtaan niin eiköhän helpota!! mut itehän sä ne päätökset teet!! (ja ku kuulun näihin uskovaisiin(vaik ei sitä ehkä tekstist huomaa) niin voithän sä AINA rukoilla :)

en ole varma, mutta moni näyttää kärsivän aika samanlailla kuin minä. Se ei mene heti ohi, sillä minulla tätä on jatkunut jo melkein kaksi vuotta. välillä on parempia aikoja(päivä tai kaksi)ja sitten kaikki taas romahtaa. Eri ihmisillä tuo juttu näyttää saavan erilaisia piirteitä ja siitä puhutaan ja sitä tulkitaan vähän eri tavoin. uskoisin kuitenkin että monella tunne sisällä on kuitenkin aika samankaltainen. Minun on helppo puhua nyt koska olen taas kohtalaisen hyvässä tilassa. Eilen taas olin niin syvällä, että se pelottaa minua, enkä siinä tilassa välitä mistään ja kaikki on ahdistavaa, enkä saa kunnolla henkeä. se on niin sekavaa ja vaikka olen miettinyt juttuja paljon en tunne saavani otetta tästä. puhuminen auttaa nousemaan takaisin elämään ja se onkin yksi parhaimpia keinoja. en tiedä olenko paras ihminen neuvomaan ketään, mutta tiedän ainakin että ei ole järkevää jäädä vellomaan omiin juttuihinsa, koska se pahenee. minulla ainakin kävi niin.neuvoni on siis, että kannattaa tehdä kaikki mahdollinen. Tosin ei tästä niin vaan päästä irti. itsensä viiltelemisessä ei ole hirveästi järkeä koska jälkikäteen kun kaikki on ohi siitä voi jäädä turhia arpia, mutta helppohan minun on nyt sanoa. kannattaa kuitenkin uskoa että huonon tilan jälkeen tulee parempi olotila. kaikki aina sanoo, että ei mua kukaan voi auttaa, niin kuin minäkin, mutta se ei kyllä ehkä pidä paikkansa. täytyy puhua oikeille ihmisille.

ei taas..... kirjoitti:

en ole varma, mutta moni näyttää kärsivän aika samanlailla kuin minä. Se ei mene heti ohi, sillä minulla tätä on jatkunut jo melkein kaksi vuotta. välillä on parempia aikoja(päivä tai kaksi)ja sitten kaikki taas romahtaa. Eri ihmisillä tuo juttu näyttää saavan erilaisia piirteitä ja siitä puhutaan ja sitä tulkitaan vähän eri tavoin. uskoisin kuitenkin että monella tunne sisällä on kuitenkin aika samankaltainen. Minun on helppo puhua nyt koska olen taas kohtalaisen hyvässä tilassa. Eilen taas olin niin syvällä, että se pelottaa minua, enkä siinä tilassa välitä mistään ja kaikki on ahdistavaa, enkä saa kunnolla henkeä. se on niin sekavaa ja vaikka olen miettinyt juttuja paljon en tunne saavani otetta tästä. puhuminen auttaa nousemaan takaisin elämään ja se onkin yksi parhaimpia keinoja. en tiedä olenko paras ihminen neuvomaan ketään, mutta tiedän ainakin että ei ole järkevää jäädä vellomaan omiin juttuihinsa, koska se pahenee. minulla ainakin kävi niin.neuvoni on siis, että kannattaa tehdä kaikki mahdollinen. Tosin ei tästä niin vaan päästä irti. itsensä viiltelemisessä ei ole hirveästi järkeä koska jälkikäteen kun kaikki on ohi siitä voi jäädä turhia arpia, mutta helppohan minun on nyt sanoa. kannattaa kuitenkin uskoa että huonon tilan jälkeen tulee parempi olotila. kaikki aina sanoo, että ei mua kukaan voi auttaa, niin kuin minäkin, mutta se ei kyllä ehkä pidä paikkansa. täytyy puhua oikeille ihmisille.

Joo toi kuulostaa tosi tutulta, mulla on ihan sama juttu että välillä kaikki näyttää hyvältä, mut sitten tulee taas romahdus. Se oiskin helppoo jos tää masennus alkais yhtäkkiä ja paranis sitte, mut se että se slkaa pikkuhiljaa ja kestää, pahenee ja jatkuu vuosia, siinä häviää kaikki hyvät asiat mielestä ja kaikki on pelkkää harmaata paskaa.Nyt oon ihan ookoo, ei ahdista kamalasti, mut ootan vain sitä et se alkaa taas. Tällasena hetkenä kun asiat näyttää paremmalta, vois melkein tutstua uusiin ihmisiin ja saada seuraa, mut on niin helvetin tyhjä olo ettei pysty kuitenkaa puhumaan kenellekään mitään. Saattaa olla että saan lykkäystä armeijasta, eli se asia on ainakin vähän paremmin, mut ei se tästä mihinkään muutu. Kaikki neuvoo et pitäis piristyä ja alkaa hankkimaan kavereita ja kaikkee, mut sillon kun ahdistaa kaikkein eniten niin ei edes kiinnosta alkaa mihinkään, tuntuu siltä et ei mun kannata hankkia kavereita tai mitään koska yhtä hyvin voin lähtee pois. Miks mun pitäis taistella niin vitusti et pääsen täältä ylös, kun voin vaan lopettaa pelin. Okei, se on ehkä luovuttamista, mut mitä sit? Ei ketään nytkään kiinnosta mun päätökset, niin sama kai se on... Ehkä sit jos ois joku vielä paskemmasa tilanteessa niin et voisin toimii auttajana sellaselle, siin ois sit jo tarkotus tälle kaikelle, mut ei muuten. Ihan sama, en osaa taas selittää mitä meinaan.

Markus kirjoitti:

Joo toi kuulostaa tosi tutulta, mulla on ihan sama juttu että välillä kaikki näyttää hyvältä, mut sitten tulee taas romahdus. Se oiskin helppoo jos tää masennus alkais yhtäkkiä ja paranis sitte, mut se että se slkaa pikkuhiljaa ja kestää, pahenee ja jatkuu vuosia, siinä häviää kaikki hyvät asiat mielestä ja kaikki on pelkkää harmaata paskaa.Nyt oon ihan ookoo, ei ahdista kamalasti, mut ootan vain sitä et se alkaa taas. Tällasena hetkenä kun asiat näyttää paremmalta, vois melkein tutstua uusiin ihmisiin ja saada seuraa, mut on niin helvetin tyhjä olo ettei pysty kuitenkaa puhumaan kenellekään mitään. Saattaa olla että saan lykkäystä armeijasta, eli se asia on ainakin vähän paremmin, mut ei se tästä mihinkään muutu. Kaikki neuvoo et pitäis piristyä ja alkaa hankkimaan kavereita ja kaikkee, mut sillon kun ahdistaa kaikkein eniten niin ei edes kiinnosta alkaa mihinkään, tuntuu siltä et ei mun kannata hankkia kavereita tai mitään koska yhtä hyvin voin lähtee pois. Miks mun pitäis taistella niin vitusti et pääsen täältä ylös, kun voin vaan lopettaa pelin. Okei, se on ehkä luovuttamista, mut mitä sit? Ei ketään nytkään kiinnosta mun päätökset, niin sama kai se on... Ehkä sit jos ois joku vielä paskemmasa tilanteessa niin et voisin toimii auttajana sellaselle, siin ois sit jo tarkotus tälle kaikelle, mut ei muuten. Ihan sama, en osaa taas selittää mitä meinaan.

Meinaan. Voiko tuon edes paremmin selittää?
Minä ainakin ymmärrän mitä ajat takaa.
Minulla on ihan sama asia. Paitsi , että nyt tuntuu siltä että jaksan olla masentumatta pitempään, mutta niin olen ajatellut aikaisemmin ja olen joutunut pettymään itseeni, masennukseen joka hiljaa iskee puukkonsa selkään ja painaa yhä syvemmälle.
Silloin kun olosi on parempi , kannattaa ehdottomasti viestittää siitä muille. Tartu ihmisiin ja tutustu heihin, kun sinua ei sinä hetkenä masenna. Sitten kun sua alkaa masentaa, eivät he voi jättää sua enää pulaan. Ja ihan oikeasti kannattaa yrittää jatkaa elämää, ei tämä vielä tässä ole! Olet vielä nuori ja kaikkea kokematta.
Itse en näe mitään tulevaisuutta, mutta no joo. Pitää elää nykyhetkeä ja suunnnata eteenpäin tietämättä minne.

Markus kirjoitti:

Joo toi kuulostaa tosi tutulta, mulla on ihan sama juttu että välillä kaikki näyttää hyvältä, mut sitten tulee taas romahdus. Se oiskin helppoo jos tää masennus alkais yhtäkkiä ja paranis sitte, mut se että se slkaa pikkuhiljaa ja kestää, pahenee ja jatkuu vuosia, siinä häviää kaikki hyvät asiat mielestä ja kaikki on pelkkää harmaata paskaa.Nyt oon ihan ookoo, ei ahdista kamalasti, mut ootan vain sitä et se alkaa taas. Tällasena hetkenä kun asiat näyttää paremmalta, vois melkein tutstua uusiin ihmisiin ja saada seuraa, mut on niin helvetin tyhjä olo ettei pysty kuitenkaa puhumaan kenellekään mitään. Saattaa olla että saan lykkäystä armeijasta, eli se asia on ainakin vähän paremmin, mut ei se tästä mihinkään muutu. Kaikki neuvoo et pitäis piristyä ja alkaa hankkimaan kavereita ja kaikkee, mut sillon kun ahdistaa kaikkein eniten niin ei edes kiinnosta alkaa mihinkään, tuntuu siltä et ei mun kannata hankkia kavereita tai mitään koska yhtä hyvin voin lähtee pois. Miks mun pitäis taistella niin vitusti et pääsen täältä ylös, kun voin vaan lopettaa pelin. Okei, se on ehkä luovuttamista, mut mitä sit? Ei ketään nytkään kiinnosta mun päätökset, niin sama kai se on... Ehkä sit jos ois joku vielä paskemmasa tilanteessa niin et voisin toimii auttajana sellaselle, siin ois sit jo tarkotus tälle kaikelle, mut ei muuten. Ihan sama, en osaa taas selittää mitä meinaan.

mun on pakko sanoa tästä vielä jotakin, koska se kiinnostaa minua. olen kestänyt tätä jo niin kauan. luulen että minun juttuni alkaa olla jo paremmalla puolella ja tällä hetkellä oloni on hyvä (tosin huonon tilan tuleminen vilahtelee mielessäni...tiedättehän tunteen...)Pahimmillaan tilani on ollut, että makaan lattialla, sydämeni hakkaa kiivaasti, keho tuntuu syyhyävän joka puolelta. siinä tilassa mikään muu ei tunnu järkevältä, kuin tuskan lopettaminen. mikä kuitenkin estää? Ainakin tieto siitä mitä se kaikki on, vaikkei järjenjuoksuni siinä tilassa toimikaan kovin hyvin. Aluksihan kaikki tuntui vaikealta, kun en saanut jutusta mitään otetta. Nyt osaan jo taistella vastaan jotenkin ja nostaa itseni ylös. Puhun nyt täällä taas tällaista, mutta jos olisin siinä tilassa, ei kiinnostaisi ehkä paljon täällä edes puhua. tämä voi olla taas niitä hyviä aikojani. Vähän pelottaa mitä oma mieleni minulle vielä keksiikään. Sillä onhan tilani käynyt aina vain tuskallisemmaksi, mutta ehkä joudun siihen nykyään harvemmin. Kaikki eivät pakosti ymmärrä tätä niin hyvin kuin minä ja asioita voi katsoa aina niin monista näkökulmista, ihmiset ajautuvat erilaisiin elämäntilanteisiin...plä..plää.. Itsekään en tajunnut tätä ennen enkä tajua sitä todellakaan vieläkään. Minusta täällä kuitenkin näyttää olevan aika järkeviä tyyppejä.Olisi kiva jos jotkut viitsisivät keskustella täällä tästä vielä enemmänkin. olen 19 vuotias.

ei taas......... kirjoitti:

mun on pakko sanoa tästä vielä jotakin, koska se kiinnostaa minua. olen kestänyt tätä jo niin kauan. luulen että minun juttuni alkaa olla jo paremmalla puolella ja tällä hetkellä oloni on hyvä (tosin huonon tilan tuleminen vilahtelee mielessäni...tiedättehän tunteen...)Pahimmillaan tilani on ollut, että makaan lattialla, sydämeni hakkaa kiivaasti, keho tuntuu syyhyävän joka puolelta. siinä tilassa mikään muu ei tunnu järkevältä, kuin tuskan lopettaminen. mikä kuitenkin estää? Ainakin tieto siitä mitä se kaikki on, vaikkei järjenjuoksuni siinä tilassa toimikaan kovin hyvin. Aluksihan kaikki tuntui vaikealta, kun en saanut jutusta mitään otetta. Nyt osaan jo taistella vastaan jotenkin ja nostaa itseni ylös. Puhun nyt täällä taas tällaista, mutta jos olisin siinä tilassa, ei kiinnostaisi ehkä paljon täällä edes puhua. tämä voi olla taas niitä hyviä aikojani. Vähän pelottaa mitä oma mieleni minulle vielä keksiikään. Sillä onhan tilani käynyt aina vain tuskallisemmaksi, mutta ehkä joudun siihen nykyään harvemmin. Kaikki eivät pakosti ymmärrä tätä niin hyvin kuin minä ja asioita voi katsoa aina niin monista näkökulmista, ihmiset ajautuvat erilaisiin elämäntilanteisiin...plä..plää.. Itsekään en tajunnut tätä ennen enkä tajua sitä todellakaan vieläkään. Minusta täällä kuitenkin näyttää olevan aika järkeviä tyyppejä.Olisi kiva jos jotkut viitsisivät keskustella täällä tästä vielä enemmänkin. olen 19 vuotias.

Olisi mukavaa jos kaikki mukavat tyypit kerääntyis yhteen kasaan , tapais jossain miitissä ja puhuisi näistä asioista mitä me kaikki ehkä jossain elämän tilanteessa joudutaan kokemaan..

ardbell kirjoitti:

Olisi mukavaa jos kaikki mukavat tyypit kerääntyis yhteen kasaan , tapais jossain miitissä ja puhuisi näistä asioista mitä me kaikki ehkä jossain elämän tilanteessa joudutaan kokemaan..

Otan kyllä kantaa, kuulostaa hyvältä!

Markus kirjoitti:

Otan kyllä kantaa, kuulostaa hyvältä!

Vois kyllä ihan tosissaan tavata , tsiigata tääl suomi24:n keskusteluista järkeviä tyyppejä ja samankaltaisia myös. Sitten vaa järjestää miitti , kunhan sais vähän varmistusta ettei tääl oo mitään pedofiilejä ynm..

ei taas......... kirjoitti:

mun on pakko sanoa tästä vielä jotakin, koska se kiinnostaa minua. olen kestänyt tätä jo niin kauan. luulen että minun juttuni alkaa olla jo paremmalla puolella ja tällä hetkellä oloni on hyvä (tosin huonon tilan tuleminen vilahtelee mielessäni...tiedättehän tunteen...)Pahimmillaan tilani on ollut, että makaan lattialla, sydämeni hakkaa kiivaasti, keho tuntuu syyhyävän joka puolelta. siinä tilassa mikään muu ei tunnu järkevältä, kuin tuskan lopettaminen. mikä kuitenkin estää? Ainakin tieto siitä mitä se kaikki on, vaikkei järjenjuoksuni siinä tilassa toimikaan kovin hyvin. Aluksihan kaikki tuntui vaikealta, kun en saanut jutusta mitään otetta. Nyt osaan jo taistella vastaan jotenkin ja nostaa itseni ylös. Puhun nyt täällä taas tällaista, mutta jos olisin siinä tilassa, ei kiinnostaisi ehkä paljon täällä edes puhua. tämä voi olla taas niitä hyviä aikojani. Vähän pelottaa mitä oma mieleni minulle vielä keksiikään. Sillä onhan tilani käynyt aina vain tuskallisemmaksi, mutta ehkä joudun siihen nykyään harvemmin. Kaikki eivät pakosti ymmärrä tätä niin hyvin kuin minä ja asioita voi katsoa aina niin monista näkökulmista, ihmiset ajautuvat erilaisiin elämäntilanteisiin...plä..plää.. Itsekään en tajunnut tätä ennen enkä tajua sitä todellakaan vieläkään. Minusta täällä kuitenkin näyttää olevan aika järkeviä tyyppejä.Olisi kiva jos jotkut viitsisivät keskustella täällä tästä vielä enemmänkin. olen 19 vuotias.

Puhuminen auttaa - kyllä, samaa mieltä, mutta mullakin kun on tätä huonoa kautta ollut aika pitkään, niin on huomannut, että ei tee mieli. Tässä oli joillakin ongelmana, että ei ole ketään kelle puhua - no, mutta jos on niitä, joille tietää, että voisi avautua, ja että ne ehkä haluais auttaa - itse asiassa melko varmasti halusivatkin.

Ongelmana on se, että sillon kun tuntuu niin hyvältä, että jaksaa olla niiden kavereiden kanssa, niin ei halua pilata sitä hyvää oloa alkamalla jauhaa siitä, miten pahalta itsestä tuntuu - se olisi ikään kuin koko tilanteen pettämistä, koska niitä hyviä hetkiä on muutenkin niin harvassa.

Huonoina aikoinahan ei edes jaksa ihmisten kanssa olla - vaikka ei toisaalta halua olla yksinkään - sehän on semmoinen paniikinomainen tila, tai ainakin mulle tuli hirvittävän paljon semmoista tyhjää energiaa, joka vaan nosti sykettä, mutta jolla ei saanut aikaiseksi mitään.

Näin jälkeenpäin, ihan vähän arpisempana kuin ennen, voi tietysti katsoa taaksepäin ja ajatella, että olisi ollut silti parempi puhua silloin aikanaan, niin ei olisi mennyt näin pitkälle - ongelmana on vaan, että muistaa sen vielä, miltä silloin tuntu. Ehkä se puhuminen olis tosiaan ollut mahdotonta.

Se mikä tässä nyt vielä tuli mieleen - mäkin kirjoitin, mutta vaan ittelleni. Tämmöinen foorumi on todella hyvä tähän - saa niitä tuntojaan auki, ja jotkut muut yrittää auttaa. Ja vaikka miten tuntuis, ettei kukaan välitä, niin samassa kusessa tässä kaikki ollaan, että ei vielä kannata luovuttaa. Ei meilläkään täällä - kasvottomina kun ollaan - niin mitään erityisiä voimia ole, muuta yritetään kuitenkin. Niinkun mun terapeutti (semmosen mulle määräsivät) sanoo, niin elämän puolella jos pysyis - niin jos siihen pyrittäis tälleen porukalla...

Markus kirjoitti:

Joo toi kuulostaa tosi tutulta, mulla on ihan sama juttu että välillä kaikki näyttää hyvältä, mut sitten tulee taas romahdus. Se oiskin helppoo jos tää masennus alkais yhtäkkiä ja paranis sitte, mut se että se slkaa pikkuhiljaa ja kestää, pahenee ja jatkuu vuosia, siinä häviää kaikki hyvät asiat mielestä ja kaikki on pelkkää harmaata paskaa.Nyt oon ihan ookoo, ei ahdista kamalasti, mut ootan vain sitä et se alkaa taas. Tällasena hetkenä kun asiat näyttää paremmalta, vois melkein tutstua uusiin ihmisiin ja saada seuraa, mut on niin helvetin tyhjä olo ettei pysty kuitenkaa puhumaan kenellekään mitään. Saattaa olla että saan lykkäystä armeijasta, eli se asia on ainakin vähän paremmin, mut ei se tästä mihinkään muutu. Kaikki neuvoo et pitäis piristyä ja alkaa hankkimaan kavereita ja kaikkee, mut sillon kun ahdistaa kaikkein eniten niin ei edes kiinnosta alkaa mihinkään, tuntuu siltä et ei mun kannata hankkia kavereita tai mitään koska yhtä hyvin voin lähtee pois. Miks mun pitäis taistella niin vitusti et pääsen täältä ylös, kun voin vaan lopettaa pelin. Okei, se on ehkä luovuttamista, mut mitä sit? Ei ketään nytkään kiinnosta mun päätökset, niin sama kai se on... Ehkä sit jos ois joku vielä paskemmasa tilanteessa niin et voisin toimii auttajana sellaselle, siin ois sit jo tarkotus tälle kaikelle, mut ei muuten. Ihan sama, en osaa taas selittää mitä meinaan.

Jotain vielä omista kokemuksistani. Kun mun juttuni alkoi, vetäydyin hiljalleen kaikista kontakteista kavereihin. Aluksi saarnasin hirveästi kaikkea negatiivista. en kuitenkaan jaksa tehdä enää niin, koska olen valittanut tätä jo niin kauan. oletin, että selviän tästä yksin, enkä tarvitse mitään terapioita, koska eivät psykologit mitään ihmeitä mulle pysty tekemään tai sanomaan, mitä en olisi jo kuullut. Muutenkin en halua puhua kaikista mieleni noloista asioista ja ongelmista muille. Ajattelin, että ei tämä mun juttu niin paha ole. Joillekin omaa oloaan kantsii kuitenkin purkaa. Mieli muuttuu ihmeellisesti. Uskokaa siihen(en usko siihen itsekään). Jos joku haluaa sanoa mulle jotain mun sähköpostiin, niin se olisi ihan hyvä juttu. Olisi outoa jos juttuni yhtäkkiä muka vain häviäisi, jos sitä on jatkunut näinkin pitkään. Nykyisestä tilastani ei ole kuin suunta alaspäin......

Vilppu kirjoitti:

Puhuminen auttaa - kyllä, samaa mieltä, mutta mullakin kun on tätä huonoa kautta ollut aika pitkään, niin on huomannut, että ei tee mieli. Tässä oli joillakin ongelmana, että ei ole ketään kelle puhua - no, mutta jos on niitä, joille tietää, että voisi avautua, ja että ne ehkä haluais auttaa - itse asiassa melko varmasti halusivatkin.

Ongelmana on se, että sillon kun tuntuu niin hyvältä, että jaksaa olla niiden kavereiden kanssa, niin ei halua pilata sitä hyvää oloa alkamalla jauhaa siitä, miten pahalta itsestä tuntuu - se olisi ikään kuin koko tilanteen pettämistä, koska niitä hyviä hetkiä on muutenkin niin harvassa.

Huonoina aikoinahan ei edes jaksa ihmisten kanssa olla - vaikka ei toisaalta halua olla yksinkään - sehän on semmoinen paniikinomainen tila, tai ainakin mulle tuli hirvittävän paljon semmoista tyhjää energiaa, joka vaan nosti sykettä, mutta jolla ei saanut aikaiseksi mitään.

Näin jälkeenpäin, ihan vähän arpisempana kuin ennen, voi tietysti katsoa taaksepäin ja ajatella, että olisi ollut silti parempi puhua silloin aikanaan, niin ei olisi mennyt näin pitkälle - ongelmana on vaan, että muistaa sen vielä, miltä silloin tuntu. Ehkä se puhuminen olis tosiaan ollut mahdotonta.

Se mikä tässä nyt vielä tuli mieleen - mäkin kirjoitin, mutta vaan ittelleni. Tämmöinen foorumi on todella hyvä tähän - saa niitä tuntojaan auki, ja jotkut muut yrittää auttaa. Ja vaikka miten tuntuis, ettei kukaan välitä, niin samassa kusessa tässä kaikki ollaan, että ei vielä kannata luovuttaa. Ei meilläkään täällä - kasvottomina kun ollaan - niin mitään erityisiä voimia ole, muuta yritetään kuitenkin. Niinkun mun terapeutti (semmosen mulle määräsivät) sanoo, niin elämän puolella jos pysyis - niin jos siihen pyrittäis tälleen porukalla...

Sanoit aika osuvasti tässä :
Ongelmana on se, että sillon kun tuntuu niin hyvältä, että jaksaa olla niiden kavereiden kanssa, niin ei halua pilata sitä hyvää oloa alkamalla jauhaa siitä, miten pahalta itsestä tuntuu - se olisi ikään kuin koko tilanteen pettämistä, koska niitä hyviä hetkiä on muutenkin niin harvassa.

Minusta tuntuu usein samalta. Mutta oletko miettinyt ovatko he sinun oikeita ystäviä? Kuuntelevatko he sinua varmasti? Pystyvätkö he ymmärtämään sinua?
Olen tässä huomannut, että ystävät ja kaverit joille olen halunnut kertoa mikä mieltäni painaa eivät voi ymmärtää minua. Heillä menee niin hyvin. Mieti ihan tosissasi KUKA olisi paras mahdollinen ihminen, jolle voisit kertoa näistä asioista! Koskaan ei ole liian myöhäistä ! Nyt kun sinulle on kertynyt niin paljon tuskaa, voit kertoa mistä kaikki alkoi ja kuinka pitkään olet ollut masentuneena.
Harkitse sitä Oikeaa Ihmistä, kenelle voit oikeasti ja luottamuksellisesti kertoa näin tärkeistä asioista.

ei taas......... kirjoitti:

Jotain vielä omista kokemuksistani. Kun mun juttuni alkoi, vetäydyin hiljalleen kaikista kontakteista kavereihin. Aluksi saarnasin hirveästi kaikkea negatiivista. en kuitenkaan jaksa tehdä enää niin, koska olen valittanut tätä jo niin kauan. oletin, että selviän tästä yksin, enkä tarvitse mitään terapioita, koska eivät psykologit mitään ihmeitä mulle pysty tekemään tai sanomaan, mitä en olisi jo kuullut. Muutenkin en halua puhua kaikista mieleni noloista asioista ja ongelmista muille. Ajattelin, että ei tämä mun juttu niin paha ole. Joillekin omaa oloaan kantsii kuitenkin purkaa. Mieli muuttuu ihmeellisesti. Uskokaa siihen(en usko siihen itsekään). Jos joku haluaa sanoa mulle jotain mun sähköpostiin, niin se olisi ihan hyvä juttu. Olisi outoa jos juttuni yhtäkkiä muka vain häviäisi, jos sitä on jatkunut näinkin pitkään. Nykyisestä tilastani ei ole kuin suunta alaspäin......

Niinhän se joidenkin kohdalla alkaa.
Kavereihin menee yhteydet pikku hiljaa poikki. Minulla oli ennen tapana huutaa kavereille, jotta saisin olla yksin. Mutta se kuului valitettavasti murros-ikään.
Mutta onhan murros-ikäkin tärkeä. Nimittäin jos murros-iässä alkaa masennus, tai sellainen kunnon vitutus (en osaa valita oikeaa sanaa) niin eihän se lopu heti murros-iän loputtua!
Minä olen ollut pitkään masentunut. On niitä hyviäkin kausia tullut, mutta nekin loppuu aikanaan.. Eivätkä ne edes kestä pitkään.
Kuule. Minustakin tuntui aluksi että ''Eihän tämä nyt mitään'', mutta arvaappa kuinka masentunut olen nykyaikoina. Ole varovainen näiden asioiden kanssa, ja tutustu itseesi - omaan persoonaasi. On vielä niin paljon kaikkea mitä et varmastikaan ole havainnut. Psykologeilla ja terapeuteilla on niin paljon viisaita ja hyödyllisiä asioita kerrottavina, ettet voi edes käsittää sitä. Kuuntele mitä maailma yrittää sanoa. Kuuletko viestejä joita sinulle lähettää useampi ihminen päivässä? Kuuletko koulussa kun joku huutaa apua , käyttämättä ääntään?
Olen varmaan sekoamassa.. Mutta itse ainakin kuulen viestejä ja havaitsen niitä.
Ette varmaan ymmärrä millaisista viesteistä puhun , mutta taidankin jättää tämän puuhan tähän.. Menee kai liian henkilökohtaiseksi..

ardbell kirjoitti:

Sanoit aika osuvasti tässä :
Ongelmana on se, että sillon kun tuntuu niin hyvältä, että jaksaa olla niiden kavereiden kanssa, niin ei halua pilata sitä hyvää oloa alkamalla jauhaa siitä, miten pahalta itsestä tuntuu - se olisi ikään kuin koko tilanteen pettämistä, koska niitä hyviä hetkiä on muutenkin niin harvassa.

Minusta tuntuu usein samalta. Mutta oletko miettinyt ovatko he sinun oikeita ystäviä? Kuuntelevatko he sinua varmasti? Pystyvätkö he ymmärtämään sinua?
Olen tässä huomannut, että ystävät ja kaverit joille olen halunnut kertoa mikä mieltäni painaa eivät voi ymmärtää minua. Heillä menee niin hyvin. Mieti ihan tosissasi KUKA olisi paras mahdollinen ihminen, jolle voisit kertoa näistä asioista! Koskaan ei ole liian myöhäistä ! Nyt kun sinulle on kertynyt niin paljon tuskaa, voit kertoa mistä kaikki alkoi ja kuinka pitkään olet ollut masentuneena.
Harkitse sitä Oikeaa Ihmistä, kenelle voit oikeasti ja luottamuksellisesti kertoa näin tärkeistä asioista.

Kun tuli sitten yritetty ihan tosissaan, niin jouduin vähän muuttamaan elämäni suuntaa - siitä on vielä sen verran vähän aikaa, että asiat eivät juurikaan ole paremmiksi muuttuneet, mutta kun pakotetaan yrittämään...

Eli miten tämä liittyy mihinkään, niin kerroin muutamille jälkeenpäin - jotkut ottivat sen kuten ehkä arvelinkin - ei ole paljon yhteyttä pidelty sen jälkeen - viesteihin ei vastata, ja moikkaaminenkin tuntuu olevan vaikeata.

Se mikä nyt tuntuu hyvältä, on se, että suurin osa niistä, joihin uskalsin luottaa (4 tai 5) ovat olleet tukena vaikka mun oma elämä tuntuu paskalta eikä jaksa kiinnittää niihin niin paljon huomiota kuin ehkä ansaitsisivat. Epäilen, että jos olisin kertonut aiemmin, olisin saanut vastaavanlaisen reaktion. Kai nämä vaikeudet sitten jotenkin erottaa jyvät akanoista ystävyyssuhteissakin.

Epäilit, että voiko ihminen, jolla menee hyvin, ymmärtää tällaisen "meidänlaisen" sielunelämää. En usko että voi. Silti voi yrittää ja olla tukena sen minkä pystyy - tuntuu, että vaikka katsoo kaikkea vieläkin harmaan lasin läpi, niin silti ne valonpilkahdukset näkyy, vaikka heikostikin.

Ihmiset on olemassa toisiaan varten. Okei, en minä itsekään sitä huonoina päivinä jaksa uskoa, mutta silloin niistä on silti eniten apua, kun ei tarvitse istua itsekseen oman päänsä sisällä. Tämä tietysti, jos voi puhua - muuten kirjoittaminen auttaa, varsinkin kun joku vastaa. Puhuminen pelottaa vieläkin. Jotakin on vaan pakko yrittää, ettei koskisi niin paljon.

En tiedä, osasinko sanoa, mitä halusin - ehkä se on se, että ihmisiin voi kokemukseni mukaan luottaa paljon enemmän kuin arvaakaan - tai ehkä olen vain ollut todellisuudessa yllättävän onnekas, vaikka ei ole siltä tuntunutkaan. Mene ja tiedä.

Vilppu kirjoitti:

Kun tuli sitten yritetty ihan tosissaan, niin jouduin vähän muuttamaan elämäni suuntaa - siitä on vielä sen verran vähän aikaa, että asiat eivät juurikaan ole paremmiksi muuttuneet, mutta kun pakotetaan yrittämään...

Eli miten tämä liittyy mihinkään, niin kerroin muutamille jälkeenpäin - jotkut ottivat sen kuten ehkä arvelinkin - ei ole paljon yhteyttä pidelty sen jälkeen - viesteihin ei vastata, ja moikkaaminenkin tuntuu olevan vaikeata.

Se mikä nyt tuntuu hyvältä, on se, että suurin osa niistä, joihin uskalsin luottaa (4 tai 5) ovat olleet tukena vaikka mun oma elämä tuntuu paskalta eikä jaksa kiinnittää niihin niin paljon huomiota kuin ehkä ansaitsisivat. Epäilen, että jos olisin kertonut aiemmin, olisin saanut vastaavanlaisen reaktion. Kai nämä vaikeudet sitten jotenkin erottaa jyvät akanoista ystävyyssuhteissakin.

Epäilit, että voiko ihminen, jolla menee hyvin, ymmärtää tällaisen "meidänlaisen" sielunelämää. En usko että voi. Silti voi yrittää ja olla tukena sen minkä pystyy - tuntuu, että vaikka katsoo kaikkea vieläkin harmaan lasin läpi, niin silti ne valonpilkahdukset näkyy, vaikka heikostikin.

Ihmiset on olemassa toisiaan varten. Okei, en minä itsekään sitä huonoina päivinä jaksa uskoa, mutta silloin niistä on silti eniten apua, kun ei tarvitse istua itsekseen oman päänsä sisällä. Tämä tietysti, jos voi puhua - muuten kirjoittaminen auttaa, varsinkin kun joku vastaa. Puhuminen pelottaa vieläkin. Jotakin on vaan pakko yrittää, ettei koskisi niin paljon.

En tiedä, osasinko sanoa, mitä halusin - ehkä se on se, että ihmisiin voi kokemukseni mukaan luottaa paljon enemmän kuin arvaakaan - tai ehkä olen vain ollut todellisuudessa yllättävän onnekas, vaikka ei ole siltä tuntunutkaan. Mene ja tiedä.

Kuka sinua yrittää pakottaa? Minusta pitää nousta kohti pintaa ilman kenenkään painostusta. Vai käsitinkö väärin?
Mutta kuten jossain viestissä puhuin, niin se yksi ja oikea ystävä joka oikeasti kuuntelee on tarpeen!
Ala-asteella meillä oli paljon kavereita/ystäviä ympärillämme (ei suinkaan kaikilla), mutta suuremmalla osalla nuorista, oletteko huomanneet kuinka kaveripiiri pienenee pikku hiljaa?
Aikuisina saatamme omistaa vain muutaman , *ystävän*. Tuo ystävä - sana on arvokas, sen takia nuo tähdet.
Kannattaa nyt ehdottomasti selvittää ketkä ihmiset ovat teille tärkeitä, tai kuka on sinulle tärkeä. Nimittäin myöhemmin tulette katumaan, jos ette ala toimimaan asian suhteen jo nyt.
Itseäni ainakin lohduttaa hiukan se ajatus, että minulla on ystävä joka ymmärtää minua. Kokee jonkin verran samaa. Se on jo jotain..Jotain niin arvokasta..

ardbell kirjoitti:

Kuka sinua yrittää pakottaa? Minusta pitää nousta kohti pintaa ilman kenenkään painostusta. Vai käsitinkö väärin?
Mutta kuten jossain viestissä puhuin, niin se yksi ja oikea ystävä joka oikeasti kuuntelee on tarpeen!
Ala-asteella meillä oli paljon kavereita/ystäviä ympärillämme (ei suinkaan kaikilla), mutta suuremmalla osalla nuorista, oletteko huomanneet kuinka kaveripiiri pienenee pikku hiljaa?
Aikuisina saatamme omistaa vain muutaman , *ystävän*. Tuo ystävä - sana on arvokas, sen takia nuo tähdet.
Kannattaa nyt ehdottomasti selvittää ketkä ihmiset ovat teille tärkeitä, tai kuka on sinulle tärkeä. Nimittäin myöhemmin tulette katumaan, jos ette ala toimimaan asian suhteen jo nyt.
Itseäni ainakin lohduttaa hiukan se ajatus, että minulla on ystävä joka ymmärtää minua. Kokee jonkin verran samaa. Se on jo jotain..Jotain niin arvokasta..

Ystävät ja kaverit... nuo on jotenkin kaksi sellasta sanaa, jotka pitäis aina muistaa erottaa toisistaan, mutta kun suomalainen mies ei itke eikä muutenkaan juuri näytä tunteitaan, niin kaikki on aina kavereita... Kyllä, ystävät on parasta, mitä olen tästä elämästä tällä hetkellä löytänyt, vaikka joskus niitäkin olisi halunnut vaan juosta karkuun.

Ja kun piiri pienenee aikuisuuteen mennessä, niin musta tuntuu, että monille ei vaan yksinkertaisesti jää yhtään ketään, jolle puhua. Kun meidän kulttuurikaan ei juuri kannusta puhumiseen - meillä on niin perkeleen suorituskeskeinen yhteiskunta, että omille asioille ei saa jättää aikaa. Meidät "kumalliset" yritetään lakaista maton alle lyhytterapialla, tai syöttämällä lääkkeitä.

Ystäville pitäisi myös muistaa sanoa se, miten niistä ajattelee. Sitä arvostustaan ei niin kovin usein tule vaan välitettyä, kun olettaa, että ne tietää kertomattakin. Eikä kukaan voi tietää semmoisia - ei ihmiset osaa lukea toistensa ajatuksi. Siksi mekin tämmöiseen tilaan päädytään - nekään jotka haluaisivat auttaa, eivät tajua, että apua tarvitaa.

Ja siitä pakottamisesta - sen jälkeen kun yritin avata rannettani, niin mulle annettiin aika terapiaan ja sanottiin, että tämä on nyt sitten viikottaista - eihän se ihan pakottamista ole, mutta auttaa yritetään kuitenkin, vaikka ei itse siellä jaksaisikaan käydä asioistaan avautumassa - kun en muutenkaan ihan hirveän puhelista sorttia ole.

Olen tottunut selvittämään ongelmani itse, siksi yritin selvittää ongelmani tappamalla itseni, etten vahingossakaan ole taakaksi kellekään muulle. En halua olla taakka vieläkään, mutta jotenkin sen ystävyyden arvon tajuaa paremmin, kun on jo kerran mielessään sanonut kaikille hyvästit.

Se on arvokasta.

Vilppu kirjoitti:

Ystävät ja kaverit... nuo on jotenkin kaksi sellasta sanaa, jotka pitäis aina muistaa erottaa toisistaan, mutta kun suomalainen mies ei itke eikä muutenkaan juuri näytä tunteitaan, niin kaikki on aina kavereita... Kyllä, ystävät on parasta, mitä olen tästä elämästä tällä hetkellä löytänyt, vaikka joskus niitäkin olisi halunnut vaan juosta karkuun.

Ja kun piiri pienenee aikuisuuteen mennessä, niin musta tuntuu, että monille ei vaan yksinkertaisesti jää yhtään ketään, jolle puhua. Kun meidän kulttuurikaan ei juuri kannusta puhumiseen - meillä on niin perkeleen suorituskeskeinen yhteiskunta, että omille asioille ei saa jättää aikaa. Meidät "kumalliset" yritetään lakaista maton alle lyhytterapialla, tai syöttämällä lääkkeitä.

Ystäville pitäisi myös muistaa sanoa se, miten niistä ajattelee. Sitä arvostustaan ei niin kovin usein tule vaan välitettyä, kun olettaa, että ne tietää kertomattakin. Eikä kukaan voi tietää semmoisia - ei ihmiset osaa lukea toistensa ajatuksi. Siksi mekin tämmöiseen tilaan päädytään - nekään jotka haluaisivat auttaa, eivät tajua, että apua tarvitaa.

Ja siitä pakottamisesta - sen jälkeen kun yritin avata rannettani, niin mulle annettiin aika terapiaan ja sanottiin, että tämä on nyt sitten viikottaista - eihän se ihan pakottamista ole, mutta auttaa yritetään kuitenkin, vaikka ei itse siellä jaksaisikaan käydä asioistaan avautumassa - kun en muutenkaan ihan hirveän puhelista sorttia ole.

Olen tottunut selvittämään ongelmani itse, siksi yritin selvittää ongelmani tappamalla itseni, etten vahingossakaan ole taakaksi kellekään muulle. En halua olla taakka vieläkään, mutta jotenkin sen ystävyyden arvon tajuaa paremmin, kun on jo kerran mielessään sanonut kaikille hyvästit.

Se on arvokasta.

Niinpä. Ystävät ja kaverit - molemmat tarkoittavat ihan eri asioita.
Kaverit vaan ovat, joskus vaihtavat pari sanaa kanssasi ja ovat taas omissa oloissaan.
Ystävät ovat aina tukena. Eivät jätä pulaan koskaan.
Noo voihan suomalainen mies pitää yhtä tärkeätä ystävää, ja näyttää tunteitaan hänelle. Se on sallittua. Pakko olla aina joku joka ymmärtää. Ei me selvitä ilman tukihenkilöä. Olemme kaikki toisilemme tukihenkilöitä, päivä jolloin meillä on meneillään iloin kausi, on sellainen päivä milloin me voimme auttaa ja piristää toista kun toisella menee sinä hetkenä huonosti. Päivä jolloin meillä menee huonosti, on sellainen päivä jolloin saamme vastapalveluksen. Avautukaa toisillenne, suomalaiset miehet myös :P
Hei nyt ei kannata ottaa mukaan tätä yhteiskuntaa, terapiaa ynm. Hehän ovat ulkopuolisia!! He eivät tunne sinua. Kuinka pystyt ajatella että he yrittävät lakaista sinut kuin lika maton alle piiloon? He eivät ole sinulle sitä velkaa. Me kaikki joudumme selviytymään omin nokin, ja siihen hätään meillä on toisemme! Siis ystävät ja läheiset on osa meitä. Älkää ajatelko ulkopuolisia koskaan, he eivät voi auttaa sinua. Eivät voi.
Apua kyllä tarvitaan, mutta miksi sellainen ulkopuolinen ihminen joka ei ole koskaan potenut masennusta auttaisi sinua? Oletko tullut koskaan ajatelleeksi tuota? Pidä kiinni lähimmäisistäsi ja ystävästäsi/ystävistäsi. Ja jos ei ystäviä ole, niin tulee olemaan!
Äläkä hyvä ihminen harkitse itsemurhaa.
On paljon asioita kokematta! Vaikka et näe hyvää tulevaisuutta, älä luovuta.
Elä tätä päivää. Älä ajattele mennyttä, äläkä tulevaisuutta. Paranna juuri tätä hetkeä mikä on juuri meneillään.

ardbell kirjoitti:

Olisi mukavaa jos kaikki mukavat tyypit kerääntyis yhteen kasaan , tapais jossain miitissä ja puhuisi näistä asioista mitä me kaikki ehkä jossain elämän tilanteessa joudutaan kokemaan..

tuo oli todella hyvä idea...

Alan kohta itkemään.. Ei noin monta masentunutta ihmistä saa olla :( .
Olkaamme toistemme tukena..

Täysillä eteenpäin! Perkeleen vahva asenne käyttöön!

Mun mieliala kohosi entisestään......kun näin paljon löytyi tyyppejä, jotka kärsii samaa. Älkää kuitenkaan liikaa innostuko ei se teidän juttunne pariin viestiin voinut loppua...kun tuntuu siltä, mulle voikirjoittaa ihan mitä vaan tähän asiaan liittyvää([email protected]). Olisi kiva saada tästä tietoa, koska oma juttuni ei ole ohi...kun vain muistelee eilistä....

ei taas......... kirjoitti:

Mun mieliala kohosi entisestään......kun näin paljon löytyi tyyppejä, jotka kärsii samaa. Älkää kuitenkaan liikaa innostuko ei se teidän juttunne pariin viestiin voinut loppua...kun tuntuu siltä, mulle voikirjoittaa ihan mitä vaan tähän asiaan liittyvää([email protected]). Olisi kiva saada tästä tietoa, koska oma juttuni ei ole ohi...kun vain muistelee eilistä....

Eihän se tietenkään lopu parilla viestillä, tiedän että ainakin itse olen pinnalla taas korkeintaan pari päivää, sit se taas alkaa. Nyt tuntuu taas siltä että kaikki on ohi, elämä hymyilee ja jaksaa taas keskittyä asioihin, mutta ennenkin on tuntunut samalta ja sitten se on taas alkanut. Nyt yritän koko ajan tolkuttaa itelleni kaikkea positiivista, erilaisii juttuja joilla sen tunteen sais pysymään poissa, mut sit kun tää hyvä tuuli taas heikkenee, ne asiat alkaa tuntumaan etäisemmiltä. Ja jos joku positiivinen lause tai ajatus sai vähäks aikaa ajatukset selviämään, se alkaa kuulostamaan ärsyttävältä ja siinä vaiheessa se on menoa. Nyt mua ottaa päähän tää, et kun pystyn nyt ajattelemaan selkeemmin ja se paine on poissa, silti jauhan kaikille tällasta masentunutta juttua, vaikka voisin käyttää tän hyvän hetken johonkin mukavaan ja hauskaan. Mut ei sitä enää jaksa, kun tietää et se hauskuus on lyhyttä ja sen takana piilee se vanha tuttu hirviö, joka vaan odottaa tilaisuuttaan. Mut nyt lopetan tän, toivottavasti en nyt masentanut ketään tällä jupinalla! Koittakaa jaksaa!!=) Ja jos on muitakin joilla on tällasta, heittäkää vaan ihmeessä omat kokemuksenne tänne! Vaikka meistä kukaan ei osais sanoo mitään rohkasevaa, niin ainakin voi liittyä joukkoon jossa kukaan ei pidä omituisena!

Markus kirjoitti:

Eihän se tietenkään lopu parilla viestillä, tiedän että ainakin itse olen pinnalla taas korkeintaan pari päivää, sit se taas alkaa. Nyt tuntuu taas siltä että kaikki on ohi, elämä hymyilee ja jaksaa taas keskittyä asioihin, mutta ennenkin on tuntunut samalta ja sitten se on taas alkanut. Nyt yritän koko ajan tolkuttaa itelleni kaikkea positiivista, erilaisii juttuja joilla sen tunteen sais pysymään poissa, mut sit kun tää hyvä tuuli taas heikkenee, ne asiat alkaa tuntumaan etäisemmiltä. Ja jos joku positiivinen lause tai ajatus sai vähäks aikaa ajatukset selviämään, se alkaa kuulostamaan ärsyttävältä ja siinä vaiheessa se on menoa. Nyt mua ottaa päähän tää, et kun pystyn nyt ajattelemaan selkeemmin ja se paine on poissa, silti jauhan kaikille tällasta masentunutta juttua, vaikka voisin käyttää tän hyvän hetken johonkin mukavaan ja hauskaan. Mut ei sitä enää jaksa, kun tietää et se hauskuus on lyhyttä ja sen takana piilee se vanha tuttu hirviö, joka vaan odottaa tilaisuuttaan. Mut nyt lopetan tän, toivottavasti en nyt masentanut ketään tällä jupinalla! Koittakaa jaksaa!!=) Ja jos on muitakin joilla on tällasta, heittäkää vaan ihmeessä omat kokemuksenne tänne! Vaikka meistä kukaan ei osais sanoo mitään rohkasevaa, niin ainakin voi liittyä joukkoon jossa kukaan ei pidä omituisena!

Kuule. Minun pitäisi suositella sinulle nyt jotain.
Nimittäin jos asut luonnonläheisessä paikassa , niin kannattaa ehdottomasti kiipeillä vaikka kallioilla. En tiedä onko kaikilla paikkakunnilla kalliot, mutta täällä päin on ja toivon mukaan kaikkialta löytyy!
Iltaisin menen usein kiipeilemään kalliolle,katselen sieltä taivasta ja mietin kuinka kaunis paikka tämä maailma on iltaisin.. Päivisin ei tee mieli nähdä mitään paikkoja, mutta kokeilkaa mennä illalla jonnekin. Vaikka puun alla olevaan penkkiin istumaan, kosketelkaa lehtiä. Tutkikaa sieniä - mitä niiden sisältä löytyy.
Elikäs a) Tutustukaa luontoon
b) Kun raikas ja hyvä tuuli puhaltaa, tarttukaa hetkeen ja löytäkää itsellenne ystävä! Älkää luovuttako. Etsikää vaikka jokaisena hyvänä kautena ystäviä, joille puhua.
c) Jos joillain murros-ikäisillä on ongelmia vanhempien kanssa, niin muistakaa että me kaikki ihmiset olemme erilaisia! Nuori saattaa olla satanisti ja vanhemmat uskovaisia. Siinä on vasta eroa. (Jos jotain tyyppiä kiinnostaa, voin selittää lisää asiasta)
d) Opiskelkaa hyvät ihmiset! Nostakaa arvosananne huippuun! Ja muistakaa nukkua hyvin ennen kaikkea, alhainen nukkumismäärä tuottaa myös masennusta. Tutkitetusti. Syökää hyvin, huolehtikaa hampaistanne.
e) Koittakaa jaksaa. Olette kaikki tärkeitä persoonia, ja meistä riippuu tulevaisuus.

Onnea!

ardbell kirjoitti:

Kuule. Minun pitäisi suositella sinulle nyt jotain.
Nimittäin jos asut luonnonläheisessä paikassa , niin kannattaa ehdottomasti kiipeillä vaikka kallioilla. En tiedä onko kaikilla paikkakunnilla kalliot, mutta täällä päin on ja toivon mukaan kaikkialta löytyy!
Iltaisin menen usein kiipeilemään kalliolle,katselen sieltä taivasta ja mietin kuinka kaunis paikka tämä maailma on iltaisin.. Päivisin ei tee mieli nähdä mitään paikkoja, mutta kokeilkaa mennä illalla jonnekin. Vaikka puun alla olevaan penkkiin istumaan, kosketelkaa lehtiä. Tutkikaa sieniä - mitä niiden sisältä löytyy.
Elikäs a) Tutustukaa luontoon
b) Kun raikas ja hyvä tuuli puhaltaa, tarttukaa hetkeen ja löytäkää itsellenne ystävä! Älkää luovuttako. Etsikää vaikka jokaisena hyvänä kautena ystäviä, joille puhua.
c) Jos joillain murros-ikäisillä on ongelmia vanhempien kanssa, niin muistakaa että me kaikki ihmiset olemme erilaisia! Nuori saattaa olla satanisti ja vanhemmat uskovaisia. Siinä on vasta eroa. (Jos jotain tyyppiä kiinnostaa, voin selittää lisää asiasta)
d) Opiskelkaa hyvät ihmiset! Nostakaa arvosananne huippuun! Ja muistakaa nukkua hyvin ennen kaikkea, alhainen nukkumismäärä tuottaa myös masennusta. Tutkitetusti. Syökää hyvin, huolehtikaa hampaistanne.
e) Koittakaa jaksaa. Olette kaikki tärkeitä persoonia, ja meistä riippuu tulevaisuus.

Onnea!

tsemppiä!!! kyllä se elämä hymyilee vielä.
Armeijasta esim. voi saada helposti kavereita.

eikö ole ihanaa miten ihmiset auttaa toisiaan eteenpäin.
itselläni on ollut vaikeeta jo pitemmän aikaa ja oli ihana kun joku kirjoitti vaikeista asioista joista puhutaan vähän..
jos haluat jutella mulle saa kirjoitella
[email protected]

älä luovuta koskaa...jaksamisia sulle ja muista, että uusi aamu on aina kaunis *haleja*

Olet täysin oikeassa.
Me välitämme toisistamme.
Vaikka ei tunnetakaan :)

ardbell kirjoitti:

Olet täysin oikeassa.
Me välitämme toisistamme.
Vaikka ei tunnetakaan :)

ardbell.....ardbell...we have a debressed person.
selittelen itsekin kaikkea ihan typerää. suodatin ei ole mulla oikein toiminut. jotain tulee ulos ja jotain menee sisään. sanomisesi kuulostavat jotenkin ristiriitaisilta. en tajua... mutta, näinhän se monesti menee. kaikenlaisia ihmisiä sitä on. pitäisi yrittää ymmärtää ja vaadin, että muut ymmärtäisivät minua, mutta enhän kuitenkaan itsekään ymmärrä muita ja tuomitsen heidän ajatuksensa. joskus voi kuulostaa, että vitsailen. olenkin joskus todennut, että niin kauan kuin huumoria riittää, ei ole mitään hätää.

ei taas......... kirjoitti:

ardbell.....ardbell...we have a debressed person.
selittelen itsekin kaikkea ihan typerää. suodatin ei ole mulla oikein toiminut. jotain tulee ulos ja jotain menee sisään. sanomisesi kuulostavat jotenkin ristiriitaisilta. en tajua... mutta, näinhän se monesti menee. kaikenlaisia ihmisiä sitä on. pitäisi yrittää ymmärtää ja vaadin, että muut ymmärtäisivät minua, mutta enhän kuitenkaan itsekään ymmärrä muita ja tuomitsen heidän ajatuksensa. joskus voi kuulostaa, että vitsailen. olenkin joskus todennut, että niin kauan kuin huumoria riittää, ei ole mitään hätää.

Niinpä.. Ihmisen psykologia on aika monimutkaista, siihen tarvitaan pitkäaikaista perehtymistä.

Joo se on ihan totta, elämä on lyhyt pätkä mutta kuolema ikuinen, ja sitä ei kai voi kumota...

En aio nyt sanoo mitään fiksua, tulin vaan taas tänne kaltaisteni seuraan metelöimään...
Toisinaan mua v***ttaa se, että nuoruuteni menee hukkaan tämän asian takia. Kun mietin aikaa jolloin olen vaikka 35-vuotias ja kuuntelen työkavereiden juttuja omasta nuoruudestaan. Kuulen juttuja riehakkaista baari-illoista, lätkämatseista, autorälläämisestä, ihanista tytöistä, telttaretkistä ja monista muista nuorison sekoiluista.

Jos joku kysyy, mitä minä tein nuorena... niin... tuota... öh, istuin koneellani kirjottamassa masentuneita tarinoita keskustelufoorumille. Poltin ketjussa tupakkaa. Katselin peiliä ja mietin, kuka toi hahmo on? Hikoilin ja purin kynsiäni, itkin ja hakkasin nyrkkejä seinään. Valvoin yöt ja kävelin huoneesta toiseen kuin elukka häkissään. Siinä mun nuoruuteni.

Masentaa se että jos jossain vaiheessa, vaikka 25-vuotiaana, olen päässyt ylöspäin ja olen tas seurallinen ja suosittu, olen kuitenkin menettänyt sen kaiken. Sama kun eläisin silmät sidottuina, korvat tukittuina ja sänkyyn sidottuna koko nuoruuteni!
Siis tarkotan sitä että tätä aikaa ei voi koskaan saada takasin, kun pääsee ahdistuksestaan niin ei voi vaan painaa resettiä ja aloittaa kenttää alusta!
Sen takia tekee niin saatanasti mieli alkaa elämään, kuoriutua tästä paskakasasta ja hypätä kehiin, mut tuntuu että ympärillä on joku hemmetin muuri josta ei pääse yli eikä ali. Sama kuin ottaa magneetin ja laittaa sen toista vasten, jos se on väärinpäin niin se hylkii toista magneettia! Pitää vaan tietää keino siihen miten v***ussa sen saa käännettyä ympäri. Toi on ainakin mulla syynä siihen et miks nää hyvät kaudetkaan ei poista sitä ongelmaa. Vaikka se magneetin teho toisinaan hiipuu ja pääsee jo paljon lähemmäs toisia, niin se ei kuitenkaan ole kääntynyt oikeinpäin, kestää vaan hetki kunnes se kenttä voimistuu ja hylkiminen alkaa taas.

No just, sori vaan et sekoilen jotain omaa!=/

Markus kirjoitti:

Joo se on ihan totta, elämä on lyhyt pätkä mutta kuolema ikuinen, ja sitä ei kai voi kumota...

En aio nyt sanoo mitään fiksua, tulin vaan taas tänne kaltaisteni seuraan metelöimään...
Toisinaan mua v***ttaa se, että nuoruuteni menee hukkaan tämän asian takia. Kun mietin aikaa jolloin olen vaikka 35-vuotias ja kuuntelen työkavereiden juttuja omasta nuoruudestaan. Kuulen juttuja riehakkaista baari-illoista, lätkämatseista, autorälläämisestä, ihanista tytöistä, telttaretkistä ja monista muista nuorison sekoiluista.

Jos joku kysyy, mitä minä tein nuorena... niin... tuota... öh, istuin koneellani kirjottamassa masentuneita tarinoita keskustelufoorumille. Poltin ketjussa tupakkaa. Katselin peiliä ja mietin, kuka toi hahmo on? Hikoilin ja purin kynsiäni, itkin ja hakkasin nyrkkejä seinään. Valvoin yöt ja kävelin huoneesta toiseen kuin elukka häkissään. Siinä mun nuoruuteni.

Masentaa se että jos jossain vaiheessa, vaikka 25-vuotiaana, olen päässyt ylöspäin ja olen tas seurallinen ja suosittu, olen kuitenkin menettänyt sen kaiken. Sama kun eläisin silmät sidottuina, korvat tukittuina ja sänkyyn sidottuna koko nuoruuteni!
Siis tarkotan sitä että tätä aikaa ei voi koskaan saada takasin, kun pääsee ahdistuksestaan niin ei voi vaan painaa resettiä ja aloittaa kenttää alusta!
Sen takia tekee niin saatanasti mieli alkaa elämään, kuoriutua tästä paskakasasta ja hypätä kehiin, mut tuntuu että ympärillä on joku hemmetin muuri josta ei pääse yli eikä ali. Sama kuin ottaa magneetin ja laittaa sen toista vasten, jos se on väärinpäin niin se hylkii toista magneettia! Pitää vaan tietää keino siihen miten v***ussa sen saa käännettyä ympäri. Toi on ainakin mulla syynä siihen et miks nää hyvät kaudetkaan ei poista sitä ongelmaa. Vaikka se magneetin teho toisinaan hiipuu ja pääsee jo paljon lähemmäs toisia, niin se ei kuitenkaan ole kääntynyt oikeinpäin, kestää vaan hetki kunnes se kenttä voimistuu ja hylkiminen alkaa taas.

No just, sori vaan et sekoilen jotain omaa!=/

Ootko kenties huomannut että muutama on antanut mailiossansa sulle, että voit alkaa juttelemaan heidän kanssaan?? Joku (en nyt muista kuka) sanoi jopa että jos asutte lähekkäin niin voitte mennä vaikka kahville (tai jotain). Jos sä kerta haluut elämästäs elämisen arvosen, ota hyvänen aika ne mailiossat ylös ja tutustu niihin tyyppeihin jotka haluu sua auttaa!
Ja jos sä haluut purkaa pahaa oloas johonkin, alota karate tai nyrkkeily! Itse harrastan karatee ja se on mulle hyvä koska voin purkaa tressin ja vihan siellä. :)

Oikeesti mä rukoilen: ota yhteyttä niihin tyyppeihin, jotka anto mailiossansa!

Hyvää päivänjatkoa kaikille! :)

Markus kirjoitti:

Joo se on ihan totta, elämä on lyhyt pätkä mutta kuolema ikuinen, ja sitä ei kai voi kumota...

En aio nyt sanoo mitään fiksua, tulin vaan taas tänne kaltaisteni seuraan metelöimään...
Toisinaan mua v***ttaa se, että nuoruuteni menee hukkaan tämän asian takia. Kun mietin aikaa jolloin olen vaikka 35-vuotias ja kuuntelen työkavereiden juttuja omasta nuoruudestaan. Kuulen juttuja riehakkaista baari-illoista, lätkämatseista, autorälläämisestä, ihanista tytöistä, telttaretkistä ja monista muista nuorison sekoiluista.

Jos joku kysyy, mitä minä tein nuorena... niin... tuota... öh, istuin koneellani kirjottamassa masentuneita tarinoita keskustelufoorumille. Poltin ketjussa tupakkaa. Katselin peiliä ja mietin, kuka toi hahmo on? Hikoilin ja purin kynsiäni, itkin ja hakkasin nyrkkejä seinään. Valvoin yöt ja kävelin huoneesta toiseen kuin elukka häkissään. Siinä mun nuoruuteni.

Masentaa se että jos jossain vaiheessa, vaikka 25-vuotiaana, olen päässyt ylöspäin ja olen tas seurallinen ja suosittu, olen kuitenkin menettänyt sen kaiken. Sama kun eläisin silmät sidottuina, korvat tukittuina ja sänkyyn sidottuna koko nuoruuteni!
Siis tarkotan sitä että tätä aikaa ei voi koskaan saada takasin, kun pääsee ahdistuksestaan niin ei voi vaan painaa resettiä ja aloittaa kenttää alusta!
Sen takia tekee niin saatanasti mieli alkaa elämään, kuoriutua tästä paskakasasta ja hypätä kehiin, mut tuntuu että ympärillä on joku hemmetin muuri josta ei pääse yli eikä ali. Sama kuin ottaa magneetin ja laittaa sen toista vasten, jos se on väärinpäin niin se hylkii toista magneettia! Pitää vaan tietää keino siihen miten v***ussa sen saa käännettyä ympäri. Toi on ainakin mulla syynä siihen et miks nää hyvät kaudetkaan ei poista sitä ongelmaa. Vaikka se magneetin teho toisinaan hiipuu ja pääsee jo paljon lähemmäs toisia, niin se ei kuitenkaan ole kääntynyt oikeinpäin, kestää vaan hetki kunnes se kenttä voimistuu ja hylkiminen alkaa taas.

No just, sori vaan et sekoilen jotain omaa!=/

älä turhaan pyytele mitään anteeksi. Sano mitä huvittaa, ei täällä kukaan sanoihin kuole. eikä ajatuksissasi ole mitään outoa. Mä luulin, mun ongelmat alkoivat, jostain pienemmistä ongelmista ja pakkoajatuksista, kuten ajattelin, että toi peilijuttu on osa tätä. mutta kun ongelmat alkavat hävitä, mielentilan vaihtelu jää vissin päälle. mutta olen kuitenkin todennut, että vähitellen kaikki alkaa laantua. ei siinä ehkä ajattelulla tai selityksillä ole niin hirveästi merkitystä. huonoa oloa täytyy alkaa sietämään. siitä tulee osa itseä eikä kaikki kaadukaan niskaan niin pahasti. tiedän, että tämä on osaksi omaa tyhmyyttäni. noidankehän pystyy katkaisemaan. enää ei kannata olla paikallaan. se ei johda mihinkään. joskus väitin, että ei tämä mene koskaan ohi, en voi tehdä tällä elämällä enää yhtään mitään. olen varmaan sitten taas tosissani, kun siltä tuntuu. Moni ei sitten ehkä haluakaan jälkikäteen puida asiaa hirveästi. menneet on menneitä. kukaan ei muista eilistä. lopulta mieli vain kyllästyy omiin juttuihinsa. tulee ehkä jotain muuta mitä ei odottaisi. kyllähän jotkut osaavat mennä näissäkin jutuissa niin pitkälle, että eivät enää osaa nousta ylös. heillä kaikki on varmaankin paljon pahemmin. eikä sun nuoruus hirveesti varmaan mihinkään hukkaan mene. ei mullakaan mitään ihmeitä elämässä tapahdu. ei kiinnosta olla kenenkään seurassa. Jotkut arvostaa kokemuksia. mä olen mielestäni kokenut jo kaiken tän raadollisuuden. tämä on mun yksilöllinen tieni ja ei kiinnosta mitä muut tekee. minusta olen jotenkin muuttunut ihmisenä. en ole koskaan tajunnut täysin mitään nuorison sekoilua. vaikka yrittää olla mukana niin en jotenkin osaa eläytyä. jos mieli saa jostain asioista jotain irti niin hyvä on, mutta en minä mitään uskontoa ala minkään jutun ympärille kehittämään. ei minun tarvitse antaa mitään arvoa muiden sanoille tai ajatuksille. minulla on oma ajattelumaailmani. elämä on niin monitahoinen juttu. kannattaa miettiä mitä pitää arvossa ja mikä ei ole niin tärkeää. kaikkea ei kannata yrittää kahmia, vaikka kyllähän sitä kaikki yrittää. mitä mäkin täällä taas tällaista roskaa leperrän? Fuck..it...........aaaaaallllll.....

Markus kirjoitti:

Joo se on ihan totta, elämä on lyhyt pätkä mutta kuolema ikuinen, ja sitä ei kai voi kumota...

En aio nyt sanoo mitään fiksua, tulin vaan taas tänne kaltaisteni seuraan metelöimään...
Toisinaan mua v***ttaa se, että nuoruuteni menee hukkaan tämän asian takia. Kun mietin aikaa jolloin olen vaikka 35-vuotias ja kuuntelen työkavereiden juttuja omasta nuoruudestaan. Kuulen juttuja riehakkaista baari-illoista, lätkämatseista, autorälläämisestä, ihanista tytöistä, telttaretkistä ja monista muista nuorison sekoiluista.

Jos joku kysyy, mitä minä tein nuorena... niin... tuota... öh, istuin koneellani kirjottamassa masentuneita tarinoita keskustelufoorumille. Poltin ketjussa tupakkaa. Katselin peiliä ja mietin, kuka toi hahmo on? Hikoilin ja purin kynsiäni, itkin ja hakkasin nyrkkejä seinään. Valvoin yöt ja kävelin huoneesta toiseen kuin elukka häkissään. Siinä mun nuoruuteni.

Masentaa se että jos jossain vaiheessa, vaikka 25-vuotiaana, olen päässyt ylöspäin ja olen tas seurallinen ja suosittu, olen kuitenkin menettänyt sen kaiken. Sama kun eläisin silmät sidottuina, korvat tukittuina ja sänkyyn sidottuna koko nuoruuteni!
Siis tarkotan sitä että tätä aikaa ei voi koskaan saada takasin, kun pääsee ahdistuksestaan niin ei voi vaan painaa resettiä ja aloittaa kenttää alusta!
Sen takia tekee niin saatanasti mieli alkaa elämään, kuoriutua tästä paskakasasta ja hypätä kehiin, mut tuntuu että ympärillä on joku hemmetin muuri josta ei pääse yli eikä ali. Sama kuin ottaa magneetin ja laittaa sen toista vasten, jos se on väärinpäin niin se hylkii toista magneettia! Pitää vaan tietää keino siihen miten v***ussa sen saa käännettyä ympäri. Toi on ainakin mulla syynä siihen et miks nää hyvät kaudetkaan ei poista sitä ongelmaa. Vaikka se magneetin teho toisinaan hiipuu ja pääsee jo paljon lähemmäs toisia, niin se ei kuitenkaan ole kääntynyt oikeinpäin, kestää vaan hetki kunnes se kenttä voimistuu ja hylkiminen alkaa taas.

No just, sori vaan et sekoilen jotain omaa!=/

olethan sinä nuori vielä 25 vuotiaana. Ja pääse ihan varmasti tuosta tunteesta eroon nopeasti :) koita oikeasti jaksella, ja älä masennu jos ei heti onnistu...jos haluat voit mailailla: [email protected]

Markus kirjoitti:

Joo se on ihan totta, elämä on lyhyt pätkä mutta kuolema ikuinen, ja sitä ei kai voi kumota...

En aio nyt sanoo mitään fiksua, tulin vaan taas tänne kaltaisteni seuraan metelöimään...
Toisinaan mua v***ttaa se, että nuoruuteni menee hukkaan tämän asian takia. Kun mietin aikaa jolloin olen vaikka 35-vuotias ja kuuntelen työkavereiden juttuja omasta nuoruudestaan. Kuulen juttuja riehakkaista baari-illoista, lätkämatseista, autorälläämisestä, ihanista tytöistä, telttaretkistä ja monista muista nuorison sekoiluista.

Jos joku kysyy, mitä minä tein nuorena... niin... tuota... öh, istuin koneellani kirjottamassa masentuneita tarinoita keskustelufoorumille. Poltin ketjussa tupakkaa. Katselin peiliä ja mietin, kuka toi hahmo on? Hikoilin ja purin kynsiäni, itkin ja hakkasin nyrkkejä seinään. Valvoin yöt ja kävelin huoneesta toiseen kuin elukka häkissään. Siinä mun nuoruuteni.

Masentaa se että jos jossain vaiheessa, vaikka 25-vuotiaana, olen päässyt ylöspäin ja olen tas seurallinen ja suosittu, olen kuitenkin menettänyt sen kaiken. Sama kun eläisin silmät sidottuina, korvat tukittuina ja sänkyyn sidottuna koko nuoruuteni!
Siis tarkotan sitä että tätä aikaa ei voi koskaan saada takasin, kun pääsee ahdistuksestaan niin ei voi vaan painaa resettiä ja aloittaa kenttää alusta!
Sen takia tekee niin saatanasti mieli alkaa elämään, kuoriutua tästä paskakasasta ja hypätä kehiin, mut tuntuu että ympärillä on joku hemmetin muuri josta ei pääse yli eikä ali. Sama kuin ottaa magneetin ja laittaa sen toista vasten, jos se on väärinpäin niin se hylkii toista magneettia! Pitää vaan tietää keino siihen miten v***ussa sen saa käännettyä ympäri. Toi on ainakin mulla syynä siihen et miks nää hyvät kaudetkaan ei poista sitä ongelmaa. Vaikka se magneetin teho toisinaan hiipuu ja pääsee jo paljon lähemmäs toisia, niin se ei kuitenkaan ole kääntynyt oikeinpäin, kestää vaan hetki kunnes se kenttä voimistuu ja hylkiminen alkaa taas.

No just, sori vaan et sekoilen jotain omaa!=/

Sama tunne minullakin.
Koko nuoruus menee tämän paskan takia hukkaan!!! Saatana kun tahdon minäkin päästä ulos ja riehua niin kuin muut kaverit ja tuttavani mutta en pysty! En vain pysty.
Juuri tämä täydestä paskasta tehty muuri estää minua.
Koulussakin alkaa ahdistaa ja tekee mieli häipyä sieltä..Ja niin myös usein teenkin..
Jos täällä joku on selviytynyt masennuksesta, päässyt sen yli niin voiko se joku kertoa kuinka voi päästä masennuksesta eroon?!?

suurisuu kirjoitti:

Ootko kenties huomannut että muutama on antanut mailiossansa sulle, että voit alkaa juttelemaan heidän kanssaan?? Joku (en nyt muista kuka) sanoi jopa että jos asutte lähekkäin niin voitte mennä vaikka kahville (tai jotain). Jos sä kerta haluut elämästäs elämisen arvosen, ota hyvänen aika ne mailiossat ylös ja tutustu niihin tyyppeihin jotka haluu sua auttaa!
Ja jos sä haluut purkaa pahaa oloas johonkin, alota karate tai nyrkkeily! Itse harrastan karatee ja se on mulle hyvä koska voin purkaa tressin ja vihan siellä. :)

Oikeesti mä rukoilen: ota yhteyttä niihin tyyppeihin, jotka anto mailiossansa!

Hyvää päivänjatkoa kaikille! :)

Niin tuota..
Minun kohdallani on ainakin niin , että minun on vaikeaa ottaa yhteyttä kavereihin.. yhteen kaveriin otan usein yhteyttä, mutta se ei paljoa auta.. Kun avaudun hänelle, hän kuuntelee mutta se menee kuitenkin hänen yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos..
Vähän aikaa sitten minulla olisi pitänyt olla miitti. En ilmaantunut paikalle.. Tuotan usein pettymyksen tuttuihini sillä tavalla etten tule paikalle.. Joku asia pitää minua visusti kotona, en osaa sanoa mikä asia se on..Mutta vahva se kuitenkin on.. Ehkäpä voin kuvailla tämän asian samalla tavalla kuin Markus - muuriksi voin kuvailla.. Muurin yli on vaikeaa kiivetä, se on niin korkea ja kivinen.. Kerran muurin viereen kasvoi puu, mutta kun kiipesin..Oksa katkesi ja putosin..Löin pääni kiveen ja itkin pitkään. Tuntui kuin aurinko oli kadonnut. Tuntui siltä kuin aurinko olisi korkean muurin takana, enkä saavuta sitä ikinä..

ei taas......... kirjoitti:

älä turhaan pyytele mitään anteeksi. Sano mitä huvittaa, ei täällä kukaan sanoihin kuole. eikä ajatuksissasi ole mitään outoa. Mä luulin, mun ongelmat alkoivat, jostain pienemmistä ongelmista ja pakkoajatuksista, kuten ajattelin, että toi peilijuttu on osa tätä. mutta kun ongelmat alkavat hävitä, mielentilan vaihtelu jää vissin päälle. mutta olen kuitenkin todennut, että vähitellen kaikki alkaa laantua. ei siinä ehkä ajattelulla tai selityksillä ole niin hirveästi merkitystä. huonoa oloa täytyy alkaa sietämään. siitä tulee osa itseä eikä kaikki kaadukaan niskaan niin pahasti. tiedän, että tämä on osaksi omaa tyhmyyttäni. noidankehän pystyy katkaisemaan. enää ei kannata olla paikallaan. se ei johda mihinkään. joskus väitin, että ei tämä mene koskaan ohi, en voi tehdä tällä elämällä enää yhtään mitään. olen varmaan sitten taas tosissani, kun siltä tuntuu. Moni ei sitten ehkä haluakaan jälkikäteen puida asiaa hirveästi. menneet on menneitä. kukaan ei muista eilistä. lopulta mieli vain kyllästyy omiin juttuihinsa. tulee ehkä jotain muuta mitä ei odottaisi. kyllähän jotkut osaavat mennä näissäkin jutuissa niin pitkälle, että eivät enää osaa nousta ylös. heillä kaikki on varmaankin paljon pahemmin. eikä sun nuoruus hirveesti varmaan mihinkään hukkaan mene. ei mullakaan mitään ihmeitä elämässä tapahdu. ei kiinnosta olla kenenkään seurassa. Jotkut arvostaa kokemuksia. mä olen mielestäni kokenut jo kaiken tän raadollisuuden. tämä on mun yksilöllinen tieni ja ei kiinnosta mitä muut tekee. minusta olen jotenkin muuttunut ihmisenä. en ole koskaan tajunnut täysin mitään nuorison sekoilua. vaikka yrittää olla mukana niin en jotenkin osaa eläytyä. jos mieli saa jostain asioista jotain irti niin hyvä on, mutta en minä mitään uskontoa ala minkään jutun ympärille kehittämään. ei minun tarvitse antaa mitään arvoa muiden sanoille tai ajatuksille. minulla on oma ajattelumaailmani. elämä on niin monitahoinen juttu. kannattaa miettiä mitä pitää arvossa ja mikä ei ole niin tärkeää. kaikkea ei kannata yrittää kahmia, vaikka kyllähän sitä kaikki yrittää. mitä mäkin täällä taas tällaista roskaa leperrän? Fuck..it...........aaaaaallllll.....

Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen, että ehkä olemme erilaisia? Olemme erilaisia nuoria, jotka eivät viihdy ''pellejen'' seurassa? Onkohan se sitten niin.
Et sä mitään roskaa puhu. Saatat olla oikeassakin!
Mutta ken tietää..

Fluffy kirjoitti:

olethan sinä nuori vielä 25 vuotiaana. Ja pääse ihan varmasti tuosta tunteesta eroon nopeasti :) koita oikeasti jaksella, ja älä masennu jos ei heti onnistu...jos haluat voit mailailla: [email protected]

Pörröinen henkilö päätti sanoa meille , ettei nuoruus katoa. Onkohan se nyt ihan niin?
Ennen vanhaan ei ollut mitään nuorisokulttuuria.
Siirryttiin lasten vaatteista suoraan aikuisten vaatteisiin ja työelämään.

ardbell kirjoitti:

Pörröinen henkilö päätti sanoa meille , ettei nuoruus katoa. Onkohan se nyt ihan niin?
Ennen vanhaan ei ollut mitään nuorisokulttuuria.
Siirryttiin lasten vaatteista suoraan aikuisten vaatteisiin ja työelämään.

tarkoitin sillä enemmäkseen sitä, että miksi pitäisi olla niin "vanha" ja niinkuin aikuismainen jo 25vuotiaana?

Markus kirjoitti:

Joo se on ihan totta, elämä on lyhyt pätkä mutta kuolema ikuinen, ja sitä ei kai voi kumota...

En aio nyt sanoo mitään fiksua, tulin vaan taas tänne kaltaisteni seuraan metelöimään...
Toisinaan mua v***ttaa se, että nuoruuteni menee hukkaan tämän asian takia. Kun mietin aikaa jolloin olen vaikka 35-vuotias ja kuuntelen työkavereiden juttuja omasta nuoruudestaan. Kuulen juttuja riehakkaista baari-illoista, lätkämatseista, autorälläämisestä, ihanista tytöistä, telttaretkistä ja monista muista nuorison sekoiluista.

Jos joku kysyy, mitä minä tein nuorena... niin... tuota... öh, istuin koneellani kirjottamassa masentuneita tarinoita keskustelufoorumille. Poltin ketjussa tupakkaa. Katselin peiliä ja mietin, kuka toi hahmo on? Hikoilin ja purin kynsiäni, itkin ja hakkasin nyrkkejä seinään. Valvoin yöt ja kävelin huoneesta toiseen kuin elukka häkissään. Siinä mun nuoruuteni.

Masentaa se että jos jossain vaiheessa, vaikka 25-vuotiaana, olen päässyt ylöspäin ja olen tas seurallinen ja suosittu, olen kuitenkin menettänyt sen kaiken. Sama kun eläisin silmät sidottuina, korvat tukittuina ja sänkyyn sidottuna koko nuoruuteni!
Siis tarkotan sitä että tätä aikaa ei voi koskaan saada takasin, kun pääsee ahdistuksestaan niin ei voi vaan painaa resettiä ja aloittaa kenttää alusta!
Sen takia tekee niin saatanasti mieli alkaa elämään, kuoriutua tästä paskakasasta ja hypätä kehiin, mut tuntuu että ympärillä on joku hemmetin muuri josta ei pääse yli eikä ali. Sama kuin ottaa magneetin ja laittaa sen toista vasten, jos se on väärinpäin niin se hylkii toista magneettia! Pitää vaan tietää keino siihen miten v***ussa sen saa käännettyä ympäri. Toi on ainakin mulla syynä siihen et miks nää hyvät kaudetkaan ei poista sitä ongelmaa. Vaikka se magneetin teho toisinaan hiipuu ja pääsee jo paljon lähemmäs toisia, niin se ei kuitenkaan ole kääntynyt oikeinpäin, kestää vaan hetki kunnes se kenttä voimistuu ja hylkiminen alkaa taas.

No just, sori vaan et sekoilen jotain omaa!=/

Toi magneetti vertauskuva oli ihan tajuttoman hyvä!!!

VANNON, etten sano sitä pelkkänä kohteliaisuutena. Ehkä juuri siksi kun sulla on toi masennus, aliarvioit itseäsi rankasti...

Fluffy kirjoitti:

tarkoitin sillä enemmäkseen sitä, että miksi pitäisi olla niin "vanha" ja niinkuin aikuismainen jo 25vuotiaana?

Noo..Nyt en osaa ajatella asiaa. Pää ihan tyhjänä tänään..

...... kirjoitti:

Toi magneetti vertauskuva oli ihan tajuttoman hyvä!!!

VANNON, etten sano sitä pelkkänä kohteliaisuutena. Ehkä juuri siksi kun sulla on toi masennus, aliarvioit itseäsi rankasti...

Eikös me masentuneet olla aika luovia? Tavalla tai toisella?
Itse huomasin noin 8kk sitten, että osaan maalata abstraktia. Ällistyin kun annoin käteni tehdä mitä sattuu ja työstäni tuli aika hieno vaikka itse sen sanonkin O.o
Maalailin sen jälkeen aina kun tunsin paljon erilaisia tunteita, ja melkein jokaista työtä on kehuttu.
Ja ehkä sanoiltammekin kuulostamme erilaisilta?

ardbell kirjoitti:

Niin tuota..
Minun kohdallani on ainakin niin , että minun on vaikeaa ottaa yhteyttä kavereihin.. yhteen kaveriin otan usein yhteyttä, mutta se ei paljoa auta.. Kun avaudun hänelle, hän kuuntelee mutta se menee kuitenkin hänen yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos..
Vähän aikaa sitten minulla olisi pitänyt olla miitti. En ilmaantunut paikalle.. Tuotan usein pettymyksen tuttuihini sillä tavalla etten tule paikalle.. Joku asia pitää minua visusti kotona, en osaa sanoa mikä asia se on..Mutta vahva se kuitenkin on.. Ehkäpä voin kuvailla tämän asian samalla tavalla kuin Markus - muuriksi voin kuvailla.. Muurin yli on vaikeaa kiivetä, se on niin korkea ja kivinen.. Kerran muurin viereen kasvoi puu, mutta kun kiipesin..Oksa katkesi ja putosin..Löin pääni kiveen ja itkin pitkään. Tuntui kuin aurinko oli kadonnut. Tuntui siltä kuin aurinko olisi korkean muurin takana, enkä saavuta sitä ikinä..

...että vaikka et nyt voisi kiivetä tuon korkean muurin yli, aurinko paistaa muurin toisellekkin puolelle (eli sinne missä sinä olet). Ja kun auringon säteet valaisevat tietäsi, saat siitä voimaa ja vielä jonakin päivänä olet niin vahva, että voit kiivetä sen muurin yli, joka sinua pitää vankinaan.

Älä ole masennuksen ja pelon orja, masennus ja pelko ovat sinun orjasi.

Hyvää viikonloppua kaikille!

suurisuu kirjoitti:

...että vaikka et nyt voisi kiivetä tuon korkean muurin yli, aurinko paistaa muurin toisellekkin puolelle (eli sinne missä sinä olet). Ja kun auringon säteet valaisevat tietäsi, saat siitä voimaa ja vielä jonakin päivänä olet niin vahva, että voit kiivetä sen muurin yli, joka sinua pitää vankinaan.

Älä ole masennuksen ja pelon orja, masennus ja pelko ovat sinun orjasi.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Mukavasti sanottu :)

ardbell kirjoitti:

Mukavasti sanottu :)

Wau, mulle tulee oikeesti hyvä tunne kun joku kiittää mua.. ^_^ Ehkä siksi koska melkein kukaan ei kiitä mua (ainakaan tosissaan)... Mun mielestä on kiva yrittää auttaa ihmisii (vaikka olenkin nuori, 13 vuotias tyttönen)...Toivottavasti mun neuvoista olisi josus ainakin apua..

hyvää iltaa kaikille!

suurisuu kirjoitti:

Wau, mulle tulee oikeesti hyvä tunne kun joku kiittää mua.. ^_^ Ehkä siksi koska melkein kukaan ei kiitä mua (ainakaan tosissaan)... Mun mielestä on kiva yrittää auttaa ihmisii (vaikka olenkin nuori, 13 vuotias tyttönen)...Toivottavasti mun neuvoista olisi josus ainakin apua..

hyvää iltaa kaikille!

Onneksi on olemassa positiivisia ihmisiä.. Kiittäkäämme heitä ja vajotaan takaisin maan alle.

ardbell kirjoitti:

Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen, että ehkä olemme erilaisia? Olemme erilaisia nuoria, jotka eivät viihdy ''pellejen'' seurassa? Onkohan se sitten niin.
Et sä mitään roskaa puhu. Saatat olla oikeassakin!
Mutta ken tietää..

niin. puhuin ehkä vähän typeriä. saan kyllä ihmisistä täällä vähän sellaisen kuvan, että liikutaan eri ajattelumaailmoissa. sehän se juttu on kun sanoo jotain, joku toinen katsoo asiaa ihan eri näkökulmasta ja tajuaa väärin. se huono puoli (ja ehkä hyväkin) tässä on, että voi keskustella ihmisten kanssa joiden kanssa ei muuten tulisi puhuttua. mutta totta, jotkut ihmiset vaikuttaa niin etäisiltä. olen ehkä vähän erilainen enkä arvosta samoja juttuja. kaikessa on niin paljon eri vivahteita. ehken enää kirjoita tänne mitään. ellei joku totea jotain todella ihmeellistä. jokaisella on omat juttunsa. minun järjen ääneni ei ole samaa puhetta kuin mitä muut sisällään kuulevat.

Älähän nyt...
Sen sijaan , että kuuntelisit vanhempaa ja viisaampaa ihmistä haukut sitä rumaksi akaksi.
On siinäkin meille 15-vuotias teini , jota vituttaa ja jolla ei ole kavereita.
Arvostatko edes siskoasi? Miksi et pidä siskoasi rakkaimpana ystävänäsi?
Enkä ymmärrä miksi viiltelet itseäsi. Ja pidit vielä t-paitaa koulussa. Et vain tiedä mitä tehdä. Sun pitäis tosiaan hankkia jotain muuta tekemistä. Aika samanlainen juttu kuin että lihavat ihmiset syövät ruokaa koko ajan kohentaakseen mielialaansa ja sinä viiltelet itseäsi ja leikit verellä.
Mene pihallesi keinumaan ja tutkimaan sieniä. Paljon mukavampaa sellainen puuha.

ardbell kirjoitti:

Älähän nyt...
Sen sijaan , että kuuntelisit vanhempaa ja viisaampaa ihmistä haukut sitä rumaksi akaksi.
On siinäkin meille 15-vuotias teini , jota vituttaa ja jolla ei ole kavereita.
Arvostatko edes siskoasi? Miksi et pidä siskoasi rakkaimpana ystävänäsi?
Enkä ymmärrä miksi viiltelet itseäsi. Ja pidit vielä t-paitaa koulussa. Et vain tiedä mitä tehdä. Sun pitäis tosiaan hankkia jotain muuta tekemistä. Aika samanlainen juttu kuin että lihavat ihmiset syövät ruokaa koko ajan kohentaakseen mielialaansa ja sinä viiltelet itseäsi ja leikit verellä.
Mene pihallesi keinumaan ja tutkimaan sieniä. Paljon mukavampaa sellainen puuha.

Oletpa hupaisa.
Tuo tyttö kirjoitti paljon vakavammin ja asiallisemmin kuin sinä...

Ja sitä paitsi on TODELLA helppo sanoa jostakin ihmisestä, että "Mikset ole hänen ystävänsä?". Joskus ei vain ihmisillä kolahda yhteen, eikä sille mahda mitään. Luuletko, ettei tuo tyttö muka haluaisi saada läheistä ystävää? Tottakai haluaisi! Mutta kun ei, niin ei ole....

............. kirjoitti:

Oletpa hupaisa.
Tuo tyttö kirjoitti paljon vakavammin ja asiallisemmin kuin sinä...

Ja sitä paitsi on TODELLA helppo sanoa jostakin ihmisestä, että "Mikset ole hänen ystävänsä?". Joskus ei vain ihmisillä kolahda yhteen, eikä sille mahda mitään. Luuletko, ettei tuo tyttö muka haluaisi saada läheistä ystävää? Tottakai haluaisi! Mutta kun ei, niin ei ole....

Joo ihan varmasti kirjoitti vakavemmin.
Mistäs sinä tiedät jos se ei olekaan totta, siis mitä se tyttönen nyt kirjoitti?

ardbell kirjoitti:

Joo ihan varmasti kirjoitti vakavemmin.
Mistäs sinä tiedät jos se ei olekaan totta, siis mitä se tyttönen nyt kirjoitti?

Haiskahti kieltämättä vähän provolta... "Katsoin vain hetken kylmästi haavojani kunnes vastasin hänelle rauhallisesti "Minä tein ne itselleni""

Aika teatraalista. ja sitten, mulla itselläni on käsivarret aika rujon näköiset koska viiltelin itseeni yläasteaikoina, ja voin vannoa että ei tee mieli liikkua t-paidassa, saati näytellä käsiään kenellekään. Ja muutenkin jäi tuosta vähän sellanen esityksen maku, mutta voihan olla että se on vaan toi kirjotustapa, en mene sanomaan mitään.

ardbell kirjoitti:

Joo ihan varmasti kirjoitti vakavemmin.
Mistäs sinä tiedät jos se ei olekaan totta, siis mitä se tyttönen nyt kirjoitti?

sulla on aivo-ödeema lälläällää mä oon terve nainen

Valitettavasti en viitsi noudattaa kehoitustasi, koska viesti on jo vanha enkä näe siihen enää mitään syytä. Mutta asia jonka takia vaivauduin vastaamaan oli se, että Argentiina kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja ainoastaan yhdellä t:llä.

Lisäksi, vaikka netissä ollaankin, olisi hyvä kiinnittää huomiota kirjoitustaitoonsa sen verran että viestisi voidaan ottaa vakavasti, tuollaista kehnosti kirjoitettua kun ei oikein voi. Mielestäni hyödytön paskiainen voi ainoastaan olla henkilö joka tulee keskustelufoorumille haukkumaan toisia eikä osaa edes oikeinkirjoitusta, aikamoinen pohjanoteeraus sinulta. Muille ihmisille tiedoksi, viesti tosiaan on mun osaltani vanhentunut, eli olen saanut asiani järkkäiltyä kuntoon...=) Voimia teille muille!

Markus kirjoitti:

Valitettavasti en viitsi noudattaa kehoitustasi, koska viesti on jo vanha enkä näe siihen enää mitään syytä. Mutta asia jonka takia vaivauduin vastaamaan oli se, että Argentiina kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja ainoastaan yhdellä t:llä.

Lisäksi, vaikka netissä ollaankin, olisi hyvä kiinnittää huomiota kirjoitustaitoonsa sen verran että viestisi voidaan ottaa vakavasti, tuollaista kehnosti kirjoitettua kun ei oikein voi. Mielestäni hyödytön paskiainen voi ainoastaan olla henkilö joka tulee keskustelufoorumille haukkumaan toisia eikä osaa edes oikeinkirjoitusta, aikamoinen pohjanoteeraus sinulta. Muille ihmisille tiedoksi, viesti tosiaan on mun osaltani vanhentunut, eli olen saanut asiani järkkäiltyä kuntoon...=) Voimia teille muille!

...hienoa, Markus! Oon iloinen puolestasi!! ^_^

hyvää syksyä kaikille!!