Sanokaa jotain, vuoropuheluharjoitus
******************************************
Puhelu
Monta päivää olin lykännyt asiaa, mutta päivä päivältä kulkiessani ohi eteisen lipaston sen päällä oleva tummanvihreä puhelin tuijotti minua yhä syyttävämmin.
Lopulta istuin tuolille ja näppäilin äitini numeron. Puhelin hälytti monta kertaa ja kuvittelin kuinka vanhat suonikkaat kädet tapailivat käsilaukussa olevaa kannettavaa.
-Halloota, kuului viimein.
-No hei Jussi täällä, aloitin
-Jussiko? Minä kun odotin että Erkki siellä soittaa.
Valitettavasti tuotin sinulle pettymyksen, pyöri kielelläni, mutta jätin sanomatta. Suosikkipoikasi ei tänään ehtinytkään soittamaan ennen minua.
-No mitäpä äitimuorille kuuluu?
-Mitäs minulle samaa vanhaa. Kun ne lääkärit eivät minua halua leikata, että kävelemään pääsisin. Miksi ne on ilkeitä?
Ties monenneko kerran toistin vanhaa mantraa:
-Äiti hyvä, ei sinun jalkojasi enää voi leikata. Sinun sydämesi ei sitä kestäisi. Ja vaikka leikattaisiinkin, et silti enää kävelemään pystyisi. Olet niin monta vuotta ollut sängyssä, että lihaksesi eivät enää jaksa painoasi kantaa.
-Älä valehtele, vastaus tuli yllättävän äkäisesti. Kaikki minulle valehtelevat Erkki ja Kaarinakin.
-Vai valehtelevat nekin, mutisin kyllästyneenä ja kieltämättä vähän hämmästyneenä.
-Miksi sinä et käy minua katsomassa. Erkki ja Kaarina käyvät joka viikko. Et sinä ole koskaan äidistäsi välittänyt. Et ennen etkä nytkään.
-En minä pääse täältä kaukaa, Erkki ja Kaarina asuvat ihan vieressä.
-Taas sinä valehtelet kotonahan me kaikki asutaan. Eino lähti metsälle, kun vain tulisi takaisin ennen pimeää. Äiti alkoi vaipua harhoihinsa.
-Eipä taida tulla. Etkö sinä äiti hyvä muista, että isä on ollut haudassa jo yli kymmenen vuotta. Ei se sieltä enää takaisin palaa. Toivottavasti ainakaan.
-Niin, silloin satoi lunta kun Eino haudattiin. Sinulla ja Merjalla oli niin mitätön kukkalaite. Kyllä minä sen muistan. Erkillä ja Kaarinalla oli paljon kauniimmat.
-Niin kai, vastasin hiljaa ja mielessäni siirsin suunnitelmissa ollutta tervehdyskäyntiä kuukaudella eteenpäin. Tuskin vaimoni Merja siitä pahastuisi.
-Minä näin Einon unessa. Se tuli minua kohti. Se tietää kuolemaa. En minä ensi joulua näe.
-Unet ovat unia, älä niistä välitä. Kukaan ei täällä tiedä koska kuolema tulee. Muistin kuulleeni saman tarinan usein aiemmin: ”En minä ensi joulua näe”. Monet peijaispullot on turhaan ostettu, ajattelin ilkeästi.
-Miksihän se Lahjakaan ei täällä käy. Luuleeko se, että tämä tauti tarttuu.
Lahja oli serkkuni, isävainajani veljentytär. Hänelläkin ikää jo reilusti yli seitsemänkymmentä.
-Siinä nyt ei suurta vahinkoa ole tullut. Se Lahja on meidän suvussa oikea riidankylväjä.
-Älä nyt hulluja puhu. Lahja on hyvä ihminen.
-Kuules nyt äiti. Laaksosten suku alkoi mennä pahasti pilalle yli seitsemänkymmentä vuotta sitten kun se tukkisälli ei saanut aikoinaan vedettyä kullia Martasta ulos. Tuli huonoja geenejä.
Minäkin aloin innostua. Martta oli ollut isäni Einon vanhin sisar, siis Lahjan äiti. Olosuhteet, joissa serkkuni Lahja oli pantu alulle, olivat lievästikin sanottuna epäselvät. Mutta vahvana eli huhu, että Martan aitassa oli vieraillut joku kymmenpäisestä tukkilaisjoukosta. Seuraavana päivänä uitto oli lähtenyt eteenpäin, ja sinne katosi Lahjan isä kohti merta ja sumua.
-Kauhea poika olet suustasi.
-Tosiasioita puhun, lisäsin vettä myllyyn.
-Varmaan ei ollut mikään hengen jättiläinen tämä tukkilainen. Luultavasti joku lentojätkä, tullut maan ääristä ja virkakuntaa karkuun. Minua alkoi naurattaa. Äitiä oli mukava ärsyttää.
-Tuo yksi heitti minua mukilla sanoi äiti yht’äkkiä.
-Kuka heitti, oletteko te syömässä?
-Tuo yksi hullu. Miksi te minut tämmöiseen paikkaan laitoitte? Onko tämä hullujenhuone?
En ehtinyt vastata. Puhelimesta kuului rahinaa ja metelöintiä. Hoitokodin vanhukset olivat ilmeisesti alkaneet painisille. Äidistä ei tosin oikein saanut enää vastusta. Hyvä kun hän kykeni omin avuin syömään pyörätuoliin nostettuna. Kohta puhelimesta kuului nuoren naisen ääni:
-Sopiiko, että soittelette uudelleen vähän myöhemmin. Me taidetaan lähteä nyt Maija-mummun kanssa vessaan.
-Sopiihan tuo. Oliko siellä isokin kahakka. Ei kai ketään sattunut? kysyin puhelimen ottaneelta hoitajalta.
-Pikkuisen pienempi kuin talvisota, mutta yksi kaatunut oli tulla, kun tämä Maija-mummu meinasi mennä nurin pyörätuolissaan. Meininki on välillä kuin kylätappelussa, nauroi hoitaja.
-Sellaistahan se varmaan teillä on. Hyvää työpäivän jatkoa, sanoin laskien puhelimen luurin paikalleen.
******************************************
Puhelu
Monta päivää olin lykännyt asiaa, mutta päivä päivältä kulkiessani ohi eteisen lipaston sen päällä oleva tummanvihreä puhelin tuijotti minua yhä syyttävämmin.
Lopulta istuin tuolille ja näppäilin äitini numeron. Puhelin hälytti monta kertaa ja kuvittelin kuinka vanhat suonikkaat kädet tapailivat käsilaukussa olevaa kannettavaa.
-Halloota, kuului viimein.
-No hei Jussi täällä, aloitin
-Jussiko? Minä kun odotin että Erkki siellä soittaa.
Valitettavasti tuotin sinulle pettymyksen, pyöri kielelläni, mutta jätin sanomatta. Suosikkipoikasi ei tänään ehtinytkään soittamaan ennen minua.
-No mitäpä äitimuorille kuuluu?
-Mitäs minulle samaa vanhaa. Kun ne lääkärit eivät minua halua leikata, että kävelemään pääsisin. Miksi ne on ilkeitä?
Ties monenneko kerran toistin vanhaa mantraa:
-Äiti hyvä, ei sinun jalkojasi enää voi leikata. Sinun sydämesi ei sitä kestäisi. Ja vaikka leikattaisiinkin, et silti enää kävelemään pystyisi. Olet niin monta vuotta ollut sängyssä, että lihaksesi eivät enää jaksa painoasi kantaa.
-Älä valehtele, vastaus tuli yllättävän äkäisesti. Kaikki minulle valehtelevat Erkki ja Kaarinakin.
-Vai valehtelevat nekin, mutisin kyllästyneenä ja kieltämättä vähän hämmästyneenä.
-Miksi sinä et käy minua katsomassa. Erkki ja Kaarina käyvät joka viikko. Et sinä ole koskaan äidistäsi välittänyt. Et ennen etkä nytkään.
-En minä pääse täältä kaukaa, Erkki ja Kaarina asuvat ihan vieressä.
-Taas sinä valehtelet kotonahan me kaikki asutaan. Eino lähti metsälle, kun vain tulisi takaisin ennen pimeää. Äiti alkoi vaipua harhoihinsa.
-Eipä taida tulla. Etkö sinä äiti hyvä muista, että isä on ollut haudassa jo yli kymmenen vuotta. Ei se sieltä enää takaisin palaa. Toivottavasti ainakaan.
-Niin, silloin satoi lunta kun Eino haudattiin. Sinulla ja Merjalla oli niin mitätön kukkalaite. Kyllä minä sen muistan. Erkillä ja Kaarinalla oli paljon kauniimmat.
-Niin kai, vastasin hiljaa ja mielessäni siirsin suunnitelmissa ollutta tervehdyskäyntiä kuukaudella eteenpäin. Tuskin vaimoni Merja siitä pahastuisi.
-Minä näin Einon unessa. Se tuli minua kohti. Se tietää kuolemaa. En minä ensi joulua näe.
-Unet ovat unia, älä niistä välitä. Kukaan ei täällä tiedä koska kuolema tulee. Muistin kuulleeni saman tarinan usein aiemmin: ”En minä ensi joulua näe”. Monet peijaispullot on turhaan ostettu, ajattelin ilkeästi.
-Miksihän se Lahjakaan ei täällä käy. Luuleeko se, että tämä tauti tarttuu.
Lahja oli serkkuni, isävainajani veljentytär. Hänelläkin ikää jo reilusti yli seitsemänkymmentä.
-Siinä nyt ei suurta vahinkoa ole tullut. Se Lahja on meidän suvussa oikea riidankylväjä.
-Älä nyt hulluja puhu. Lahja on hyvä ihminen.
-Kuules nyt äiti. Laaksosten suku alkoi mennä pahasti pilalle yli seitsemänkymmentä vuotta sitten kun se tukkisälli ei saanut aikoinaan vedettyä kullia Martasta ulos. Tuli huonoja geenejä.
Minäkin aloin innostua. Martta oli ollut isäni Einon vanhin sisar, siis Lahjan äiti. Olosuhteet, joissa serkkuni Lahja oli pantu alulle, olivat lievästikin sanottuna epäselvät. Mutta vahvana eli huhu, että Martan aitassa oli vieraillut joku kymmenpäisestä tukkilaisjoukosta. Seuraavana päivänä uitto oli lähtenyt eteenpäin, ja sinne katosi Lahjan isä kohti merta ja sumua.
-Kauhea poika olet suustasi.
-Tosiasioita puhun, lisäsin vettä myllyyn.
-Varmaan ei ollut mikään hengen jättiläinen tämä tukkilainen. Luultavasti joku lentojätkä, tullut maan ääristä ja virkakuntaa karkuun. Minua alkoi naurattaa. Äitiä oli mukava ärsyttää.
-Tuo yksi heitti minua mukilla sanoi äiti yht’äkkiä.
-Kuka heitti, oletteko te syömässä?
-Tuo yksi hullu. Miksi te minut tämmöiseen paikkaan laitoitte? Onko tämä hullujenhuone?
En ehtinyt vastata. Puhelimesta kuului rahinaa ja metelöintiä. Hoitokodin vanhukset olivat ilmeisesti alkaneet painisille. Äidistä ei tosin oikein saanut enää vastusta. Hyvä kun hän kykeni omin avuin syömään pyörätuoliin nostettuna. Kohta puhelimesta kuului nuoren naisen ääni:
-Sopiiko, että soittelette uudelleen vähän myöhemmin. Me taidetaan lähteä nyt Maija-mummun kanssa vessaan.
-Sopiihan tuo. Oliko siellä isokin kahakka. Ei kai ketään sattunut? kysyin puhelimen ottaneelta hoitajalta.
-Pikkuisen pienempi kuin talvisota, mutta yksi kaatunut oli tulla, kun tämä Maija-mummu meinasi mennä nurin pyörätuolissaan. Meininki on välillä kuin kylätappelussa, nauroi hoitaja.
-Sellaistahan se varmaan teillä on. Hyvää työpäivän jatkoa, sanoin laskien puhelimen luurin paikalleen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olipa tyylikästä,oikein mukava lukea.
tälläisiä ei koskaan ole liikaa.
Ja ajankohtainen juttu :)
Tuota todellisuus kai usein on.
ja tekstistä jotain, minusta tämä on hyvä pätkä.
Mutta mutta... synkkähän tämäkin, kyynisyys on hyve, mutta kirjoittaessa siitä pitäisi edes hetkeksi osata heittää irti.
Tosin en taida siihen itsekään kyetä, joten? :)
En uskoisi kenenkään lähtevän väittelylinjalle dementoituneen vanhuksen kanssa, se ehkä pieni miinus. Ei sovi tarinaan.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä vapiseva 6
T. ®Sherlokki © 2005
Luontevaa dialogia, todenmukaista. Tuo peijaispullo-heitto oli mainio! :)