Linssilude Anja Snellman sai surkeat arvostelut kirjastaan. Täti yrittää nyt vanhanaikaistaan. Soittelee lehtiin ja tarjoaa juttua tavalla toisella saadakseen myynnin nousemaan. Ala-arvoista on että hän käyttää avioeroaan myyntikikkana (esim. Iltis ja Seura). Hyi, hyi, hyi! Ei ole tällä kirjailijalla sydämen sivistystä.
Linssilude Snellman
KellokasT
333354
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Mä bluggasin jostaki että se selittäs siinä niitä makuja, onko totta?
Minusta tuntuu että se on kun on nykyisin koulutetut ammattikirjailijat ja ammattitaiteilijat niinkuin on leipäpapit.(?) Valitsemallaan uralla on sitten yritettävä pärjätä, maksettava asuntolaina, ja muut juoksevat kulut.
Oliko ennen tällaista? Vähän tuntuu että ennen maailmassa kirjailija oli kun kuului NVL:ään tai jaksoi heilua Brondanin tai muun taiteilijakuppilan pöydissä kunnes muut alkoivat tunnistaa naaman. Kirjailija oli kirjailija rakkaudesta, ja elämän valinnasta. Siinä sivussa kirjoitettiin pari riviä...
kirjailijat joutuivat(ainakin suomessa) tekemään rutkasti muutakin kirjallista työtä leipänsä eteen. ei riittänyt pelkän romaanin tai runojen rustaaminen. tosin se näkyi mielestäni myös laadussa, positiivisesti.
Kyllä se tänä päivänä on sama juttu. Ei kirjailija pelkällä kirjalla elä. Julkisuus ei sinänsä tuo rahaa, mutta kirjan myyntiä se lisää. Ja kirjan myynnillä ei SILTI elä Suomessa kuin muutama hassu kirjailija.
t: Kirjailija
Iso kuplahan se on vaikka muutama hesalainen feministikriitikko yrittää sitä tuoda kaiken aikaa positiivisesti esille. Tämä viimeisin kirja lienee yhtä huono kuin Loka Laitisen arvioima Suomen huonoin kirja, Anja Kaurasen Tushka, jossa ei ole päätä eikä häntää. Tässä uudessa Anja S muuten kuvailee jopa (miehensä, rakastajansa) hepin ulkonäön, jos kirja todella on omakohtainen, kuten hän lehtijutuissa antaa ymmärtää. Kaamee akka!
olen ollut jo pitemmän aikaa. Olen kyllä ihmetellyt miten tuo nainen saa niin paljon palstatilaa ja televisioaikaa.
Tuo Sonja O:ssa hyväksi havaittu kaava alkaa jo väljähtymään mutta yritettävä on kun muualta ei palkkaa juokse. Nimenomaan leipäpappi, osuvasti sanottu.
Kuuluu sarjaan Arto Paasilinna ym.ym., jotka eivät enää oikein muista miksi oikein kirjoja kirjoittelevat.
Anja Kauranen oli hyvä kirjailija - ainakin Sonja O., Ihon aika ja Syysprinssi (kaksi viimeksimainittua olivat muuten huomattavasti pelkistetympiä keinoiltaan kuin Sonja O. joten en ihan allekirjoittaisi väitettä "väljähtyneestä kaavasta") tekivät vaikutuksen - mutta Anja Snellman tuntuu tehtailevan tyhjänpäiväisyyksiä.
Ihmetyttää se tavaton julkisuuden kaipuu ja itsekehu, jota kaikki lehtijutut henkivät. Lehtijutut on aina, esim. nyt nuo Iltasanomien ja seutan jutut, rakennettu palvelemaan kirjan myyntiä - se on niin hirveän läpinäkyvää. Ja kun jopa oman yksityiselämän pyhimmät asiat valjastetaan kirjan myyntiin niin jo tuntuu pahalta.
Onko näin - otaksun - että kllion käyhän tytön omanarvontunne kaipaa koko ajan nostetta. Kun sieltä köyhyydestä ja mitättöydestä pyristelee ylös niin tulee käyttäneeksi kaikkia mahdollisia keinoja.Sääli.
mutta laskelmoiva kyllä. Tuo sukunimen vaihdoshan tapahtui samaan aikaa kun hän valmisteli läpilyöntiä kansainvälisillä markkinoilla. Ja ainahan hänestä tehdyissä lehtijutuissa on ollut kyse kirjan markkinoinnista. Tuskin häntä julkisuus muuten edes kiinnostaisi. Ei hän tarvitse julkisuutta muuhun kuin kirjojensa markkinointiin. Ja sen pelin hän osaa. Omanarvontunne varmaan on ollut kohdallaan esikoisteoksesta lähtien. Sonja O:n kirjoittajaa ei kukaan voi pitää mitättömyytenä.
Anja S. on siis alun perin ollut tunnettu siitä, että hän osaa kirjoittaa. Hän siis on ihan eri asia kuin kaikki viikkolehtien palstantäytteet, jotka ovat tunnettuja siitä että ovat kuuluisia.
on mielsetäni loisto kirja, pidän aiemmista Kaurasista muutenkin: Sonja O, Pelon maantiede, Syysprinssi...viimeisimmistä en pidä lainkaan.
kiitos että olet puolustanut anja snellmania; kaikki muut näyttävät olevan häntä vastaan, olen lukenut kolmea hänen kirjaa ja olen myös pitänyt niistä; nyt harkitsen sen uuden kirjan lukemista..
Mielenkiinnosta olen seurannut tätäkin keskustelua, ja haluan tuoda julki oman mielipiteeni keskusteluun.
Paljon on tässäkin keskusteluketjussa puhuttu julkisuustarpeesta ja mietitty onko aiheellista tai edes suvaittavaa olla lehtien lööpeissä jatkuvasti. Itse alaa opiskelevana näen asian hieman toisin. Elämme aikaa, jolloin kirjailijoidenkin on markkinoitava ja mainostettava itseään jatkuvasti. Paras ja halvin tapa siihen on haastattelut ja esiintyminen niillä palstoilla, joihin tunnutaan jostain syystä suhtauduttavan niin kovin kielteisesti vaikka tosiasiahan on, että lähes jokainen niitä kuitenkin lukee. Mikäli kirjailija tai mikä tahansa taiteilija ei ylläpidä suhteita mediaan, unohtaa suuri yleisö hänet ja kirjan julkaisu saattaa vaikeutua. Valitettavaa mutta totta. Kukaan, ja painotan tätä, ei elä pelkästä pyhästä hengestä ja kirjoittamisen ilosta.
Kyllä Anja Kauranen/Snellman kirjoittaa osaa ja hänelläkin on suuri joukko uskollisia lukijoita. Kaikki kirjailijat elävät erilaisia vaiheita, se on inhimillistä tässä elämässä, ja myös kirjojen taso vaihtelee. Tuskin kaikkia voi miellyttää, liekö se edes tarpeellistakaan. Kirjailija kirjoittaa toki kirjansa aina yleisölleen, mutta omista ajatuksistaan oman kokemusmaailmansa ja mielikuvituksensa kautta. Vaikeista asioista (itsemurha, erot ja suhteet tai mitkä tahansa sydämenasiat, keskemenot ja muut ihmiselon ilot ja surut ) ovat aina hankalia. Minusta on rohkeaa avata elämänsä kaikille haluaville, toivottaa tervetulleeksi kurkistamaan sitä likapyykkiä, jossa itse on joutunut miettimään ja päätymään hankaliinkin ratkaisuihin. On helppo tuomita, sanoa ettei itse koskaan tekisi noin ja toimisi toisella tavalla, mutta fakta on, ettei kukaan koskaan voi kulkea toisen kengissä edes pientä matkaa, sillä jokaisen elämä ja kokemukset ovat erilaiset. Ja kukapa tietää millaista elämää itsekukin elää omien seiniensä sisäpuolella. Tuomitseminen on turhaa ja tylsääkin, mieluumin tätäkin asiaa tarkastelisi toiselta kannalta ja miettisi pystyisikö itse samaan. Minä en ainakaan omista ongelmistani haluaisi kaikille kertoa, saatika pystyisi tai edes jaksaisi niistä kirjaa kirjoittaa.
Kirjallisuuden tarkoitus on herättää keskustelua. Aina ja ikuisesti. Kauranen/Snellman on tämän täyttänyt jokaisella kirjallaan, vaikka samalla hänen persoonaansa kohdentuu paljon kritiikkiä. Kenties jopa siinä määrin, että kirjalliset ansiot unohtuvat, ainakin toisilta. Helppo on asettaa suomalaisen kirjallisuuden suuret ja mahtavat nimet kyseisen kirjailijattaren rinnalle ja vertailla ansioita ja käyttäytymistä, mutta onko se edes kuitenkaan mahdollista? Aika on muuttunut, samoin mediakäyttäytyminen, jota tuskin oli edes olemassa 100 vuotta sitten. Maailma on eri nyt ja tuolloin, samoin ihmiset ja elämä jota elämme. Se on asia, joka meidän jokaisen pitäisi muistaa.
ja mikähän mahtaa olla syynä siihen että juuri snellman saa jatkuvasti osakseen paheksuntaa julkisuudessa riekkumisesta, kun taas tervo ja tabermann ovat viikottain televisiossa laukomassa vitsejä eikä kukaan katso sen alentavan heidän arvoaan kirjailijoina? Onko meillä vieläkin eri normit mies- ja naiskirjalijoille? Mies saa tehdä mitä vain, ja nainen ei mitään?
Kirjailijan on pakko antaa haastatteluja, jos haluaa myydä kirjoja. Tämä on sääntö, josta ei ole kuin muutama poikkeus (ekana mieleen tulee Ilkka Remes, joka on pitänyt pärstänsä pois lehdistä aika taidokkaasti, eikä oikea nimi Petri Pykälä liene edes kaikkien tiedossa).
Moni ihmetteleekin, miksei kirjailija keskity antamaan haastatteluja pelkästään kirjansa tiimoilta, vaan miksi on pakko vetää mukaan yksityiselämä. Usein tämä ei ole kirjailijan valinta, vaan toimittajien. Hesaria ja muutamaa muuta laatujulkaisua lukuunottamatta, eri lehtien toimittajia kiinnostaa nimen omaan kirjailijan yksityisasiat. Kirjailija ja toimittaja tekevät ikään kuin diilin, että kirjailija saa mainostaa ilmaiseksi uutta teostaan, jos paljastaa itsestään jotain henkilökohtaista.
Monet toimittajat suhtautuvat uorastaan vihamielisesti vastaukseen "en kommentoi yksityisasioitani", ja ilmoittavat usein kaivavan tiedot väkisinkin esille, jolloin kirjalilijalle on helpointa vaan suosiolla kertoa ne jos haluaa faktat oikein.
Toinen minkä toimittajat osaavat todella hyvin, on ihmisten mielistely sekä väärän ystävyydentunteen luominen. Toimittaja kirjoittaa sinusta mukavan pikku puffin, tarjoaa kaljat tavatessa, ja piukku hiljaa sinusta alkaa tuntua, että olet jotain velkaa hänelle. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta niin se vaan menee. Olen keskutellut lukuisten "pintajulkkisten" kanssa, jotka selittävät muille ja itselleen liberaalia informointiaan juuri sillä, että he ovat ikäänkuin velkaa tietyille toimittajille.
Ja jos päätät kuitenkin olla puhumatta mitään henk.koht. asioita, saattaa käydä niin, että toimittajat/lukijat kyllästyvät/vittuuntuvat sinuun, eikä kukaan halua enää kirjoittaa sinusta. Kirjamyyntisi alkaa laskea, ja epätoivoissasi kaivat sen uteliaan toimittajan nimen esiin ja kilautat sille kertoaksesi aviokriisistäsi, sairaudestasi tai rahahuolistasi.
Hieman vanhemmista kirjailijoista tulee mieleen kaksi tapausta joilla oli erikoinen suhde julkisuuteen: Eeva-Liisa Manner joka vältteli julkisuutta koko ikänsä (hän antoi 70 vuotta täyttäessään haastattelun Kotiliedelle, muuten häntä ei koskaan näkynyt lööpeissä eikä viikkolehtien haastatteluissa, ei edes palkintojenjakotilaisuuksissa). Erakkoudestaan huolimatta hän antoi kirjallisuudellemme enemmän kuin moni Finlandia-palkittu kirjailija.
Toinen jännä tapaus on Christer Kihlman, joka on monissa teoksissaan (esim. Ihminen joka järkkyi) hyvinkin avoimesti kertonut alkoholiongelmastaan, biseksuaalisuudestaan ja aviokriisistään, mutta ei ole revitellyt näitä juttuja lehdille. 70-vuotispäivänsä yhteydessä hän julkaisi kirjan, joka pohjautui hänen haastatteluunsa (Epätoivon toivo). Hän valitsi itse toimittajan jolle antoi oikeuden haastatella itseään kirjan verran, ja jossain siinä kirjassa hän ohimennen sanoikin että henkilökohtaisita asioista voi kertoa ja päättää itse minkä verran antaa itsestään julkisuudelle ja minkä pitää itsellään. "Niin voi tehdä jos julkaisee kirjan, mtta ei jos tekee sen virheen että antaa haastattelun viikkolehdelle", hän sanoi.
Varmaan on näin.
Mutta se nyt ei vaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että Kauranen/Snellman ei ole mikään hyvä kirjailija. Eikä ole koskaan ollutkaan.
Väärin, niin hirveän väärin nuo näkemykset! Hyvä kirja puhuu puolestaan, elää vuosikymmenestä toiseen, pitempäänkin, jos se on todella hyvä. Ei siinä tarvita kirjailijan paljastuksia milloin mistäkin muka henk. koht. asiasta, "tilityksiä" yms. sosiaalipornoa. Ei tarvitse itkeä krokotiilin kyyneliä julkisesti, jopa lehden kannessa, hyvin meikattuna sisaren itsemurhan takia. Ei myöskään naiskirjailijan ole välttämättä kerrottava miehensä siittimen ulkonäöstä, eikä miehen naisen ... Snellman on tyyppiesimerkki kirjailijasta, joka myy vaikka mummonsa, jos saa siitä rahaa. Hyvin keskinkertaista tasoa olevia kirjoja. A-L Härkönen hyödyntää myös julkisuutta melkein yhtä hyvin kuin Snellman, tabermann ja Tervo. Kaikki suuria pellejä. Kirjailijan sydäntä heillä ei ole.
Kiitos Elisant, kun teit joitain asioita selväksi. Tahtoisin vielä lisätä, että ei Snellman eivätkä muutkaan kirjailijat tai kulttuurihenkilöt tarjoa itseään lehdille ja muille medioille. Aloite tulee aina median puolelta. Ne lähestyvät henkilöitä, joista uskovat yleisön olevan kiinnostuneita. Itsensä tyrkyttäminen veisi kirjailijan vähän äkkiä mustalle listalle median silmissä. Tyrkyttäjät löytyvät Fingerroos-tyyppisistä julkkiksista. Harva kirjailija on Suomessa niin äveriäs, ettei välitä myynnin lisäyksestä, ja julkisuus ikävä kyllä lisää myyntiä. Menkää itsenne, moralistit: kieltäydyttekö, jos teillä on mahdollisuus päästä suurilevikkisessä lehdessä ison jutun aiheeksi?
Tyrkyttäytyjissä löytyy. On vakiosoittajia tyyliin: "Kuule, mulla olis yksi ajatus jutuksi ..." On vaikea kieltäytyä, jos on tullut vuosien mittaan jonkinlainen kaverisuhde. Lisäksi on porukka, joka vääntää kaikki jutut aina siihen uusimpaan kirjaan - samoinhan tekevät esiintyvät taiteilijat: "Multa tuli just uusi älppäri ..." raha siinä ratkaisee. Totuuden nimessä sanon, että valtaosa kirjailijoista on kirkasotsaisia uurastajia, hyvin ahkeria, pienipalkkaisia yrittäjiä, joille julkisuus on usein jopa vaikeaa.
Kirjailijan persoona ja henkilö tulisi erottaa hänen kirjallisista ansioistaan. On väärin asettaa kirjailijaa jalustalle ja itkeä kun hän paljastaa oman inhimillisyytensä ja ihmisyytensä.
Kuuluisuutta voidaan käyttää moneen asiaan ja parhaimmillaan sitä voidaan koittaa valjastaa vaikeista ja hankalista asioista puhumiseen ja esille tuomiseen. Viittaat kirjoituksessasi Anna-Leena Härkösen sisaren itsemurhaan ja tuomitset haastattelun julkisuudenhakuiseksi mediatempuksi. Kenties asiaa voidaan katsoa toisestakin näkökulmasta. Suru on jokaiselle vaikea henkilökohtainen asia, jonka ohimeneminen kestää pitkään, joskus se ei koskaan mene ohi. Suomessakin on lukemattomia läheisensä menettäneitä, jotka saivat voimaa, lohtua ja tukea tuosta haastattelusta, pienen valonkipinän omaan jaksamiseensa. Joten tässä valossa kirjailijattaren teko oli rohkea ja se tarjosi tukea monille vaikka hänellä itsellään oli ja on varmasti vaikeaa oman surutyönsä kanssa. Totta on, että tällä myytiin samalla lehtiä, mutta kukaan ei pakottanut ketään aseella uhaten ostamaan kyseisen lehden kyseistä numeroa, eihän. Aina pitäisi muistaa, ettei elämä KOSKAAN ole vain mustaa ja valkoista vaan lukemattomia harmaan eri sävyjä.
Samaa tekee Anja Kauranen/Snellman. Hän on vuorovaikutuksessa omalla tavallaan oman aikansa median kanssa. Tuo julki asioista, jotka ovat suurelle osalle kansaa tuttuja mutta niistä vaietaan. Tekemällä näin hän asettaa oman persoonansa, oman henkilönsä kasvoineen kaikkineen alttiiksi jokaisen arvostelulle. Ja tottakai häntä saa näin arvostellakin. Mutta samalla näin tehdessään hän on ansainnut meidän kunnioituksemme, sillä harva samaan pystyy. Helpompi on vaieta ja suomalaisina me olemme hyviä siinä.
Tosiasia kuitenkin on, että kirjailijankin on laskunsa ja opintolainansa maksettava, ostettava ruokaa ja vessapaperia, vaihdettava talvirenkaat ja hankittava lääkkeet ja pestävä pyykit. Samalla tavalla kirjailija kokee surut ja ilot ja vuodenajan vaihtelut kuin se yleisö, jolle hän kirjoittaa kirjansa. Ei raha tai julkisuus tapa "kirjailijan sydäntä" tai tee kirjoitetuista kirjoista yhtään sen arvottomampia. Tällainen ajattelutapa on suppeaa ja vaikka se omalla tavallaan on ymmärrettävää ei se ole enää 2000-luvun realismin edessä kovinkaan suotavaa. Omalla tavallaan Eino Leino rahasti omana aikanaan töillään jotta sai rahaa viinaan ja 1960-luvun suomalaisen runouden esikuva ja tärkeä suomentaja Pentti Saarikoski teki kirjallisia hanttihommia ja antoi sivussa lehdille poliittisia haastatteluja kommunismista. Eikö heilläkään siis ollut "kirjailijan sydäntä" vai onko asia niin, ettei ajan kuluessa kirjalijoiden sanomisilla ja tekemisillä todellakaan ole väliä koska kirjat ovat ikuisia? Ja jos näin on, miksei sitten kirjailijatkin saisi nauttia elämästään ja käyttää hyväkseen julkisuuttaan haluamallaan tavalla?
Makuasahan se on tiettyyn rajaan asti. Voit väittää ettei Kauranen/Snellman ole hyvä, mutta silloin pitäisi määritellä, mitä tarkoitat hyvällä. On häntä parempiakin kirjailijoita tietysti ollut (esim. Eeva-Liisa Manner) mutta on huonompiakin (esim. Pentti H. Tikkanen).
Kyllä Kauranen suomalaisessa kirjallisuudessa kuitenkin keskitason yläpuolelle nousee kirkkaasti, olivat kriteerit mitkä hyvänsä.
Näköjään kirjailijatar on itse muutamilla nimimerkeillä lähtenyt puolustamaan oikeuttaan paistatella lehdissä milloin minkäkin tekosyyn varjolla.
mitkä nimimerkit mahtoivat olla hänen? Luuletko että hänellä on aikaa saati kiinnostusta tällaiseen? Ja jos olisi, miksei hän tekisi sitä omalla nimellään? Julkaiseehan hän kirjatkin omalla nimellään!
Ja ihan hei aikuistenoikeesti: mitä pahaa siinä on, että on tunnettu siitä, että on raskaan sarjan kirjailija? Lehdissä riekkuu ihan tarpeeksi ihmisiä, jotka on tunnettuja siitä, että ovat kuuluisia. Jokaisella on oikeus paistatella lehdissä. Jokainen meistä ei vain kiinnosta lehtiä. Sen kanssa täytyy elää...
Luulenpa muuten että turha Snellmania tai ketään muutakaan on kadehtia julkisuudesta. Tove Jansson taisi olla oikeassa verratessaan julkisuutta karuselliin: aluksi se tuntuu ihanalta, sitten ihan tavalliselta, ja lopuksi alkaa yököttää.
Elisant näkee lähettäjien IP-numpperot, joten hän voisi halutessaan joko vahvistaa tai kumota epäilysi.
Minä en ainakaan ole Anja K/S. Jos olisin, en olisi tällä palstalla lukemassa ja kirjoittelemassa.
Uskon, että kyseisellä suositulla ja osaavalla kirjailijattarella on kirjoittamistyönsä kanssa niin kiireistä, ettei hän taida palstalle kirjoitella. Uskoisin kuitenkin, että mikäli hän joskus sattuu lukemaan tämänkin keskusteluketjun hän on otettu. Huumorintajuahan häneltä löytyy, sitä ja asennetta, mistä minä henkilökohtaisesti kirjailijattaressa pidän. =)
Löytyypä häneltä www-sivutkin, jossa on sangen hauska kolumni, joka on julkaistu Hufvudstadsbladetissa helmikuussa vuonna 2002. Kannattaa lukea.
http://personal.inet.fi/taide/anja.snellman/
Päivänjatkoja palstalaisille!
Esimerkiksi Ihon aika on silti hyvä.
Olin ennestään saanut aika nolon kuvan kirjailijasta, mutta se muuttui lukiessani tuota järkyttävää teosta.
En tosin ole vielä lukenut muuta häneltä, mutta seuraavaksi luen kirjan Pelon maantiede. Saa nähdä sitten, muuttuko käsitykseni taas.
Mutta mitä sen on väliä millainen AK/S on lehtien palstoilla, jos hänen kirjoistaan - edes joistakin - löytää jotakin, joka liikuttaa itseä ja panee miettimään ja ehkä vertailemaankin kirjan tapahtumia/mietteitä omaan elämäänsä.
Sivumennen sanoen olen yli nelikymppinen nainen.
Kumma juttu kun kirja ei kolahtanut minuun ollenkaan. Eikä mikään muukaan Kauranen-Snellmanin aina niin kovalla mainosrumballa markkinoille tuotu "rohkea" opus. Tyhjää pölötystä, tekotaiteellista sanakoukerointia.
en koskaan näe mitään suomalaista "mainosrumbaa" joten sellainen ei pääse minuun vaikuttamaan ollenkaan.
Ehkä menee maku kirjoista jo ennen kuin on lukenutkaan, jos mainostus painaa päälle.
vaan lukijassa. se nyt vain on niin, ettei kaikki kirjat kaikille anna mitään. Ainoastaan huora antaa kaikille.
Kiitos siitä, että sain tämän keskustelun kautta havaita, että Anja Kauranen on yksi vihatuimpia julkisuuden henkilöitä Suomessa.
On jo parinkymmenen vuoden ajan harmittanut se, että jotkut pitävät häntä jotenkin merkittävänä kirjailijana, vaikka ainoa laji, missä hän pärjää on suunsoitto.
Pahin julkisuuspyrkyri Suomessa on tämä ruma ja koppava muija.
>>>On jo parinkymmenen vuoden ajan harmittanut se, että jotkut pitävät häntä jotenkin merkittävänä kirjailijana, vaikka ainoa laji, missä hän pärjää on suunsoitto. Pahin julkisuuspyrkyri Suomessa on tämä ruma ja koppava muija.
Mitä ihmettä kirjailijan ulkonäkö tähän kuuluu?
Pitäisikö kustantajien valita ainoastaan entisiä missejä talliinsa, kirjoitustaidoista viis?
Ajatteleva aikuinen ei tuo esiin tuollaista näkökantaa.
En tosiaankaan tiedä myöskään A:n "suunsoitosta" yhtään mitään, ja mitä sitten, jos onkin kuuluva? Onko tässä nyt joku kateinen sovinisti mollaamassa menestynyttä naiskirjailijaa?
Vai joku henkilökohtaisesti nimenomaan ao. kirjailijaa vihaava, kostonhimoinen henkilö?
Mitähän kirjailija on voinut sinulle tehdä, että kirjoitat tuollasen viestin?
Tehtävä: valitse näistä pahin: Lenita Airisto, Ritva Santavirta, Anja Kauranen, Riitta Uosukainen.
Vaikeus: kaikki pahimpia mätämunia Suomessa. Superlatiivien käyttö siis mahdollista.
Onneksi edes osa suomalaisista naisista on fiksuja, ei tarvitse hävetä kansallisuuttaan näiden saastaisten kaurasten ja santavuorien takia.