Kolme kovaa.
Nykyajan kirjallisuus on ongelmakeskeistä, ja lietsoo tappiomielialaa/epäuskoa ihmisyyteen - ihmisen voimiin.
Kauheita asioita tapahtuuu, mutta niille ei voi mitään. Ne pitäisi hyväksyä passiivisen apaattisesti.
Olenkohan ainoa jota risoo nykykirjallisuuden ajautuminen ongelmien suohon? Onko toivoa näkyvissä?
Kannattaa lukea enemmän klassikkoja, ja vanhaa kirjallisuutta, kuin tätä nykyistä littanaa mössöä - Ajattelen... :-/
Nykyajan kirjallisuus on ongelmakeskeistä, ja lietsoo tappiomielialaa/epäuskoa ihmisyyteen - ihmisen voimiin.
Kauheita asioita tapahtuuu, mutta niille ei voi mitään. Ne pitäisi hyväksyä passiivisen apaattisesti.
Olenkohan ainoa jota risoo nykykirjallisuuden ajautuminen ongelmien suohon? Onko toivoa näkyvissä?
Kannattaa lukea enemmän klassikkoja, ja vanhaa kirjallisuutta, kuin tätä nykyistä littanaa mössöä - Ajattelen... :-/
Vastaukset 9
Vanhimmat
... ja vanhaa kirjallisuutta, kuin tätä nykyistä littanaa mössöä - Ajattelen... :-/ "
Niinkö? Voisitko antaa esimerkin klassikosta jossa EI tapahtuisi- kaiken muun ohella- myös "kauheita asioita"?
>> Niinkö? Voisitko antaa esimerkin klassikosta jossa EI tapahtuisi- kaiken muun ohella- myös "kauheita asioita"?
No, kaikki 1920-40 -lukujen tyttö- ja poikakirjat. Viljo Raudan ja Jussi Kukkosen kirjat. Andersenin sadut, Grimmin sadut, vanhat kansansadut. Topelius. Lydecken. Astrid Lindgren. Jules Verne. Tove Jansson. Väinö Riikkilä, Toivo Pekkanen.
Näissä on seikkailuja, ja jänniä tapahtumia, ja vaikeita/syvällisiä juttuja, ja elämänuskoa. Ne kasvattavat itseluottamusta, niin että ihminen saa luottamuksen että vaikeuksista selvitään. Niissä usein on onnellinen loppu, ja päähenkilö - johon samaistutaan on sankari.
Kauheaa sensijaan olisi jos vaikeudut toistuvasti musertaisivat, jos ne olisivat mahdottomia kohdata, kuin Jumalan tai kohtalon ikuinen rangaistus. Tai jos vaikeudet liippaavaat liian läheltä oman elämän realismia.
Nyt varmaan älähdät että Grimmin saduissa sattui kauheita, mutta ei se minusta niin ole. Sensijaan jos toistuvasti tuodaan esille esim. "vaikeaa depressiota" siinä valossa että se on patologinen normaalitila, tai tuodaan esille itsestäänselvyytenä että kaikki laihduttavat itsensä hengiltä, niin se on kauheutta. Koska se ei ole totta, ensinnäkään.
Toin tässä esille nuortenkirjoja lähinnä, koska minusta pointtini valottuu paremmin sitä kautta. Aikuisista pidetään että heitä ei enää tarvitse opettaa, että ovat vastuullisia, mutta en usko siihen. Aikuiset vaikuttavat olevan ihan yhtä laumahenkisiä ja muotivirtausten perässä meneviä, ja ajattelevat niitä oikeita ajatuksia joita mainokset ja viihdeteollisuus heille ovat syöttäneet.
Hyvin harva kirjoittaja kykenee irtautumaan täysin maailmankuvastaan naputtaessaan romaania, novellia tai muutakaan teosta. Näin ajateltuna ongelmana ei olisikaan nykykirjallisuus vaan nykymaailma! Niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Mutta jos asiaa hieman vaivautuu ajattelemaan niin miksipä näin ei olisi. Kyllähän internet, telkkari sekä muut tiedotusvälineet on lisänneet ihmisen tietoisuutta maailmasta. Ja uutisissakin on enemmän ikäviä tapahtumia kuin hyviä, koska hyvät tapahtumat ovat useammin yksilökohtaisia (eli eivät kiinnosta toisia ihmisiä). Uskallan väittää, että menneisyydessä kun näitä klassikoita on kirjoitettu, ihmisten elämänpiiri on ollut suppeampi. En tarkoita että mitään peräkammarin poikia olisivat olleet, vaan nimenomaan vertaisin 2000-luvulla elävään ihmiseen. Ja onhan monet näistä klassikoistakin todella synkkiä (usein muuten niiden kirjoittajakin on kokenut jotain traumaattista). Yksi hyvä esimerkki tällaisesta on Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Kova on Raskolnikovilla angsti. Jostain Kafkan teoksista nyt puhumattakaan.
Toinen huomattava asia on elämänrytmi. Nykyään sekin on nopeampi, mikä näkyy myös kirjoissa (ja varsinkin elokuvissa) siinä että jatkuvasti tapahtuu ja tulee uusia (yleensä ikäviä) käänteitä. Näissä vanhemmissa teoksissa saatettiin yhtä asiaa märehtiä paljon pidempään :)
ei pidä syyttä peiliä jos naama on vino?
Ehkä meillä on juuri niin synkkä/valoisa kirjallisuus kuin ansaitsemme?
>> Hyvin harva kirjoittaja kykenee irtautumaan täysin maailmankuvastaan naputtaessaan romaania, novellia tai muutakaan teosta. Näin ajateltuna ongelmana ei olisikaan nykykirjallisuus vaan nykymaailma!
Se oli tyhjentävästi sanottu.... Mielikuvitus on köyhtynyt koska näemme ja kuulemme, tiedostamme enemmän ja nopeammin.
Olen usein ajatellut että jos mielikuvitusta pitää tarkoituksella "köyhyydessä", niin se alkaisi toimia paremmin. Marcel Proust harrasti tätä, aistien lepoa; ja toinen minkä tiedän oli Bertel Gripenberg, joka joutui silmäsairautensa takia viettämään päiväkausia pimeässä huoneessa.
Ehkä sekin että sain kiinni vanhasta kirjallisuudesta johtui meditaatioharrastuksestani; mieli palautui takaisin jonnekin 1800-luvun ihmisen topeliaanisiin puitteisiin; ja huomasin ymmärtäväni näitä ihmisiä paremmin kuin nykyihmisiä. Tätä tarkoitin.
Dostojevski on synkkä kyllä; mutta sekin taitaa olla opittu myytti että taiteijakohtalon pitäisi olla surkea kyetäkseen luomaan hyvää taidetta.
Ainakin tuo Anatole France oli varakas ja hyvinvoiva ihminen, ja kirjoitti aivan loistavaa tekstiä. Minua haluttaisi kumota se myytti kärsivästä taiteilijasta.
Että ihmiskunta on vauhdilla kiitävässä juna, ja hän on hypännyt kyydistä pois, ja loikoilee pellonpentareella, ja katselee ohikiitävää junaa?
voiko siihen pientareelle jäädä lopuksi elämäkseen loikoilemaan, niin houkuttelevalta kuin se ensin ehkä kuulostaakin?
Minua ainkin kiinnostaa kovasti tietää keitä siellä ravintolavaunussa on ja mistä siellä puhutaan...Ja kyllähän meille jokaiselle tulee kuitenkin aika jäädä alas pääteasemalla.
Niin, eiköhän se ole ihan opittu myytti että taiteilija kärsii. Taustana tälle ajattelutavalle on muun muassa romantiikan aikakausi (Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset tästä esimerkkinä). Aikaisemmassa viestissä lähinnä tarkoitus oli tuoda esiin, että ei ne klassikot kirjoittajineen mistään pumpulimaasta ole peräisin.
Ja ihan keskustelun vuoksi, heitetään nyt vielä mielikuvitukseenkin liittyen sellainen ajatus, että eikö toisaalta monet erilaiset virikkeet voi kehittää luovaa ajattelua. Erilaisia kiinnostavia havaintoja ja kokemuksia voi mielikuvituksen avulla yhdistää uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi.
Vaikka myönnettäköön, että esimerkiksi Emily Brontën Humiseva harju on mainio esimerkki siitä, miten eristyksissä elellyt ihminen osaa mielikuvituksekkaasti kuvata ihmisluontoa.
Kun ongelmat alkavat pänniä, siirryn 1800-luvun anglosaksiseen kirjallisuuteen. Austenit, Brontet, Dickensit vievät ajatukset onnistuneesti pois arki-inhotuksista, aikaan jolloin vanha Englanti oli voimissaan ja optimistinen, ja suurimpia vitsauksia oli nuoria ihmisiä tappava tuberkuloosi (joka tätä nykyä ei ole suurikaan haitta meillä).