Katsoin pientä nyyttiä sylissäni. Se oli minusta tullut, minussa kasvanut ja se oli riippuvainen minusta.
Pienet silmät katsoivat minua onnellisina, autuaana, koska niiden silmien omistaja tiesi, että äiti on lähellä, ei ole pelättävää.
Mä en antaisi ikinä tapahtua sille mitään pahaa. En koskaan antaisi siitä tulla samanlaista, kun isästään. Enkä samanlaista kuin äidistään.
Se tapahtui jo 10 kuukautta sitten, mutta silti tuska aika ajoittain saavuttaa mieleni. Joskus mä katson lastani, ja huomaan ajattelevani, että hän on ikuinen muistutus siitä kaameasta syyskuun illasta. Mitä minulle tehtiin, mitä siitä seurasi.
En pystynyt kuitenkaan tappamaan häntä, vaikka silloin hän ei ollut edes sentin pituinen. Hän tuskin oli olemassa, hän oli vain pieni solupallo. Mutten kuitenkaan pystynyt siihen. Vaikka hän oli kamalan teon tulos, siltikin hän oli osa minua, ja minun verta ja lihaani. Silti ajatukseni välillä saavuttivat sen pisteen, että pelkäsin ottaa häntä syliin, hän muistutti siitä häpeästä ja kivusta, mitä minä koin.
Kuitenkaan en ymmärtänyt, miten pieni hymy voisi pelastaa koko päiväni, ja jokainen pieni naurunpyrskähdys voisi kirjoittaa uutta historiaa vanhan päälle. Miten niin pieni nyytti muutti koko elämäni. Hän teki elämästäni merkityksellisen ja täydellisen. Hänen takiaan jaksoin läpi ajan jolloin kannoin häntä, mutta koin kamalaa tuskaa, koska tiesin, että hän oli myös isänsä poika. Kuitenkaan lapseni ei ikinä tulisi tapaamaan isäänsä. Hänen isänsä oli vain essonarkkari, joka ei välittänyt muiden tunteistaan, päämääränään vain oma tyytyväisyys ja tyydyttyneisyys.
Vaaleansininen tutti tippui lattialle, poika oli nukahtanut. Katsoin pientä mutrusuuta, ja rinnassani tunsin kuumaa poltetta. Vaikka poikani oli kamalan teon tulos, silti hän oli minun rakas lapseni, jota kannoin yhdeksän kuukautta, ja jonka kanssa olin nyt kuukauden saanut elää yhteistä elämää.
Elämälläni ei ollut merkitystä sen jälkeen kun minulle tehtiin pahaa. Olisin tappanut itseni, ellei minulla olisi ollut pientä taistelijaa sisälläni, joka luovi minut läpi sen ryteikön, johon olin itseni ajanut tutustumalla siihen ihmiseen joka satutti ja likasi minut. Haluaisin unohtaa koko asian, laittaa sen mieleni sopukoihin, mutta minulla on ikuinen muistutus siitä illasta. Vaikka rakastan poikaani, tulee hän aina muistuttamaan isästään.
Pienet silmät katsoivat minua onnellisina, autuaana, koska niiden silmien omistaja tiesi, että äiti on lähellä, ei ole pelättävää.
Mä en antaisi ikinä tapahtua sille mitään pahaa. En koskaan antaisi siitä tulla samanlaista, kun isästään. Enkä samanlaista kuin äidistään.
Se tapahtui jo 10 kuukautta sitten, mutta silti tuska aika ajoittain saavuttaa mieleni. Joskus mä katson lastani, ja huomaan ajattelevani, että hän on ikuinen muistutus siitä kaameasta syyskuun illasta. Mitä minulle tehtiin, mitä siitä seurasi.
En pystynyt kuitenkaan tappamaan häntä, vaikka silloin hän ei ollut edes sentin pituinen. Hän tuskin oli olemassa, hän oli vain pieni solupallo. Mutten kuitenkaan pystynyt siihen. Vaikka hän oli kamalan teon tulos, siltikin hän oli osa minua, ja minun verta ja lihaani. Silti ajatukseni välillä saavuttivat sen pisteen, että pelkäsin ottaa häntä syliin, hän muistutti siitä häpeästä ja kivusta, mitä minä koin.
Kuitenkaan en ymmärtänyt, miten pieni hymy voisi pelastaa koko päiväni, ja jokainen pieni naurunpyrskähdys voisi kirjoittaa uutta historiaa vanhan päälle. Miten niin pieni nyytti muutti koko elämäni. Hän teki elämästäni merkityksellisen ja täydellisen. Hänen takiaan jaksoin läpi ajan jolloin kannoin häntä, mutta koin kamalaa tuskaa, koska tiesin, että hän oli myös isänsä poika. Kuitenkaan lapseni ei ikinä tulisi tapaamaan isäänsä. Hänen isänsä oli vain essonarkkari, joka ei välittänyt muiden tunteistaan, päämääränään vain oma tyytyväisyys ja tyydyttyneisyys.
Vaaleansininen tutti tippui lattialle, poika oli nukahtanut. Katsoin pientä mutrusuuta, ja rinnassani tunsin kuumaa poltetta. Vaikka poikani oli kamalan teon tulos, silti hän oli minun rakas lapseni, jota kannoin yhdeksän kuukautta, ja jonka kanssa olin nyt kuukauden saanut elää yhteistä elämää.
Elämälläni ei ollut merkitystä sen jälkeen kun minulle tehtiin pahaa. Olisin tappanut itseni, ellei minulla olisi ollut pientä taistelijaa sisälläni, joka luovi minut läpi sen ryteikön, johon olin itseni ajanut tutustumalla siihen ihmiseen joka satutti ja likasi minut. Haluaisin unohtaa koko asian, laittaa sen mieleni sopukoihin, mutta minulla on ikuinen muistutus siitä illasta. Vaikka rakastan poikaani, tulee hän aina muistuttamaan isästään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Etelän aurinko paistoi suoraan zeniitistä. Olin säästänyt Valintatalon kassana sievoisen summan rahaa ja toteuttanut ikuisen haaveeni. Ihanaa, olen nyt täällä Gambiassa, johon olin ihastunut kirjeenvaihtokumppanini kirjeiden välityksellä. Toverini puolialaston, syvän ruskea vartalo oli vierelläni kun loikoilimme Intian valtameren rannalla, aaltojen lyödessä laiskoina rantaan. Siemailimme paikallista juomaa ja ihana raukeus alkoi virrata jäseniini. Oli aika lähteä siestalle. Kumppanini jäi vielä hetkeksi uimaan ja lupasi palata luokseni heti siistiydyttyään. Vaivuin huoneeni sänkyyn ja vedin moskiittoverhon tiukasti ylleni ja uinahdin ihaniin uniin.
Heräsin ulkoa kuuluvaan meluun, huoneesi ovesta asteli naamioituneuita hahmoja sisään, He olivat kuin mielikuvituksellisia hahmoja menneisyyden taruita. En pystynyt liikahtamaan enkä edes huutamaan! Suurin hahmoista heittäytyi päälleni muiden aloittaessa matalan monotonisen laulun. Päälläni makaava hahmo otti minut väkivaltaisesti ja rajusti ilman mitään mahdollisuuttani vastustaa. Jäseneni olivat kuin halvaantuneet; ehkäpä juomaani olikin sekoitettu jotain myrkkyä!
Tyydytettyään itsensä, hahmo nousi ja katosi joukkoineen.
Edelleenkin tosi upeaa ja aitoa tekstiä. Taidat todella nauttia kirjoittamisesta? onhan kolmos-osa vielä tulossa?
Siis todella upeata ja kaunista tekstiä sinulla. Jatka ihmeessä samaan malliin. :)