Tämmöist kertomusta...

Metsän poika


Ville oli Metsän poika.
Hän ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti. Kun ihmiset sanoivat niin, Ville ajatteli metsää, jonka keskellä hän asui pienessä mökissä äitinsä ja mummonsa kanssa.
Se oli myös hänen sukunimensä, kuten oli äidin ja mummonkin sukunimi.
Hän ei ajatellut silloin isäänsä, koska ei ollut häntä milloinkaan nähnyt.
Kerran hän oli huomannut, että muilla lapsilla oli isä. Hän oli kysynyt äidiltä oliko hän orpo. Äiti oli jotenkin naurahtanut ja kieltänyt ja jatkanut askareitaan. Hän
neuloi paljon. Kylän naiset tulivat heille ja toivat kankaita, jotta äiti levitti suurelle pöydälle ja kiinnitti neuloilla paperisia kaavoja päälle ja leikkasi kankaat suurilla saksilla. Hän ompeli palaset yhteen ja naiset tulivat sovittamaan puolivalmiita vaatteita. Sitten äiti ompeli vaatteet valmiiksi ja Naiset tulivat hakemaan valmiin mekon tai jakkupuvun ja äiti sai heiltä tekopalkkaa.
Ville ei kuitenkaan antanut periksi.   
-   Eikö minulla ole lainkaan isää? hän kysyi ihmetellen.
-   Se on tuolla maailmalla. sanoi äiti ja jatkoi askareitaan.
Ville meni ulos. Portaiden läheltä sireenipensaiden takaa lähti tie kylälle päin. Ville käveli sitä pitkin ja ajatteli, että pian isä tulee häntä vastaan ja kaappaisee syliin.
Hän kulki lähelle jokea, jonka luokse hän ei saanut mennä, mutta isä ei tullutkaan. Hän pysähtyi ja alkoi katsella västäräkkiä, joka seisoi tiellä aivan lähellä ja keikutteli pyrstöään.
Aurinko paistoi kuumasti. Tien vierellä kasvoi kukkia ja kuului heinäsirkkojen siritys.
Isä ei kuitenkaan tullut.
Ville kääntyi takaisin ja meni istumaan pihakeinuun ja seurasi pääskyjen lentoa pesiinsä mökin räystään alle ja takaisin taivaalle.

Siitä päivästä lähtien hän odotti isää. Unessa isä tuli useasti. Hän tuli tietä pitkin auringonpaisteesta. Ville oli tien vierellä. Joskus hänellä oli itse tehty jousipyssy ja nuolia mukana. Isä otti hänet syliin ja kehui jousipyssyä hienoksi.
Herättyään Ville juoksi tielle, mutta siellä ei ollut ketään.

Eräänä päivänä Ville oli herännyt aikaisin.
Mummu otti hänet mukaansa päivälevolle vaikka hän ei olisi halunnut. Hän heräsi sängystä yksin. Kamarin ovi oli laitettu kiinni. Sen takaa kuului puhetta. Siellä oli vieras. Ville nousi ylös nopeasti ja meni tupaan. Mummo, äiti ja tutunnäköinen vieras mies olivat juomassa kahvia pöydän ääressä.
Miehen äänessä oli kiihkoa kun hän selitti.
-   Jumala…,Jeesus Kristus on sovittanut meidän syntimme kristin kuolemallaan…joka häneen uskoo ei huku vaan saa ijankaikkisen elämän taivaassa..
Äiti ja mummo kuuntelivat ja myöntelivät välillä. Ville näki katseen äidin silmissä. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja häntä inhotti. Hän lähti ulko-ovea kohti, mutta äiti pyysi häntä tulemaan takaisin. Ville pysähtyi, mutta jatkoi sitten porstuaan.
-   …kyllä pojallekin täytyy opettaa Jumalan sanaa…hänellä ei….lapsenusko enää riitä… jos hän nyt kuolisi…Häntä pitää kasvattaa kurissa ja Herran nuhteessa…. …Opetettava tottelemaan…
Kuului vieraan miehen kiihkeä ääni.
Ville käveli talon taakse metsään. Hän istui laakealle kivelle, jossa leikki usein. Kaikki näytti utuiselta kyynelten läpi. Ville istui ja puhalteli huulillaan sylkikuplia.
Hän istui siellä kauan. Äiti tuli viimein huutelemaan portaille. Hän lähti hitaasti taloa kohti. Äiti oli portailla odottamassa. Hän oli taitellut luudasta risuja käteensä.
-   Minun täytyy nyt rankaista sinua, sanoi äiti.
Hän otti Villen käsivarsista kiinni ja lukitsi ne toiseen kämmeneensä. Toisella kädellä hän alkoi piiskata Villen paljaita sormia.
-   Tämä ei tunnu mukavalta minustakaan, mutta minun on tehtävä tämä sinun parhaaksesi. Minä teen sen Jeesuksen nimessä. Viljokin sanoi, että sinua pitää kurittaa… äiti selitti.
Kun se oli ohi, tuntui Villestä, että olisi parempi kuin hän menisi jonnekin muualle ja käpertyisi nukkumaan.
Äiti vei hänet sisälle. Mummo oli jo vuoteeseen menossa. Hän oli hyvällä tuulella.
-   Se on hyvä työmies…eikä ota viinaakaan..
Äiti ei vastannut, mutta Ville näki hymyn hänen huulillaan.
Ville riisuutui alushoususilleen ja meni sänkyyn peiton alle uppeluksiin. Hän itki hiljaa.

Hän heräsi. Yö oli valoisa. Hän meni ikkunan luokse ja katseli ulos. Metsässä liikkui jokin.
Ville puki päälleen paidan ja housut ja kulki hiljaa tuvan poikki ulko-ovelle. Äiti ja mummo jäivät nukkumaan. Yö oli lämmin ja hiljainen. Ruohojen ja heinien kaste tuntui mukavalta paljaissa jaloissa. Ville kulki metsän suuntaan.
Joku siellä oli! Aivan laakean kiven tuntumassa. Hän kulki hitaasti kiveä kohti katsellen ympärilleen. Hän ei nähnyt siellä enää ketään. Hän istui kivelle. Metsä oli hiljainen ja utuinen. Hän istui ja kietoi käsivartensa säärien suojaksi.
Hän ei huomannut, koska poika tuli, mutta tämä istui äkkiä hänen vieressään hiljaisena kädet kiedottuna jalkojen ympärille kuten Villellä.
Ville katsoi häntä ihmetellen ja käänsi sitten päänsä pois. Hän oli hetken hiljaa ja katsoi sitten poikaa uudestaan. Tämä oli vaaleahiuksinen ja laiha. Hän oli jo melkein aikuinen.
-   Mistä sinä tulet? Ville kysyi.
-   Tuolta kotoa. nuorukainen viittasi kädellään jonnekin.
-   …minä istuskelen usein täällä.
-   En minä ole nähnyt sinua vaikka olen minäkin täällä usein. sanoi Ville.
-   Kai meidän oli aika kohdata.
-   Oletko sinä minun isäni? kysyi Ville kiihkeästi. Se tuli äkkiä hänen mieleensä.
-   En ole. Voisin kyllä olla. Istutaanhan me tällä kivelläkin.
-   Kuka sinä olet?
Nuorukainen ei ehtinyt vastata. Metsässä alkoi näkyä liikettä. Mustat hahmot kulkivat kiven vieritse. Ne kulkivat arkaillen ja katosivat pensaikkoon.
-   Pelkurit menivät. sanoi nuorukainen halveksivasti.
-   Mitä ne pelkäävät?
-   - Sotaa. Ne ovat karanneet rintamalta. Nyt ne pelkäävät pimeää ja kulkevat kotien lähellä öisin.
Ville katseli nuorukaista. Tämä oli surullisen näköinen.
-   Miksi sinä täällä käyt istumassa? Ville kysyi.
Nuorukainen katsoi häntä.
-   Isä ei päästä minua sotaan. hän sanoi.
-   …pian minä kuitenkin pääsen…,minulla on kohta tarpeeksi ikää…
Ville havahtui. Hän oli lähdössä kiveltä. Hän katsoi taaksensa.
-   Minä tiedän kuka sinä olet. hän sanoi.
-   …olet Kalliolan Pentti. Sinun kuvasi on piirongin päällä teillä.
Ville muisti, miltä kuva oli näyttänyt ja huusi vielä.
-   …kyllä sinä pääset sotaan…

Ville heräsi ikkunasta tulevaan auringonvaloon ja lämpöön kasvoillaan. Hän meni tupaan ja kulki pihalle. Hän meni metsään istumaan laakealle kivelle. Linnut sirittelivät puissa. Nuorukainen oli poissa. Ville meni takaisin sisälle. Äiti oli tuvassa mummon kanssa. Hän teki Villelle kaakaota sekoittamalla kuppiin kaakaojauhetta ja sokeria ja kaatamalla kuumaa vettä päälle. Ville sekoitti sitä lusikalla kunnes sokeri oli sulanut. Sitten hän lisäsi kuppiin tilkan maitoa. Hän voiteli näkkileivän palan voilla ja söi sitä maistellen välillä kaakaota.
Vasta siinä Ville huomasi, että äidillä oli yllään pyhävaatteet. Mummo kässäili hyväntuulisena tiskipöydän ääressä touhuten jotakin toisarvoista.
-   Miksi sinulla on pyhävaatteet? Ville kysyi.
Äiti hymyili ja mummukin hymyili. Äiti tuli istumaan penkille Villen viereen.
-   Mitä jos Kosusen Viljo tulisi sinulle isäksi? Kysyi äiti maireasti.
-   Minun isä on maailmalla…
-   …mutta Kosusen Viljo ottaa nyt isänpaikan. sanoi mummo.
-   Eikö se olisi mukavaa kun sinullakin olisi isä. Kaikilla lapsilla on. Ei sinun tarvitsisi sitten koulussakaan hävetä…,äiti puheli.
Hän alkoi tehdä lähtöä. Hän otti käsilaukun ka ohuen kesätakin kainaloonsa. ja oli menossa ulos.
-   Minä kysyn, jos Viljo ostaa sinulle sen lennokin, jota sinä sieltä kirkonkylän kaupasta halusit. sanoi äiti ja sulki oven.
Ville katsoi ikkunasta kun tämä haki polkupyörän ja lähti polkemaan kylän suuntaan.
-   Kyllä se Viljo on hyvä mies… kova tekemään työtä. Opit sinäkin samanlaiseksi. mummo puheli.
Ville meni ulos. Hän kulki kylän suuntaan ja katseli vastaan tulevaa tyhjää tietä. Hän kulki joelle asti ja lähti sitten takaisin. Hän jäi istuskelemaan pihalle liiterin seinän varjoon nurmikolle. Räystäspääskyt lentelivät suhahdellen ilmassa. Ville seurasi niitä ja katseli välillä tietä.
Hän nousi ja meni metsään ja istui laakealle kivelle. Hän kuuli lintujen liverryksen. Se sekoittui tuulen huminaan ja puiden latvojen liikkumiseen häviten viimein kokonaan.
Hoikka vaalea poika ilmestyi istumaan hänen viereensä niin, että Ville ei huomannut koska hän oli tullut.
Poika oli kalpea, mutta hänen kasvonsa olivat rauhalliset.
-   Taas ollaan tässä. sanoi Ville.
-   Meidän paikka. sanoi poika.
Villen mieltä kaihersi, niin että hän tunsi vatsanväänteitä ja kyyneleet tulivat silmiin.
-   Äiti sanoi, että Kosusen Viljo tulee minulle isäksi…
Poika nyökkäsi vakavana. Hän oli hiljaa.
-   Kosusen Viljo on ollut minun kanssani halkometsässä. Hän on minua muutaman vuoden nuorempi.
-   Se oli ennen kuin sinä menit sotaan…, sanoi Ville varovasti.
-   Se oli ennen. vastasi poika ja hymyili.
He istuivat hiljaa.
-   Kosusen Viljo pelkäsi sotaan joutumista. Hän kyseli minulta kuinka monta mottia pitää tehdä päivässä, että on niin hyvä työmies ettei joudu sotaan. Välillä hän kyseli, että eikö se sota sentään lopu ennen kuin hän sinne joutuu.
Poika vaikeni ja oli pitkään hiljaa.
-   Ei Kosusen Viljo sinne joutunut vaikka niin kovasti pelkäsi…
Ville katsoi poikaa. Tämä oli kalpea vaikka kasvojen iho oli auringon kuivattama.
-   Sinä pääsit sotaan. Minä olen nähnyt teillä piirongin päällä sinun kuvasi. Siellä on myös taulussa mitali ja risti ja musta risti erikseen.
Poika katseli Villeä ja Ville poikaa.
-   Sinä olet Kalliolan Pentti. sanoi Ville.
-   Sinä olet Metsän Ville. sanoi poika.
Ville huomasi kulkevansa pihalla. Hän lähti porstuaa kohti Äiti mummo ja Viljo istuivat kahvilla pöydän ääressä. Äidin ja Viljon sormessa kiilteli sormus.
- …kun Jeesus on kuollut puolestamme niin meillä on iankaikkinen elämä…saamme antaa elämämme Jeesuksen käsiin ja kuolemaa ei enää ole…
Viljo puhui kiihkeällä äänellä.
9929
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 9

Vanhimmat

Ville tulee ja menee, mutta tarina ei pysy kasassa. Hiomalla saa kyllä kunnon tarinan.


Arvoasteikolla 1-10


Tästä sotainen 6

T. ®Sherlokki © 2005

Äänestä
  • ...ja elää elämäänsä.
    Toiset kulkevat. Jotkut pysyvät paikallaan.
    Elämäkään ei aina pysy kasassa.
    Pyrkimys tarinan kiinteyteen ei saa kiinteyttää ja viedä mukaansa sen kuvaamaa elämää.

    sotainen 6?
    Onko se sivariasteikolla?

    Äänestä

  • Kepo kirjoitti:

    ...ja elää elämäänsä.
    Toiset kulkevat. Jotkut pysyvät paikallaan.
    Elämäkään ei aina pysy kasassa.
    Pyrkimys tarinan kiinteyteen ei saa kiinteyttää ja viedä mukaansa sen kuvaamaa elämää.

    sotainen 6?
    Onko se sivariasteikolla?

    En tiedä sivariasteikoista, ei ole kokemusta.
    Huom! Ville tulee ja menee, mutta ramppaa paikallaan, sitä haettiin.
    Mutta ei tämä ydinsodan partaalle mene, ei edes kunnon nuijasodaksi.

    T. ®Sherlokki © 2005

    Äänestä

Olen osallistunut kahteen maakuntatasoa suurempaan kirjoituskilpailuun ja saanut kolmannen palkinnon sekä sijoittunut toisella kertomuksella kymmenen parhaan joukkoon.
Molemmat kertomukset julkaistiin.
Ei tekstini ja tyylini voi ihan huomoa olla.

Äänestä
  • Oliko sukulainen/naapuri palkintolautakunnassa? Tarkoitan jos tällä tekstillä pärjäsit?
    Jos taas teksti/tarina oli toinen, sehän ei kerro mitään. Kirjoitusten taso vaihtelee kaikilla, eikä aikaisemmat meriitit paina.
    Tämä ei ollut hyvä, mutta ei huonokaan, arvostin sen 6:lla, joka on hieman päälle keskitason, mutta ei kuitenkaan kovin kaksinen.

    T. ®Sherlokki © 2005

    Äänestä

  • Ei huomompaa! Ei homompaa. Kielellinen lipsahdus
    paljasti luultavasti tarinan teeman, joka on se että poika
    tarvitsee isän.

    Minusta Kepon kertomus on hyvä.

    Käsitin että
    siinä on kysymys homoutensa havainneen
    pojan kaipauksesta kohti isää. Hyvä ja koskettava
    juttu.
    Jos ulkoasua, hän- ja tämä-pronominiviittauksia yms. viittauksia, sisäistä logiikkaa ja muuta
    hioisi ankaralla kädellä (oikein isän kädellä), tarina kulkisi paremmin.

    Kepolla on kykyä antaa sisäiselle maailmalle
    muoto. Se on paljon!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

    Äänestä

  • X-Sherlokki kirjoitti:

    Oliko sukulainen/naapuri palkintolautakunnassa? Tarkoitan jos tällä tekstillä pärjäsit?
    Jos taas teksti/tarina oli toinen, sehän ei kerro mitään. Kirjoitusten taso vaihtelee kaikilla, eikä aikaisemmat meriitit paina.
    Tämä ei ollut hyvä, mutta ei huonokaan, arvostin sen 6:lla, joka on hieman päälle keskitason, mutta ei kuitenkaan kovin kaksinen.

    T. ®Sherlokki © 2005

    ...joka on maailmalla, oli palkintolautakunnassa.
    Siihen kuului kirjailija, kustannusvirkailija ja joku muu. Kustannusvirkailija taisi olla nainen.
    Jäljelle jää kaksi isäehdokasta.

    Tällaistiin kilpailuihin tulevat kirjoitukset jaetaan kolmeen luokkaan.
    Pohjimmaisena ensimmäistä kertaa elämässään kirjoittaneet, joista näkee heti, että niistä ei ole mihinkään.
    Keskivaiheilla ovat kirjoittamista harrastavien vähän paremmat, mutta söhröiset teelmykset.
    Huippuna ovat julkaisukelpoiset tekstit, joita ei tosin kaikkia julkaista. Niiden joukosta valitaan voittajat.
    Mielestäni ja kokemukseni mukaan, kirjoitan julkaisukelpoista tekstiä, mistä tahansa aiheesta, jonka tunnen (Keneltä lainettu mukaellen?).

    Neljäntenä ryhmänä ovat ne lahjakkaat kirjoittajat, joita ei lainkaan huomata.

    Äänestä

  • kertoo paljon kirjoitti:

    Ei huomompaa! Ei homompaa. Kielellinen lipsahdus
    paljasti luultavasti tarinan teeman, joka on se että poika
    tarvitsee isän.

    Minusta Kepon kertomus on hyvä.

    Käsitin että
    siinä on kysymys homoutensa havainneen
    pojan kaipauksesta kohti isää. Hyvä ja koskettava
    juttu.
    Jos ulkoasua, hän- ja tämä-pronominiviittauksia yms. viittauksia, sisäistä logiikkaa ja muuta
    hioisi ankaralla kädellä (oikein isän kädellä), tarina kulkisi paremmin.

    Kepolla on kykyä antaa sisäiselle maailmalle
    muoto. Se on paljon!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

    Hyväkertomus tuntuu munaskuita myöten ja aiheuttaa mielikuvia, mitä kullakin, taipumusten mukaan.
    Mitä sisäistä logikkaa pitäisi hiota? Sitäkö?
    Kertomuksessa ei mielestäni loogisuutta ollut, kuten ei usein ole elämässäkään.
    Aina löytyy kirjoitushommoo.
    Jos ei Savon Sanomista niin ainakin Ruotsista.

    Äänestä

Sinä sentään uskalsit laittaa kokonaisen tarinan tänne arviotavaksi. Monet, jotka arvostelevat, eivät siihen rohkene.
Itsekin olen tänne juttuja laitellut vaihtelevilla nimimerkeillä. Taisin saada x-sherlokilta jopa kasin!
Jos joku kritisoi ei kannata alkaa kinaamaan täällä ja puolustelemaan tarinaansa.
Minä ainakin jätän kritiikin kommentoimatta. Toki otan opikseni, jos palaute on asiallista.
X-Sherlokinkaan kritiikki ei sitä aina valitettasti aina ole. Mutta eivät kaikki pitäneet Jukka Kajavastakaan, eikä hänkään aina pysynyt asialinjalla. Minun mielestäni.

Äänestä

Ketjusta on poistettu 10 sääntöjenvastaista viestiä.

Kommentoi aloitusta


Kepo kirjoitti:

Metsän poika


Ville oli Metsän poika.
Hän ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti. Kun ihmiset sanoivat niin, Ville ajatteli metsää, jonka keskellä hän asui pienessä mökissä äitinsä ja mummonsa kanssa.
Se oli myös hänen sukunimensä, kuten oli äidin ja mummonkin sukunimi.
Hän ei ajatellut silloin isäänsä, koska ei ollut häntä milloinkaan nähnyt.
Kerran hän oli huomannut, että muilla lapsilla oli isä. Hän oli kysynyt äidiltä oliko hän orpo. Äiti oli jotenkin naurahtanut ja kieltänyt ja jatkanut askareitaan. Hän
neuloi paljon. Kylän naiset tulivat heille ja toivat kankaita, jotta äiti levitti suurelle pöydälle ja kiinnitti neuloilla paperisia kaavoja päälle ja leikkasi kankaat suurilla saksilla. Hän ompeli palaset yhteen ja naiset tulivat sovittamaan puolivalmiita vaatteita. Sitten äiti ompeli vaatteet valmiiksi ja Naiset tulivat hakemaan valmiin mekon tai jakkupuvun ja äiti sai heiltä tekopalkkaa.
Ville ei kuitenkaan antanut periksi.   
-   Eikö minulla ole lainkaan isää? hän kysyi ihmetellen.
-   Se on tuolla maailmalla. sanoi äiti ja jatkoi askareitaan.
Ville meni ulos. Portaiden läheltä sireenipensaiden takaa lähti tie kylälle päin. Ville käveli sitä pitkin ja ajatteli, että pian isä tulee häntä vastaan ja kaappaisee syliin.
Hän kulki lähelle jokea, jonka luokse hän ei saanut mennä, mutta isä ei tullutkaan. Hän pysähtyi ja alkoi katsella västäräkkiä, joka seisoi tiellä aivan lähellä ja keikutteli pyrstöään.
Aurinko paistoi kuumasti. Tien vierellä kasvoi kukkia ja kuului heinäsirkkojen siritys.
Isä ei kuitenkaan tullut.
Ville kääntyi takaisin ja meni istumaan pihakeinuun ja seurasi pääskyjen lentoa pesiinsä mökin räystään alle ja takaisin taivaalle.

Siitä päivästä lähtien hän odotti isää. Unessa isä tuli useasti. Hän tuli tietä pitkin auringonpaisteesta. Ville oli tien vierellä. Joskus hänellä oli itse tehty jousipyssy ja nuolia mukana. Isä otti hänet syliin ja kehui jousipyssyä hienoksi.
Herättyään Ville juoksi tielle, mutta siellä ei ollut ketään.

Eräänä päivänä Ville oli herännyt aikaisin.
Mummu otti hänet mukaansa päivälevolle vaikka hän ei olisi halunnut. Hän heräsi sängystä yksin. Kamarin ovi oli laitettu kiinni. Sen takaa kuului puhetta. Siellä oli vieras. Ville nousi ylös nopeasti ja meni tupaan. Mummo, äiti ja tutunnäköinen vieras mies olivat juomassa kahvia pöydän ääressä.
Miehen äänessä oli kiihkoa kun hän selitti.
-   Jumala…,Jeesus Kristus on sovittanut meidän syntimme kristin kuolemallaan…joka häneen uskoo ei huku vaan saa ijankaikkisen elämän taivaassa..
Äiti ja mummo kuuntelivat ja myöntelivät välillä. Ville näki katseen äidin silmissä. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja häntä inhotti. Hän lähti ulko-ovea kohti, mutta äiti pyysi häntä tulemaan takaisin. Ville pysähtyi, mutta jatkoi sitten porstuaan.
-   …kyllä pojallekin täytyy opettaa Jumalan sanaa…hänellä ei….lapsenusko enää riitä… jos hän nyt kuolisi…Häntä pitää kasvattaa kurissa ja Herran nuhteessa…. …Opetettava tottelemaan…
Kuului vieraan miehen kiihkeä ääni.
Ville käveli talon taakse metsään. Hän istui laakealle kivelle, jossa leikki usein. Kaikki näytti utuiselta kyynelten läpi. Ville istui ja puhalteli huulillaan sylkikuplia.
Hän istui siellä kauan. Äiti tuli viimein huutelemaan portaille. Hän lähti hitaasti taloa kohti. Äiti oli portailla odottamassa. Hän oli taitellut luudasta risuja käteensä.
-   Minun täytyy nyt rankaista sinua, sanoi äiti.
Hän otti Villen käsivarsista kiinni ja lukitsi ne toiseen kämmeneensä. Toisella kädellä hän alkoi piiskata Villen paljaita sormia.
-   Tämä ei tunnu mukavalta minustakaan, mutta minun on tehtävä tämä sinun parhaaksesi. Minä teen sen Jeesuksen nimessä. Viljokin sanoi, että sinua pitää kurittaa… äiti selitti.
Kun se oli ohi, tuntui Villestä, että olisi parempi kuin hän menisi jonnekin muualle ja käpertyisi nukkumaan.
Äiti vei hänet sisälle. Mummo oli jo vuoteeseen menossa. Hän oli hyvällä tuulella.
-   Se on hyvä työmies…eikä ota viinaakaan..
Äiti ei vastannut, mutta Ville näki hymyn hänen huulillaan.
Ville riisuutui alushoususilleen ja meni sänkyyn peiton alle uppeluksiin. Hän itki hiljaa.

Hän heräsi. Yö oli valoisa. Hän meni ikkunan luokse ja katseli ulos. Metsässä liikkui jokin.
Ville puki päälleen paidan ja housut ja kulki hiljaa tuvan poikki ulko-ovelle. Äiti ja mummo jäivät nukkumaan. Yö oli lämmin ja hiljainen. Ruohojen ja heinien kaste tuntui mukavalta paljaissa jaloissa. Ville kulki metsän suuntaan.
Joku siellä oli! Aivan laakean kiven tuntumassa. Hän kulki hitaasti kiveä kohti katsellen ympärilleen. Hän ei nähnyt siellä enää ketään. Hän istui kivelle. Metsä oli hiljainen ja utuinen. Hän istui ja kietoi käsivartensa säärien suojaksi.
Hän ei huomannut, koska poika tuli, mutta tämä istui äkkiä hänen vieressään hiljaisena kädet kiedottuna jalkojen ympärille kuten Villellä.
Ville katsoi häntä ihmetellen ja käänsi sitten päänsä pois. Hän oli hetken hiljaa ja katsoi sitten poikaa uudestaan. Tämä oli vaaleahiuksinen ja laiha. Hän oli jo melkein aikuinen.
-   Mistä sinä tulet? Ville kysyi.
-   Tuolta kotoa. nuorukainen viittasi kädellään jonnekin.
-   …minä istuskelen usein täällä.
-   En minä ole nähnyt sinua vaikka olen minäkin täällä usein. sanoi Ville.
-   Kai meidän oli aika kohdata.
-   Oletko sinä minun isäni? kysyi Ville kiihkeästi. Se tuli äkkiä hänen mieleensä.
-   En ole. Voisin kyllä olla. Istutaanhan me tällä kivelläkin.
-   Kuka sinä olet?
Nuorukainen ei ehtinyt vastata. Metsässä alkoi näkyä liikettä. Mustat hahmot kulkivat kiven vieritse. Ne kulkivat arkaillen ja katosivat pensaikkoon.
-   Pelkurit menivät. sanoi nuorukainen halveksivasti.
-   Mitä ne pelkäävät?
-   - Sotaa. Ne ovat karanneet rintamalta. Nyt ne pelkäävät pimeää ja kulkevat kotien lähellä öisin.
Ville katseli nuorukaista. Tämä oli surullisen näköinen.
-   Miksi sinä täällä käyt istumassa? Ville kysyi.
Nuorukainen katsoi häntä.
-   Isä ei päästä minua sotaan. hän sanoi.
-   …pian minä kuitenkin pääsen…,minulla on kohta tarpeeksi ikää…
Ville havahtui. Hän oli lähdössä kiveltä. Hän katsoi taaksensa.
-   Minä tiedän kuka sinä olet. hän sanoi.
-   …olet Kalliolan Pentti. Sinun kuvasi on piirongin päällä teillä.
Ville muisti, miltä kuva oli näyttänyt ja huusi vielä.
-   …kyllä sinä pääset sotaan…

Ville heräsi ikkunasta tulevaan auringonvaloon ja lämpöön kasvoillaan. Hän meni tupaan ja kulki pihalle. Hän meni metsään istumaan laakealle kivelle. Linnut sirittelivät puissa. Nuorukainen oli poissa. Ville meni takaisin sisälle. Äiti oli tuvassa mummon kanssa. Hän teki Villelle kaakaota sekoittamalla kuppiin kaakaojauhetta ja sokeria ja kaatamalla kuumaa vettä päälle. Ville sekoitti sitä lusikalla kunnes sokeri oli sulanut. Sitten hän lisäsi kuppiin tilkan maitoa. Hän voiteli näkkileivän palan voilla ja söi sitä maistellen välillä kaakaota.
Vasta siinä Ville huomasi, että äidillä oli yllään pyhävaatteet. Mummo kässäili hyväntuulisena tiskipöydän ääressä touhuten jotakin toisarvoista.
-   Miksi sinulla on pyhävaatteet? Ville kysyi.
Äiti hymyili ja mummukin hymyili. Äiti tuli istumaan penkille Villen viereen.
-   Mitä jos Kosusen Viljo tulisi sinulle isäksi? Kysyi äiti maireasti.
-   Minun isä on maailmalla…
-   …mutta Kosusen Viljo ottaa nyt isänpaikan. sanoi mummo.
-   Eikö se olisi mukavaa kun sinullakin olisi isä. Kaikilla lapsilla on. Ei sinun tarvitsisi sitten koulussakaan hävetä…,äiti puheli.
Hän alkoi tehdä lähtöä. Hän otti käsilaukun ka ohuen kesätakin kainaloonsa. ja oli menossa ulos.
-   Minä kysyn, jos Viljo ostaa sinulle sen lennokin, jota sinä sieltä kirkonkylän kaupasta halusit. sanoi äiti ja sulki oven.
Ville katsoi ikkunasta kun tämä haki polkupyörän ja lähti polkemaan kylän suuntaan.
-   Kyllä se Viljo on hyvä mies… kova tekemään työtä. Opit sinäkin samanlaiseksi. mummo puheli.
Ville meni ulos. Hän kulki kylän suuntaan ja katseli vastaan tulevaa tyhjää tietä. Hän kulki joelle asti ja lähti sitten takaisin. Hän jäi istuskelemaan pihalle liiterin seinän varjoon nurmikolle. Räystäspääskyt lentelivät suhahdellen ilmassa. Ville seurasi niitä ja katseli välillä tietä.
Hän nousi ja meni metsään ja istui laakealle kivelle. Hän kuuli lintujen liverryksen. Se sekoittui tuulen huminaan ja puiden latvojen liikkumiseen häviten viimein kokonaan.
Hoikka vaalea poika ilmestyi istumaan hänen viereensä niin, että Ville ei huomannut koska hän oli tullut.
Poika oli kalpea, mutta hänen kasvonsa olivat rauhalliset.
-   Taas ollaan tässä. sanoi Ville.
-   Meidän paikka. sanoi poika.
Villen mieltä kaihersi, niin että hän tunsi vatsanväänteitä ja kyyneleet tulivat silmiin.
-   Äiti sanoi, että Kosusen Viljo tulee minulle isäksi…
Poika nyökkäsi vakavana. Hän oli hiljaa.
-   Kosusen Viljo on ollut minun kanssani halkometsässä. Hän on minua muutaman vuoden nuorempi.
-   Se oli ennen kuin sinä menit sotaan…, sanoi Ville varovasti.
-   Se oli ennen. vastasi poika ja hymyili.
He istuivat hiljaa.
-   Kosusen Viljo pelkäsi sotaan joutumista. Hän kyseli minulta kuinka monta mottia pitää tehdä päivässä, että on niin hyvä työmies ettei joudu sotaan. Välillä hän kyseli, että eikö se sota sentään lopu ennen kuin hän sinne joutuu.
Poika vaikeni ja oli pitkään hiljaa.
-   Ei Kosusen Viljo sinne joutunut vaikka niin kovasti pelkäsi…
Ville katsoi poikaa. Tämä oli kalpea vaikka kasvojen iho oli auringon kuivattama.
-   Sinä pääsit sotaan. Minä olen nähnyt teillä piirongin päällä sinun kuvasi. Siellä on myös taulussa mitali ja risti ja musta risti erikseen.
Poika katseli Villeä ja Ville poikaa.
-   Sinä olet Kalliolan Pentti. sanoi Ville.
-   Sinä olet Metsän Ville. sanoi poika.
Ville huomasi kulkevansa pihalla. Hän lähti porstuaa kohti Äiti mummo ja Viljo istuivat kahvilla pöydän ääressä. Äidin ja Viljon sormessa kiilteli sormus.
- …kun Jeesus on kuollut puolestamme niin meillä on iankaikkinen elämä…saamme antaa elämämme Jeesuksen käsiin ja kuolemaa ei enää ole…
Viljo puhui kiihkeällä äänellä.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu