Mä pyydän jo heti alkuu ettei kenenkää tarttis tän mun tarinan takii rupee haukkuu mua tai kysyy et :"Miks tänne kirjottelet" jne...mut mul ei oo nyt muutakaa tekemist ja pakko kertoo tai kirjottaa jonnekki ni päädyin sit tänne.Eli mä oon 13 ja haluun kuolla!elämä tuntuu nii masentavalta ja se on ollu sitä jo puol vuotta!itkua joka ilta,masentuneisuutta ei iloa ei naurua ei mtn mikä tois mun kasvoille elämän ilon.Tuntuu ku kaikki olis kaikonnu pois ikiajoiks.Iltasin mä joskus meen parvekkeelle ja aattelen et:"Viittisinkö hypätä?" mut en sit oo vaa hypänny, mua pelottaa :/ vaikka koko sydämmestäni HALUUN HYPÄTÄ en tee sitä :/ mul on paljon ystävii enkä oo riidois niitten kaa mut silti tuntuuu ettei kukaa tarvii mua :/ mä itkin usein itteni uneen, ja nään painajaisii(en aina mut usein) ja se on kauheeta!herään kesken yötä siihen,enkä saa hyvin nukuttuu, sit ku aamul pitää lähtee kouluu sitä ei vaa jaksais, vaik on pakko!sit kaverit ihmettelee mikä mul o ku en puhu paljoo, niiku enne ja sit sanon vaa et:"kaikki hyvin" :/ tällästä on jatkunu jo pitkää :/ kerranki menin metsään ja nukuin siel teltas, ja jotenki toivoin et karhu olis tullu ja raadellu mut, mut EI tietenkää :/ menin sitte aamulla kotii ja äiti ja isä oli himas ja huolesta suunniltaa mut samalla raivona sain kotiarestii 2 viikkoo :/ olin päivät pitkät yksin ja kirjottelin kirjeitä perheelle, et mä oon tappanu itteni!aattelin et joku päivä ku ne tulis töistä mua ei enää olis ja niin olis paras :S täs onki vaa osa mun tarinaa, sori et vaivasin :S
T. Minna
T. Minna
Vastaukset 6
Vanhimmat
puhupas terkkarille masennuksestas
sanon että tuo todellakin voi johtua vain murrosiästä?
Onnellisuuden/masentuneisuuden tunteet johtuvat ihan fysikaalisista syistä ja joillakin murrösikä vaikuttaa niihin vielä enemmän kuin toisilla! En ainakaan ymmärtäisi, mikä muu siinä olisi 'vialla' kuin juuri tuo alkava/alkanut murrosikä.
Ensinnäkin haluan korostaa, että olet ihan normaalilla järjellä varustettu terve nuori. Kaikille tulee hetkiä ja jopa kausia, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan päälle ja paras ratkaisu näyttäisi olevan juuri tuo kuvailemasi epätoivoinen teko. Jotenkin kuvittelen tietäväni, että olet riittävän viisas olemaan tekemättä sitä, sillä muutoin et olisi edes tänne kirjoittanut - ja hyvä niin.
Kaikki tuo sonta, joka ajatuksissasi myllertää, kuuluu murrosikään. Toiset pääsee vähemmällä, toiset joutuvat oikeiden aivomyrskyjen kuohuihin. Sinä näyttäisit sijoittuvan asteikolla 0-10:een jotakuinkin 8 paikkeille. Mutta äläs nyt huolestu vielä liikaa, sillä apua on saatavilla, jos vain menet sitä hakemaan.
Kaikkein paras olisi jos pystyisit puhumaan vaikeuksistasi vanhemmillesi. Mutta toinenkin vaihtoehto on olemassa, ja hyvä sekin: menet koulun terveydenhoitajalle. Toiveeni olisi, että hän lähettäisi sinut sellaiselle lääkärille, joka ei heti ensi töikseen määräisi niitä turruttavia nappeja = masennuslääkkeitä, vaan ohjaisi sinut vaikka hyvälle ammattipuhujalle. Sillä hyvin usein nämä auttavat nopeammin, eikä sinunkaan tarvitsisi kärsiä turhasta väsymyksestä ja sen sellaisesta. Tietenkin näitä lääkkeitä on olemassa eri vahvuisia ja eri tavoin toimivia, mutta minun kokemuspiiriini kuuluu muutamia hiukan hutiloiden määrättyjä hoitoja.
Tärkeintä sinun olisi nyt vain ymmärtää se, että sinussa ei ole mitään vikaa, nuo masennukset ja painajaiset johtuvat murrosiän aivokemiasta, joka heittelee sinua aika ajoin korkealle ja matalalle. Hyväksy se, ja taistele sitä vastaan ajattelemalla positiivisia asioita vaikka väkisin. Jokin kiva harrastus auttaisi tosi paljon - ei siitä koskaan puhuta liikaa, sillä se tuo usein parhaat ystävät ja tuota kaivattua tekemistä, mikä saa aivokemiankin tasaantumaan. Ja ennen kuin huomaatkaan masennusmielialasi ovat huit-hiisissä!
Tsemppiä! Parane pian =)
Et sinä halua kuolla. Itsemurha satuttaa vain lähimmäisiäsi, en usko, että sinä sitä haluat. Olet 13, sinulla ei ole mitään hätää. Olet turvassa! Paha maailma ei osaa vielä satuttaa kunnolla sinua.
Ja mitä tuohon masennukseen tulee, sen voi hoitaa pois. Jos rahaa hakevat psykiatrit ja psykologit eivät huvita, niin hae ilmaista apua vaikkapa jostain kirkon henkilökunnasta, vaikka et Jumalaan uskoisikaan. Tiedän, että sieltäkin saa apua.
Puoli vuotta on kovin lyhyt aika, vaikka tiedän, miten yksi kuukausikin saattaa tuntua raskaalta. Ystäväni on kärsinyt masennuksesta jo parikin vuotta... Mutta hän jaksaa. Hän elää.
mä vastaan vaan nopeesti. lyhyesti ja ytimekkäästi.:)
mä oon kokenu kutakuinki saman, nykyhetki, koko tulevaisuus ja kaikki näyttää yhtä toivottomalta ja mustalta... ja kukaan ei voinu auttaa.
nyt oon 18 ja alan pikkuhiljaa "aikuistua" tai päästä yli murrosiän. nimittäin se on se vastaus. teiniikä ilmenee kaikilla jonkinnäkösellä tunteiden myllerryksenä ja toisille pahempana. se on rankkaa mut joskus sä voit viel kääntää sen vahvuudeks! ihan oikeesti nyt vaan tsemppii ja keskityt päivä kerralaan meneen eteenpäin!!! sun tuntemukset on nimittän "normaaleja"! tai siis ne ei tee susta hullua....sä oot vielä keskenkasvunen! usko vaan et elämällä on vielä paaaljon annettavaa sulle ja joku päivä sä oot vielä onnellinen ja onnellinen siitä että elät.....:)
ei nyt tullukkaa nii lyhyt vastaus... mut ihan oikeesti elämä on todellaki elämisen arvosta ja vaik mä kuulostinki ehkä joltain mammalta joka ei tajuu mistän mitään ni uskon kyl et tajuun sua ja ota tää mun viesti tosissaan ja mä ihan oikeesti toivon sulle kaikkea hyvää ja voimia! uskon että pystyt siihen! muista että koskaan et oo yksin!
elämä voittaa!
moi!kiitos kaikille vastanneille :) oon saanu paljon tukea ja elämän iloo jatkaa eteenpäin mut matka on viel pitkä! :/ olisin kysyny et teil joil on OIKEESTI ollu samoi tuntemuksii tai kokemuksii nii haluisko antaa mese tai sähkäri ossansa nii voitaisiin vaihella kokemuksii ja ehkäpä meistä tulee ystäviä...:)
T.Minna