Enkeleitä onko heitä?

Nemi kirjoitti:

Kävelin lumista katua eteenpäin, kohti koulua. Pihla käveli oikealla ja Netta vasemmalla puolellani, minä sain kävellä aina keskimmäisenä. Välillä Netta katsoi minua, avasi suunsa ja sulki sen saman tien, Pihla ei edes yrittänyt sanoa minulle mitään, ei se osannut ikinä sanoa mitään tämmöisissä tilanteissa ja ymmärsihän sen, raukka oli juuri menettänyt isoveljensä, juuri viime yönä. Jimi oli kuollut viime yönä, minun poikaystäväni ja toisen parhaan ystäväni isoveli oli kuollut viime yönä 24 minuuttia yli yhdentoista kuusitoistavuotiaana. Olin viettänyt viime yön Pihlan luona, valvonut Jimin vierellä ja katsonut vieressä kuinka hän kuoli. Minä kuolin samalla, sisältä. Tuntui aivan kiduttavan pahalta istua Jimin sängyn reunalla, käsi Jimin kädessä, ja katsoa kuinka hänen hengittämisensä kävi yhä katkonaisemmaksi ja hiljaisemmaksi ja sitten lopulta se hävisi kokonaan. Tuntui aivan kiduttavan pahalta katsoa Jimin kuolemaa vierestä, tietäen etten voinut auttaa häntä mitenkään, en voinut tehdä mitään.
Kyynel valui poskelleni. Miksi juuri Jimin oli pitänyt lähteä? Miksei se helvetin syöpä voinut iskeä vaikka mielummin minuun, miksi juuri Jimiin?! Tämä oli epäreilua!
Saavuimme koulun pihaan ja katselin hetken ympärilleni. Kaikilla muilla näytti olevan kaikki hyvin, he nauroivat, juttelivat keskenään ja jotkut halailivat nähdessään ensimmäisen kerran joululoman jälkeen. Kurkkuuni nousi pala ja minua alkoi itkettää. Miten pystyisin palaamaan tähän? Tuntui melkein epäreilulta, että kaikki nauroivat ja hymyilivät. Minuun sattui sisältä ja he vain hymyilivät ja nauroivat ja halailivat. Jotenkin minun olisi tehnyt mieli huutaa kovaan ääneen:"Jimi Christian Koivisto on kuollut!" ja vajota sitten maahan itkemään, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä.
Katsahdimme Pihlan kanssa toisiamme. Katsoimme toisiamme hetken aikaa ihan hiljaa ja purskahdimme sitten molemmat itkuun. Takerruimme kiinni toisiimme ja itkimme. Netta katsoi hetken ajan meitä surullisena vierestä ja sitten hän halasi meitä molempia. Jimi oli koskettanut meitä kaikkia. Jimi oli ollut Pihlalle paras isoveli mitä maa päällään kantaa, minulle maailman kultaisin ja ihanin poikaystävä ja Netalle kolmas paras ystävä minun ja Pihlan lisäksi.
Itkimme ja itkimme ja itkimme. Muut ihmettelivät mikä meitä oikein vaivasi, mutta kukaan ei tullut kysymään mitään. Kellojen soidessa sisälle me irrottauduimme toisistamme. Netta oli ainoa meistä joka hymyili hän katsoi meitä molempia vuorotellen kauniilla, itkusta kiiltävillä vihreänkeltaisilla silmillään ja sai lopulta meidätkin hymyilemään hiukan.

Se päivä oli elämäni siihen asti kamalin. Olin näkevinäni Jimin kaikkialla minne vain katsoinkin ja päivän päätyttyä olin itkenyt varmaan tuhansia kertoja. Matematiikan tunnin jälkeen, mennessämme pihalle kiiruhdin heti ovesta päästyäni erään nurkan taakse, lysähdin lumeen ja itkin. Nostin polvet koukkuun ja painoin kasvoni käsiini. Pihla ja Netta tulivat jäljessäni. Pihla istuutui viereeni ja halasi minua."Älä itke Venla, Jimi ei halua että sä itket", Pihla kuiskasi ja sitten se purskahti itsekkin itkuun. Musta tuntui aivan älyttömän pahalta Pihlan takia. Jimi oli ollut sille kamalan läheinen ja Pihla oli joutunut käymään kamalan paljon läpi silloin yöllä kun Jimi kuoli. Kun Jimin rintakehä oli lakannut kohoilemasta, Pihla oli takertunut kiinni muhun ja itkenyt kuin viimeistä päivää ja hokenut "Se kärsi sen syövän takia, se kärsi sen syövän takia!". Mä tosiaan tiesin, että Jimi oli kärsinyt sen syövän takia vaikka kuinka paljon. Mutta se oli ollut taistelija, se oli ollut mun oma sankari.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä