Luulisi, että kaikki olisi hyvin tälläkin tytöllä, mutta eiiih...Olen seurustellut yli kaks vuotta todella kultaisen ja hyväsydämisen miehen kanssa, joka rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät ole aivan niin voimakkaat. Tuntuu, että elämä menee ohi, jos jatkan hänen kanssaan, siksi olen koko suhteemme ajan katsellut muita miehiä ja mennyt muutaman kerran liian pitkälle...Tämä on minun ensimmäinen suhteeni (olen 20) ja minä tiedän, että minua jää harmittamaan se kun en ole saanut elää kunnolla sinkkuelämää ja katsella maailmaa ilman vakiintumista. En kuitenkaan uskalla jättää poikaystävääni, koska pelkään jääväni todella yksin, ja hän ei varmaan selviäisi ilman minua, näin hän on sanonut. Pelkään myös mitä muut asiasta sanovat. Kumppanini tietää, että olen ollut suhteemme aikana kiinnostunut muista, mutta silti hän haluaa yrittää. Vaikeaksi asian tekee myös se, että asumme yhdessä, senkin päätöksen teimme liian nopeasti.
Minua ei ole huvittanut viime aikoina tehdä mitään, olen opiskelija, mutta sekään ei tunnu hyvältä, koska olen koulussa, josta en pidä. Menin sinne, koska poikaystäväni toivoi, että jäisin samalla paikkakunnalle hänen kanssaan. Tuntuu, että masennun kohta täysin, mietin joka ikinen päivä suhdettamme ja mitä sille pitäisi tehdä. Tunnen itseni ja tiedän etten pysty tähän suhteeseen, mutta olen niin saamaton, etten uskalla tästä poiskaan lähteä.
Ainut asia, mikä minua on viime aikoina huvittanut on baareissa käynti, mikä taas vaikuttaa esim. koulun käyntiin ja omaan olooni todella negatiivisesti, nytkin olen niin väsynyt, etten jaksa kuin itkeä. Voi v'''' tätä elämätä!
- Kiitos kun sain valittaa omat luritukseni tähän-
Minua ei ole huvittanut viime aikoina tehdä mitään, olen opiskelija, mutta sekään ei tunnu hyvältä, koska olen koulussa, josta en pidä. Menin sinne, koska poikaystäväni toivoi, että jäisin samalla paikkakunnalle hänen kanssaan. Tuntuu, että masennun kohta täysin, mietin joka ikinen päivä suhdettamme ja mitä sille pitäisi tehdä. Tunnen itseni ja tiedän etten pysty tähän suhteeseen, mutta olen niin saamaton, etten uskalla tästä poiskaan lähteä.
Ainut asia, mikä minua on viime aikoina huvittanut on baareissa käynti, mikä taas vaikuttaa esim. koulun käyntiin ja omaan olooni todella negatiivisesti, nytkin olen niin väsynyt, etten jaksa kuin itkeä. Voi v'''' tätä elämätä!
- Kiitos kun sain valittaa omat luritukseni tähän-
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tosi ikävä tilanne. Toisaalta, sellasia oikeesti välittäviä ja uskollisia kundeja on niin harvassa, että jos nyt päätät suhteen niin voi olla että tulet huomaamaan sen ikävällä tavalla. Sit taas toisaalta jos suhteessa ei enää ole yhtään mitään niin ei se siitä muuksi muutu. AIka moni tekee sen virheen että vakiintuu liian aikaisin ja huomaa tilanteen olevan myöhemmin sama. Mut ei sun kannata sellaseen tilanteeseen jäädä, koska jos jatkatte tuollaista suhdetta niin muutaman vuoden päästä olette todella pahoissa ongelmissa. Toivottavasti asia selviää!=)
Äh, sun kannattaa todellakin tehdä miten parhaaksesi näet. ite veikkaan että jos jatkat tuota suhdetta niin menet kokoajan vaan huonompaan päin ainakin mitä sain tekstistä kuvan. toki se mies on kunnollinen, huolehtiva jne. mutta hän ei taida olla se oikea sulle kun kerta noin ahdistut! tee rauhassa päätöksesi älä kiirehdi, tai miten vaan mikä tuntuu itsestäsi hyvältä!
Mun mielestä sun ehkä kannattais jättää se mies ja aloittaa se menetetty sinkkunuoruus jos sitä todellakin kaipaat! en toki haluu teille mitään pahaa enkä haluu kannustaa kaatamaan teidän suhdetta mutta ehkä se on parasta sun kohdalla. vaikuttaa että todellakin hajoot jos jatkat tota mallii.. no koitahan selvitä ja kirjottele tänne miten päätät!
t: jeppe87
ps: anteeksi huonoista vinkeistä
t: jääräpää87
Niin, kiitos teille kommenteista. Ei noi mitään huonoja vinkkejä ollu, tuollasta mun hyvät ystävätkin on mulle sanonu. Mä vaan en millään keksi , että miten mä uskaltaisin ottaa sen ratkaisevan askeleen. Tulee sellanen olo, että oon paha ihminen jos teen sen. Ja koulun kanssa ahdistus vaan kasvaa ja työt kasaantuu, ku ei oo mitään mielenkiintoa tehdä niitä. Tänään oon vaan maannu sängyssä...ois pitäny kouluunkin mennä, mut heti ku oon tunnilla ja alkaa se opettajan jauhanta, niin tulee sellanen olo, että mitä hittoo minä tätä alaa opiskelen...
te olette niin vammaisia hintteja että yök
te olette varmaan jotain psykopaatteja jotka tarvitsisivat hoitoa kun nämä jutut alkaa olla jo näin paskaisia hanki sinäkin elämä äpärä
Miten toi juttus kuulosti jonkseenkin aivan samalta kun minusta välillä tuntuu...
Olen sua hieman nuorempi ja aivan samalla tavalla ajattelut...nuoruus menee jne..Olen seurustellu myös hieman kauemmin kun sinä ja saman katon alla asustellaan.
Välillä kadehdin niitä sinkku-ystäviä jotka saa mennä niinkuin huvittaa.
Tuntuu vain että vielä kerran haluaisi elää vapaana, tutustua uusiin ihmisiin, mennä niinkuin huvittaa, häseltää miten tahtoo, tehdä yksin omat päätökset.
Ahdistaa, vituttaa, tuntuu että elämä pyörii vain yhden ihmisen ympärillä.
Asuinpaikkakunnallani asuu vain poikakaverini kavereita, omat ystävät ovat opiskelupaikkakunnallani, kouluun kuljen päivittäin bussilla.
Asiaa ei helpota yhtään se, että poikakaveri ei mielestäni täysin luota muhun. Pelkää menettävänsä mut, jos vaikkapa menen ystävien kanssa viettää iltaa. (Baarissa en vielä ole edes käynyt, kun ei ikää ole vielä)
Ei siedä, jos joku vieras mies tulisi jutulle, (jos hän itse ei ole paikalla) vaikka osaan kieltäytyä mahdollisista ehdotuksista ja kertoa että olen varattu, jos kysytään....!??
(Siksi tuntuukin välillä niinkun olisin kahleissa kun toi edellinen ainoa syy miksi on niin vastahakoista päästää mua ystävien kesken.)
Monet kerrat ollaan käyty samanlainen keskustelu läpi, käyty läpi ongelmat ja vanhat ongelmat, mietitty eroa, ja päätetty jatkaa.(varsinki silloin kun hän asui vielä eri paikkakunnalla). Monesti olen miettinyt että kunhan seuraavan kerran tulee tämä keskustelu niin sitten..mutta tässä sitä vielä ollaan.
Ja jatkaa on päätetty sen takia että hän rakastaa mua ja minä häntä, hän on ainutlaatuinen ihminen, saa mut nauramaan (itkemäänkin) . Niin rakastettava ihminen kun olla ja voi (ei kuitenkaan mikään liian imelä =p)ja tiedän koko sydämmestäni, että hän rakastaa mua. Ja mikä parasta, miten hyvin hän osaa keskustella asioista...
Nykyään kuitenkin...minusta on tullut jokseenkin mustasukkaisempi osapuoli...ei samalla tavalla kuitenkaan...mutta enemmän pinnalisemmin puolin. (Toisten naisten kattelu mistä ikinä milloinki, yms. sairasta, osaksi leikkimielel)
Ja tämä, varmaankin johtuu juuri siitä, et tuntuu et ei oo muuta elämää kun tämä suhde.
Mutta ei sitä noin vain uskalla irtaantua tutusta rinkulasta, joka vuosien varrella on rakentunut..Tuntuu että paljon enemmän minä erossa menettäisin kun mitä saisin...eli saisin vapauden?! Vapaus on hieno asia, ei tarvitse kuunella kenenkään muun kitinöitä, eikä miettiä tai kysellä mitä mieltä toinen, tehdä omat päätökset yms.
Onko vapaus kuitenkaa sen arvoista, että heittää pois kaikki yhteiset muistot, hetket, ja luopuu maailman rakkaimmasta ihmisestä, joka on kestänyt mun töppäilyt ja antanut niin paljon vuokseni. Halunnu mun parasta. Saanu mut nauramaan, ollut tukena vaikeina aikoina, kuunnellu, kertonu, pussannut, halannut, huomioinut, rakastanut...
Mietinpähän vain =)
Taitaa olla aika että alat ajatella mikä on itsellesi parasta, jos sinä voit huonosti niin ei sinun kummpanisi voi myöskään hyvin. Jos vaan mitenkään mahdollisuutta niin ota hieman etäisyyttä ja ajettele elämääsi joka kantilta, niin ehkä löydät ratkaisun.