Kuinka kauan sitä seurustellaan, ennenkuin mennään kihloihin? Kun tunnen olevani valmis menemään tämän rakkaani kanssa jo nyt. Seurusteluni on nyt kestänyt kaikkia muita seurustelujani pidempään ja nyt 1 vuoden jälkeen jo tuntuu, että olisin valmis. Rakastan häntä todella ja tiedän varmasti, että tulemme olemaan vielä pitkään yhdessä. Hyvin on mennyt tänne asti!! Olen 18, joten tunnen olevani myös sen verran kasvanut ja tunnen osaavani päättää asioistani. Mutta mitä ihmiset ajattelevat?
Kihloista...
Hali
8494
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kihlat on lupaus avioliitosta !! Kihloihin mennään kun hää päivä on tiedossa.
Se että olet miettinyt olevasi vielä kauan yhdessä ei ole riittävä. Sitten kun tiedät, että olet valmis elämään hänen kanssaan loppu elämäsi on aika kosia.
Se kuinka vanha olet tai mitä muut ajattelevat on aivan samantekevää !!!
Mitäs mieltä itse olet?
täähän on ihan sun juttus.. =)
Perjaatteessahan jo 15 vuotiaana voi mennä kihloihin(eikö voikkin?)
jos mä olisin sun asemassa,voisin mennä tämän henkilön kanssa kihloihin...
mutta se on todellakin iso juttu,joten kannattaa miettiä tarkkaan...mutta kerranhan tässä eletään.
joittenkin mielestä se on lupaus häihin menosta,niinhän se perjaatteessa onkin,ja ainakin toisen kanssa sitoutumisesta...jebz...
mieti vaan rauhassa!!!
mutta mun mielestä sun kannattais mennä kihloihin ja elää onnellisesti kultasi kanssa!!! ;)
Onnea teille!!!!
onhan se söpöö mennä kihloihin, mutta se tarkoittaa että mennään naimisiin. kihlat on "harjoitteluavioliitto". ei nyt hääpäivää tarvii olla sovittu, eikä tarvii vuoden sisällä mennä naimisiin. oon kans seurustellu 1,5v poikaystäväni kanssa ja rakastan häntä todella paljon. olen pian 19v ja hän 20, muutetaan syksyllä yhteiseen asuntoon. mielentäni "teinikihlaukset" raiskaavat kihlauksen arvoa! kihloihin ei pitäisi saada mennä alle 18v. minä en ainakaan mene kihloihin ennen kuin olen asunut yhdessä rakkaani kanssa, en halua ostaa sikaa säkissä! vaikka kuinka rakastankin kultaani, ja tiedän/uskon ettei meille mitään suuria ongelmia tule yhteisessä kodissa, niin silti en lupaa rakastaa häntä "kunnes kuolema meidät erottaa" ennen kuin olemme pidemmän aikaa asuneet yhdessä. olemme puhuneet asiasta ja olemme molemmat onneksi samaa mieltä. jos kyse olisi vain rakkauden määrästä, olisimme jo kihloissa, mutta koska rakastamme, meillä on koko elämä aikaa mennä kihloihin, naimisiin ja hankkia lapsia. olemme puhuneet myös lapsista, molemmilla on kova vauvakuume, mutta senkin asian kanssa olemme päättäneet odottaa. vaikka kuinka tekee mieli mennä kihloihin ja yrittää vauvan saantia (vauvoja ei tehdä!), niin aina ei pidä mennä sydämen mukaan, vaan ajatella järjellä! ei siis kannata pitää kiirettä. onko hauskaa, jos 20 vuotiaana on ollut jo 5 kertaa kihloissa? vanhemmatkin hyväksyvät kihlauksen paremmin kun on vähän vanhempi ja asunut yhdessä sulhon kanssa. muista että teillä on koko elämänne aikaa!
Kyllä. Me muutamme yhteen asumaan kun opinnot taas jatkuvat syksyllä. Asunto katsottuna jne..
Päätin myöskin joskus, etten mene ennen 18-vuotis synttäreitäni kihloihin ja ainakaan niiden muutaman kuukausien seurustelun jälkeen!! Ja niin on käynyt. Meillä on myös kova vauvakuume, mutta olemme päättäneet, että ensin opiskelu ja vakituinen työ, että saamme turvattua siten lapsen tulevaisuuden. Poikaystäväni täyttää pian 21. Ja sen tiedän, että se on lupaus avioliitosta. Olen miltei varma, ettei meille suurempia ongelmia tule. Olemme puhuneet tästä kihlauksesta ja tulleet siihen tulokseen, ettei vielä. Odotetaan tosiaan ja ASUTAAN yhdessä ensin ja katsotaan, miten se tiivis yhdessä olo muuttaa tätä suunnitelmaa...
Toivottavasti vaan hyvään suuntaan.. ;)
Hienoa kuulla, että joku muukin on samoilla linjoilla tosta kihlauksesta kuin minä. Tuntuu, että nykyään niin nuoret kuin vähän vanhemmatkin rynnistävät kihloihin heti seurustelun alkuvaiheessa. Alkaa jo tuntua, että kihlaukselta on mennyt jossain määrin arvo, kun ei sitä enää niin mietitä ja pohdita. Mennään vaan suinpäin sormuskauppaan. Se alkuaikahan on sitä ihanaa huumaa, kun tuntuu, ettei siinä toisessa voi olla mitään vikaa ja kaikki on niin ruusunpunaista unelmaa. Jossain vaiheessa se arki astuu kuitenkin jokaikiseen suhteeseen, vaikka mitä sanottais. Silloin vasta se todellinen rakkaus punnitaan. Sitähän se rakkaus loppujen lopulta on, että jaksaa elää ja rakastaa toista myös arjen keskellä, vaikkei enää olekaan jatkuvasti niin pusipusimeininkiä. Ei sillä, että se arki olisi jotenkin tylsää tai huonoa aikaa, vaan se on kuitenkin niin erilaista kuin se ensihuuma. Enkä itsekään kyllä menisi kihloihin ennen kuin olen myös asunut seurustelukumppanini kanssa vähän pitemmän aikaa. Onhan se niin eri asia asua ja elää yhteistä elämää saman katon alla, kun vain treffailla silloin kun huvittaa. Ja jos toista todella rakastaa ja haluaa elää hänen kanssaan, niin mitä se kihlaus lopulta muuttaa? Tuskin se siihen rakkauden määrään ainakaan vaikuttaa. Tietysti jossain vaiheessa yleensä tulee se tunne, että haluaa ikäänkuin "virallistaa" suhteensa kihlauksella ja ilmoittaa muillekin, että tässä on kyse vakavasta suhteesta. Nuorena on kuitenkin koko elämä edessä ja koskaan ei tiedä miten ja mihin elämä heittelee. Kannattaa edetä ihan rauhassa ja mennä kihloihin vasta sitten, kun ei enää epäile asiaa, vaan on varma, että seuraava etappi on häät. Niiden ajankohta ei toki vielä silloin tarvi olla tiedossa. Jokainen tekee tietysti omalla tavallaan, mutta näitä "teinikihlauksia" (ja eroja) vierestä seuranneena voin sanoa, että kannattaa todellakin miettiä ihan rauhassa... :)
olimme kummatkin 16 vuotiaita ja 1 vuosi yhteistä taivalta takana. Tiesimme varsin hyvin, että kihlaus on lupaus avioliitosta.
2 vuoden päästä meillä on häät :)
Eli nyt meillä on ikää 19 ja risat.
Monet ajatteli/ajattelee meistä, että "ette te yhdessä kuitenkaan ole loppuelämäänne".
Ihmettelen vain, miten muut ihmiset sen voisi paremmin tietää. Jos he eivät näin nuorena siihen pysty, niin se ei tarkoita, että me ei pystytä :)
Asumme yhdessä ja rakastamme toisiamme syvästi ja haluamme jakaa kaiken tulevan yhdessä.
Moi! Mä oon ihan samaa mietä kuin nooi muut et kihlaus on lupaus avioliitosta. Mä oon seurustellu nyt puol vuotta jätkäkaverini kanssa ja se ns. kysyi et mentäiskö kihloihin, mä sanoin silti ei vielä vaikka rakastan häntä niin paljon ja haluan olla loppuelämäni hänen kanssaan. Ja jätkäni halus kertoa miten paljon mua rakastaa eli olis valmis menemään kihloihin. Mun mielestä n. 2 vuotta on sopiva aika mennä kihloihin, silloin on jo ainakin oppinut tuntemaan hänet perin pohjin ja tiedät haluatko hänet loppuelämäksesi tallaamaan vierelläsi. Tsemppiä mitä sitten ikinä päätättekiin.
Ajattelin kertoa hieman erilaisen tarinan itsestäni ja kihlajaispäivästäni.
Olin 20 ja mieheni 26 kun päätimme; alle 6 kk:den seurustelusuhteen jälkeen mennä kihloihin. Mieheni halusi antaa minulle turvallisuuden tunteen, lupauksen rakastaa minua elämäni loppuun saakka, vaikka kuinka välillä olisikin vaikeata jne. Itse asiassa hän otti sen puheeksi jo 2 kk:den seurustelun jälkeen, eli minusta vähän turhankin aikaisin. Joidenkin mielestä toi meidän vauhti on ollut vähän liiankin hurjaa, mutta me molemmat kyllä tiesimme varsin hyvin, että mitä olemme menossa tekemään, emmekä ole päivääkään katuneet sitä. Se päivä muutenkin oli ELÄMÄNI ihanin päivä, vaikka se olikin eräs ERITTÄIN hiostava heinäkuun alkupäivä, ei mikään täydellinen kihloja ajatellen, mutta meillä ei ollut niin päivällä silloin väliä. Kihlauduimme erittäin romanttisessa kahvilassa kaikkien tätien ja setien silmien alla. Lupasimme ainakin rakastaa toinen toisiamme. Se muisto siitä kutkuttaa vieläkin mahanpohjaani... Palasin vasta seuraavana päivänä kotia erittäin... no, kaikki taitavat tietääkin, että mitä sinä iltana muutakin tapahtui. Sisareni olivat innoissaan ja pyysivät myös kokeilla, miltä kihlasormus tuntuukaan. Mutta äitini mielestä olin tehnyt elämäni virheen. Ikinä en ole nähnyt omaa äitiäni niin hurjana. Pelkäsin häntä todella silloin, joten koska olin niin järkyttynyt siitä silloin, pakkasin kimpsut ja kampsut ja ryntäsin viikoksi lappiin lepuuttamaan aivojani kihlattuni kanssa. Se reissu säilyy mielessäni varmaan aina, koska sitä ennen en ollut milloinkaan käynyt lapissa, enkä siis tiennyt, kuinka ihanaa siellä voikaan olla. Kun olimme tulleet kotia reissultamme, tuli äitini käymään kylässä meillä ja tietenkin syttyi melkoinen riita.
Nyt, puolentoista seurustelusuhteen jälkeen tilanne on täysin toinen. Olen muuttamassa kihlattuni kanssa yhteiseen kotiin. Olen suht hyvissä väleissä äitini kanssa. Äitini ja miesystäväni tulevat kohtalaisesti toimeen keskenään. Ja mikä parasta! Äitini on hyväksynyt suhteeni, eikä ole enään vastaan sitä. Eli, jotain hyvää niistä alkuajan "painajaisistakin" sitten seurasi. Vielä emme ole sopineet hääpäiväämme, mutta tiedän sen koittavan kuitenkin ajallaan. Lapsistakin olemme puhuneet, mutta niifen kanssa ei kuitenkaan ole vielä mikään kiirre, kun itse vielä opiskelen ja miehellänikin on luvassa loistava ura. Mutta pitää kyllä myöntää, että lapsi kruunaisi tämän onnen, jonka totisesti olemme ansainneet!!!
Halusin vain sanoa, että ei se pelkästään ole siitä ajasta kiinni, vaan myös siitä tunteesta!!!
Kerran on miullakin sormus seinään lentänyt kiukuspäissäni, mutta aina ollaan sentään yhteen palattu. Olen varma siitä, että nykyiseni on minulle "se oikea".