Luin tässä noita vähän vanhempia kirjotuksia ja muutama oli maininnu semmosista elämän vaikeuksista kun suhde päättyy ja ei voi unohtaa...
Sitä minkä on menettäny elämästään ei voi eikä halua unohtaa, mutta suhteen toinen osapuoli ei syystä tai toisesta oo halukas jatkamaan suhdetta kyseisen henkilön kanssa ja siitähän on tuloksena se mullekkin tutuksi tullut särkynyt sydän.
Sellasta se elämä vaan toisinaan on.
Mutta pitää kyllä paikansa tuo otsikko.
Haikeeta aikaa se on kun ikävöi toista ja tekis mitä tahansa jotta vois palata entiseen.
Mä tiedän todellakin mistä puhun.
Tässä pienen pieni tarina jos jotain kiinnostaa lukee...
Jos mä muistelen mun elämääni vuoden verran taaksepäin, mun mieleen tulee mun elämäni ensimmäinen seurustelusuhde, joka oli jotain erilaista kun aikasemmat. Nyt en tarkota, että sillä tavalla erilaista että olisin menettäny neitsyyteni tms. silloselle jätkäkamulleni, vaan että meillä oli oikeestikkin tosi nastaa yhdessä ja me ymmärrettiin toisiamme jne.
(Neitsyyteni menetin vasta paljon myöhemmin, että siitä se "yhteenkuulumisen tunne" ei todellakaan johtunu.) Sitä ihanuutta kesti vaan yhen kuukauden ajan. Siis viime kesän helmikuun. Tasan kuun ensimmäisenä päivänä se jätkä kysy mua ja tasan kuun viimisenä päivänä se jätti mut. Se oli vaan sellanen ns. "kesälomaromanssi" mutta kuitenki mä toivoin sen jatkuvan vielä pitkään.
Vaikka me oltiinki VAAN kk. yhessä, mä kiinnyin siihen henkilöön todella paljon, ja sen takia musta tuntuki todella, siis TODELLA kauheelta kun sain kuulla että juttu on ohi. Ja päälle tää jätkä vielä sano, että "Hyvää loppuelämää!"
Siis musta tunut niin jumalattoman pahalta että oisin voinu vaikka kuolla! Ihminen johon mä olin korviani myöten ihastunu toivotteli mulle vaan hyviä loppuelämiä tms. vaikka mä kuvittelin että mä eläisin elämääni sen kans. En ehkä koko elämää, mutta ainaki vähän enemmän. Siis mun mielestä asia on niin, että kuukaudessa ei kertakaikkiaan voi rakastua kehenkään niin syvästi että vois ihan rehellisesti sanoo että rakastaa toista ikuisesti ja haluaa elää koko elämänsä just sen ihmisen kanssa etc. Siis jo se että voi ihan vilpittömästi sanoo toiselle ne kolme ihaninta sanaa ( eli tietenkin "minä rakastan sinua" ) vaatii sen, että tietää toisesta jo aika paljon...
Mä olin ihastunu tohon jätkään ja mun ihastus oli hyvää vauhtia muuttumassa rakastamiseks, mutta eipä se sitten koskaan ehtinykkään muutua.
Ei sen ollu tarkotus muuttua.
Mulla meni n.kaks kuukautta ennen kun pääsin yli siitä jätkästä kunnolla. Eka yritin tehä sitä mustasukkaseks, ja kuulemma onnistuinki siinä muutaman kerran aika hyvin, mutta jälkeenpäin mä vasta tajusin, että se oli aika säälittävää touhua. Mä oon todella ilonen siitä, että oon ollu tuon kyseisen jätkän kans josta nyt oon kirjottanu, vaikka me ei olla enää missään väleissä. Eka teki kipeetä, mutta nyt mä olen jopa onnellinen että teki.
Mä oon nyt todellakin paljon vahvempi.
Toinen tapaus...
Syksyllä sitten aloin seurustelemaan yhen tuttavan kanssa. Meillä meni kans hyvin, ...muutaman vko. me vaan oltiin yhessä, mutta kuitenki. Mä aloin tuntemaan jotain todella voimakasta tätäki jätkää kohtaan. ...Mutta ennen kun rakastuin, seki jätti mut.
Mä olin todella maassa! Mietein koko ajan vaan että mikä hitto vie mussa on vikana kun en kenellekkään enää kelpaa! En mä tiedostanu ittestäni mitään vikoja eikä kukaan mun niistä kavereistakaan jotka tiesi meidän jutuista jonku verran. No, meni taas vähän aikaa ja iskin uuden.
Sillon mun itseluottamus tuli takasi täydessä voimassaan! Mä sain iskettyä jätkiä missä tahansa ja millon tahansa! Mä ajattelin, että mitäs niistä kusipäistä jotka mut jätti, omapa oli menetyksensä! Toinen noista edellämainituista kysy mua ennen Joulua takasi, mutta arvatkaa kiinnostiko. Harrastin jonku aikaa sellasia lyhyitä tuttavuuksia. En alkanu kenenkään kans vaikka muutama ois halunnukki. Joulukuussa aloin yhen tyypin kans joka oli ollu ennen mun kamu ja josta olin jo aikasemminki ollu kiinnostunu.
Meijän juttu jäi aika lyhyeks...
Ei siitä sen enempää.
Mainittakoon vaan sen, että hänkin jätti mut.
No vuosi vaihtu, elelin ns. sinkkuna ja deittailin satunnaisesti aika monia jäbiä.
Helmikuussa olin vähän yli kk. ajan yhen jätkän kans, meillä meni oikeestikki hyvin.
Mä mokasin, siis todellaki mokasin aika pahasti, ...seurauksena siitä jätkä jätti mut.
Mä ikävöin sen perään aika kauanki ja hengasin aina siellä missä tiesin senki liikkuvan.
Mutta toi loppu kun seinään kun lähdin kamujen kans bilettämään ja löysin täyden kympin!
Ollaan oltu kohta 7kk yhdessä ja seksikin tuli kuvioihin mukaan tän tyypin kanssa, koska HÄN on todellakin aivan erityinen ja tuntuu oikeelta!
Eli se mitä mä haluun nyt sanoo, on että
unohtaa voi jos vaan jaksaa uskoo että vielä on tulossa jotain parempaa kun mitä on menettäny!
Tsemii kaikille jätetyille! ;)
Ja vielä sellasta, että kun nyt jälkeenpäin ajattelen esim. sitä mun viime kesän "romanssia" ja jätetyks tulemista, ei enää tunnu pahalta missään!
Sitä minkä on menettäny elämästään ei voi eikä halua unohtaa, mutta suhteen toinen osapuoli ei syystä tai toisesta oo halukas jatkamaan suhdetta kyseisen henkilön kanssa ja siitähän on tuloksena se mullekkin tutuksi tullut särkynyt sydän.
Sellasta se elämä vaan toisinaan on.
Mutta pitää kyllä paikansa tuo otsikko.
Haikeeta aikaa se on kun ikävöi toista ja tekis mitä tahansa jotta vois palata entiseen.
Mä tiedän todellakin mistä puhun.
Tässä pienen pieni tarina jos jotain kiinnostaa lukee...
Jos mä muistelen mun elämääni vuoden verran taaksepäin, mun mieleen tulee mun elämäni ensimmäinen seurustelusuhde, joka oli jotain erilaista kun aikasemmat. Nyt en tarkota, että sillä tavalla erilaista että olisin menettäny neitsyyteni tms. silloselle jätkäkamulleni, vaan että meillä oli oikeestikkin tosi nastaa yhdessä ja me ymmärrettiin toisiamme jne.
(Neitsyyteni menetin vasta paljon myöhemmin, että siitä se "yhteenkuulumisen tunne" ei todellakaan johtunu.) Sitä ihanuutta kesti vaan yhen kuukauden ajan. Siis viime kesän helmikuun. Tasan kuun ensimmäisenä päivänä se jätkä kysy mua ja tasan kuun viimisenä päivänä se jätti mut. Se oli vaan sellanen ns. "kesälomaromanssi" mutta kuitenki mä toivoin sen jatkuvan vielä pitkään.
Vaikka me oltiinki VAAN kk. yhessä, mä kiinnyin siihen henkilöön todella paljon, ja sen takia musta tuntuki todella, siis TODELLA kauheelta kun sain kuulla että juttu on ohi. Ja päälle tää jätkä vielä sano, että "Hyvää loppuelämää!"
Siis musta tunut niin jumalattoman pahalta että oisin voinu vaikka kuolla! Ihminen johon mä olin korviani myöten ihastunu toivotteli mulle vaan hyviä loppuelämiä tms. vaikka mä kuvittelin että mä eläisin elämääni sen kans. En ehkä koko elämää, mutta ainaki vähän enemmän. Siis mun mielestä asia on niin, että kuukaudessa ei kertakaikkiaan voi rakastua kehenkään niin syvästi että vois ihan rehellisesti sanoo että rakastaa toista ikuisesti ja haluaa elää koko elämänsä just sen ihmisen kanssa etc. Siis jo se että voi ihan vilpittömästi sanoo toiselle ne kolme ihaninta sanaa ( eli tietenkin "minä rakastan sinua" ) vaatii sen, että tietää toisesta jo aika paljon...
Mä olin ihastunu tohon jätkään ja mun ihastus oli hyvää vauhtia muuttumassa rakastamiseks, mutta eipä se sitten koskaan ehtinykkään muutua.
Ei sen ollu tarkotus muuttua.
Mulla meni n.kaks kuukautta ennen kun pääsin yli siitä jätkästä kunnolla. Eka yritin tehä sitä mustasukkaseks, ja kuulemma onnistuinki siinä muutaman kerran aika hyvin, mutta jälkeenpäin mä vasta tajusin, että se oli aika säälittävää touhua. Mä oon todella ilonen siitä, että oon ollu tuon kyseisen jätkän kans josta nyt oon kirjottanu, vaikka me ei olla enää missään väleissä. Eka teki kipeetä, mutta nyt mä olen jopa onnellinen että teki.
Mä oon nyt todellakin paljon vahvempi.
Toinen tapaus...
Syksyllä sitten aloin seurustelemaan yhen tuttavan kanssa. Meillä meni kans hyvin, ...muutaman vko. me vaan oltiin yhessä, mutta kuitenki. Mä aloin tuntemaan jotain todella voimakasta tätäki jätkää kohtaan. ...Mutta ennen kun rakastuin, seki jätti mut.
Mä olin todella maassa! Mietein koko ajan vaan että mikä hitto vie mussa on vikana kun en kenellekkään enää kelpaa! En mä tiedostanu ittestäni mitään vikoja eikä kukaan mun niistä kavereistakaan jotka tiesi meidän jutuista jonku verran. No, meni taas vähän aikaa ja iskin uuden.
Sillon mun itseluottamus tuli takasi täydessä voimassaan! Mä sain iskettyä jätkiä missä tahansa ja millon tahansa! Mä ajattelin, että mitäs niistä kusipäistä jotka mut jätti, omapa oli menetyksensä! Toinen noista edellämainituista kysy mua ennen Joulua takasi, mutta arvatkaa kiinnostiko. Harrastin jonku aikaa sellasia lyhyitä tuttavuuksia. En alkanu kenenkään kans vaikka muutama ois halunnukki. Joulukuussa aloin yhen tyypin kans joka oli ollu ennen mun kamu ja josta olin jo aikasemminki ollu kiinnostunu.
Meijän juttu jäi aika lyhyeks...
Ei siitä sen enempää.
Mainittakoon vaan sen, että hänkin jätti mut.
No vuosi vaihtu, elelin ns. sinkkuna ja deittailin satunnaisesti aika monia jäbiä.
Helmikuussa olin vähän yli kk. ajan yhen jätkän kans, meillä meni oikeestikki hyvin.
Mä mokasin, siis todellaki mokasin aika pahasti, ...seurauksena siitä jätkä jätti mut.
Mä ikävöin sen perään aika kauanki ja hengasin aina siellä missä tiesin senki liikkuvan.
Mutta toi loppu kun seinään kun lähdin kamujen kans bilettämään ja löysin täyden kympin!
Ollaan oltu kohta 7kk yhdessä ja seksikin tuli kuvioihin mukaan tän tyypin kanssa, koska HÄN on todellakin aivan erityinen ja tuntuu oikeelta!
Eli se mitä mä haluun nyt sanoo, on että
unohtaa voi jos vaan jaksaa uskoo että vielä on tulossa jotain parempaa kun mitä on menettäny!
Tsemii kaikille jätetyille! ;)
Ja vielä sellasta, että kun nyt jälkeenpäin ajattelen esim. sitä mun viime kesän "romanssia" ja jätetyks tulemista, ei enää tunnu pahalta missään!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Huh olipa pitkä tarina =) Mä voisin ihan muutamalla sanalla selittää mun pointin, eli mä seurustelin puol vuotta sitten kundin kanssa 1 ½ vuotta.Meillä meni poikki ja me ei olla enään missään väleissä oltu...mä voin sanoo että tuntu kun taivas tippuis niskaan..melkein ½vuotta mä sitä surin ( ja kyllä häntä vieläkin kovasti rakastan,mutta vaan eri tavalla) mutta nyt on taas uudet kujeet mielessä ja mä haluunkin sanoo kaikkille, että vaikka kuinka tuntuu sillon että elämästä ei tuu enään ikinä mitään niin se ei ole totta.Aika todella parantaa haavat..Ei pidä kiirehtiä.Hiljaa hyvä tulee..Eli antakaa itsellenne aikaa, yrittäkää puhua jollekkin,tai vaikka kirjotella tänne.Mä toivon että kaikki jaksaa yrittää koska tiedän että jossain odottaa sitten paljon parempaa ;)
On aivan totta, että aika parantaa haavat. Itse kaipasin melkein vuoden erästä jätkää, joka oli mut jättänyt. Olisin ollut valmis tekemään tän kundin puolesta vaikka mitä ja olisin ollut heti valmis, jos hän olisi takaisin minut halunnut.
Nyt kun olen seurustellut melkein vuoden nykyisen jätkäni kanssa, olen tajunnut, miten halvaksi laskin oman arvoni. Mitään ei elämässä pidä katua, mutta sitä hieman kadun, että en ollut lujana ja antanut edellisen jätkäni vain mennä menojaan.
Silloin olin joskus aivan varma, etten ikinä unohda kyseistä jätkää, mutta niin vain aika paransi haavat, vaikka kauan se kestikin! =)
Zemppiä kaikille sydämmensä särkeneille! =)
Niin, nää rakkausasiat on joskus todellakin
vaikeita ja siitä sitten kärsii muukin elämä.
Mutta kaikesta selviää...
( kiva kun ootte samaa mieltä ja ootte jaksanu
kommentoida...
Lisää tekstiä vaan tulemaan jos jollain
jotain syntyy )
Ei ole elämää ilman rakkautta.
Oletko tosiaankin poika?
...ihanasti sanottu, varsinki vastakkaiselta
sukupuolelta
PUHU VAAN OMASTA PUOLESTAS! SUA EI KUKAAN USKO mene ittees ja älä puhu paskaa!!!!!!
oot vääräs. ei pidä paikkaansa joka tyypin kohdalla...ikävä kyllä.
olin ite rakastunu, mut sit löysin kerran tyttöni toisen jätkän kainalosta. se ei yrittänytkää selitellä juttua..mun elämä hajos siinä, meil oli menny mun mielest niin hyvin. sen jälkeen ei ole ollu..sanotaanko muutamaan ikuisuuteen..(oikeesti, aikaa on kulunu enemmän ku yhteen suhteeseen voi kulua) yhtäkään päivää pidempää suhdetta. joka aamu on raskaampi herätä, muistot painaa. ja joka aamu tuntuu et seuraavana aamuna en herää..
tää juttu ei ole siis todellakaan ihan vasta sattunu. siks just, et me oltiin niin kauan yhdessä ja sit tää sattu, eikä se ollu edes pahoillaan - ei mitään. se kai mursi mun käsityksen rakkaudesta. mut tuota en todellakaan unohda, aika ei paranna haavoja.
enkä enää sitä odotakaan. joskus luulin samoin, mut nyt oon todennu että ei.