Inkeriläiset työleireillä

Mistähän saisi isovanhempien tiedot, missä työleirillä ovat olleet??

minkä nimisiä työleirejä Siperiassa oli?

Saksa hyökkasi NL:oon 1941 ja jatkoi etenemistään seuraavan vuoden loppuun asti. Tällöin vallatulle alueelle jäi paljon NL:n kansalaisuuden omaavia siviilejä. Näiden joukossa pienenä osana inkeriläiset. Saksalaiset noudattivat näiden siviilien suhteen samaa tapaa, mitä kaikki miehitysarmeijat käyttävät:vaarallisiksi katsottavat poistetaan päiviltä saman tien, vähemmän vaaralliset pyritään käyttämään hyväksi mahdollisimman hyvin. Saksalaiset eivät aluksi mieltäneet inkeriläisiä suomalaisperäisiksi, ja kesti jonkin aikaa, ennenkuin Suomen esitykset asiasta saavuttivat saksalaisten byrokratiassa na tahot, jotka asiaan voivat vaikuttaa. Kun tämä selvisi saksalaisille, niin siitä lähtien inkeriläiset luettiin suomalaisiksi ja heitä myös kohdeltiin sen mukaisesti.

Tästä aiheesta on olemassa suomalaista kirjallisuutta: mm. Nevalainen Pekka:"Inkeriläinen siirtoväki suomessa 1940-luvulla" (1990).

Lainaus kirjasta "Inkeri - Historia,kansa,kulttuuri" (1992):

http://haku.tsv.fi/FMPro?-db=bib_kori.fp5&-format=/tk/tkok_detail.htm&-lay=web&-sortfield=pkirjauslajittelu&-op=cn&hakukentta=inkeri historia&-max=2147483647&-recid=41732&-token.0=571717&-find=

"Talvella 1941-1942 Saksan miehittämässä Inkerissä asui 76 342 inkeriläistä, joista 66 946 suomalaista, 8729 inkerikkoja ja 667 vatjalaista.
Miehityksen alkuaikoina saksalaisten oli ilmeisen vaikea erottaa inkeriläisiä esimerkiksi venäläisistä. Ajan oloon, sikäli kuin miehittäjälle selvisi inkeriläisten olevan Suomen - pohjoisen kanssasotijan - sukujuurta, kohtelu muuttui joissakin suhteissa venäläisiä paremmaksi. Kuitenkin huomattavalle osalle miehitysviranomaisia väestö oli vain harmaata, rehjuista massaa, jota patistettiin töihin.
Inkeriläisten suhtautuminen ja kokemukset saksalaishallinnosta vaihtelivat ääripäästä toiseen. Osa väestöstä näyttää saaneen elää sodan alku- ja loppuryskeitä lukuun ottamatta miehittäjiltä varsin rauhassa etenkin kauempana rintamaseuduilta. Neuvostojärjestelmässä kärsimään joutuneista osa suorastaan iloitsi uusista vallanpitäjistä ja tuki heitä esimerkiksi puuhailemalla yhteistoimintamiehinä. Karsaiten miehittäjiin suhtautuivat kommunistit ja ne, jotka rintaman lähellä eritoten työpalvelussa kokivat valloittajien ikeen raskaana. Saksalaiset teloittivat tai veivät keskitysleireihin kymmeniä tunnetuimpia inkeriläiskommunisteja.
Ensimmäinen sotatalvi oli Inkerinmaalla kaikin puolin ankara. Sadonkorjuu jäi syksyllä retuperälle, eikä saksalaisten huoltokoneisto toiminut sitäkään vähää, mitä myöhemmin. Talvella 1941-1942 arviolta 6000 inkeriläistä kuoli nälkään ja tauteihin. Ihmiset joutuivat lopulta syömään kaikkea mahdollista hiiristä ja hevosenraadoista lähtien.
Suomi ei suostunut vuodenvaihteessa 1941-1942 saksalaisten ehdotukseen inkeriläisten siirtämisestä Suomeen. Suomalaisten pyynnöstä miehittäjät järjestivät sentään väestölle keväällä 1942 elintarvikeapua ja evakuoivat heistä yli 12 300 hädänalaisinta Viroon.
Asemasodan vuosina elämä vakiintui Inkerinmaalla rintamatienoita lukuun ottamatta jotakuinkin säännöllisille raiteille. Rauhanomaisimmat olot olivat Länsi-Inkerissä ja läntisessä Keski-Inkerissä, missä ihmiset pääsivät taloudellisesti jaloilleen, kun kolhoosiverkostoa alettiin purkaa.
Rintamaseuduilla sota sen sijaan oli jatkuvasti läsnä; tykistötuli iski arvaamatta kyliin ja toitäkin jouduttiin tekemään sirpaleiden viuhutessa. Olot olivat niin epävarmat, että keväällä 1943 saksalaiset alkoivat paikoin evakuoida rintamakyliä ja väestönsiirrot Suomeen käynnistyivät tuolloin juuri niistä.
Saksalaiset sijoittivat västön vähitellen talouskoneistoonsa työvoimaksi ja rintama varusteluun. Tuhannet nuoret naiset ja nuorukaiset joutuivat Saksan armeijan entisiin työpalvelujoukkoihin; yli 2000 heistä vietiin jopa Länsi-Preussiin ja Saksaan saakka. Noin 650 inkeriläisnuorukaisesta perustettiin myös vartiopataljoona, joka turvasi rautateitä partisaaneilta Inkerinmaan eteläpuolella. Inkeriläiset muodostivat miehitysalueen kaikesta työvoimasta neljänneksen.
Elämä ei Saksan miehittämällä Inkerinmaalla ollut pelkkää työntekoa, vaikka henkisten tarpeiden tyydyttäminen jäikin sangen vaatimattomaksi. Saksalaiset sallivat inkeriläisten harjoittaa rajoitetusti seurakunnallista toimintaa, lähinnä jumalanpalveluksia ja pyhäkouluja. Vuoden 1943 alkuun mennessä Inkeriin siirtyi Suomesta kolme sotilaspastoria, jolloin seurakunnallinen aktiviteetti virkistyi huomattavasti. Järjestettiin rippikouluja ja jumalanpalveluksissa oli etenkin iäkästä kansaa.
Inkeriläislapsilla oli saksalaisen koululain mukaan oikeus saada suomenkielistä opetusta omissa alkeiskouluissa. Helmikuussa 1943 Inkerinmaalla toimi ainakin 97 alkeiskoulua, joista 50 oli suomenkielisiä.
Vuoden 1943 alussa Saksan ote Inkerinmaasta oli jo ravistumassa:neuvostoarmeija valloitti Pähkinälinnan ja avasi Leningradin piiritysrenkaaseen maakäytävän. Kun saksalaisten kesähyökkäys eteläisellä rintamalla epäonnistui ja muuttui perääntymiseksi, saksalaisten linjat alkoivat syksyllä 1943 tutista kiihtyvän tulen alla myös pohjoisessa, Leningradin rintamalla ja Inkerissä.
Lokakuussa 1943 Saksa ryhtyi vetäytymistä valmistellessaan toteuttamaan operaatio Fall Blauta, Inkerinmaan tyhjentämistä kaikista siviileistä. Inkeriläisten Suomeen siirron toinen vaihe oli suoraa seurausta tästä evakuoinnista. Saksa suunnitteli melkoista poltetun maan taktiikkaa Inkerinmaan varalle, eikä siviilien haluttu jäävän jalkoihin vaikeuttamaan tuhoamistoimia ja mahdollisesti auttamaan puna-armeijaa"

"Auscwitch"-nimellä on kolkko kaiku, tuhottiinhan siellä yli miljoona ihmistä 2. maailmansodan aikana. Vaikka siinä on jo julmuutta aivan riittämiin, niin pitää muistaa, että "Auscwitch" oli kokonaisuus, joka käsitti monta eri osaa, varsinainen tuhoamisleiri oli vain osa kokonaisuutta. Usean kymmenen neliökilometrin alueelle oli koottu monta eri järjestelmää, joiden tavoitteena oli imeä sinne toimitetuista ihmisraukoista kaikki saatavilla oleva hyöty työvoimana ja sen jälkeen tuhota tarpeettomana. Osa "Auscwitchiin" lähetetyistä tosin tuhottiin saman tien. Tuhottavien "jonossa" oli kuitenkin hyvin paljon ihmisiä, eikä jonolle ollut valitettavasti loppua näkyvissä. Voi vain arvailla, mitkä olisivat olleet luvut jos sota olisi pitkittynyt vaikkapa vuodella...

Äidini oli Kloogassa muutama päivää.Se ei ollut työleiri,vain välipäikka ennen lähtöä Suomeen.Kohdeltiin niitä aikaa hyvin.Suomesta (hän oli 5 vuotias) hän muistaa,että siellä hän söi vehnäpullia , joi limsaa(sodan aikana!),ja kävi saunassa.
Sodan jälkeen neuvoston agitatorit lupasivat viedä niitä kotiin.Sen puolestä nnitä vietin jaroslavin aluelle kylään,jossa ihmiset unohtuivat mitä on leipää,kaikki suomalaislahjotamia tavaroita oli takavarikoittu.
Se oli todellinen keskitysleiri!Mutta josta syystä äiti sai korvauksia justa saksalaisilta?!Vaikka mun mielesta ne PELASTIVAT INKERILÄISIÄ.

jollain tietyillä leireillä vai vietiinkö heitä ympäriinsä myös?

Äitini on syntynyt v. 1925. Hän oli 3 vuotta saksalaisten ns. pakkotyöleireillä töissä. Paikka oli Länsi-Inkeri Spankkovan seurakunta. Saksalaiset miehittivät 25.8.1941 Länsi-Inkerin. Pakkotyö jatkui syyskuusta 1941-24.10.1943 saakka. Sen jälkeen inkeriläiset siirrettiin Suomeen. Pakkotyö oli maanteiden aurausta ja rakentamista saksalaisille. Kartanoiden pelloilla ahkerointia aamusta iltaan.Lentokentän rakentaminen Kupanitsaan. Se oli ollut paha leiri, äiti asui kolhoosin navetassa, piikkilanka-aidat olivat ympärillä ja sotilaat vartioivat koirineen "työorjia". Niskurit ammuttiin. Jokaisella oli oma numero. Aseen ja keppien kanssa nuoret vietiin aamulla työkohteisiin. Sitten purettiin vanhojen talojen raunioista tiilejä ja puhdistetiin ja lastattiin Saksaan. Lopuksi oli vielä työmaa sahalla. Erään kartanon ikimetsät kaadettiin ja sahattiin ja lastattiin Saksaan meneviin juniin. Nuoria käytettiin työorjina, eikä heitä olisi päästetty lähtemään Suomeen.

Kloogassa oli 2 erilaista leiriä. Inkerinsuomalaiset vietiin Kloogan kokoomaleirille, ei ole "vankileiri". Se toinen leiri, keskitysleiri sijaitsi n. 2 kilometrin päässä (metsän kautta suoraan) inkeriläisten leiristä. Isä (syntynyt 1936) oli inkerinsuomalaisten leirillä ehkä n. puolivuotta, josta siirtyi äitinsä kanssa läheiselle maatilalla noin vuodeksi. Isä oli 5,5-7 vuoden ikäinen. Isä muistaa että aina oli kova nälkä. Leirillä isän pikkuveli ja isoäiti kuolivat nälkään. Ilmeisesti leirillä oli myös lavantautia.
Olen käynyt molempien leirien raunioilla. Inkerinsuomalaisten leirille on pystytetty muistomerkki. Ja Isän pikkuveljen ja isoäidin haudalle hautakivi. Kuka on laittanut haudalle hautakiven, ehkä joku paikallinen? Juurikaan muiden hautoja tuolla ei ole tai ei ole säilynyt. Joku käy edelleen hieman hoitamassa juuri tätä hautaa ja tuo silloin tällöin kukkia. Ilmeisesti tämä henkilö on vanhempi paikallinen rouva, ehkä sijoituspaikan maalaistalon tytär tms.??
Isä siirtyi äitinsä kanssa Hangon vastaanottoleirille toukokuussa 1943 ja sieltä kolmen päivän jälkeen karanteerileirille Loimaalle. Tästä kuukauden päästä heidät sijoitettiin erääseen varsinaisuomalaiseen kuntaan.

Isä on käynyt useasti leiri-alueella. Minä vasta 2 vuotta sitten. Isä löysi paikan muistikuvan junaradasta, asemarakennuksesta ja paikallisen taksin avulla. Silloin paikka oli vielä melkoisen pusikoitunut kenttä. Muutama hautakivi ja vielä harvemman hauta "siistittynä".

Maalaistaloa, jossa isä oli noin vuoden hän ei ole löytänyt. Emmekä ole pystyneet selvittämään kuka hautaa käy hieman hoitamassa edelleen.

Nykyään molempiin leireihin on opasteet isommalta tieltä.

Kiitos kysymästä.

Meidän suvulla oli huono tuuri..
Meikäläiset jäivät punaisten alle... ja punaiset kosti tästä koko suvullemme.

Hitlerin lähestyessä Pietariin tarpeeksi iso osa Inkerinmaata jäi Hitlerin armeijan alle, mutta meikäläiset jäivät piirityksiin.

Niin kuten tiedetään Leningradin piiritys koostui 2:sta osasta ensimmäisessä isossa piirityksissä oli itse Leningrad ja toisessa, pienessä piirityksissä jäi Rombovi (Lomonosov) ja Yhinmäki(Krasnaja Gorka). Toinen piiritys syntyi sen johdosta että Yhinämessä oli rannikkotykistön divisioona joka teki saksalaisille niin voimakasta vastarinta ettei ne päässet Yhinmäen lähelle.

Niin minun suku jäi piirityksen ja koko kylä jossa yli puolet oli suomenkielisiä asukaita ja loput oli sotilaat ja matruusit.

Pakkosiirto oli nimitetty evakuointina ja alkoi talvella 1942, 100% suomalaisia oli siirretty Siperiaan. Tarkka paikka on: Krasnojarskin kunta Novosjelovki alue Aspagash kylä. Sinne joutui minun mummo, joka oli raskaana minun äidilläni, 2 setäni ja täti, anoppi ja isoisäni ja muut kylän asukkaat.

Saapuessa paikalle isoisäni oli erotettu perheestä, hänet komennettiin asbestikaivoksille töihin jossa hän työskenteli muiden suomalaisten vankien kanssa.
Hän työskenteli siellä yli vuosi ja jopa kirjoitti sieltä kirjeitä mummolle suomeksi(hölmö!). Tapaturman sattuessa hän jäi työkyvyttömäksi minkä jälkeen hänet teloitettiin vuonna 1943.
Asiakirjat hänen kohtalosta tänäkin päivänä luokiteltu salaisiksi.
Koska hän omisti Yhinmäessä kylän suurimman talon, joka oli liian houkuttelevana palana NKVD:n upseereille.

Krasnojarskin arkisto ei suostuu antamaan mitään tietoa hänen kohtalosta, vaikka asia on selvä että heillä paperit on tallella. NKVD oli sellainen lafka ettei sieltä paperit hävinneet koskaan mihinkään... niin me kaikki sen ymmärrämme hyvin.

Todisteitä näistä tapahtumista kuitenkin on..
Äidin nekulan passissa lukee syntymäpaikka Krasnojarsin kunta, Novosjelovski alue Aspagsh kylä.
Etnisyys: Suomalainen...
Hän on kokenut kovia tämän takia sekä NL:ssä, että Virossa, varsinkin silloin kun Virossa alkoi itsenäistyminen...mutta tämä tarina erikseen...

jos tarina kiinnosta voin kertoa faijasta hän oli karkotettu Tumjenin alueelle kylälle Nizni Otlum... tämä tarina hyvin traaginen en oikein halukaan muistuttaa sen...

Toivottaisin loputkin inkeriläiset paluumuuttajina takaisin suomeen ja Suomalaisiksi.

Kloogasta Hankoon