Luulen, että miehet voivat sivuuttaa tämän novellin oitis, tai korkeintaan etsiä sen 2,5 sivuisen seksikohtauksen sieltä.
Pääasiassa siis naisten novelli, joka päättää Annabelle-trilogian.
Tämä puree jos edelliset osat purivat, ja nyt saagan päättyessä haluaisin nimenomaan niiltä kommentteja, jotka ovat jokaisen osan lukeneet. Mutta myös muiden palautteet ovat todella tervetulleita.
Lopuksi sanottakoon, että tämä novelli on joutsenlauluni tällä proosan alalla.
-Marquerite
---
Annabelle-trilogia:
Osa III
Aika ja ikuisuus
Musta ori laukkasi halki maaseudun. Sen kylkien hyvin hoidettu karva kiilsi iltapäiväisen auringon paahteessa. Sitä ohjastava nainen oli vaipunut ajatuksiinsa, jotka kiisivät halki hänen aivojensa kuin yksittäiset tähdenlennot yössä: ilmestyen yhtäkkiä ja kadoten välittömästi.
Annabelle kannusti hevostaan kiitolaukkaan. Vaalea hame heilui tuulessa paljastaen hänen reitensä ja säärensä tavalla, joka oli hyvin kaukana säädyllisyydestä. Mutta Annabelle ei välittänyt.
Hän oli ratsastanut koko yön ja sitä seuraavan aamupäivän paettuaan leiristä ja murhattuaan vartiomiehen. Miehen pöllämystynyt katse kummitteli yhä hänen mielessään. Se oli ollut niin viaton... Kuin koiranpennulla, jolla ei ole aavistustakaan siitä miksi isäntä huutaa sille.
(Puukko. Puukko. Puukko iskeytyy rintaan. Sydämeen.)
Vähän ajan kuluttua hän piti tauon ajatellen hevosen parasta ja nukkui itsekin hetkisen jatkaen sitten välittömästi herättyään matkaa. Noin tunnin päästä omituinen tuttuuden tunne pakotti hänet pysähtymään. Lopulta hän ymmärsi mistä tunne johtui. Hän hyppäsi hevosen selästä ja talutti sen metsään saapuen hetken päästä aukiolle, jossa olivat edelleenkin toissaöiset leirin jäännökset: vaatteet roikkuivat kuivumassa nuotionjäännösten yllä ja kattila lojui edelleen paikassa johon se oli pudonnut sotilaiden tartuttua häneen.
Annabelle riensi eteenpäin siinä toivossa, etteivät metsän eläimet olisi syöneet puurojyviä. Lähestyessään nuotiota hän tunsi yhtäkkiä ihokarvojensa nousevan pystyyn ja kylmä väristys kulki hänen lävitseen. Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen.
(Kävelinkö hämähäkinseittiin?)
Hieman hämmästyneenä hän jatkoi matkaansa ollen lähes varma siitä, että löytäisi jyvät sotkettuina ympäristöön jonkun uteliaan ketun tutkimusmatkan seurauksena, mutta suureksi yllätyksekseen kaikki tavarat olivat täysin koskemattomia. Jopa vähäiset rahat sisältävä kangaspalanen oli tallella... ja täsmälleen samassa asennossa kuin ne oli jätettykin. Perunoitakin suojasi vain ohut, kankainen pussi, mutta niihinkään ei oltu kajottu. Tarttuessaan pussiin hän tunsi taas sen omituisen värinän ilmassa ympärillään, mutta yhtä nopeasti se oli jälleen poissa. Annabelle otti säkin ja käveli sen kanssa rantaan.
Kyykistyessään rantahietikolle pesemään perunoita hänen mieleensä iskeytyi keskustelu ensimmäiseltä pakoyöltä.
("Mitä, eikö toisen meistä tarvitse pitää vahtia eläinten varalta? Tarkoitan, eivätkö ne tule syömään ruokiamme... Tai meitä?" Annabelle kysyi.
"Eivät. Yksikään eläin ei tule meidän leiriimme", vastasi Céléste tyynesti.
"Miten niin?"
"Luota minuun.")
Ja Annabelle oli luottanut.
Nyt hän yhdisti mielessään tämän muiston Célésten toiseenkin lausahdukseen.
("Että maaperä, vesi, ilma... että ne kaikki sisältävät vahvaa energiaa, joka voidaan saada ihmisessä tasapainoon ja käyttämään niitä hyväksi sellaiseen, mikä on hyvää ja kaunista.")
Oliko se, mitä hän oli tuntenut tullessaan leiriin ja ruokavarastoon ollut sitä jotakin, mitä Céléste oli kutsunut energiaksi? Estikö se eläimiä tulemasta paikalle?
Ja mikä tärkeintä: oliko Céléstellä hallussaan joitakin
(noita-)
voimia, joista hän oli vaiennut? Annabellelle oli aina opetettu, että noituus olisi Saatanasta, mutta jos sitä käytti hyvään… Miten se silloin voisi olla pahaa?
Céléste oli pelastanut hänet jälleen kerran vaikkei ollut edes läsnä.
---
Syötyään ja syötettyään hevosen hän pakkasi leirin tavarat sen selkään vaihtaen tosin pukunsa yhteen niistä, jotka Céléste oli muutama ilta sitten pessyt. Poistuessaan hän tunsi jälleen sen voimakkaan värinän ilmassa ympärillään ja ihokarvat nousivat jälleen pystyyn. Hän pysähtyi katsomaan taakseen.
(Miten se ei vaikuta hevoseen mitenkään?)
Hän siristi silmiään yrittäessään nähdä ilmassa edessään jotakin, muttei onnistunut. Sen sijaan hän kyllä tunsi näkymättömän värinän muodostaman seinämän työntäessään kättään lähemmäs leiriä. Nyt hän oli viimeistään varma siitä, että kyseessä oli joku voima tai mahti, joka oli suurempaa ja upeampaa kuin hän tai yksikään ihminen saattoi käsittää.
---
Auringon kehän laskeutuessa yhä matalammalle horisonttiin maataloja alkoi näkyä hieman tiheämmin ja Annabelle tiedosti lähestyvänsä Bastiljin linnoitusta ympäröivää kaupunkia. Hämärän saapuessa hän ratsasti kaupunkiin. Päästyään linnoituksen läheisyyteen hän etsi majatalon ja varasi sieltä itselleen tallipaikan ja halvimman mahdollisen yösijan. Ei hän aikonut siellä yöpyä, sillä Célésten vapautettuaan heillä olisi kiire, mutta pelkkä tallipaikka olisi herättänyt epäilyksiä ja kysymyksiä, joita Annabellellä ei ollut aihetta herättää.
Hän meni ulos ja asteli lähemmäksi linnoitusta. Se oli todella suuri. Aivan liian suuri... Mutta ennen kuin sen kokoa pääsisi murehtimaan, olisi päästävä sisään.
Porteilla oli kaksi vartiomiestä. Annabelle päätti kokeilla heihin tarinaa markiisin tyttärestä, joka haluaa nähdä Bastiljin sisäpihan maalatakseen taulun. Kunhan vain hän saisi hiuksensa jotenkin vähän kauniimmiksi, se voisi jopa mennä läpi, sillä Céléste oli saanut puvun yllättävän puhtaaksi.
Annabelle käveli hetkisen ja havaitsi torin laidalla kerjääviä ihmisiä, joskin heitä oli enää melko vähän tähän aikaan illasta. Pääasiassa kaikki olivat nuoria poikia, mutta sitten hän näki myös tytön heidän joukossaan. Tämä oli noin kymmenvuotias, joten Annabelle päätti koettaa onneaan.
"Hei tyttönen", hän sanoi kävellen lähemmäs tätä, "mikä on nimesi?"
Tyttö näytti ujostuvan, mutta rohkaisi sitten itseään ja suoristi ryhtinsä: "Isabella."
"Minä olen Annabelle. Osaatko sinä letittää hiuksia?"
"Olen minä joskus", Isabella vastasi painuen taas hieman kyyryyn ujoudenpuuskassa, "laittanut äidin tukkaa silloin kun hän vielä oli kaunis."
"Voisitko laittaa minun tukkani kahdelle letille", Annabelle kysyi, "palkitsisin sinut ruhtinaallisesti."
"Voin minä laittaa", tyttö sanoi, "lupaatko varmasti sitten palkita? Äiti sanoi, ettei aatelisiin voi luottaa jos he haluavat jotain."
"Minä lupaan", Annabelle sanoi alkaen kaivaa taskustaan kolikkoa, "tässä. Saat sen jo etukäteen."
"Hui", tyttö kuiskasi, "tämähän on kultaraha. Se on hirveän paljon rahaa."
"Niin on", Annabelle vastasi, "laita se hyvään talteen ja vie se heti kotiisi kun lähden, ettei kukaan varasta sitä. Äläkä puhu siitä mitään ennen kuin kotona. Lupaatko?"
Tyttö nyökkäsi ja Annabelle kyykistyi hänen eteensä ottaen toisesta taskustaan muutaman narunpätkän, jolla letit voisi sitoa.
"Jätän ihan etuhiukset vapaiksi, koska neidillä on ne niin sopivan lyhyet. Äidillä oli samalla tavalla silloin kun äiti oli kaunis ja..."
Hän keskeytti lauseensa yhtäkkiä.
Annabellen teki mieli kysyä, mitä tytön äidille sitten oli tapahtunut, mutta hän ei uskaltanut. Se olisi ollut tungettelua ja utelua.
Lopulta tyttö lopetti ja Annabelle tunnusteli hiuksiaan kädellään: tyttö oli selvästi tiennyt mitä teki. Letit olivat tiukalla ja etuhiukset olivat pörrötetyt otsalle. Hän ei tosin käsittänyt miten tyttö oli saanut ne noin ilmaviksi, aivan kuin siinä olisi käytetty käherrysrautaa.
"Tykkääkö neiti niistä?"
"Kyllä", Annabelle vastasi, "ne ovat ihanat. Kiitoksia paljon."
Tyttö niiasi ja kääntyi lähteäkseen viemään rahaa kotiinsa.
"Isabella, odota ihan hetki", Annabelle huikkasi.
Tyttö kääntyi ja jäi odottamaan.
"Kerro äidillesi, etteivät ihan kaikki aateliset ole pahoja ja ilkeitä, mutta sano myös, että minunkin mielestäni olisi parempi jos kaikki ihmiset olisivat yhtä arvokkaita valtion silmissä. Sano hänelle, ettei hän ikinä saa luopua toivosta. Ja onnea sinullekin, Isabella."
"Kiitos, neiti", tyttö sanoi, "minä kerron hänelle. Näkemiin."
"Näkemiin."
Tytön juostessa pois kyyneleet olivat kihota Annabellen silmiin, vaikka tämä ei kunnolla edes tiennyt miksi.
---
Toinen vartiomies oli sillä välin kadonnut, ja jäljelle jäänyt oli kaikkea muuta kuin komea: ryhti oli huono ja hoitamaton parta lemusi ruoantähteiltä kilometrien päähän. Siksi Annabellen olikin entistä helpompi omaksua aatelisen roolinsa.
"Bon soir."
"Bon soir, madame."
"Saavuimme isäni, markiisi Aminenden kanssa juuri kaupunkiin ja ajattelin tulla katsastamaan miltä kuuluisa Bastilji näyttää."
"Pihamaa on auki päivisin. Ei yöaikaan", vartija murahti.
"Tiedän, ja niin tietää isänikin, mutta katsokaas. Me jatkamme aikaisin aamulla matkaamme enkä enää silloin ehdi tulla katsomaan. Isäni sanoi, että voisin maksaa teille kokonaisen kultarahan, jos pääsisin tarkastelemaan sisäpihaa."
Vartija alkoi näyttää hieman kiinnostuneemmalta, joten Annabelle jatkoi: "Katsokaas, olen 'une artiste peintre' ja haluaisin maalata kuvan Bastiljista. Halusin kuvan sijoittuvan päiväajalle, joten jos vaan pystyisin, olisin tullut huomenna, mutta kun niin ei ole. Eli miten on laita: kiinnostaako kultaraha?"
Annabelle kaivoi kolikon taskustaan miehen silmien alle ja katseli huvittuneena tämän pupillien leviämistä.
"Kauanko aiotte viipyä?" tämä kysyi lopulta.
"En kovin kauaa; sen aikaa, että löydän hyvän kuvakulman ja saan sen painettua tarkasti mieleeni."
"Hyvä on. Menkää."
"Törmäänkö muihin vartijoihin? Tarvitsenko teiltä jonkun kulkuluvan?"
"Ette tarvitse. Muut vartijat ovat linnoituksen sisällä valvomassa ettei kukaan pakene."
"Kiitos", Annabelle sanoi, ja marssi kopeasti sisään portista.
(Mutta miten pääsen sisälle vapauttamaan Célésten?)
Hän päätti ensin kävellä linnoituksen ympäri ja miettiä asiaa sitten tarkemmin. Päästyään takapihalle hän kuuli heikon kuiskauksen yläpuoleltaan:
"Annabelle…"
Hän pysähtyi nopeasti ja alkoi silmäillä ylöspäin. Muutaman metrin hänen päänsä päällä oli kalteroitu ikkuna, josta näkyivät Célésten kasvot.
"Voi luoja… Céléste", Annabelle henkäisi, "löysin sinut…”
Hänen hengityksensä muuttui katkonaiseksi tilanteen yllätettyä hänet täysin.
”Mutta… Miten pääsen sinne?" hän sai lopulta änkytetyksi.
"En usko, että pihalla on tikapuita", Céléste huikkasi, "mutta älä välitä minusta. Et voi tehdä mitään."
"Älä höpise!" Annabelle kivahti.
Hänen kasvojensa tasalla Célésten ikkunan alla oli toinen ikkuna kivisessä seinässä.
"Kuinka pitkälle peittosi yltää, jos lasket sen kaltereiden välistä?"
"Ei Annabelle, sinun täytyy mennä. Entä jos he saavat sinut kiinni?"
"Minulla on lupa olla täällä, laske nyt se peitto."
Céléste katosi ikkunasta hetkeksi. Sitten peitto työntyi kaltereiden välistä ja pysähtyi ehkä kolmen metrin korkeudelle maasta, noin metrin alaikkunan yläpuolelle.
"Jaksatko pitää sitä tuolla korkeudella?"
"Riippuu siitä oletko lihonut."
Annabellen oli pakko naurahtaa, vaikka tilanne oli kaukana hauskasta.
Hän asetti oikean jalkansa alemmalle ikkunalaudalle ja ponnisti siitä ylemmäs saaden otteen peitosta. Hän veti itseään ylös sen verran, että sai molemmat jalkansa alemmalle ikkunalaudalle. Célésten ikkuna oli yhä hänen saavuttamattomissaan.
"Sido se peitto vaikka niihin kaltereihin. Joudun kuitenkin kiipeämään."
Annabellen noustua hetken Célésten käsi ilmestyi ikkunasta. Hän tarttui siihen ja ponnisti viimeiset senttimetrit, kunnes hänen kasvonsa olivat ikkunan tasalla.
"Oi Céléste..." hän huokaisi helpotuksesta.
"Et jaksa roikkua siinä kauaa."
"Tarpeeksi kauan, jotta keksimme miten saamme sinut ulos täältä."
Céléste pudisti päätään: "Ei Annabelle. Se on mahdotonta."
"Ei ole."
"On se", Céléste jatkoi, "mutta vedäpä itsesi lähemmäs kaltereita, niin lähelle kuin kykenet. Sidon peiton toisenkin pään kaltereihin, niin pystyt istumaan siinä kuin riippukeinussa."
Annabelle totteli ja Célésten sidottua peiton paikoilleen hän istahti siihen pidellen enää vähän tukea ikkunasta. Käsivarret saivat vihdoinkin levätä.
"No niin", Céléste totesi, "kerro minulle kaikki. Miten pääsit pakoon ja miten löysit tänne?"
Hänen kalpea hahmonsa näytti täysikuun loisteessa vieläkin kalpeammalta. Annabellesta tuntui siltä kuin hän juttelisi aaveen kanssa.
"Ehdin kertoa sen sitten kun saamme sinut ulos täältä."
"Usko nyt, Annabelle, se on mahdotonta. Täällä on satoja vartijoita. Se ei onnistuisi koskaan. Jos saitkin luvan tulla sisään, niin toista kertaa en usko sen onnistuvan eikä meillä ole mitään tavaroita jolla avustaa pakoa. Ja vaikka olisikin, se olisi silti mahdotonta."
"Ei ole", Annabelle kivahti, "on oltava joku keino."
"Hsst, hiljempaa. Oveni takana on todennäköisesti vartija, joka ryntää kyllä sisään kuullessaan jotakin omituista. Jatketaan kuiskaten kuten tähänkin asti."
"Jätit taas vastaamatta."
"Ei, Annabelle. Ei ole keinoa. Sinun on jätettävä minut ja mentävä yksin."
Kyyneleet kihosivat Annabellen silmiin.
"Ei", hän kuiskasi vaikkei yhtäkkiä saanutkaan ääntä kurkustaan omituisen palan noustessa sinne. Hän nielaisi. "En jätä sinua uudestaan. En enää koskaan."
"Sinulla ei ole vaihtoehtoa. Minut hirtetään huomisaamuna."
"Ei..." Annabelle puri huultaan ja yritti hillitä alaleukansa värinää, "en voi sallia sitä. Minä..."
"Et voi tehdä mitään. Sinun on vain hyväksyttävä se. Minäkin olen hyväksynyt ja vaalinut sinua mielessäni kaiken aikaa. Haluan sinun olevan viimeisenä mielessäni kun lähdön hetki koittaa."
Nyt Annabelle ei voinut enää hillitä kyyneleitään, vaan hänen ryhtinsä petti ja hän vajosi vasten kaltereita alkaen nyyhkyttää hillittömästi.
Céléste kumartui ja kietoi kätensä hellästi hänen ympärilleen. Hän hieroi tämän yläselkää ja painoi poskensa tämän hiuksiin. Hän nosti toisen käden Annabellen niskaan ja hyväili tätä sormenpäillään.
"Äitini kertoi minulle", Céléste aloitti hiljaa, "että kun luonnonmagialle omistautuneen loppu alkaa lähestyä, hänen henkensä alkaa irrottautua materian vallasta ja valmistautua liittymään Henkimaailmaan."
Kyyneleet alkoivat tulvia hänenkin silmiinsä hänen hyväillessään Annabellea kaltereiden lävitse, mutta hän jatkoi silti äänen värisemättä: "Tunnen oman henkeni tekevän lähtöä. Tunnen asioita, joita en ole koskaan ennen tuntenut. Aistin menneisyyden ja tulevaisuuden yhtenäisenä ketjuna ajan loputtomassa virrassa. Kaikki mitä oli ja kaikki mikä on oleva on minulle yhtä ja samaa. Ja kaiken keskellä, kaiken ytimessä olet sinä, Annabelle."
Hän irrotti hieman otettaan ja perääntyi kohottaen Annabellen leukaa. Tämän poskilla valui suuria vanoja, jotka kimalsivat ikuisen kuun loisteessa.
"Olen niin iloinen, että tapasin sinut, Annabelle, sillä sinun kanssasi henkeni saavutti ikuisen harmonian, joka seuraa minua Henkimaailmaan."
"En silti voi jättää sinua. En enää. Tahdon kuolla kanssasi."
"Ei, et sinä kuole tänään etkä huomenna. Näen, että sinulla on tulevaisuudelle suurta merkitystä. Itse asiassa sinä olet avain valtavaan muutokseen ja minä olen lukko, johon tuo avain sopii. Meidän eromme työntää avaimen lukkoon avaten sen."
"En ymmärrä."
"Ymmärrät pian", Céléste sanoi nostaen kämmenensä Annabellen poskelle ja pyyhkäisten märän vanan tiehensä, "mutta nyt: kerro minulle miten pakenit ja löysit minut. Haluan saada sinut muistoihini eläväisenä, jotta voin huomenna marssia kuolemaani urhoollisena, vailla pelkoa."
"Olet siis päättänyt kuolla."
"Se on minun kohtaloni."
"Ei kuolema voi olla kenenkään kohtalo!"
"Voi Annabelle… Tulee hetki jolloin ymmärrät, mutta se hetki ei ole nyt. Meillä ei ole aikaa loputtomasti. Kun kerran kohtalomme ratas salli vielä kerran minun nähdä sinut ja kuulla äänesi, niin ei anneta aikamme valua hukkaan."
Annabelle pyyhki silmänsä hihaansa ja katsoi sitten hetken suoraan ylöspäin saadakseen tunteensa hallintaansa. Sitten hän tarttui Célésten käsiin ja alkoi kertoa.
---
Novelli jatkuu alempana.
Pääasiassa siis naisten novelli, joka päättää Annabelle-trilogian.
Tämä puree jos edelliset osat purivat, ja nyt saagan päättyessä haluaisin nimenomaan niiltä kommentteja, jotka ovat jokaisen osan lukeneet. Mutta myös muiden palautteet ovat todella tervetulleita.
Lopuksi sanottakoon, että tämä novelli on joutsenlauluni tällä proosan alalla.
-Marquerite
---
Annabelle-trilogia:
Osa III
Aika ja ikuisuus
Musta ori laukkasi halki maaseudun. Sen kylkien hyvin hoidettu karva kiilsi iltapäiväisen auringon paahteessa. Sitä ohjastava nainen oli vaipunut ajatuksiinsa, jotka kiisivät halki hänen aivojensa kuin yksittäiset tähdenlennot yössä: ilmestyen yhtäkkiä ja kadoten välittömästi.
Annabelle kannusti hevostaan kiitolaukkaan. Vaalea hame heilui tuulessa paljastaen hänen reitensä ja säärensä tavalla, joka oli hyvin kaukana säädyllisyydestä. Mutta Annabelle ei välittänyt.
Hän oli ratsastanut koko yön ja sitä seuraavan aamupäivän paettuaan leiristä ja murhattuaan vartiomiehen. Miehen pöllämystynyt katse kummitteli yhä hänen mielessään. Se oli ollut niin viaton... Kuin koiranpennulla, jolla ei ole aavistustakaan siitä miksi isäntä huutaa sille.
(Puukko. Puukko. Puukko iskeytyy rintaan. Sydämeen.)
Vähän ajan kuluttua hän piti tauon ajatellen hevosen parasta ja nukkui itsekin hetkisen jatkaen sitten välittömästi herättyään matkaa. Noin tunnin päästä omituinen tuttuuden tunne pakotti hänet pysähtymään. Lopulta hän ymmärsi mistä tunne johtui. Hän hyppäsi hevosen selästä ja talutti sen metsään saapuen hetken päästä aukiolle, jossa olivat edelleenkin toissaöiset leirin jäännökset: vaatteet roikkuivat kuivumassa nuotionjäännösten yllä ja kattila lojui edelleen paikassa johon se oli pudonnut sotilaiden tartuttua häneen.
Annabelle riensi eteenpäin siinä toivossa, etteivät metsän eläimet olisi syöneet puurojyviä. Lähestyessään nuotiota hän tunsi yhtäkkiä ihokarvojensa nousevan pystyyn ja kylmä väristys kulki hänen lävitseen. Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen.
(Kävelinkö hämähäkinseittiin?)
Hieman hämmästyneenä hän jatkoi matkaansa ollen lähes varma siitä, että löytäisi jyvät sotkettuina ympäristöön jonkun uteliaan ketun tutkimusmatkan seurauksena, mutta suureksi yllätyksekseen kaikki tavarat olivat täysin koskemattomia. Jopa vähäiset rahat sisältävä kangaspalanen oli tallella... ja täsmälleen samassa asennossa kuin ne oli jätettykin. Perunoitakin suojasi vain ohut, kankainen pussi, mutta niihinkään ei oltu kajottu. Tarttuessaan pussiin hän tunsi taas sen omituisen värinän ilmassa ympärillään, mutta yhtä nopeasti se oli jälleen poissa. Annabelle otti säkin ja käveli sen kanssa rantaan.
Kyykistyessään rantahietikolle pesemään perunoita hänen mieleensä iskeytyi keskustelu ensimmäiseltä pakoyöltä.
("Mitä, eikö toisen meistä tarvitse pitää vahtia eläinten varalta? Tarkoitan, eivätkö ne tule syömään ruokiamme... Tai meitä?" Annabelle kysyi.
"Eivät. Yksikään eläin ei tule meidän leiriimme", vastasi Céléste tyynesti.
"Miten niin?"
"Luota minuun.")
Ja Annabelle oli luottanut.
Nyt hän yhdisti mielessään tämän muiston Célésten toiseenkin lausahdukseen.
("Että maaperä, vesi, ilma... että ne kaikki sisältävät vahvaa energiaa, joka voidaan saada ihmisessä tasapainoon ja käyttämään niitä hyväksi sellaiseen, mikä on hyvää ja kaunista.")
Oliko se, mitä hän oli tuntenut tullessaan leiriin ja ruokavarastoon ollut sitä jotakin, mitä Céléste oli kutsunut energiaksi? Estikö se eläimiä tulemasta paikalle?
Ja mikä tärkeintä: oliko Céléstellä hallussaan joitakin
(noita-)
voimia, joista hän oli vaiennut? Annabellelle oli aina opetettu, että noituus olisi Saatanasta, mutta jos sitä käytti hyvään… Miten se silloin voisi olla pahaa?
Céléste oli pelastanut hänet jälleen kerran vaikkei ollut edes läsnä.
---
Syötyään ja syötettyään hevosen hän pakkasi leirin tavarat sen selkään vaihtaen tosin pukunsa yhteen niistä, jotka Céléste oli muutama ilta sitten pessyt. Poistuessaan hän tunsi jälleen sen voimakkaan värinän ilmassa ympärillään ja ihokarvat nousivat jälleen pystyyn. Hän pysähtyi katsomaan taakseen.
(Miten se ei vaikuta hevoseen mitenkään?)
Hän siristi silmiään yrittäessään nähdä ilmassa edessään jotakin, muttei onnistunut. Sen sijaan hän kyllä tunsi näkymättömän värinän muodostaman seinämän työntäessään kättään lähemmäs leiriä. Nyt hän oli viimeistään varma siitä, että kyseessä oli joku voima tai mahti, joka oli suurempaa ja upeampaa kuin hän tai yksikään ihminen saattoi käsittää.
---
Auringon kehän laskeutuessa yhä matalammalle horisonttiin maataloja alkoi näkyä hieman tiheämmin ja Annabelle tiedosti lähestyvänsä Bastiljin linnoitusta ympäröivää kaupunkia. Hämärän saapuessa hän ratsasti kaupunkiin. Päästyään linnoituksen läheisyyteen hän etsi majatalon ja varasi sieltä itselleen tallipaikan ja halvimman mahdollisen yösijan. Ei hän aikonut siellä yöpyä, sillä Célésten vapautettuaan heillä olisi kiire, mutta pelkkä tallipaikka olisi herättänyt epäilyksiä ja kysymyksiä, joita Annabellellä ei ollut aihetta herättää.
Hän meni ulos ja asteli lähemmäksi linnoitusta. Se oli todella suuri. Aivan liian suuri... Mutta ennen kuin sen kokoa pääsisi murehtimaan, olisi päästävä sisään.
Porteilla oli kaksi vartiomiestä. Annabelle päätti kokeilla heihin tarinaa markiisin tyttärestä, joka haluaa nähdä Bastiljin sisäpihan maalatakseen taulun. Kunhan vain hän saisi hiuksensa jotenkin vähän kauniimmiksi, se voisi jopa mennä läpi, sillä Céléste oli saanut puvun yllättävän puhtaaksi.
Annabelle käveli hetkisen ja havaitsi torin laidalla kerjääviä ihmisiä, joskin heitä oli enää melko vähän tähän aikaan illasta. Pääasiassa kaikki olivat nuoria poikia, mutta sitten hän näki myös tytön heidän joukossaan. Tämä oli noin kymmenvuotias, joten Annabelle päätti koettaa onneaan.
"Hei tyttönen", hän sanoi kävellen lähemmäs tätä, "mikä on nimesi?"
Tyttö näytti ujostuvan, mutta rohkaisi sitten itseään ja suoristi ryhtinsä: "Isabella."
"Minä olen Annabelle. Osaatko sinä letittää hiuksia?"
"Olen minä joskus", Isabella vastasi painuen taas hieman kyyryyn ujoudenpuuskassa, "laittanut äidin tukkaa silloin kun hän vielä oli kaunis."
"Voisitko laittaa minun tukkani kahdelle letille", Annabelle kysyi, "palkitsisin sinut ruhtinaallisesti."
"Voin minä laittaa", tyttö sanoi, "lupaatko varmasti sitten palkita? Äiti sanoi, ettei aatelisiin voi luottaa jos he haluavat jotain."
"Minä lupaan", Annabelle sanoi alkaen kaivaa taskustaan kolikkoa, "tässä. Saat sen jo etukäteen."
"Hui", tyttö kuiskasi, "tämähän on kultaraha. Se on hirveän paljon rahaa."
"Niin on", Annabelle vastasi, "laita se hyvään talteen ja vie se heti kotiisi kun lähden, ettei kukaan varasta sitä. Äläkä puhu siitä mitään ennen kuin kotona. Lupaatko?"
Tyttö nyökkäsi ja Annabelle kyykistyi hänen eteensä ottaen toisesta taskustaan muutaman narunpätkän, jolla letit voisi sitoa.
"Jätän ihan etuhiukset vapaiksi, koska neidillä on ne niin sopivan lyhyet. Äidillä oli samalla tavalla silloin kun äiti oli kaunis ja..."
Hän keskeytti lauseensa yhtäkkiä.
Annabellen teki mieli kysyä, mitä tytön äidille sitten oli tapahtunut, mutta hän ei uskaltanut. Se olisi ollut tungettelua ja utelua.
Lopulta tyttö lopetti ja Annabelle tunnusteli hiuksiaan kädellään: tyttö oli selvästi tiennyt mitä teki. Letit olivat tiukalla ja etuhiukset olivat pörrötetyt otsalle. Hän ei tosin käsittänyt miten tyttö oli saanut ne noin ilmaviksi, aivan kuin siinä olisi käytetty käherrysrautaa.
"Tykkääkö neiti niistä?"
"Kyllä", Annabelle vastasi, "ne ovat ihanat. Kiitoksia paljon."
Tyttö niiasi ja kääntyi lähteäkseen viemään rahaa kotiinsa.
"Isabella, odota ihan hetki", Annabelle huikkasi.
Tyttö kääntyi ja jäi odottamaan.
"Kerro äidillesi, etteivät ihan kaikki aateliset ole pahoja ja ilkeitä, mutta sano myös, että minunkin mielestäni olisi parempi jos kaikki ihmiset olisivat yhtä arvokkaita valtion silmissä. Sano hänelle, ettei hän ikinä saa luopua toivosta. Ja onnea sinullekin, Isabella."
"Kiitos, neiti", tyttö sanoi, "minä kerron hänelle. Näkemiin."
"Näkemiin."
Tytön juostessa pois kyyneleet olivat kihota Annabellen silmiin, vaikka tämä ei kunnolla edes tiennyt miksi.
---
Toinen vartiomies oli sillä välin kadonnut, ja jäljelle jäänyt oli kaikkea muuta kuin komea: ryhti oli huono ja hoitamaton parta lemusi ruoantähteiltä kilometrien päähän. Siksi Annabellen olikin entistä helpompi omaksua aatelisen roolinsa.
"Bon soir."
"Bon soir, madame."
"Saavuimme isäni, markiisi Aminenden kanssa juuri kaupunkiin ja ajattelin tulla katsastamaan miltä kuuluisa Bastilji näyttää."
"Pihamaa on auki päivisin. Ei yöaikaan", vartija murahti.
"Tiedän, ja niin tietää isänikin, mutta katsokaas. Me jatkamme aikaisin aamulla matkaamme enkä enää silloin ehdi tulla katsomaan. Isäni sanoi, että voisin maksaa teille kokonaisen kultarahan, jos pääsisin tarkastelemaan sisäpihaa."
Vartija alkoi näyttää hieman kiinnostuneemmalta, joten Annabelle jatkoi: "Katsokaas, olen 'une artiste peintre' ja haluaisin maalata kuvan Bastiljista. Halusin kuvan sijoittuvan päiväajalle, joten jos vaan pystyisin, olisin tullut huomenna, mutta kun niin ei ole. Eli miten on laita: kiinnostaako kultaraha?"
Annabelle kaivoi kolikon taskustaan miehen silmien alle ja katseli huvittuneena tämän pupillien leviämistä.
"Kauanko aiotte viipyä?" tämä kysyi lopulta.
"En kovin kauaa; sen aikaa, että löydän hyvän kuvakulman ja saan sen painettua tarkasti mieleeni."
"Hyvä on. Menkää."
"Törmäänkö muihin vartijoihin? Tarvitsenko teiltä jonkun kulkuluvan?"
"Ette tarvitse. Muut vartijat ovat linnoituksen sisällä valvomassa ettei kukaan pakene."
"Kiitos", Annabelle sanoi, ja marssi kopeasti sisään portista.
(Mutta miten pääsen sisälle vapauttamaan Célésten?)
Hän päätti ensin kävellä linnoituksen ympäri ja miettiä asiaa sitten tarkemmin. Päästyään takapihalle hän kuuli heikon kuiskauksen yläpuoleltaan:
"Annabelle…"
Hän pysähtyi nopeasti ja alkoi silmäillä ylöspäin. Muutaman metrin hänen päänsä päällä oli kalteroitu ikkuna, josta näkyivät Célésten kasvot.
"Voi luoja… Céléste", Annabelle henkäisi, "löysin sinut…”
Hänen hengityksensä muuttui katkonaiseksi tilanteen yllätettyä hänet täysin.
”Mutta… Miten pääsen sinne?" hän sai lopulta änkytetyksi.
"En usko, että pihalla on tikapuita", Céléste huikkasi, "mutta älä välitä minusta. Et voi tehdä mitään."
"Älä höpise!" Annabelle kivahti.
Hänen kasvojensa tasalla Célésten ikkunan alla oli toinen ikkuna kivisessä seinässä.
"Kuinka pitkälle peittosi yltää, jos lasket sen kaltereiden välistä?"
"Ei Annabelle, sinun täytyy mennä. Entä jos he saavat sinut kiinni?"
"Minulla on lupa olla täällä, laske nyt se peitto."
Céléste katosi ikkunasta hetkeksi. Sitten peitto työntyi kaltereiden välistä ja pysähtyi ehkä kolmen metrin korkeudelle maasta, noin metrin alaikkunan yläpuolelle.
"Jaksatko pitää sitä tuolla korkeudella?"
"Riippuu siitä oletko lihonut."
Annabellen oli pakko naurahtaa, vaikka tilanne oli kaukana hauskasta.
Hän asetti oikean jalkansa alemmalle ikkunalaudalle ja ponnisti siitä ylemmäs saaden otteen peitosta. Hän veti itseään ylös sen verran, että sai molemmat jalkansa alemmalle ikkunalaudalle. Célésten ikkuna oli yhä hänen saavuttamattomissaan.
"Sido se peitto vaikka niihin kaltereihin. Joudun kuitenkin kiipeämään."
Annabellen noustua hetken Célésten käsi ilmestyi ikkunasta. Hän tarttui siihen ja ponnisti viimeiset senttimetrit, kunnes hänen kasvonsa olivat ikkunan tasalla.
"Oi Céléste..." hän huokaisi helpotuksesta.
"Et jaksa roikkua siinä kauaa."
"Tarpeeksi kauan, jotta keksimme miten saamme sinut ulos täältä."
Céléste pudisti päätään: "Ei Annabelle. Se on mahdotonta."
"Ei ole."
"On se", Céléste jatkoi, "mutta vedäpä itsesi lähemmäs kaltereita, niin lähelle kuin kykenet. Sidon peiton toisenkin pään kaltereihin, niin pystyt istumaan siinä kuin riippukeinussa."
Annabelle totteli ja Célésten sidottua peiton paikoilleen hän istahti siihen pidellen enää vähän tukea ikkunasta. Käsivarret saivat vihdoinkin levätä.
"No niin", Céléste totesi, "kerro minulle kaikki. Miten pääsit pakoon ja miten löysit tänne?"
Hänen kalpea hahmonsa näytti täysikuun loisteessa vieläkin kalpeammalta. Annabellesta tuntui siltä kuin hän juttelisi aaveen kanssa.
"Ehdin kertoa sen sitten kun saamme sinut ulos täältä."
"Usko nyt, Annabelle, se on mahdotonta. Täällä on satoja vartijoita. Se ei onnistuisi koskaan. Jos saitkin luvan tulla sisään, niin toista kertaa en usko sen onnistuvan eikä meillä ole mitään tavaroita jolla avustaa pakoa. Ja vaikka olisikin, se olisi silti mahdotonta."
"Ei ole", Annabelle kivahti, "on oltava joku keino."
"Hsst, hiljempaa. Oveni takana on todennäköisesti vartija, joka ryntää kyllä sisään kuullessaan jotakin omituista. Jatketaan kuiskaten kuten tähänkin asti."
"Jätit taas vastaamatta."
"Ei, Annabelle. Ei ole keinoa. Sinun on jätettävä minut ja mentävä yksin."
Kyyneleet kihosivat Annabellen silmiin.
"Ei", hän kuiskasi vaikkei yhtäkkiä saanutkaan ääntä kurkustaan omituisen palan noustessa sinne. Hän nielaisi. "En jätä sinua uudestaan. En enää koskaan."
"Sinulla ei ole vaihtoehtoa. Minut hirtetään huomisaamuna."
"Ei..." Annabelle puri huultaan ja yritti hillitä alaleukansa värinää, "en voi sallia sitä. Minä..."
"Et voi tehdä mitään. Sinun on vain hyväksyttävä se. Minäkin olen hyväksynyt ja vaalinut sinua mielessäni kaiken aikaa. Haluan sinun olevan viimeisenä mielessäni kun lähdön hetki koittaa."
Nyt Annabelle ei voinut enää hillitä kyyneleitään, vaan hänen ryhtinsä petti ja hän vajosi vasten kaltereita alkaen nyyhkyttää hillittömästi.
Céléste kumartui ja kietoi kätensä hellästi hänen ympärilleen. Hän hieroi tämän yläselkää ja painoi poskensa tämän hiuksiin. Hän nosti toisen käden Annabellen niskaan ja hyväili tätä sormenpäillään.
"Äitini kertoi minulle", Céléste aloitti hiljaa, "että kun luonnonmagialle omistautuneen loppu alkaa lähestyä, hänen henkensä alkaa irrottautua materian vallasta ja valmistautua liittymään Henkimaailmaan."
Kyyneleet alkoivat tulvia hänenkin silmiinsä hänen hyväillessään Annabellea kaltereiden lävitse, mutta hän jatkoi silti äänen värisemättä: "Tunnen oman henkeni tekevän lähtöä. Tunnen asioita, joita en ole koskaan ennen tuntenut. Aistin menneisyyden ja tulevaisuuden yhtenäisenä ketjuna ajan loputtomassa virrassa. Kaikki mitä oli ja kaikki mikä on oleva on minulle yhtä ja samaa. Ja kaiken keskellä, kaiken ytimessä olet sinä, Annabelle."
Hän irrotti hieman otettaan ja perääntyi kohottaen Annabellen leukaa. Tämän poskilla valui suuria vanoja, jotka kimalsivat ikuisen kuun loisteessa.
"Olen niin iloinen, että tapasin sinut, Annabelle, sillä sinun kanssasi henkeni saavutti ikuisen harmonian, joka seuraa minua Henkimaailmaan."
"En silti voi jättää sinua. En enää. Tahdon kuolla kanssasi."
"Ei, et sinä kuole tänään etkä huomenna. Näen, että sinulla on tulevaisuudelle suurta merkitystä. Itse asiassa sinä olet avain valtavaan muutokseen ja minä olen lukko, johon tuo avain sopii. Meidän eromme työntää avaimen lukkoon avaten sen."
"En ymmärrä."
"Ymmärrät pian", Céléste sanoi nostaen kämmenensä Annabellen poskelle ja pyyhkäisten märän vanan tiehensä, "mutta nyt: kerro minulle miten pakenit ja löysit minut. Haluan saada sinut muistoihini eläväisenä, jotta voin huomenna marssia kuolemaani urhoollisena, vailla pelkoa."
"Olet siis päättänyt kuolla."
"Se on minun kohtaloni."
"Ei kuolema voi olla kenenkään kohtalo!"
"Voi Annabelle… Tulee hetki jolloin ymmärrät, mutta se hetki ei ole nyt. Meillä ei ole aikaa loputtomasti. Kun kerran kohtalomme ratas salli vielä kerran minun nähdä sinut ja kuulla äänesi, niin ei anneta aikamme valua hukkaan."
Annabelle pyyhki silmänsä hihaansa ja katsoi sitten hetken suoraan ylöspäin saadakseen tunteensa hallintaansa. Sitten hän tarttui Célésten käsiin ja alkoi kertoa.
---
Novelli jatkuu alempana.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hän kertoi kuinka oli vietellyt vartijamiehen ja sitten tappanut tämän omalla puukollaan. Hän kertoi paostaan ja siitä, kuinka oli löytänyt heidän vanhan leirinsä ja kuinka kaikki tavarat olivat siellä yhä koskemattomina. Hän kertoi omituisesta värinästä ilmassa leirissä ja siitä kuinka oli lopulta saapunut kaupunkiin ja varannut itselleen halvan huoneen. Hän kertoi Isabellasta ja tämän äidistä ja lopulta Bastiljin vartiomiehestä ja markiisin tyttärestä. Kun hän lopulta lopetti, hän havaitsi ajantajunsa täysin kadonneen. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kauan aikaa oli kulunut.
Céléste seisoi hiljaa hänen edessään kyyneleet valuen.
"Voi Annabelle, olet jo alkanut toteuttaa kohtaloasi. Näen, ettei kuolemani ole turha. Olen siitä ikuisesti kiitollinen."
Céléste astui lähemmäksi ikkunaa ja he halasivat jälleen kalterit välissään. Annabelle tunsi Célésten lämpimän ihon vasten itseään ja liikutteli poskeaan vasten tämän tummia, lyhyitä hiuksia.
"Oliko se leirimme koskemattomuus sinun aikaansaamasi?"
"Oli", Céléste kuiskasi, "vedin sen ympärille energiaa maasta ja vedestä luoden tilan, joka saa aikaan jokaisessa sinne tulevassa eläimessä vahvan inhoreaktion. Sen takia ruokia ei oltu syöty eikä niihin kajottu."
"Jotain tuollaista arvelinkin, mutta en ymmärrä miten se on mahdollista."
"Se on luonnonmagiaa, äitini perintöä."
"Kiitos sinulle ja äidillesi", Annabelle vastasi, "olisin varmaan nääntynyt satulaan ellen olisi löytänyt leiriä."
"Sinun on nyt mentävä", Céléste sanoi perääntyen askeleen verran, "näen sinua jahtaavan sotilasjoukon lähestyvän kaupunkia nopeaa laukkaa. He ilmeisesti arvasivat minne olet tullut."
"Mutta ei näin pian. Céléste... En näe sinua enää koskaan. En voi... En yksinkertaisesti voi jättää sinua."
"Et sinä jätä minua Annabelle", Céléste sanoi asettaen kätensä tämän rinnalle, "minä pysyn ikuisesti luonasi. Täällä."
Annabelle katsoi tämän kättä siirtäen sitten katseensa tämän tummiin silmiin.
"Ihminen ei ole kuollut niin kauan kuin on yksikin, joka hänet muistaa”, Céléste jatkoi, ”niin kauan voi hänen henkensä asuttaa sekä materia- että Henkimaailmaa. Enkä minä koskaan viereltäsi poistu. Kun tunnet kasvoillasi tuulen, silloin hyväilen hellästi poskiasi. Kun syksyn lehdet putoavat puista yllesi, tunnet silloin minun sormenpäideni hierovan sinua. Ja taivaan tähdissä olet aina näkevä minun silmieni tuikkeen."
"Voi Céléste. 'Je t’aime.' ”
He halasivat jälleen.
” 'Moi aussi. Éternellement.' Eikä rakkauteni sinuun koskaan kuole. Lähde nyt äläkä enää katso taaksesi. Lähde nyt ja ratsasta kohti auringonnousua. Älä tule katsomaan kuolemaani. Haluan, että muistat minut tällaisena: täynnä elämää ja varmana siitä, että kohtaloni on oikea. En halua sinun näkevän teloitusta. Minulle riittää tieto tunteistasi, ja se että ajatuksesi ovat kanssani. Kun henkeni lopullisesti jättää ruumiini, mielessäni olet sinä ja vain sinä."
Annabelle ei pystynyt irrottautumaan halauksesta ja Célésten täytyi työntää itseään irti väkisin. Sitten Annabelle tiukensi otettaan ja veti hänet syvään suudelmaan. Heidän huulensa vasten toisiaan. Kielet kietoutuneina toisiinsa samoin kuin he itsekin.
Aika ja avaruus katosivat.
Vain he kaksi. Aina ja ikuisesti.
Ahnas suudelma päättyi ja Annabelle katsoi Célésteä syvälle silmiin tämän vastatessa katseeseen. Hän oli saanut itseensä uutta voimaa.
"Hyvästi siis, Céléste", hän sanoi, "olet aina oleva ajatuksissani."
"Ja sinä minun."
Annabelle pudottautui roikkumaan kaltereihin ja Céléste irrotti peiton toisen pään, jota pitkin Annabelle laskeutui maahan.
"Jää hyvästi, Annabelle", Céléste huikkasi, "kunnes jälleen tapaamme."
Annabelle puri huultaan ja kääntyi heilauttamaan kättään Céléstelle. Sitten hän riensi pääportille huutaen ohi mennessään vartijalle: "Voi ei, viivyin liian pitkään. Isäni suuttuu. Hyvää yötä."
Hän uskoi, että vartija käsitti hänen äänensä värinän johtuvan juoksemisesta ja suunnisti nopeasti kohden majataloa. Yhtäkkiä hän tajusi, että edestä kantautui nopeaa kavionkopsetta. Annabelle syöksyi nopeasti tynnyrin taakse tien vierellä samaan aikaan kun viisi hevosta rynnisti vauhdilla kulman takaa korttelin päässä suunnaten kohti Bastiljia.
---
Musta ori laukkasi halki maaseudun. Sen kylkien hyvin hoidettu karva kiilsi iltapäiväisen auringon paahteessa. Sitä ohjastava nainen oli vaipunut ajatuksiinsa, jotka kiisivät halki hänen aivojensa kuin yksittäiset tähdenlennot yössä: ilmestyen yhtäkkiä ja kadoten välittömästi.
Hänen mieleensä tulvi muistoja. Osa niistä sai hänet hymyilemään, osa värisytti hänet kyynelten partaalle, mutta muistot olivat enää ainoat, mitä hänellä oli jäljellä.
Ihminen elää niin kauan kuin on yksikin, joka hänet muistaa.
Ja hän ei unohtaisi. Ei koskaan.
(Kuollut...
Kuollut...
Kuollut...
Poissa iäksi.)
Annabelle pysähtyi kerran keskipäivän maissa joen rantaan ruokkien ja juottaen hevosen sekä syöden itse haluttomasti muutaman perunan.
(Oi Céléste... Oi Céléste...)
Hän tajusi tilanteen lopullisuuden, mutta silti kielsi sen sisimmässään. Hän kääntyi vähän väliä katsomaan taakseen olettaen näkevänsä Célésten ratsastavan perässään. Turhaa. Niin turhaa.
Annabellellä ei hämärän hiljalleen alkaessa laskeutua ollut pienintäkään käsitystä kuinka kauas hän oli tullut ja mihin suuntaan. Hän näki vain edessään Célésten kasvot ja kuuli mielessään tämän sanat.
"Jää hyvästi, Annabelle. Kunnes jälleen tapaamme."
(Tapaamme missä? Taivaassa? Helvetissä?
Entä jos ei ole taivasta eikä helvettiä? Entä jos meillä on vain tämä yksi elämä ja sitten ei mitään? Pelkkää pimeyttä kauemmin kuin ikuisuuden ajan?
Entäs jos en enää koskaan näe sinua ja hymyäsi? Koskaan enää tunne kosketustasi? Koskaan enää puhkea rakkauden kukkaan kanssasi?)
Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan tien alkaessa saada metsää ympärilleen ja Annabellen ratsastaessa puiden välistä hän sai päälleen muutaman lehden, jotka pelästynyt orava irrotti rynnätessään karkuun.
Sitten meri pysäytti hänet.
Ja hän pysäytti hevosen.
Merta loputtomiin. Annabelle näki taivaan kaareutuvan lähellä horisonttia, jossa se oli yhä loistavan punainen auringon juuri laskeuduttua näkyvistä. Suoraan yläpuolella taivas oli jo täysin tumma.
Hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt merta kuin maalauksissa ja näyn kauneus mykisti hänet. Auringonlasku merellä. Aivan samoin kuin Célésten aurinko oli laskenut tänä aamuna ikuisuuden mereen eikä enää koskaan nousisi.
Kyyneleet nousivat Annabellen silmiin tämän laskeutuessa hevosen selästä ja kävellessä hiekkarantaan. Kostea santa painui varpaiden väliin jokaisella askeleella jättäen hiekkaan sirot jäljet.
Hän seisoi vesirajassa niin kauan kunnes taivas oli muuttunut kauttaaltaan tummaksi, tuhansien tähtien värjäämäksi kankaaksi ja täysikuu oli noussut värjäämään ikuisuutta kalpealla valollaan.
(Elämälläni ei ole merkitystä. Ei ole jäljellä mitään syytä elää ilman häntä.)
Célésten sanat palasivat kaikumaan hänen korviinsa: "Ei, et sinä kuole tänään etkä huomenna. Näen, että sinulla on tulevaisuudelle suurta merkitystä. Itse asiassa sinä olet avain valtavaan muutokseen ja minä olen lukko, johon tuo avain sopii. Meidän eromme työntää avaimen lukkoon avaten sen."
(Voi Céléste rakas. Harvoin sinä olit väärässä, mutta nyt kyllä.)
Annabelle kahlasi mereen vyötäröään myöten ja katsoi taakseen varmistaakseen, ettei ollut sitonut hevostaan mihinkään ja toivoi sen jo lähteneen omille teilleen. Mutta hevonen seisoi yhä paikassa, johon se oli jätetty ja nukkui.
Annabelle kohotti kätensä sivuilleen kuin kotka siipensä ja sulki silmänsä.
(Ponnistan vain kevyesti eteenpäin ja liu'un aina ja ikuisesti. Annan itseni ikuiselle merelle. Ikuisuudelle. Céléste! Céléste! Odotuksesi on päättynyt.
Minä tulen.)
Hän ponnisti eteenpäin ja juuri kun hän tunsi varpaidensa irtoavan merenpohjasta, hän kuuli jotakin ja avasi silmänsä. Jossakin aivan kuulokynnyksen rajoilla kuului hiljaista helinää. Mutta se ei kuulunut mistään suunnasta.
Se kuului kaikkialta.
Ja se voimistui.
Sitten tumman taivaan halki kulki nopea punainen juova, joka katosi äärettömyyteen. Ja yhtäkkiä tuhannet loistavat värit, kieppuvat kuviot kuin verhokankaat tuulessa täyttivät taivaankannen. Annabelle tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn sähköisen tunteen täyttäessä ilman ja tuijotti vain taivasta vahvojen tunnemyrskyjen kulkiessa sisällään.
Taivas paloi kuin tulessa ja jumalainen tiukusten helinä täytti ilman.
Ääni oli kaikkialla hänen ympärillään.
"Annabelle..."
Hiljainen kuiskaus hänen takanaan. Annabelle kääntyi ja hänen huuliltaan kirposi vain yksi sana.
"Céléste..."
Céléste seisoi rannalla ikuisessa tähtien valossa. Hänen ihonsa hohti kuulaana kuin vastasatanut lumi ja vaalea puku hulmusi tuulessa, vaikka tuulenvirekään ei käynyt. Tummat silmät tuikkivat kuin taivaan tähdet ja taivaan tulet värjäsivät hänen olemustaan.
Annabelle kääntyi ja alkoi kahlata kohden rantaa. Hän pyyhki pois silmiänsä sumentavat kyyneleet niin nopeasti kuin pystyi, ettei Céléste katoaisi minnekään.
"Céléste."
Céléste ei sanonut mitään, mutta ojensi kätensä sivuilleen Annabellen kahlatessa viimeisiä askeleita rantavedessä ja syöksyessä sitten tämän käsivarsille. Hän tunsi vahvan sähköisen latauksen koskiessaan Célésteen ja kaatuessaan tämän lävitse rantahiekkaan. Mutta jotenkin hän laskeutui maahan selälleen. Ei mätkähtämällä, vaan hitaasti, kuin hellien käsien laskemana.
Sitten hän tunsi Célésten huulet huulillaan ja suudelma teki hänestä jälleen kokonaisen. Hän kietoi kätensä Célésten niskaan aistien ilman ympärillään värisevän omituisesti, ja vaikka tämän ihanat kutrit kietoutuivatkin hänen sormiinsa kuten aina ennemminkin, oli jokin muuttunut. Céléste tarttui hänen poskipäihinsä ja kohotti hänen niskaansa suudelman yhä kestäessä. Annabelle painoi häntä itseään vasten.
Sitten suudelma loppui ja Annabelle veti syvään ilmaa keuhkoihinsa avaten silmänsä ja nähden Célésten päällään kauniimpana kuin koskaan: samanaikaisesti vanhempana ja nuorempana kuin hänen tuntemansa Céléste.
Mutta hän oli Céléste. Kaikki muu oli merkityksetöntä.
Ja sitten Annabelle tajusi taivaan tulien loistavan osittain Célésten lävitse ja tiukujen loputon sointi tuntui yhä voimistuvan hänen tajunnassaan.
"Oi Céléste..." Annabelle huokaisi, "sinä elät."
Céléste hymyili ja kumartui alemmas suudellen hellästi Annabellen rintoja ja hieroen kämmenillään tämän kylkiä.
(Ei, en elä.)
Vastaus tuli sanoina, joita ei lausuttu; tavalla jota Annabelle ei voinut käsittää, mutta ääni oli Célésten.
Yhtäkkiä Annabelle tajusi olevansa alasti vaikkei muistinsa mukaan ollut missään vaiheessa riisuutunut. Hän tunsi Célésten huulet rinnoillaan ja aisti nänniensä alkavan kovettua. Céléste nuoli hänen vatsaansa siirtäen päätään yhä alemmas ja alemmas. Annabelle veti jalkansa koukkuun vieden kätensä rinnoilleen ja hieroi niitä samalla tuntiessaan Célésten kielen pinnan lähestyvän aluetta, josta häpykarvoitus alkaa.
Nopeasti kuin ajatus Céléste oli taas hänen rinnallaan suudellen ahnaasti. Hän antoi lantionsa hangata vasten Annabellen alavatsaa ja hieroi sormillaan tämän kosteita hiuksia. Hänen hiestä kosteat rintansa painuivat Célésten sähköiseen ihoon.
Annabellen hengitys alkoi muuttua raskaammaksi ja Célésten huulien irrotessa huuliltaan hän veti nopeasti ja syvään henkeä tuntien ihanan väristyksen lantiossaan. Célésten kädet hellivät häntä ja puristelivat rintoja hellästi mutta voimakkaasti. Sitten tämä oli taas kadonnut ja yhtäkkiä Annabelle tunsi kädet pakaroillaan ja kielen klitoriksensa pinnalla. Hän tunsi sen kärjen värisevän häpykielensä ympärillä ja aisti sen alkavan sykkiä sydämensä tahtiin. Nopeat impulssit kulkivat hänen kehossaan palavan taivaan alla ja loputtoman helinän ympäröimänä.
Hän tunsi nytkeen lantiollaan alkavan.
"Oi Céléste..."
Sitten kieli siirtyi nopeasti vaginaan ja kädet vetäytyivät alaselkään korostaen lantion rytmistä värinää. Annabelle tunsi sormenpäidensä uppoavan kosteaan hiekkaan syvien huokausten kummutessa hänen keuhkoistaan ja selkänsä kaareutuessa kuin taivas yläpuolellaan.
Célésten nenä hieroi häpyhuulia samalla kun kieli kiemurteli aukossa kuin käärme. Annabellen lantion lihakset supistuivat voimakkaasti ja Célésten kädet puristuivat hänen pakaroilleen.
"Ooh..." hän huokaisi ja puristi kätensä nyrkkiin hiekan pursutessa sormien väleistä. Säteilevä aalto levisi hänen kehoonsa lantiosta ja värisytti hänen jokaista soluaan kiitäessään ohitse, lävitse ja kadoten iäisyyteen. Ja uusi aalto purkautui täyttäen koko tajunnan, koko maailman ja koko tähtisen universumin. Annabelle tunsi uppoavansa pohjattomaan mereen ja Céléste oli hänen vierellään. Hänen luonaan. Ikuisesti.
Hän kellui meressä orgasmin lopulta kadotessa kehostaan, kun yhtäkkiä hän tunsi sormen ajautuvan vaginaansa. Ja sitten Céléste oli jälleen hänen rinnallaan, suukotellen rintakehää ja nännejä. Annabelle vei kätensä hänen yläselälleen ja hieroi sitä vetäen Célésteä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes tunsi jälleen nenän koskettavan nenäänsä ja kosteiden huulten painautuvan kasvoilleen. Kielet kohtasivat toisensa Annabellen vastatessa suudelmaan ja alkoivat tanssinsa, joka oli kirjoitettu tähtiin jo kauan ennen aikaa. Hänen silmänsä eivät olleet olleet auki enää aikoihin. Hän oli vajonnut syvälle nautinnon kehtoon, eikä hänen ympärillään ollut mitään.
Paitsi Céléste.
He leijuivat ikuisuuden silmien alla kun kellojen sointi alkoi pikkuhiljaa hiipua kauemmas ja kauemmas. Célésten sormi etsiytyi pienelle kuopalle vaginan navanpuoleisessa seinämässä. Jo kevyt kosketus lähetti tuhansia pieniä salamoita Annabellen kehoon ja hän tunsi taas joutuvansa voimakkaan virran armoille. Muutama hierontaliike laukaisi toisen orgasmin ja Annabelle huusi kiihkosta ja kiimasta yrittäen kaivaa sormensa maahan saadakseen jotakin puristettua nyrkkeihinsä, mutta hän ei tuntenut maata allaan.
Hän keinui meressä sätkien avuttomana, mutta tyytyväisenä orgasmin aallon vyöryessä lävitseen kuin hyökyaallon.
Hänessä oli meri ja hän oli meri.
Céléste jatkoi sen ihanan pisteen sivelyä ja hänen kielensä ilmestyi taas hellimään klitoriksen pintaa. Tuskin toinen orgasmi oli loppunut, kun kolmas alkoi ja Annabelle tunsi tajuntansa alkavan kaikota mitä suurimman nautinnon vallatessa hänet. Hänen korvissaan humisi eikä kellojen ääntä enää kuulunut. Huohotusten välissä hän reväytti silmänsä auki ja näki tähtisen taivaan yllään tummana, vain tähtien valon rei'ittämänä. Sitten viimeinen ihana salama vyöryi hänen lävitseen ja hän menetti tajuntansa vajotessaan ikuiseen mereen aivan uupuneena.
Kaikkensa antaneena.
Etäisenä äänenä soi vielä hetken Célésten kaunis ääni hänen korvissaan.
(Minä olen aina oleva luonasi, Annabelle. Aina ja ikuisesti.
Kunnes jälleen kohtaamme.
L’éternité n’a pas encore fermé les yeux pour toi.
Minä rakastan sinua.)
---
Annabelle havahtui tavallista korkeamman aallon kastellessa hänen poskensa. Hän tunsi suussaan hiekkaa ja alkoi syljeskellä sitä pois kömpiessään hitaasti ylös. Hän makasi hiekkarannalla, juuri vesirajan yläpuolella, päällään sama valkoinen mekko, hiekkaisena aivan kuin hänkin.
"Céléste..." hän kuiskasi puoliääneen ja loi katseensa metsän reunaan. Hevonen odotti häntä yhä syöden rantaruohikon kasveja ja katsoen häneen odottavasti.
(Céléste...)
Hänen kätensä ajautuivat rintakehälle ja hän tunsi sormiensa alla omituisen kohouman. Hän veti pukunsa miehustaa eteenpäin nähdäkseen minkä oli tuntenut.
Hänen kaulassaan roikkui koru, jonka keskellä oli yönsininen jalokivi.
Ja hän tunnisti riipuksen.
Se oli Célésten.
Tällaisia juttuja lukee mielellään, näissä on ollut ns. jotain muutakin kuin seksiä, tunnetta. Toivottavasti saamme jatkossakin nauttia yhtä mukavista jutuista. Kiitos.
olen lukenut kaikki kolme ja ne olivat mahtavia! jatkathan kirjoittamistasi? todella loistavia tarinoita! minä kyllä lukisin vastedeskin tarinoitasi. toivottavasti kirjoitat lisää! =o)