Mitä sanoo rikoslaki herjauksesta

2.4. Kunnian ja yksityiselämän loukkaaminen
Kunnia kuuluu vanhastaan rikoslainsäädännössä suojattuihin arvoihin, oikeushyviin.

Nykyiset rikoslain 27 luvun kunnianloukkaussäännökset (1–3 ja 4–7 §) ovat edelleen siinä muodossa, jossa ne tulivat voimaan vuonna 1894. Sääntely on melko yksityiskohtaista ja hienojakoista. Yksityiselämää on 27 luvussa suojattu laajemmin vasta selvästi myöhemmin. Eräiden sensaatiohakuisten lehtien toimintaa rajoittamaan tarkoitettu yksityiselämän loukkaamista koskeva säännös (3 a §; 908/1974) annettiin vasta 1970-luvun puolivälissä.

Luvun 1 § koskee vastoin parempaa tietoa tehtyä herjausta. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka vastoin parempaa tietoansa perättömästi sanoo toisen syypääksi nimitettyyn rikokseen tai nimitettyyn rikoksen lajiin taikka muuhun sellaiseen tekoon, joka voi saattaa hänet halveksimisen alaiseksi tai haitata hänen elinkeinoansa tai menestystään, taikka sellaisesta levittää valheen tai perättömän kulkupuheen. Rangaistukseksi on säädetty vankeutta vähintään yksi kuukausi ja enintään yksi vuosi tai sakkoa. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistaan, jos 1 momentissa tarkoitettu herjaus tehdään julkisesti taikka sellaisen painotuotteen, kirjoituksen tai kuvallisen esityksen kautta, jota syyllinen levittää tai levityttää. Rangaistus tästä julkisesti vastoin parempaa tietoa tehdystä herjauksesta on vankeutta vähintään kaksi kuukautta ja enintään kaksi vuotta tai sakkoa.

Jos herjaaminen ei ole tapahtunut vastoin parempaa tietoa, toisin sanoen tekijä ei ole tiennyt väitteensä olevan totuudenvastainen, rangaistus tuomitaan 2 §:n mukaan. Pykälän 1 momentin tunnusmerkistö on pitkälle samanlainen kuin 1 §:n 1 momentissa. Tunnusmerkistöt eroavat siinä, ettei 2 §:ssä puhuta valheen levittämisestä, koska säännöksessä on juuri kysymys väitteestä, jota tekijä ei tiedä valheeksi. Rangaistavuus riippuu lisäksi siitä, millaisia perusteita väitteen esittämiseen tai kulkupuheen levittämiseen on ollut. Momentin mukaan ei tuomita rangaistukseen, jos tekijä saattaa soimauksensa tai kulkupuheensa tueksi tuoda esiin todennäköisiä syitä. Muussa tapauksessa rangaistuksena on sakkoa tai vankeutta korkeintaan kuusi kuukautta. Pykälän 2 momentti koskee julkista mutta ei vastoin parempaa tietoa tehtyä herjausta. Tietoisuusvaatimusta lukuun ottamatta tunnusmerkistö on samanlainen kuin 1 §:n 2 momentin tunnusmerkistö. Rangaistukseksi säädetään sakkoa taikka vankeutta korkeintaan yksi vuosi.

Solvauksesta säädetään luvun 3 §:ssä. Solvauksessa ei väitetä toisen syyllistyneen rikokseen tai muuhun tekoon, joka voi saattaa kohteen halveksimisen alaiseksi, vaan kysymys on muulla tavalla tehdystä loukkaamisesta. Loukata voidaan häpäisevällä lauseella, uhkauksella tai muulla halventavalla teolla. Rangaistukseksi solvauksesta säädetään 3 §:n 1 momentissa sakkoa tai vankeutta korkeintaan kolme kuukautta.

Jos solvaus tehdään julkisesti taikka painotuotteen, kirjoituksen tai kuvallisen esityksen kautta, jota syyllinen levittää tai levityttää, rangaistus tuomitaan 3 §:n 2 momentin mukaan. Rangaistuksena on sakkoa tai vankeutta korkeintaan neljä kuukautta.

Solvauksesta tuomitaan lisäksi luvun 6 §:n 1 momentin mukaan se, joka pystyy näyttämään soimauksensa toteen, mutta soimauksen muodosta tai sen ohellisista asianhaaroista näkyy, että hänen tarkoituksenaan on ollut loukata. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistaan solvauksesta sitä, joka loukkaamistarkoituksessa on soimannut toista rikoksesta, josta hänet on jo tuomittu.

Lisäksi 27 luvussa on kuolleen henkilön muiston häpäisemistä koskeva rangaistussäännös (4 §). Häpäisemisestä tuomitaan 1 momentin mukaan se, joka vastoin parempaa tietoansa perättömästi sanoo vainajan olleen syypää nimitettyyn rikokseen tai nimitettyyn rikoksen lajiin tai muuhun sellaiseen tekoon, joka, jos vainaja olisi elänyt, olisi saattanut hänet halveksimisen alaiseksi, taikka levittää sellaisesta valheen tai perättömän kulkupuheen. Rangaistuksena on vankeutta korkeintaan kuusi kuukautta tai sakkoa. Pykälän 2 momentissa on tätä rikoslajia koskeva erityinen syyteoikeutta rajaava säännös, jonka mukaan oikeus syyttää päättyy, kun soimauksen kohteena olevan kuolemasta on kulunut 20 vuotta.

Luvun 5 §:ssä on kunnianloukkauksiin liittyvät säännökset soimauksen toteen näyttämisestä. Pykälän 1 momentin mukaan syytetyllä on oikeus näyttää toteen nimitetty teko. Momentissa on lisäksi prosessuaalisia säännöksiä, samoin kuin 2 momentissa. Pykälän 3 momentin mukaan rikoksen vanheneminen ei estä esittämästä näyttöä tuosta rikoksesta, jos se on tarpeen kunnianloukkausasiassa esitetyn väitteen totuudellisuuden selvittämiseksi.

Luvun 7 §:n mukaan kunnianloukkauksesta tuomittava on samalla velvoitettava asianhaarain mukaan korvaamaan asianomistajalle kulut tuomion painattamisesta viralliseen tai paikkakunnalla ilmestyvään sanomalehteen, jos asianomistaja tätä vaatii.

Yksityiselämän loukkaamista koskevan 3 a §:n mukaan tuomitaan rangaistukseen se, joka ilman laillista oikeutta joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai muulla sen kaltaisella tavalla julkisesti levittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä. Rangaistukseksi säädetään vankeutta enintään kaksi vuotta tai sakkoa. Pykälän jälkimmäisessä virkkeessä suljetaan soveltamisalan ulkopuolelle tekoja, jotka on haluttu pitää sallittuina, jotta tiedotusvälineet voisivat edelleen hoitaa niille kuuluvan valvontatehtävän. Virkkeen mukaan yksityiselämän loukkaamisena ei ole pidettävä julkistamista, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa ja on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Luvun viimeisessä pykälässä (8 §) säädetään syyteoikeudesta. Pääsääntöisesti herjaus, solvaus ja yksityiselämän loukkaaminen ovat asianomistajarikoksia. Oikeusministeriö voi kuitenkin antaa määräyksen syytteen nostamisesta, jos rikos on tapahtunut joukkotiedotusvälinettä käyttäen ja erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista. Syytteen kuolleen henkilön muiston häpäisemisestä voivat tehdä vainajan aviopuoliso, vanhemmat, lapset sekä veljet ja sisaret.

Kunnianloukkausjuttujen määrä tuomioistuimissa on huomattavasti alentunut rikoslain säätämisen ajoista. Kun kunnianloukkauksista alioikeuksissa tuomittuja vuonna 1900 oli noin 750 ja enimmillään vuonna 1910 suunnilleen 1000, tuomioiden määrä oli alimmillaan vuonna 1970 vain 24. Tämän jälkeen tuomittujen lukumäärät ovat hitaasti lisääntyneet. Tuomittuja on 1990-luvulla ollut vuosittain 100–160. Vuonna 1995 tuomittuja oli 141.

Yksittäistä syytä muutoksille tuskin voidaan osoittaa. Kunnianloukkausrikosten määrän aleneminen todennäköisesti liittyy kaupungistumiseen. Kiinteässä maaseutuyhteiskunnassa, jossa lähialueiden ihmiset säännönmukaisesti tunsivat toisensa hyvinkin, yhteisön arvostus oli tärkeä asia ihmisille. Naapurit olivat myös paljon yhteydessä keskenään, mikä muun ohella loi mahdollisuuksia sanaharkan syntymiseen. Kaupungeissa, joissa lähinaapuritkaan eivät välttämättä tunne toisiaan, toisten ihmisten kunnia ei ole samalla tavalla tullut arvioinnin kohteeksi kuin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa.

Sen sijaan epävarmempia ovat arviot siitä, mitkä tekijät ovat saaneet herjaus- ja solvaustuomiot lisääntymään 1970-luvun alun jälkeen. Yhtenä syynä saattaa olla tiedotusvälineiden roolin korostuminen yhteiskunnassa ja yksittäisiin henkilöihin kohdistuvan julkisuuden lisääntyminen. Lähiyhteisön arvostukseen liittyvän kunnian ohella voidaan puhua julkisesta kunniasta, jonka merkitys on viime aikoina korostunut. Joka tapauksessa määrän nousu antaa viitteitä siitä, että kunniaa pidetään yhä tärkeänä arvona, joka tarvitsee edelleen rikosoikeudellista suojaa. Tätä käsitystä tukee sekin tieto, että huomattava osa asianomistajan itse ilman syyttäjän tukea ajamista niin sanotuista yksityissyytteistä nostetaan juuri kunnianloukkausasioissa. Useat ihmiset haluavat puolustaa kunniaansa myös oikeuslaitoksen tuella.

Vastoin parempaa tietoa tehdystä herjauksesta (27 luvun 1 §:n 1 momentti) alioikeuksissa tuomituista 6 prosenttia sai vuosina 1986–1990 rangaistukseksi vankeutta. Vastaavasta julkisesta herjauksesta (1 §:n 2 mom.) tuomituista vankeutta sai 26 prosenttia. Luvun 2 §:ssä rangaistavaksi säädetystä herjauksesta tuomittiin yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pelkkiä sakkoja. Solvauksesta (3 §) tuomituista noin 500 henkilöstä vankeutta sai vain 2.

Yksityiselämän loukkaamisesta on vuosina 1986–1995 tuomittu rangaistukseen 28 henkilöä eli vuosittain keskimäärin 2 tai 3 henkilöä. Seuraamuksena on ollut sakko.

Suksi kuuseen niine lakines.

Herjaus pitää pystyä todella hyvin todistamaan.
Ei riitä todistajien lukumäärä tai arvo.
Ja minunkin tapauksessa yksi asia kuullut todistajakin unohti kaiken käräjäoikeudessa.
Myöhemmin sanoi että hän ei halua sekoittaa turhia soppia.

Minua vastaan oli kaksikin tuomaria, ja asianomistajana 48 V ekonomi.

Olin aivan yksin, vaikka hieman myönsinkin asiaa,
ei silti tullut minusta syyllistä.

Sain jopa kulujakin käräjäoikeudessa tonneja,
mutta hovi pudotti, koska totesi että minulla ei ole ollut varsinaisesti mitään kuluja.

Kun tuomio tuli, siis voitin,
oma neuvonantajani ehdotti että ottaisin vastasyytteen aiheettomasta ilmiannosta,
ja asia etenee, sen kuulemma varmaan voittaa.