Runojen ystäviäkin joukossamme on. Miten olisi, jos jakaisimme mielirunoja keskenämme? Kokeillaanko? Tässä aloitukseksi yksi:
KAIVOTIELLÄ
Einari Vuorela
- Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!
- Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.
- Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!
- Poju, kuulin ennen, enää en kuulla oo voinut,
liiaks' on kohtalon kello mun sieluuni soinut.
- Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?
- Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta vain minä itkin, kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.
- Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun, sitten kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?
- Poju, soittaa kyllä, laulavat lapsoselle kaihojen kyyhkyt, silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.
- Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?
Tässä runossa on jotain, joka saa silmänurkkani kostumaan. On sellainen onnen tunne...
KAIVOTIELLÄ
Einari Vuorela
- Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!
- Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.
- Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!
- Poju, kuulin ennen, enää en kuulla oo voinut,
liiaks' on kohtalon kello mun sieluuni soinut.
- Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?
- Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta vain minä itkin, kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.
- Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun, sitten kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?
- Poju, soittaa kyllä, laulavat lapsoselle kaihojen kyyhkyt, silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.
- Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?
Tässä runossa on jotain, joka saa silmänurkkani kostumaan. On sellainen onnen tunne...
Vastaukset 72
Vanhimmat
Olen tuon runon lukenut ja kuullut. Itselläni ei ole annettavaksi mitään vastaavaa mutta runon kyllä kirjoitin forumajastani.
Silloin runo on hyvä, kun se itkettää.
Mistähän se johtuu?
runon kieli silloin jotain sisimmässä uinailevaa koskettaa...
Ihminen nauraa pienestä ilosta, hauskasta, mutta itkee suuresta ilosta! Onko näin?
on minulle Runoilijan lahjapaketti, jonka sisältä löytyy jotain henkilökohtaista, juuri minulle tarkoitettua. Runoilija on niin kuin Hyvä Haltija: hyväntekijä, onnen osoittaja, ilon kirvoittaja, tunteiden herättäjä. Ja tunteiden kirjo on laaja: huikean hilpeästä ratkiriemukkaaseen, kipeästä tuskasta joskus suuttumiseenkin saakka. Runo auttaa tuntemaan tunteita. Siksi Runoilija on minulle hyväntekijä -aina - kun runo jotain tunnetta sisimmässäni koskettaa. Ja silloin runo on hyvä.
mutta voi, niin nuori edelleen on tämä vuodelta 1897 oleva Larin-Kyöstin kepeä ralli.
HEILANI ON KUIN HELLUNTAI
Larin-Kyösti
Heilani on kuin helluntai
ja oraspellon kukka,
sillä on silmät kuin sametista
ja poski kuin nurmen nukka.
Sillä on käynti ketterä
kuin kotivirran juoksu,
sillä on nauru hilpiä
kuin kesäheinän tuoksu.
Kirkolla ja kylänteillä
kelpaa sitä näyttää,
pertunpäivän tienohissa
kuusitoista se täyttää.
Ei oo rahaa kummallakaan
mutta on nuori mieli,
joka korven komerossa
on oman oven pieli.
Älä sinä kultani sitä sure
jos köyhänä naida pitää,
köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa
ja köyhänkin jyvä itää.
NOCTURNE
Eino Leino
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Nukkukaa hyvin - Kauniita unia!
kanssa sunnuntaiaamua ihastelemaan vie tämä runo,
jonka P.Mustapää ( = Akateemikko Martti Haavio ) kirjoitti palattuaan sodasta nuoruutensa maisemiin, Varsinais-Suomeen.
ELÄMÄN KAUNEUS
P.Mustapää
Tämäkin, kuten äskeinen laulu,
on laulu Lindbladin.
Hän menee järvelle kerran,
käy kokemassa merran,
saa hauen ja kaksikin,
ja kävellen niittuista rantaa
hän haukia vitsassa kantaa -
oi aamua sunnuntain!
Oi aamua! Lindblad kulkee.
Miten kaislikko tuoksuukaan!
Hän astuu kiven ääreen
ja uppoo puolisääreen
ja jatkaa vaellustaan,
ja saapas litkuu ja lotkuu
ja Lindbladin lanne notkuu -
oi aamua sunnuntain!
Oi aamua! Pellon luona
on pehko tuomien -
oi haju huumaavainen,
oi kauneus kaikki mainen
on yllä pehkon sen!
Nyt Lindblad tertun taittaa,
koreaksi rintansa laittaa -
oi aamua sunnuntain!
Oi aamua! Lindbladin terttu
on aivan suloinen.
Ei kertoa voi kieli,
miten hyvä on Lindbladin mieli:
hän kulkee laulaen
yli pehmeän ruohomaton,
Oi onni kuvaamaton!
Oi aamua sunnuntain!
kun näitä runoja tänne yksin kirjoittelen. Mutta kun lukijoita riittää, niin miksi en näitä lemppareitani toisillekin jakaisi. Voin kyllä lopettaa heti, kun toivomus kuuluu. Aloitin tämän runo"keskustelun" saadakseni Ruuneperin runoratsun laukkaamaan. Ilokseni huomaan, etten aivan epäonnistunutkaan... Hip-heijaa!
TARHAPÖLLÖ
Eino Leino
Tarhapöllö se oksallansa
oli niin viisas, viisas,
koska hän ei puhunut mitään:
Suomessa sekin jo piisas!
Tarhapöllö se oksallansa
laululintuja kuulee,
makumestari olevansa
laulun maassa luulee.
Ystävät ympäri tarhapöllön
mietteensä somasti sorvaa:
"Koska sulle ei ääntä suotu,
sulla on varmaan korvaa!"
Heräsinpä tänä aamuna virkeänä. Hyvä niin, koska on pyykkipäivä. Jospa tämä runo saisi houkutelluksi auringonkin esiin harmaan pilviverhon takaa. Mukavaa päivää Sinulle!
LAPSUUDEN MAISEMA
Lauri Pohjanpää
Ja metsä oli maailman sinisin
ja vehrein se nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissani vaellan
ma kauas, kauas sinne.
Ja siellä oli maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.
Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriäisessä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.
Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissani vaellan
ja mulla on silmät veessä.
Tuollaisia runoja haluaisin minäkin kirjoittaa jos osaisin. Liian pieni sanavarasto, alhainen lukeneisuus ja kyvyttömyys ilmaista itseään estävät minua sanomasta mitä haluaisin sanoa.
Tämä runojen maailma on tullut tänä kesänä, erään Frederiikan avulla, minulle paljon tutummaksi. Tämänhetkinen forumin henkikin panee taas minun runoratsuni vikuroimaan. Minkähänlaista hulluutta tämä on kun runonsäkeet pyörivät päässä ja vielä musiikin säestämänä. Taisivat NE olla sittenkin oikeassa sanoessaan, että kuulun SINNE runoineni.
olen minäkin tutustunut runomaailmaan. Aikaisemmin lempirunoilijani oli Koskenniemi, mutta kyllä satuttavia runoja kirjoittaa lähes joka runoilija mutta vain eri tyylillä. Ihan mukava kun Sinä Frederika poimit näitä kauniimpia ja myös niitä hauskimpia runoja meille luettavaksi. Tahtomattasi viet meidät runonmaailmaan ja sanoisimpa että se on jo kultturellinen teko.
Kirjoita vain Ruuneperi omalla tyylilläsi, kyllä se siitä hioutuu ja parhaat kokoilet sitten yhteen. Kyllä niillä "oikeilla" runoilijoillakin on lukematon määrä pöytälaatikossa raakileita ja vain parhaat pääsevät julkisuuteen.
Kiitos teille kulttuuriannista.
jos runosäkeet päässä pyörivät ja kaksinkertaista, jos vielä musiikin säestämänä. Eikä siihen muuta lääkettä löydy, kuin kirjoittaminen. Joten höllenäpä suitsia ja anna runojen tulla. Onko tuo nyt niin kummallinen, kaimasikaan runo:
AINOA HETKI
Johan Ludvig Runeberg
Mä yksin olin,
hän yksin tuli;
mun tieni ohi
vei hänen tiensä.
Ei luokse jäänyt,
mut jäädä aikoi,
ei puhutellut,
mut silmä puhui. -
Sa outo ollut,
sa tuttu tullut!
Pois päivä karkaa,
ja vuosi kuluu,
pois muisto toinen
jo toisen ajaa;
jäi lyhyt hetki
se mulle iäks,
se karvas hetki,
se armas hetki.
Koska kysymyksessä on kansallisrunoilijamme runo -emmekä tällä palstalla muutenkaan runoja kritisoi - jätetään kommentit sikseen. Eikö?
tämä runobuumini. Helpottaakseni tilannetta, lainasin ystävältäni neljä runokokoelmaa näin aluksi. Itsekin hämmästyin, miten paljon pidän vanhoista runoista. Jotenkin tuntuvat vain läheisemmiltä kuin ennen. Pohjanpään eläinrunoja koulussa lausuttiin ja lausutettiin paljon. Tarkkanäköistä eläintarinoiden luonnekuvausta, eikö vain?
KIURUN TUPA
Lauri Pohjanpää
Suviyö oli valkea, hiljainen.
Jo vaikeni laulut lintujen.
Sadat aarteet kukkain aarnion
ne kasteen hopeahelmiss' on.
Vähän häilyy metsä heinien,
joku käy ohi kiurun tupasen.
Joku kulkee kautta kesäyön.
Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.
Emo kiuru raotti oveaan;
"Kuka siellä? - meillä jo nukutaan."
Kävi polkua neito ja onneaan
hän lauloi yöhön valkeaan.
Kukat taipui alla askelen
ja laulun onnenkylläisen.
Sydän pienen kiurun värähtää
sitä kuullen laulun helinää...
kunis sävelet hiljaa häipyy pois
kuin hopeiset tiu'ut soineet ois.
"Hän laulaa laulua armaalleen",
hymys kiuru tupaansa pienoiseen.
Yli sinisen salmen rantahan
joku souti neitoa vastahan.
Ja yö oli vaiti ja valkea niin.
Taas kiurun tuvassa nukuttiin.
Kun olet runojen ja, tiedän, myös kissojen ystävä, yritän pientä runoa.
Tuossa edessäin ihan kävelee
kaksi pientä kissanpoikaa
pieni häntä pystyssä tärisee
pienet viiksetkin ihan värisee.
Nyt kuulen kiukkuista miukunaa
mikä onkaan syynä siihen
se on kutsu emolle antamaan
maitoa ruuaksi pienten.
Nyt makaa emo kyljellään
kahta kissanpentua imettäissään
pienet tassut maitoa polkien
yhä lisää vaatien.
Koht on ohi lyhyt ruokatauko
pieni lepo ja sitten alko
raju leikki pienten pentujen
toinen toistaan purien, potkien.
On tuossa edessä pikkusisko
tuo vähänläntäinen aivan
sitä korvaan pikkusen puraisisko
sen toteuttaa heti taidan.
Mutta siskopa onkin tomera,
selälleen itsensä heittää
takajaloillaan hurjasti potkiva
veljelleen vastuksen teettää.
On tuossa emon hännänpää
se niin mukavasti heiluu
voisi emon unesta herättää
vaikk ei ole se ihan reiluu.
Mutta emopa tuosta suutahtaa
ei äitiä hännästä purra saa,
pienen kurinpalautuksen antaa
mutta kiukkunsa unohtaa.
Nyt on leikkihetki vietetty
on syytä vaipua lepoon
kaksi kissanpoikaa väsytetty
ja emokin painettu ketoon.
Olen seurannut kissanpentujen leikkiä ja siitä voisin kirjoittaa vaikka kirjan. Sinäkin varmaan tunnet kissojen metkut kuka oletkin.
kuin olla voi! Hyvinpä kissojen luonteen metkuineen tunnet. Kiitos omasta ja Mirrini puolesta! Hyvän yön toivotukset kaikille kissojen ja runojen ystäville! Meillä on vielä yöpalan aika...
KAARISILTA
Aale Tynni
Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan, ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee kaarisilta tee, joka kunniaaani loistaa ja valoa säteilee.
Minä sanoin: He tulevat raskain saappain ja multa-anturoin - miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?
Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.
Todella kauniit runot, niinkuin esim. Kaarisilta ovat sellaisia, etteivät ne aukeavat usein vasta lausuttuna.
Muistan ikuisesti kyllä sen vaikean elämäntilanteen, jossa kuulin edellisen kerran Kaarisillan. Lausuja oli ihana ja vieläkin silloinen tunne nostattaa kyyneleet silmään.
Hyvää tiistaipäivää Frederiikka.
joskus kyllä koen pettymystäkin lausujan tulkinnasta. Sinäkin taidaat pitää runoista? Pistähän tänne omia mielirunojasi - kuten Te muutkin! Lukijoita tuntuu edelleen olevan. Mukava, kun kirjoitit mielipiteesi!
runoistakin. Laitan yhden mielirunoistani ehkä illalla, kun on enemmän aikaa. Ja sekin on totta, että kaikki lausujat eivät tulkitse samalla tavalla - monet runoista tuo mukanaan henkilökohtaisia mielikuvia, jotka vaikuttavat tulkintaan. Siinäpä sen runojen suuremmoisuus usein onkin, lausua samat sanat eri lailla - tulee aivan eri runo ja tunnelma.
nuori varis retkiltänsä palaa, -
yöjalasta tullen kukaties,
lentäin viistoon poikki kotisarkain.
Harakka syö tunkiolla varkain:
huono maku, vaikka hieno mies!
Aamukalaan menee kuovi vakaa,
ajaa hetkisen yökyöpeliä takaa,
valittavin äänin toruen.
Kukko laulaa. Sumu nousee suolta.
Yli hyvien ja pahain tuolta
aukee päivän silmä uninen.
( Lauri Pohjanpää: AAMU )
Mukavaa kesäpäivää kaikille!
( Kansantarina )
Lauri Pohjanpää
Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
"Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa",
varis sanoo, "jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?"
- "En", vastaa poika, "sun jäädä annan."
- "Ketä kannat sitten?" - "Ma poikaani kannan."
Varis huokaa harmaille aatoksille:
"Se on maailman meno, minkäs sille."
Ei siitä mitään tullut illalla - nettiin kirjoittamisesta. Oli niitä Suomen harvoja lämpimiä ja aivan tuulettomia iltoja. Täytyi nauttia siitä - sillä jo alkaa pelko läheneväst syksyst.
Kiitos runoista sinulle. Hyvää päivän Ellin päivää.
frederiikalla on vissiin suuri määrä runokirjoja,ja kyl miekin oon sitä mieltä et kaarisilta on yks kauneimpia runoja.
nyt oon ihastunnu tuohon kilven rakkaus runoon jonka sie kerran tänne laitoit.
minul ei oo kirjoja ,lapsena kotona ei ollu ko aapinen ja raamattu,meil ei kukkaan lukenu mittään,ai niin paisi äiti nyyrikkiä ja sitähän miekin,siin kyl oli välillä runojakkin.
ja sit jalmarin kanssa, hänen mielest kirjat oli turhuutta paisi sellaset, ko käytännön maamies ja muut viljelys kirjat niitä oli ja raamattuja ja virsikirjoja vaik minkä kokosia , jalmarin isä oli pappi niin siks jäi peruja.
mie lainailin kirjastosta ain välil, oon aina tykänny runoista,mie lausuin virsiä mielellä kun en erikoisemmin tykänny laulaa niitä,minun mielestä virsissä on niin ykstoikkonen ja masentava sävelkulku,mut sanoista tykkäsin.
yks runo on jääny mieleen tiiättekö mistä se on ja kuka on kirjottanut,en muista mist se on jääny mieleen, laitan sen tähän vaik on talviruno, niin vähän viilentää tätä hellettä.
minä hiihtelen hankkia hiljakseen
minä hiihtelen siskojen kanssa
koti tuolla se vilkkuvi kultainen
tuli taasen on takassansa.
emo huolella käy
eikö lapsia näy
kun ilta jo hangilla hämärtäy.
älä murehi turhia äitini mun
me tullaan ,tullaanhan kyllä
me tulemme poskin niin punaisin
meil onhan villasta yllä.
mukavaa päivää runotytöille toivoo lyyli
luontoiltasi! Tänäänkin on ilta kuin silkkiä ja samettia vaan. Ehtiihän sitä taas sateella kirjoitella. Nautitaan kesästä...
lapsuudesta. Kansakoulussa sitä laulettiin. Näen silmissäni opettajan polkemassa urkuharmonia verkkaisaan tahtiin. Harmitti. Olisi tehnyt mieli laulaa reippaammin. Minulla on maalla vieläkin tallessa tuo vanha koululaulukija "Pesonen". Olisikohan runoilija Hilja Haahti? Muistaako joku?
Vahvuuteen kuuluu taipuminen
menetyksiin
kipuun ja suruun
sairauteen
heikkouteen
kyyneliin
läheisyyteen
lohdutukseen
Vasta heikko on vahva
tämän tietävät särkyneet!
( Anja Porio )
vanhan, vaivaisen Ruuneperin? Suljen Sinut hellyyteen ja suudelmiin my wife Frederiikka Runeberg!
kun teki hyvää tuo halaus! On siinä rommissa ytyä.
Tummaako oli vai vaaleata - se rommi?
Se oli sitä parasta, STROHia. Tässä tulee eteen "kauppaan" lähtö. Olistpa Frederikka lähempänä niin ?!?!?!
rommitoti,
jota jutustellen
yhdessä nautiskeltaisiin
ja tätä maailman menoa
vähän paranneltaisiin.
Mutta ihan mukavastihan
se käy tässä koneellakin,
eikö niin?
Mehtäpolokuva kolomvuotijaan kansa
kävellä lepsutellaa,
katellaa perhoste lentoo,
kesäheinii heilumista,
puihe oksii keinumista.
Melekee tyhjälle nauretaa,
istutaa pehmeelle mättäälle,
levätessä lauletaa.
Kohta matkoo jatketaa,
kukka pienee kättee taitetaa,
etitää lissee tutkimista.
Kuusen kuppeessa muurahaisten keko,
onpas iso uroteko -
Eipäs löyvy Saku-kissa,
kauvankoo lie eksyksissä?
Laps vanahoo kollia haikeena muistaa -
Kohta uutee aiheesee ajatus luistaa.
Tuolla ettäällä näkköö jottai tummoo
ja alakaa kiirehtiä mummoo,
kipas noppeesti juoksuu immeise varsa,
vuan taispa olla se nähtävyys arka.
Nuottamiehehölökäks män mummon juoksu,
tavoitti kuitennii tuoreen tuoksun.
Läks karkuu rusakko ihan nenän eistä,
piti kotvase aikoo ällistyneenä seistä,
eipä pitkälle pötkiny pupukaa pakkoo,
lähikuusikoreunasta, kiven takkoo
jäi seuroomaa hymysuisija kulukijoita -
Lienöövätköhää hyvijäkkii luonnonsuojelijoita?
( Elina Lemmetty )
( Anja Porio )
Pilkkisäätä odottava
kestää syksyn sateet
Kevätkalaan asti
jaksaa talven pakkaset
Kesäsaunan savuntuoksun
tavoittaa ajatus talvellakin
Elämänmakuun tarvitaan
hyppysellinen unelmasuolaa!
- Ruuneperi: Kokoelmasta CAFE 65
Taas hetkenä aamun aikaisen
itseni ylös väännän
ja sivun, Meidän forumin,
eteeni hiljaa käännän.
On aamun hetki niin valoisa
päivänpaisteinenkin
sen lämmössä kirkkaudessa
virkistyy ihminenkin.
Niin, missä te kaikki lienette
forumin väki kaikki
miten kesäpäiväänne vietätte
Ville, Kalle ja Maikki
että "julkaiset" minun runoni suurien joukossa. Kiitos!!
minulle! Sain eilen kirjoittimen koneeni kylkiäiseksi. Ihan LaserJetin. Ja nyt voin tulostaa kaikkea haluamaani. Ja tämä Sinun runosi oli ensimmäinen tulostusharjoitteluni. On minulla vielä paljon opittavaa tämän koneeni kanssa. Ja hitaasti etenen, kun en kehtaa kaikkea tyhmää kysyäkään. Etenen paljolti yrityksen ja erehdyksen kautta - hitaasti, hitaasti vaan. Mutta mielenkiintoista on. Ja mukavaa!
Yrityksen ja erehdyksen kautta sitä minäkin opin - ehkä. Toiset saavat, minä joudun ostamaan. Onhan tulostimessasi, toivon, erilliset kasetit eri väreille. Yhdistelmäkasetti on tietysti yhtä hyvä mutta jos yksi väri loppuu ostat koko kalliin kasetin, muuten vain yhden. Yritän joskus aikaansaada jotain kopioitavaa. Viime yönä jo istuskeli harakka frakissaan aidalla. Talitintti ja laulurastaskin visersivät. Hämähäkki ja koppakuoriainenkin olivat ihmettelemässä kun västäräkki heilutti pyrstöään kalliolla. Sinä ehdit hienolla Pohjanpääällä ensin.
tästä minun perintölaseristani vain tulee. Ja yksi kasetti näkyy olevan sisällä. Onkohan tämä jo niin vanha, että kasetitkin ovat museotavaraa?
- Muuten, Pohjanpää ilmoitti lähtevänsä nyt lintulomalle. Joku Ruuneperi on kuulema sijaisena.
Lauri Pohjanpää
Lahorastas metsässä laulupuullaan
se lauloi Jumalan suomalla suullaan.
Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon
sen sävelet soi ja satoi lehtoon.
Mut ottipas parvessa kuulijakuoron
nuor' räkättirastas myös suunvuoron.
Ja arvostelunsa se juoksutti julki,
näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:
"No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!
Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!
On heleänlainen jo pianissimo,
mut vahveta paljon saa fortissimo.
On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,
taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.
Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,
alaleuan käyttökin ohjausta.
Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen
ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:
sehän soi kuin soikin riemua mielen,
haa! - selvästi aihe myös satakielen!
Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!
Miten sanoisinkaan, mutta minusta näet
kovin pitkään serkku lauleskeli,
ihan liian hyvä oli kielen keli!
Jos ei niin leikiten laulu soisi,
tosi konstia vasta silloin se oisi!"
on minulle tämä Eino Leinon Aurinkolaulu, hymnistä Hymyilevä Apollo. Liisa Majapuron tulkitsemana haluaisin sen sinulle Hyvän Yön toivotuksena lähettää. Tässä muutama säe runosta, joka on pitkä...
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin
siellä lähell' on Jumalakin.
Oi, antaos Herra sa auringon
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmästää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmäs vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
Oi, kiitos sa Luojani armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömmen mi sykähteli,
kun annoit sä tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää,
ja ne hyvää, en pyydä mä enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.
Uuno Kailas
Minä nauran auringolle,
Sekin nauraa.
On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti ja eno ja täti
eivät koskaan naura sille.
Sillä he ovat isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita.
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.
Mutta minä olen tyhmä
ja nauran auringolle.
Minä melkein luulen, aurinko,
että sinäkin olet tyhmä.
Me nauramme viisaita, aurinko.
lähtevät nyt Frederiikan mielirunot. On ollut ilo näitä Teille kirjoitella - aarteitani jaeskella. Olen iloinnut myös siitä, että lukijoita on riittänyt. Toivottavasti joku on löytänyt runojen maailmaan ikkunan... KIITOS YHTEISISTÄ RUNOHETKISTÄ!
SITÄ SE ON ONNELLISUUS
Maria Vaara
Sylissä ja lähellä,
käsin kosketettavissa.
Joskus se on tuoksu,
uni tai aavistus.
Sitä se on,
onnellisuus.
Ilo ,siirtymistä pienemmästä suurempaan täydellisyyteen .Kateus,taas sukua surulle.Surra sitä joka on toisella ,jota ei ole itsellä . Runo silta saarten välillä.
Sekö on runo ,kun viskellään sanoja sinne tänne ja tuonne ,vailla sisältöä ?
Sanan säihke,kritalli kirkas. Aamu autereinen,illan kuulas palo.
Siinä kehrä laella liikuu, täällä aamusta iltaan ahertaa,matonen maan.
Ohi kiitävä pilvi , varjoissa vaivattu vaeltaa . Murhe ja vaivas , huokaan ma
autathan taivas . Auta oi ,ikuisuus,pyydän mä Herrani sulta.
Ansioos mä luottaa tahdon .
Runon tulee välittää kirkkaasti ,selkeän viestin jotakin koetusta , raikasta vettä
janoiselle. Siksipä tuleekin mielirunoja , samaa kokemusta kaipaavalle tai jo
koetulle.
keinun keinun
keinuni on karu
keinussani
on vain yksi naru
- tuntematon -
Mitä heevettiä vuodelta 2002.. mee tonne 70v palstalle ... elävät löydät sieltä.
Korppis pian laskeutuu sivullemme ja hoitaa nämä runopuolet... nooh.. omaa kun ei ole lainattukin kelpaa :)))
TÄH ?? juhonpoika ?
Jos ajatellaan noita Facebook-runoilijoita,joiden monen runot ovat pelkkää pötköön kirjoitettuja sanoja runoiksi mainittuina,nämä kaikki runot täällä pistävät jattelemaan.Kauniita,todella runollisia ja kiitos näistä!
Ei turhia sanoja,vaan taidetta.
Ovat kuin musiikissa Matti ja Teppo!
Vai niin :
Kauniita,herkkiä runoja. Kiitos aloittajalle.
Lieneekö enää hengissä.
Jonkinmoinen säällinen aika pitäisi olla, jolloin ei enää arkistosta voisi nyhtää ketjuja ylös.
Vaikkapa 10 vuotta?
Voisi lukea vaikka kuinka.
Mikä syynä moiseen ehdotukseen?
Juuri se, joka joka kerta tulee ilmi.
Avaaja voi olla jo muissa sfääreissä, ja täällä vain jankataan hänen nimissään.
Annettaisiin heidän olla jo rauhassa.
Varsinkin kun jokainen lukutaitoinen näkee, että usein ikivanhoja ketjuja nostellaan vain ilkeilytarkoituksessa.
Hyvää ja Rauhallista Joulua! Tämä tässä minulta.
Annetaanko siis Einari Vuorelankin olla jo rauhassa? Kuoli reilut 40v sitten.
70 vuotta, muistaakseni on, kun voi muistaa ihan halunsa mukaan julkisesti.
Kun tulin piipahtamaan palstalle (aamutuimaan), huomasin, että taas tämä ikivanha aloitus on framilla. En avannut sitä, koska oon avannut sen aikaisemmin ja tiesin, minkä runon aloittaja on ensimmäiseksi laittanut.
En ole viitsinyt aikasemmin kirjottaa mitään, kun aloitus on niin vanha.
Osaan tämän Kaivotiellä-runon ulkoa. Osain sen jo 8-vuotiaana.
Ei ollut laisinkaan tarkoitus vastata tähän, mutta kertakaikkisesti vastaan kuitenkin, että pääsen tästä "vaivasta". Mulla on paha vika, että joku asia, mikä milloinkin, jää pyörimään päähäni enkä saa sitä millään pois, ellen joko kirjoita sitä tai sano ääneen. Aamutuimasta lähtien tuo Otsikko on pyörinyt päässä ja vienyt ajatukset lapsuuteen. Olis täs nyt muutakin fundeeraamista, ku yhtä runoa kaffetkupin kaa.
Juuri Tämä runo on runo, joka aikanaan, kun olin pienoinen tyttönen, vetäs mut runojen maailmaan. Tarrasi kiinni niin valtaisasti, että vieläkin voin sanoa, että olen runojen-maailman-sisällä. Lähes päivittäin luen jonkun runon.
Jotkut lukee päivittäin raamatunlauseen, minä vetäsen silmiin runon.
Olen kertonut täällä aikaisemmin, miten istuin lattialla ja mummuni lausui minulle runoja. Ihana ihana mummu, joka ei kyllästynyt lausumaan yhä uudelleen jotakin samaa runoa.
Tämä Kaivotiellä-runo oli sellainen runo, josta aina aloitimme runonlausunnan. Niin tahdoin.
Nyt aikuisena tämän runon sanat aukeavat toki eri tavalla, kuin ollessani lapsi.
Luen tätä runoa kuitenkin siten, kuin olisin edelleen lapsi. Se menee väkisin niin, koska tämä runo VIE minut takaisin mummun lattialle ja se Tunnelma mikä silloin oli ja miten koin tämän runon, niin se vaan tulee takaisin minuun.
Eläydyin lapsena satuihin (joita äitini kertoi minulle PALJON) ja runoihin niin intensiivisesti, kuin olisin itse ollut sadun tai runon Sisällä.
Tämän runon koin lapsena ihanana, kun kuvittelin ja Näin, miten metsän Sielu (jota en ymmärtänyt mitä se tarkalleen tarkoitti) oli instrumentti, jota Tuuli soitteli. Se kuulosti niiiiin hienolta.:)
Sitten tuo "tuhannen lammasta juoksi kulkuset kaulassa suota".
Siis kuvitelkaa tuhat lammasta suolla kulkuset kaulassa. Minä näin sen tilanteen.
Tässä runossa oli jotakin mystisen surullista, mitä en tarkalleen osannut sisäistää, mutta Tunsin sen kuitenkin.
Kaiken kruunasi kun lapsi vei ihanalle äidilleen kukkasia ja vesiastiankin kantoi.
Minä hain usein kukkia mummulle tai äidille ja AINA ajattelin tätä runoa.
Tahdoin AINA hakea myös sen Kukkavaasin, että tunnelma olisi säilynyt. Kaikki olis mennyt pilalle, jos olisin vienyt kukat ja äiti/mummu olis hakenut sen vaasin.:)
Peräti lapsellista, peräti.
Tämän runon saama alkusysäys runouteen poiki sen, että sain ensimmäisen runokirjani mummulta joululahjaksi (8-v) ja tämä kirja on nyt tässä mun edessä. Eli tietysti kirja oli Einari Vuorelan runokirja, jossa on Kaivotiellä-runo.
Kunpa ihana mummu tietäisi, kuinka arvokkaan lahjan hän on minulle antanut.
Joo, anteeksi taas pitkä kirjoitukseni.
Mutta en mä aina tälleen.
Sitäpaitsi alan touhuilemaan, enkä pitkiä sepustuksia ala vääntämään useampaa.
Nyt meen juomaan vielä yhden kupillisen kahvia tonne ulos.
Ja nyt saan rauhassa ajatella muutakin, kuin vain Einari Vuorelan runoa :)
Huh huh, mikä helpotus:)
Reppurin laulu
Luadogan meren randamil
mie kazvoin kaugobriha
siel mie paimoivirzie lauloin,
nyt eis on mieron piha.
Karjalan mail kuldakägözet kukkuu,
kirikön ristat kiildelöö,
taljankka se illoin tanssiloih kutshuu,
kandeleh hembieh helisöö.
Siel on kallis kandajain,
siel mielitiettoni tshoma.
Muamokullan kainalost on
mutshoin otettu oma.
Karjalan mail ...
Kierdelin da kierdelin,
on selga sumpthsan painos,
mieron matkamielenibä
omah kodih on ainos.
Karjalan mail ...
Tämä runo kolahti teini-iässä
Heiluu keinuni vaahterapuussa,
vaahterapuussa, toukokuussa.
Keinuu keinussa ihmislapsi,
ihmislapsi, jumalan lapsi.
Hyvä on keinua huolia vailla,
huolia vailla, lintujen lailla.
Kauniin laulun loppu on karu:
on keinussani vain yksi naru.
~ Kaarlo Therman
T.S. Eliot (1888-1965). Hänen suomennettuja runojaan on ilmestynyt valikoimassa Autio maa. Siihen kuuluvan runoelman The Hollow Men (Ontot miehet) viimeinen osa on legendaarinen:
This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.
Kai Mäkisen suomennos kuuluu seuraavasti:
Tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
ei paukahtaen vaan kitisten.
Mutu on mutu
vaikka kala kukossa
paistais vois ja läskis
" Mutu " = musta tuntuu. - Nm. Ei paistettavaa
Tähän aikaan liittyen: olisiko jollakin sanat runoon "Kirkonvartija Optaatus".
Oli muistaakseni Mustapään tuotantoa.
Ei mikään oo niin ihanaa kun tyhjeneepi vatsa
kun peräsuoli aukeaa ja lentää lämmin pasta.
Rakastan aurinkoa, joka antaa voimaa uuteen päivään.
Rakastan ruohoa, joka on raikasta sateen jälkeen.
Rakastan lasta, joka ojentaa kätensä pyytäen syliin.
Rakastan vanhusta, joka antaa neuvot elämän ohjenuoraksi.
Rakastan ystävääni, joka ammentaa kanssani samasta lähteestä.
Rakastan kaltaisiani, joiden kynä kulkee riimittämässä paperia.
VIIMEINEN DINOSAURI
Minä, yksinäinen ja ylhäinen,
dinosaurien suvusta viimeinen.
Vai suvusta? Ei, vaan maailmasta,
joka ympärilläni sammui vasta.
Jos olenkin yksin ja ylhäinen,
olen kaikelle vieras samallakertaa
niin, ettei kohtalolleni vertaa.
Me olimme suuret ja voimakkaat.
Ken astui, kumisi mannut, maat,
ken ui, hänen kyljistä kuohut lähti,
ken lensi, pimeni päivän tähti.
Niin, olimme suuret ja voimakkaat
ja ylväimmät kaikista, joissa on henki,
maan, vesien herrat ja ilmojenki.
Meiss' asui puhtain kauneus
ja täydellisyyteen kutsumus,
iho suomuinen välkkyi, valossa kylpein,
ylös kaula kohosi kaartein ylpein.
Näin hahmoja, joiss' oli kauneus,
ilo yksin olla, ja jokaisella
oma vapaus kaulaansa kanniskella.
Tuho sentään tuli. Se hiipi ja söi.
Se laumoina meidät ympäröi.
Me olimme harvat, heit' oli monta
polun kieron käynnissä voittamatonta.
Tuho ympäri kiertyi. Se hiipi ja söi,
joka pensaassa kyyhötti matala suku,
joka varjosta vilahti karvapuku.
Mitä on he? Ulvova lauma vain,
joka laukkaa nuuskien, ahdistain
ja kantaen rumia pentujansa
mahan alla, piilossa, pussissansa.
He tulivat, ulvova lauma vain,
täin, kirpun syömä, ja kuumat aivot
joka hetki ravinnon himosta raivot.
Suku imettäväin, suku nälkäinen,
teit tyhjäksi tarun dinosaurien,
mut et ole koskaan nouseva maasta
kuin me; olet multa ja saasta,
suku, laumoja suosiva, nälkäinen.
Kai sinäkin loastas ylenet kerran.
Saat itse mitata, minkäverran.
(Aaro Hellaakoski)
En ma enää aja virvatulta
Onpa sängyssäni thaikkukulta
Pienentyy mun ympär' elon piiri;
Aisa seisoo, nukkuu tuuliviiri;
Edessäni hämäräinen tie
Tuntemattomahan tupaan vie
Lung
kaivolla yrjö jylhä
KAIVO (Yrjö Jylhä: s 64 Kiirastuli /Lainaus)
Talvipäivä puolessa on vasta,
hyökkäystä ei, vain tykkitulta;
viuhuu sirpaleet ja roiskuu multa.
Alla maan on tyyntä, kodikasta;
haavoisaan vain joku hiljaa huokaa:
veljet, vesitilkka tuokaa -,
Korsun yllä tykkien soi jyry,
kaivotietä pyyhkii luotipyry
päivin sekä öin, ja polun päässä -
kaivon luona luoti tapas monta
lian janoista ja maltitonta.
Janoos älä täällä vettä pyydä,
astiaas vain mustaa lunta syydä,
sitäkään jos löydät enää maasta -
niin sen peittää pirstat, savu, saasta.
Iltaan kestä vain, niin lääkkeen saavat
kurkut kuivat, vihlovaiset haavat.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
veljet, vesitilkka tuokaa -.
Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko,
tuskissansa huokuva ja heikko,
lähtee, koska veljellä on jano,
enempää ei mieti eikä sano.
Käteensä hän sieppaa vesikannun,
juoksee yli myllerretyn mannun,
häipyy sekaan viuhinan ja tuiskeen
kuullen korvissaan vain avunkuiskeen.
Tykit jyskyttävät korsunsuuta,
viipyy vesimies - - ei mitään muuta.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
veljet, vesitilkka tuokaa -.
Päivä hämärtyy , ja vihdoin kuullaan,
kaivon partaall' että mies on suullaan,
verta valunut on kaivoon, josta
yksikään ei enää vetä nosta.
Verta pulpahtavat suonet lähteen
verta valuvaisen iltatähteen.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
veljet, vesitilkka tuokaa -.
-vuonna 1941
Yksi Maaria Leinosen parhaista (ja hänellä on paljon hyviä):
Olen kulkenut pitkän matkan mutta olen vasta tässä.
”Olet vasta tässä”, he sanovat.
Mutta kukaan ei kysy,
kuinka kaukaa olen tähän hetkeen tullut.”
Tässä toinen Maaria Leinoselta:
Ei vain ilon sylistä
vaan myös kivun askelista
kasvavat vahvat sanat
todeksi eletyt
jaettaviksi lohduksesi.
Voimaksi.
Esim. Bo Carpelanin runot ovat ajatuksia herättäviä, mutta en ulkoa yhtään muista.
Lainaan kirjastosta aika ajoin runokirjoja. Eikö kukaan lue uudempaa runoutta ?
Kaikki ovat jämähtäneet menneisyyteen ?
En tiedä ovatko kaikki "jämähtäneet" menneisyyteen, mutta yleensä sille on syynsä, miksi jotkut runot ja muu taide kestävät hyvin aikaa. Niillä on jotain ajatonta sanottavaa, joka inspiroi ihmisiä.