käsi kädessä, kasvoilla.

ajatukset ovat liikkuvia varjoja
väsyneen mielen puutarha
aurinkokello

kuinka monta kertaa ennen
kuinka monta kertaa taas

hyvää yötä, ehkä huomennakin päivä nousee?
hyvää yötä, olen kuulevinani
linnut, aamukasteisen ruohon kahinan
jalkoja vasten

hoh hoijaa
tässä penkillä on hyvä olla

yksinäinen mieli lepää

Siltoja yössä.
Valaistuja siltoja.
Ihmisen luota
toisen luo, sydämeltä sydämelle.
Sydänten siltoja?

Hengen maailmassa,
todellisuudessa.

Rakennamme siltoja:
oppilauseilla, näillä suurilla ja
loistavilla varmuuksillamme, jotka hohkaavat
yössä kuin tulipunaiset kekäleet, silti
kykenemättä lämmittämään

palelevia sydämiämme,
jos totta puhumme.
Saavat vain paremmin tuntemaan kylmyytemme.

Katselen alas tummanpuhuvaan veteen.
Ajattelen,
valoja joilla peitämme alleen valot,
siltoja joilla kätkemme sillat.

Hengen maailmassa,
todellisuudessa.
On yhä olemassa, odottaa.

Löydettävissä.
Ihmisen luota toisen luo, sydämeltä
sydämelle.
Jotain joka on jo rakennettu,
ja jota emme voi tehdä - ainoastaan kätkeä,
peittää, ettemme löytäisi

palelevaa itseämme.
Jos totta puhumme, tunnustamme.
Sydänten silloilla?

Täytyy uskaltaa olla alaston,
tullakseen puetuksi.
Heittää koristellut takkinsa virtaan,
antaa suurten luulojensa mennä.

Mennä?
Että voisi tulla.
Tulla?

Omaksi itsekseen.
Lähelle toista.
Sillalla yössä, sydänten sillalla.
Ei rakentamallamme.

Itsessään olevalla.
Golgatan ristinpuulla rakennetulla.
Valmiiksi tehdyllä.

Hengen maailmassa,
todellisuudessa.

Kirjoitin väsyneenä.
Vaikean päivän jälkeen, myöhään yöllä.
Liian paljon omassa voimassa eletyn
päivän jälkeen, itseeni ja
eräisiin taisteluihin väsyneenä.

Taitamattomasti kirjoitin.

Ei ollut tarkoitukseni kohdistaa
kirjoitusta henkilöön,
enemmän tahdoin puhua aiheesta
sinänsä.
Henkilöön se kohdistui kuitenkin.

Mitä nyt sitten?
Pyydänkö anteeksi, onko
anteeksi pyydettävää?

En tahdo pyydellä vain näön vuoksi.

Tunnustan siis, rakkaat veljet ja siskot,
rakkaudettomasti kirjoitin!
Pyydän sitä anteeksi.

Anteeksi.

* * *

santelipuukissa = Unboiled Nails = mamabeard

Laiva myrskyaaltojen keskellä
pohjalaudat natisten
puskee eteenpäin, tämä elämän laiva,
jossa ihminen matkaa unelminensa
kaukaista rantaa kohti,
ja lokkien kirkuna tuulessa.

Sano sitä sieluksesi jos tahdot,
tai nimeä se elämäksi,
yhtä kaikki.
Mikä on käsissäsi, sellaista johon voit
vaikuttaa, sitä työstää puhuen
tai vaikenemalla -
kaikki se, mikä vastuullasi on,
taivaan alla:

Se on sinun laivasi.

Ja nyt pohdit tätä.
Kun kipeltä tuntuu, ja pysähtyä pitäisi!
Että tohditko? Uskallatko?
Kipunsa kohtaaminen - voi, se tekee liian kipeää!
Kaikki nuo uurteet ja raapaleet,
kivien kolhimat vammat, ulkopuolella ja
sisälläsi, tämä pimeyden kiusallinen ja hämmentävä
taakka -

Ihmisyytesi!
Ei, sinä pusket eteenpäin vain.

Teoriassa kyllä,
myönnät että olisi varmaan
hyväksi kohdata kipunsa, pysähtyä, ehkä jopa mennä
telakalle vähäksi aikaa, pistää kaikki
suunnitelmat jäihin -
Antaisit Jumalan tulla.

Tulla, ei jonakin kuvana, ideana, vaatimuksena;
asiana asioiden joukossa
siinä kun
eteenpäin pusket
kaikkien asioidesi kanssa Jumalaan luottaen.
Ei sillä tavalla, toisin:
kohtaamisessa, jossa olet kaksin vain
sinä ja Hän.

Niin, se tekee kipeää.
Ja lokkien kirkuna tuulessa:
liian kipeää, liian kipeää se tekisi.

Ei, ei telakalle!
Ei itsensä kohtaamiseen.
Puhdistettavaksi, parannettavaksi?
Ei.
Puhdista tässä, Herrani, paranna minua tässä.

Vain tässä, kaikkine näine asioineni
joiden kanssa sinuun luotan, uskaltamatta
antaa niitä käsiisi.

Näethän että luotan?
Mutta että antaisin sinun käsiisi
nämä,
ei, se on liian kipeää -
Niin puskee eteenpäin elämän laiva,
pohjalaudat natisten.
Luotat armoon, joka kannattelee
ja vie läpi myrskyaaltojen ja ahdistavien
pimeiden vetten -

Halleluja!
kaukaiseen satamaan, rantaan,
toivosi täyttymykseen,
kotiin kerran.

Ikävää vain että elämä siinä matkalla
jää elämättä, se elämä
jonka olisit voinut saada, se täyteyden hehkuva
rikkaus, joka lasketaan puhdistettuihin
aluksiin, telakkavaiheiden kautta.

Lokkien kirkuna tuulessa,
poikkinapsahtavien lautojesi kuolemanlaulu -
Silloinko vastat olet valmis luovuttamaan käsiinsä kaiken?

Kun huomaat ettei armo tehnytkään
puolestasi sitä, mikä oli tehtäväksesi annettu,
ei estänyt pohjaasi syöpymästä puhki, kun sinun itse olisi
pitänyt antaa
henkesi lampuksi Hänen käteensä;
ja niin elämäsi olisi tutkittu, uurteet puhdistettu, eivätkä
ne olisi syövyttäneet

sieluasi hajalle.

Voi laivoja, laivojamme!
Ihmissieluja myrskyjen riepoteltavina,
sokeudessamme.
Hyvä jos silloin, silloin edes
suostumme armon kohtaamaan niin todesti ja
aitona, yksinäisessä tuskassamme.
Kun emme aiemmin.

Emme.
Se olisi tehnyt liian kipeää -

Ajan valtimoilla tihkuvat
viilletyt haavat.
Lepakoiden kyyneleet
romahtaneiden katakombien
raivatuilla kujilla.
Uudistetut maailmat.

*

Historia ei toista itseään. Toistan:
ei historia, ei.
Laastaroidut ranteet, unohdetut
menneisyydet!

*

Maalasitko seinään ikkunan?
Katseletko kaunista maisemaa, alitajunnasta
kumpuavaa kiitosvirttä?
Ihmeellinen on tämä maailma, kuinka ihmeellinen!

Niin aivan, salli minun kysyä,
kuinka ihmeellinen?

*

Elämä kääriytyy siipien suojaan,
luolan katossa oliot
vieri vieressä nukkuvat kuin verenimijöiden
ihmiskunta.

Sitä romahtanutta, mikä raivattiin auki, ei ole
koskaan ollutkaan, vain tämä uusi
ja avattu
on, turvallinen maailma, runsas ruokapöytä.

*

Gloria.
Olen kyllä kuullut:
nauraessakin voi sydän itkeä.
Mutta voiko itkeä
sydämen nauraessa?

*

Aikajanat kääntyilevät
muistin viivastolla, kuvitelmat,
hetkittäiset välähdykset
ja valoläikät paperilla, mykät elokuvat.
Teräksen ääni...

Piikkilangoin toisiinsa sidotut rakkauskirjeet!
Tuhansia koskettavia sanoja
kirjepapereiden uumenissa, paperin kahina
kuin riisuisit naista vaatteista:
vain sinulle, sinua varten, ikuisesti
sinun.
Kaikki tämä täydellinen ja ihana.

Täydellisesti ihana.
Se kertoo että tämä yö on kaikki,
vain tämä yö on kaikki, kaikki on tämä yö.

*

Grogilasin reuna täyteläisiä huulia
vasten.
Hellimpien suudelmien puremat
pelästyneen ihmisen
kaulalla.
Kesken rauhallista ravintolailtaa ja
runonlausuntaa -
säpsähdys.
Kuin giljotiinin terä olisi viuhahtanut ilmassa,
näkymättömänä, vain juuri
ja juuri aistittavana, humalaisen mielen
havaintona:

Tässä.

*

Tässä se on, kaikkien lauseidemme
takana ja niiden alla.
Historia!

Mitä se sitten sisältääkään.

Todellisuus tulee jälleen itsekseen, kun -
vainoharhaiset tulkinnat putoavat
kuin
nyrkkiinpuserretusta kädestä irtoava kivi
otteen hellittäessä.

Sulkeutuvat kirjekuoret:
sanat menevät itseensä, mykkä elokuva liikkuu
ja lepakot räpsähtävät auki.
Vaikka myrskytuuli rummuttaa aina väsyneitä
ohimoitamme.

Raivoisasti se tuuli puhaltaa.

Ja vesi nielaisee sähähtelevät, pulisevat
sanat, hetken aikaa kehät
sisäkkäisinä pyörteinä veden kalvolla, sitten
tyyni pinta.

Peilityyni.

Samanaikaisesti:
repivää, sinne tänne tempovaa myrskyä
ja ihanan suloista hiljaisuutta,
ymmärryksen lepoa.

*

Nyt tiedän sen! Keskellä maailman toiveiden,
keskellä kaipauksien.
Olet sinä, Immanuel, haavoissasi vapauttaen, tarjoutuen
valoksi pimeyden keskelle, mahdollisuutena
iloon. Että näkisimme,
olet vapauttaen: minut itselleni
antaen. Ristilläsi
rakastaen, lahjoitat kaiken niin ihmeellisesti,
Kristus.
Armosi todellisuuden, läsnäolon.

Maailmassa meillä on ahdistus.
Sinussa rauha.
Nämä kaksi, kummatkin.

Aamu tulee niinkuin ennen,
siihen voi eksyä,
luulla,
että kaikki kuitenkin jatkuu,
huomenna.

Loputtomina mahdollisuuksina, tienristeyksinä
joissa vielä on mahdollista
valita se oikea, hyvyyttä humiseva,
vaikka tänään
valitsisitkin väärin.
Ei -

Ei ole niin!
Vain tämä päivä on, annetaan.
Aamu.

Tahdon katsoa sinua kasvoihin,
arkinen aamu,
koskettaa taivaanrantaa, tuntea syksyisessä tuulessa
pyhän hymyilyn.

Kiipeän vuoren rinnettä.
Kaukana yläpuolellani, jossakin
lupauksien täyttymys, valo, lepäämisen satama.
Yksin
kiipeän vuoren rinnettä,
ihmiset, lähimmäiseni, ovat läsnä
ajatuksina ja mielikuvina.
Nytkin, vaikka yksin kiipeän, huomaan
puhuvani kuin toiselle,
sinulle:
Kiipeän vuoren rinnettä.

Äkkiä kaikki katoaa käsistäni!
Sydänalaani jysähtää
kuin tyhjyys -
kaikki ajatukseni, tuhannet mielikuvani
ihmisistä, lähimmäisistä
ne ovat vain minussa, ymmärrän, en voi niillä
sitoa itseeni
toista ja hänen elämäänsä...
En voi, en...

Minä hullu!
Luulin kiipeäväni yksin, vaikka
yksinäisyydessäni pidin kiinni oikeuksistani
toisiin, niille joille puhun, oikeuksistani
tulla kuulluksi, oikeuksistani saada
vastauksia, oikeuksistani olla
huomioitu.

Ja nyt kun kaikki tämä on minulta viety,
nyt kun ylhäältä puhaltava tuuli
ja valo,
totuuden kirkas, sädehtivä kehä
on vienyt ne minulta, huomaan sydämeni jyskyttävän
tyhjyyteni keskellä
kuin halkeamaisillaan, kaikki minussa huutaa ja vaatii
tarttumaan kiinni, tarrautumaan, pitämään
otteessaan maailmaa.

Minä mietin. Minä mietin.
Annanko oikeuksieni mennä?
Taivas odottaa.
Suostunko olemaan yksin? Yksin minä?
Tuuli, valo, sädehtivä kehä -
Ja tunnen kuinka korkea, kaukainen
vuorenhuippu kutsuu, rinne, kuinka se on tavallaan
nyt lähempänä kuin koskaan -
jos vain uskaltaisin.
Tässä...

Annan!
Minä annan kaiken mennä: käteni päästää irti
minäelämän sääntökokoelmasta,
vihdoinkin, tyhjyyteni lähtee
vierimään pitkin vuoren rinnettä, katselen
kuinka se pyörii ja poukkoilee
ja räjähtää alhaalla kappaleiksi eikä
sitä enää ole.
Tyyneys. Rauha.

Ja minä lähden taas kiipeämään.
Yksin.
Kuinka helpolta tuntuukaan hengittää -
kuin vuoristopurot
virtaisivat olemukseni läpi.
Pulppuavan veden ääni.
Voin puhua pitämättä kiinni, heistä joille
puhun, kertoa tunteistani
vaatimatta,
kuunnella avoimesti, etsimättä piilotettuja
merkityksiä sinun
sanoistasi. Lähimmäinen.

Siellä jossakin.

Ihana on tämä vuori.
Tuuli, valo, kirkkauden kehä.
Kun se riistää minulta kaiken, se kaiken
antaa, yksin kiipeän
kaiken kanssa - ja vaikka on vielä paljon matkaa
kummallisesti minusta tuntuu
kuin olisin jo perillä.
Jotenkin kotona.

Lepäämisen satamassa.
Kaikkeni luovuttaneena, minussa.
Kristuksen kanssa.
Yhdessä. Vain minä. Hän.
Valossa.

Purojen solina...
Minä kiipeän yksin vuoren rinnettä.

...


Nyt tiedän sen
keskellä maailman toiveiden, keskellä kaipauksien.
Tämän suurimman rakkauden Sinulta saada
voi ihminen. Täyttymyksen...
Siksi kiitän, ylistäen: oi suloinen Kristus! Immanuel!

Lahjaksi annoit kaiken sen,
köyhälle täyteyden, kun tulit laupeudessasi
puhdistaen. Hyväksyit
minut rikkinäisen.
Aloitit työsi armahtaen.

Jatkoit armossa
vieläkin parantaen, laupeudellasi
yhä vain eheyttäen. Kasvattaen. Ei suurempaa,
ei parempaa! Ei ihmeellisempää olla voi kuin olet Sinä
suloinen Kristus. Ihmisten ihana Immanuel.


(Kirjoitettu 21.10.05, lähetetty mutta häipyi bittiavaruuteen eikä koskaan tullut perille. Onneksi olin ennen lähettämistä kirjoittanut hätäisin harakanvarpain myös paperille. Nyt muokkasin vähän ja lähetin uudelleen.)

sigmund freud walking
on the beach
with william blake

*

kaikki mitä kirjoitin ei ole tapahtunut minulle
mutta on tapahtunut
minussa

ajatellessani mitä maailmassa
tapahtuu
olen maailmassa

*

when the wind cries

*

ja puhuessani tarkastelen myös kieltä
mietin mikä vaikuttaa
siihen

että nyt tiedostan tällä tavalla kuin
tiedostan ja juuri nämä vaiheet
näen unohtaen jotkut toiset joista en tiedä

tulevatko ne läpi
puhunko juuri siitä mistä en puhu
syyn ja seurauksen laki

*

ja kun kuitenkin puhun toiselle
siis sinulle
voiko olla puhdasta puhetta

*

einstein walking on the beach
with valium and
dreams

*

mitä tapahtuu maailmassa ja
sinussa se on
sormenpäissä ja kokemuksessa
tajuava mieli

ilmakitaroita ihon reseptoreissa
ihmisen siunattu hulluus on hänen riivaava viisautensa
ja onnen analyysi
kirjallinen riemunkiljahdus

paperimiekalla tapettu ihmissydän
kunnes hiljenee ja löytää levon
todellisuudessa
oppii kävelemään rannalla

*

ainoa jonka kautta kuuntelen
minä itse
kädet jotka koskettavat kuin ne voisivat olla

osa maailmaa ja asiat
jotka tunnen
minusta riippumatta eivätkä kuitenkaan voi

*

Uros Kala Walking
On The Beach
With Love And Hate