Julkaistu huhtikuussa 2002 Jyväskylän yliopiston ainejärjestö Ynnän Känny-lehdessä.
Pituus 7 sivua. Älkää antako groteskin alun pelästyttää :0D
---
Whatever Happened to Mr. Marko?
a.k.a.
Liika on liikaa
Marko etsi nenästään aarretta. Hän liu’utti etusormensa kynttä vasten rustoista väliseinämää ja tunsi kevyen mielihyvän ailahduksen laattamaisen, kimmoisan köntin takertuessa hänen kynteensä. Hän toi arkeologisen löytönsä päivänvaloon. Se oli kellertävänoranssi, osittain kuivunut, osittain yhä miltei geelimäinen seos. Itse asiassa se muistutti suuresti jotakin taideteosta, jonka Marko oli joskus jossain pölyisessä museossa nähnyt.
(Sillä erotuksella, että tämä on tyylikkäämpi.)
Hän yritti näpäyttää peukalonkynnellään muinaisjäänteensä maata kiertävälle radalle, mutta yritys ei aivan onnistunut, sillä läskihörhön ympärilleen muodostama painovoimakenttä suorastaan imaisi köntsän kesken ilmalennon. Se päätyi läskihörhön viholle, aivan aukeaman vasempaan alanurkkaan. Hörhö oli vasenkätinen, eikä siksi huomannut mitään – hän kirjoitti juuri aukeaman oikean sivun ylälaitaan. Tosin ääni, jonka paakku päästi pudotessaan, muistutti märkää pierua ja olisi herättänyt varmaan kuolleetkin haudoistaan, mutta hörhö vain jatkoi kirjoittamistaan kaikessa rauhassa.
Marko katsoi tympääntyneenä ympärilleen. Oikealla kirjoitettiin. Vasemmalla kirjoitettiin. Edessäpäin kirjoitettiin. Takanakin kirjoitettiin. Ja aivan edessä, piirtoheittimen vieressä istui niin kutsuttu luennoitsija. Hänen äänensä kaikui hiljaisena jossakin Markon tajunnan taustalla; hän kiinnitti siihen yhtä paljon huomiota kuin norsu kiinnittää muurahaiseen, joka on epäonnekseen astunut sen kulkuväylälle. Piirtoheitin heijasti seinälle joitakin kaavoja ja aina yhtä tylsää
(turhaa murhaa)
selitystä. Marko käänsi katseensa eteenpäin ja tuijotti liitutaululle kirjoitettua
KLASSINEN MEKANIIKKA
-tekstiä. Hän antoi mielensä vaeltaa menneisyyteen.
Marko oli luullut, että yliopisto olisi oikea vaihtoehto hänelle. Selväähän se oli, kun lukion päästötodistuksen keskiarvo lähenteli seitsemää. Ei se tietenkään ollut loistava paperi, mutta sentään toista kuin niillä ammattikorkeisiin joutuvilla idiooteilla. Marko oli sitä mieltä, että jos oli niin tyhmä, että lähti ammatti-
(meillä opit oikeaa työelämää tervetuloa)
kouluun, päässä oli aivojen tilalla ”tyhjää tilaa vuokrattavana” -kyltti. Ammattikoulustahan valmistui kätevästi
(tule opiskelemaan tulevaisuuden ammatteihin)
roskakuskiksi tai siivoojaksi.
Toisaalta juuri nyt hän tunsi sympatiaa amisjuntteja kohtaan. Niiden ei ainakaan tarvinnut kuunnella tylsiä
(höyrähtäneiden)
akateemisesti loistavasti koulutettujen luennoitsijoiden käsittämättömiä selostuksia. Matematiikan laitos oli vieläkin kauheampi. Vektorit ja Matriisit
(pistä ne helvetin vektorit rektaaliisi)
oli tuntunut aluksi ihan okeilta, mutta sitten se oli kohonnut niin korkeisiin sfääreihin, että siellä olisi vuorikauriiltakin loppunut happi. Ja Analyysin
(vitun analyysin voisi tunkea jonkun anaaliin ja jos mä jumalauta kuulen kerrankin vielä sanan ”epsilon” mä alan ottaa panttivankeja)
opinnot olivat olleet korkealentoisia heti ensimmäisestä tunnista lähtien. Korkealentoisia tarkoittaa tietysti sitä, että jutut lensivät hyvin korkealta yli Markon käsityskyvyn. Välikokeet olivat ilmaisseet asian parhaiten: Vektorit 6 pistettä, Analyysi 2 pistettä. Kyllä siellä kuulemma oli joku, joka oli saanut tasan yhden pisteen, mutta Marko veikkasi sen jätkän olevan sitä luokkaa, että sille olisi sanasta ”potenssi” tullut mieleen vain oma kullinsa.
Se, mitä Marko ei tiedostanut, oli Emmin osuus tähän kaikkeen. Hänen mielensä palasi yhtenään tuohon muodokkaaseen ja kuvankauniiseen neitokaiseen, joka kanssa oli tullut bänät kolmisen kuukautta ennen opiskelun alkua. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että heidän oli pitänyt ottaa yhteinen kaksio opiskeluajaksi – eikä varsinkaan se, että Marko törmäsi Emmiin miltei päivittäin, sillä tämä opiskeli pääaineenaan matematiikkaa. Nytkin, revittyään itseensä aggressiota ympäröivästä maailmasta Marko huomasi jälleen Emmin tunkeutuvan tajuntaansa, ja hän lietsoi itseään yhä suurempaan vihaan.
---
”Tää meijän juttu ei toimi.”
”Miten niin ei toimi, meillähän menee ihan hyvin?”
”Sä et tee tarpeeksi tän jutun eteen.”
(Jumalauta! Vai en tehnyt tarpeeksi? Monellako armeijan viikonloppuvapaalla en tullut suoraan linja-autoasemalta luoksesi? Monenako lomalla kävin kaveriporukassa kaljalla? Montako sataa tekstiviestiä sinulle lähetin? MONENAKO VITUN LOMAILTANA OLIN MUUALLA KUIN SINUN LUONASI SAATANAN HARPPU!?
Vittu, nymfomaani se akka on. Ei saanut tarpeekseen Marko-pojasta, ehei! Sille ei riittänyt annos makkaraa viikonloppuisin? EHEI! Se halusi lisää, lisää, lisää. (Ja sen uudella poikakaverilla täytyy olla kalu teräksestä jos se meinaa kestää kauankin sen muijan kanssa.) )
---
Ja Emmin hymy kun Marko näki ensimmäisen kerran hänet uusi valloitus käsivarsillaan. Sen vahingoniloisuus oli vääristänyt Emmin kauniit piirteet
(hyeena helvetti se akka on hyeena)
ja vääntänyt enkelimäiset kasvot pirumaiseen virneeseen. Marko muisti miten selittämätön tunteenpuuska oli vallannut hänet; sormia kuumotti kuin tulessa; käsivarsien lihakset alkoivat nykiä; sydämen syke kiihtyi ja hän alkoi tuntea otsasuonensa nopean taonnan; adrenaliini syöksähti salamana läpi hänen elimistönsä.
Jos Marko olisi lukenut biologiaa, hän olisi oppinut, että moinen tunne on evolutiivinen jäänne suoraan kivikaudelta: kun mies kohtasi vihollisen, elimistö alkoi oitis valmistaa häntä tappeluun; käsivarsien lihakset alkoivat valmistaa tärkkelyksestä sokereita, jotta niiden energiansaanti olisi turvattu sinä aikana, kun iskelmiä sataisi puolin ja toisin. Eli siis evoluutionkin kannalta olisi ollut oikeutettua vetää äijää päin lättyä, mutta Marko sai jotenkin itsensä hallintaan ja käveli pois paikalta. Hän seisoi vessassa viitisen minuuttia (ei, senkin pikku pervo, hän EI vetänyt käteensä) kunnes tunsi ajatustensa hieman selkenevän. Mikäli Emmi ja Mr. Valloitus olisivat vielä olleet Markon näköpiirissä tämän tallustaessa pois vessasta, iso tragedia olisi ehkä voitu välttää.
Marko havahtui nykyaikaan. Hän katsoi kelloa.
(neljä neljä anna sen olla jo neljä)
Se oli puoli neljä. Tuntia oli kestänyt vasta viisitoista minuuttia. Marko vajosi lannistuneena esiintaittuvaa pöytäänsä vasten ja peitti päänsä käsillään. Mitä minä teen täällä? Miksi ihmeessä olen tällä turhalla
(turhuuksien turhuus sanoi saarnaaja ei mitään uutta auringon alla)
luennolla kun en pysty kuuntelemaan ja EI KIINNOSTA VITUN VERTAA!
Hän nosti päänsä ja katsoi läskihörhöä. Klöntti näkyi viihtyvän hyvin uudessa kodissaan. Samassa hörhö käänsi sivua ja paakku litistyi paperien väliin.
(Yrittäköönpä avata tuon aukeaman kotona.)
Hörhö nuolaisi sormiaan rutaten samalla suklaapatukan (TUPLA) kääreen ja tunkien sen pöydän ja edessään olevan istuimen selkänojan väliin. Hän mässytti suklaata kuin olisi lutkuttanut tuttia. Markoa yökötti. Jokin tuntui syöttävän hänen mieleensä kuvaa siitä, kun läskihörhön hampaat jauhoivat patukkaa limaiseksi, venyväksi massaksi, joka valui hitaasti ruokatorvea pitkin sykkivään mahalaukkuun. Marko nielaisi ja tunsi palleansa nytkähtävän. Hän puri hampaitaan yhteen pidätellen yrjöä. Minun on ajateltava muuta!
(ruskeaa tahmeaa mössöä sylkirauhasista roikkuu venyvä kuolaklimppi keltaiset reikäiset hampaat pureutuvat mönjään)
Hän puri kieltään ja oli varma siitä, että laatta lentäisi nyt eikä viikon päästä. Hän katsoi ympärilleen ja yritti etsiä edessään istuvista sopivaa uhria.
(Vittu, nousen seisomaan ja annan roiskua kaaressa ympäriinsä. Ehkä nousen seisomaan pöydälle ja huudan: ”Nyt tulee! BYYYYÖÖÖÖRRGHHHH!” Siitä tulee vuosisadan kaaos. ”Hyi toi yrjöäääää!” huutaa joku likka ja siinä kohtaa kun joku ryöpyn alle jäänyt tajuaa mikä häneen iski, heittää se itse ilmoille technicolor-haukotuksen ja toivottavasti jonkun uuden uhrin päälle.)
Kuvottava tunne meni onneksi ohi ennen kuin Marko ehti laittaa suunnitelmansa täytäntöön. Hän siirsi katseensa kelloon, jottei hörhön näkeminen laukaisisi uudelleen akuuttia yrjörefleksiä. Neljä yli puoli.
(Mitä helvettiä? MITÄ HELVETTIÄ? VAIN NELJÄ MINUUTTIA SIITÄ KUN KATSOIN VIIMEKSI KELLOON???)
Jos näin jälkikäteen pitää tapausta analysoida, niin tämä oli luultavasti se hetki, jolloin Markon päässä naksahti lopullisesti. Hän veti syvään henkeä ja tunki penaalin reppuunsa vaivautumatta edes sulkemaan sitä. Pyyhekumi oli jäänyt piiloon vihkon kulman alle, joten hän havaitsi sen vasta sysättyään kyseisen painotuotteen penaalin seuraksi. Hän tarttui kumiin rivakalla sormiotteella ja kohdisti katseensa läskihörhöön. Tämäkin oli ryhtynyt harrastamaan arkeologiaa: sormi oli nenässä miltei toiseen niveleen asti.
Marko kohottautui hieman tuoliltaan ja sinkosi kumin niin lujaa kuin saattoi
(Newtonin kakkosta käytännössä)
tähdäten keskelle läskihörhön kaalia
(tuosta tynnyristä on mahdoton heittää ohi).
Kumi läjähti hörhön harvaan tukkaan ja kimposi siitä tyylikkäänä paraabelina. Vielä tyylikkäämpää oli kuitenkin se, että hänen päänsä liikahti iskun voimasta eteenpäin, ja kuka tahansa pikkuisenkin fysiikkaa lukenut arvaa, että eihän sormi – joka oli muuten sillä hetkellä vielä syvemmällä nenässä – ehdi mukaan noin nopeaan liikkeeseen. Markosta näytti aivan siltä, kuin hörhön sormi olisi työntynyt tämän aivoihin asti. Ainakin se näytti juuttuneen nenään ja hörhö yritti epätoivoissaan kiskoa sitä pois. Marko kohottautui seisomaan, heitti yhdellä liikkeellä repun olalleen välittämättä siitä, että se iskeytyi hänen vieruskaveriaan naamaan, ja huusi niin kovaa kuin pystyi:
”Jumalauta, voi vittu! Nyt tää paska saa riittää!”
Jos olet nähnyt kun valtava lintuparvi kaartaa yhtenä liikkeenä haukan havaitessaan, tiedät mille luentosalin reaktio näytti. Noin sata päätä kääntyi täsmälleen samanaikaisesti katsomaan häntä. Tosin siinä vaiheessa Marko oli jo liikkeessä kohti salin reunaa. Hän ei odottanut, että vieressä istuvat olisivat nousseet ylös – tai edes ehtineet kasata taittopöytiään. Hän vain puski lävitse. (Älkää kysykö miten: sitä toimintaa oli mahdoton kuvailla sanoin.) Joka tapauksessa hän sai aikaan suurta aggressiota:
”Vitun mulkku!”
”Hullukonäolet?”
”Varosit ny vähä!”
”Mitä vittua sä luulet tekeväs?”
”AI SAATANA MUN MUNAT!!!”
Päästyään käytävälle hän riuhtaisi voimakkaalla liikkeellä reppunsa laitimmaisen istuinpaikan kohdilta. Jos reunassa istuneella hepulla olisi ollut suussaan tekohampaat, ne olisivat lentäneet repun keralla ties minne. Astellessaan alas portaita Markon katse siirtyi luennoitsijaan, joka oli noussut seisomaan ja ilmiselvästi höpötti juuri hänelle jotakin äänellään, joka kuulosti flunssaiselta Nylon Beatilta. Markon mieli ei tavoittanut ainuttakaan sanaa.
Joku urpo, joka oli ilmeisesti likinäköisempi kuin sokea lepakko, kurotti päätään kohden Markoa – kaula venyi ainakin puoli metriä – ja siristeli silmiään aivan kuin vanha mummeli joka tutkii onko tämä kahvipaketti nyt mahdollisesti sentin halvempi kuin tuo viereinen. Marko upotti nyrkkinsä hyypiön naamaan. Pullonpohjat sirpaloituivat ja rillien sangat menivät solmuun. Herkesipä ainakin tuijottamasta.
Nyt hän oli jo saapunut niin lähelle luennoitsijaa, että tuo nasaalinen vongunta tunkeutui jo tajuntaan väkisin.
”Kuulepas nuori mies, vaikka sinua ärsyttäisikin niin… HYRG…”
”HYRG” oli ääni, joka kuului kun miehen lause jäi kesken hengityksen salpaantuessa Markon tarttuessa häntä pillistä oikealla kädellään. Ainakin päänmittaa Markoa lyhyempänä hän nousi kevyesti ilmaan ja joutui singotuksi huoneen nurkkaan.
(Ratkaiskoon tuon heittoliikkeen yhtälön, perkele.)
Hän jatkoi matkaansa ulos salista kulkien pöydän editse luokan etuosassa. Sille oli asetettu välituntia varten valmiiksi ensi viikon ohjaus- ja harjoitustehtävät. Marko liu’utti kättään pitkin pöydän pintaa pölläyttäen paperit ilmaan kuin raivostuneen perhosparven ja jatkoi matkaansa kohti ovea ajanhukkatehtävien kieppuessa ilmassa samoin kuin setelit vanhoissa gangsterielokuvissa (niissä, jossa rahaa sisältävä salkku aina syystä tai toisesta levähtää halki, poikki ja pinoon). Hän potkaisi oven auki säleiden lentäessä ympäriinsä lukkolaitteen syödessä tiensä läpi vanerin. Käveltyään ulos hän paiskasi oven kiinni.
Uksi ei kuitenkaan pysynyt ummessa, vaan se avautui kimmottuaan karmeista. Marko astui takaisin sisään, totesi kuuluvasti ”vittu” ja tönäisi oven suussa seisseen tekolimoviikunan nurin. Se oli mitä luultavimmin Made in Hong Kong, koska lehdet oli liimattu oksiin liimalla, jonka ”parasta ennen” -päivämäärä oli ollut ennen buurisotaa.
(Tuon joulukuusen taru on lopussa.)
Marko astui ulos oven sulkeutuessa hänen jälkeensä, ja tällä kertaa se pysyi kiinni.
---
Markon puolustukseksi on sanottava kaksi asiaa: ensinnäkään koskaan ei luentosalissa FYS-1 ollut ollut niin hiljaista kuin niinä kahtena sekuntina oven sulkeutumisen jälkeen. Toisaalta hän pystyi siihen mihin yksikään luennoitsijoista ei pystynyt: hänellä oli koko salin jakamaton huomio osallaan melkein minuutin ajan.
Mutta kuinkas Markon kävikään? Tietysti haluaisin kertoa, että hän törmäsi yllättäen kadulla Miss Universumiin vuosimallia 2000, ja että se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tai että hän työskenteli puoli vuotta McDonaldsin ™ kassalla, kunnes sai vallankumouksellisen idean uuteen hampurilaiseen, ja nykyään hän omistaa suuren pikaruokalaketjun, joka on syössyt Carrollsin ™ ja Hesburgerin ™ vararikkoon.
Mutta valitettavasti näin hyvin asiat eivät ole.
Viimeksi kun Markon näin, hän kaupitteli itseään kadulla. Tämän kerrottuani voin kuulla korvissani tuhansien äänten kuoron: ”Väitätkö, ettei tarinalla ole onnellinen loppu, jos mies saa paneskella päivät pitkät ja hänelle vielä maksetaan siitä?” Huomautanpa siksi niille, jotka eivät seksibisnestä tunne, että ne, jotka ostavat miehiltä palveluksia kadulta EIVÄT ole naisia…
Loppusanat:
Eli mikä olikaan tämän tarinan opetus?
Triviaalia: Vaikka sinusta tuntuisikin, että opiskelusi menee päin persettä, niin on se silti parempi vaihtoehto kuin se, että joku tulee päin SINUN persettäsi.
Pituus 7 sivua. Älkää antako groteskin alun pelästyttää :0D
---
Whatever Happened to Mr. Marko?
a.k.a.
Liika on liikaa
Marko etsi nenästään aarretta. Hän liu’utti etusormensa kynttä vasten rustoista väliseinämää ja tunsi kevyen mielihyvän ailahduksen laattamaisen, kimmoisan köntin takertuessa hänen kynteensä. Hän toi arkeologisen löytönsä päivänvaloon. Se oli kellertävänoranssi, osittain kuivunut, osittain yhä miltei geelimäinen seos. Itse asiassa se muistutti suuresti jotakin taideteosta, jonka Marko oli joskus jossain pölyisessä museossa nähnyt.
(Sillä erotuksella, että tämä on tyylikkäämpi.)
Hän yritti näpäyttää peukalonkynnellään muinaisjäänteensä maata kiertävälle radalle, mutta yritys ei aivan onnistunut, sillä läskihörhön ympärilleen muodostama painovoimakenttä suorastaan imaisi köntsän kesken ilmalennon. Se päätyi läskihörhön viholle, aivan aukeaman vasempaan alanurkkaan. Hörhö oli vasenkätinen, eikä siksi huomannut mitään – hän kirjoitti juuri aukeaman oikean sivun ylälaitaan. Tosin ääni, jonka paakku päästi pudotessaan, muistutti märkää pierua ja olisi herättänyt varmaan kuolleetkin haudoistaan, mutta hörhö vain jatkoi kirjoittamistaan kaikessa rauhassa.
Marko katsoi tympääntyneenä ympärilleen. Oikealla kirjoitettiin. Vasemmalla kirjoitettiin. Edessäpäin kirjoitettiin. Takanakin kirjoitettiin. Ja aivan edessä, piirtoheittimen vieressä istui niin kutsuttu luennoitsija. Hänen äänensä kaikui hiljaisena jossakin Markon tajunnan taustalla; hän kiinnitti siihen yhtä paljon huomiota kuin norsu kiinnittää muurahaiseen, joka on epäonnekseen astunut sen kulkuväylälle. Piirtoheitin heijasti seinälle joitakin kaavoja ja aina yhtä tylsää
(turhaa murhaa)
selitystä. Marko käänsi katseensa eteenpäin ja tuijotti liitutaululle kirjoitettua
KLASSINEN MEKANIIKKA
-tekstiä. Hän antoi mielensä vaeltaa menneisyyteen.
Marko oli luullut, että yliopisto olisi oikea vaihtoehto hänelle. Selväähän se oli, kun lukion päästötodistuksen keskiarvo lähenteli seitsemää. Ei se tietenkään ollut loistava paperi, mutta sentään toista kuin niillä ammattikorkeisiin joutuvilla idiooteilla. Marko oli sitä mieltä, että jos oli niin tyhmä, että lähti ammatti-
(meillä opit oikeaa työelämää tervetuloa)
kouluun, päässä oli aivojen tilalla ”tyhjää tilaa vuokrattavana” -kyltti. Ammattikoulustahan valmistui kätevästi
(tule opiskelemaan tulevaisuuden ammatteihin)
roskakuskiksi tai siivoojaksi.
Toisaalta juuri nyt hän tunsi sympatiaa amisjuntteja kohtaan. Niiden ei ainakaan tarvinnut kuunnella tylsiä
(höyrähtäneiden)
akateemisesti loistavasti koulutettujen luennoitsijoiden käsittämättömiä selostuksia. Matematiikan laitos oli vieläkin kauheampi. Vektorit ja Matriisit
(pistä ne helvetin vektorit rektaaliisi)
oli tuntunut aluksi ihan okeilta, mutta sitten se oli kohonnut niin korkeisiin sfääreihin, että siellä olisi vuorikauriiltakin loppunut happi. Ja Analyysin
(vitun analyysin voisi tunkea jonkun anaaliin ja jos mä jumalauta kuulen kerrankin vielä sanan ”epsilon” mä alan ottaa panttivankeja)
opinnot olivat olleet korkealentoisia heti ensimmäisestä tunnista lähtien. Korkealentoisia tarkoittaa tietysti sitä, että jutut lensivät hyvin korkealta yli Markon käsityskyvyn. Välikokeet olivat ilmaisseet asian parhaiten: Vektorit 6 pistettä, Analyysi 2 pistettä. Kyllä siellä kuulemma oli joku, joka oli saanut tasan yhden pisteen, mutta Marko veikkasi sen jätkän olevan sitä luokkaa, että sille olisi sanasta ”potenssi” tullut mieleen vain oma kullinsa.
Se, mitä Marko ei tiedostanut, oli Emmin osuus tähän kaikkeen. Hänen mielensä palasi yhtenään tuohon muodokkaaseen ja kuvankauniiseen neitokaiseen, joka kanssa oli tullut bänät kolmisen kuukautta ennen opiskelun alkua. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että heidän oli pitänyt ottaa yhteinen kaksio opiskeluajaksi – eikä varsinkaan se, että Marko törmäsi Emmiin miltei päivittäin, sillä tämä opiskeli pääaineenaan matematiikkaa. Nytkin, revittyään itseensä aggressiota ympäröivästä maailmasta Marko huomasi jälleen Emmin tunkeutuvan tajuntaansa, ja hän lietsoi itseään yhä suurempaan vihaan.
---
”Tää meijän juttu ei toimi.”
”Miten niin ei toimi, meillähän menee ihan hyvin?”
”Sä et tee tarpeeksi tän jutun eteen.”
(Jumalauta! Vai en tehnyt tarpeeksi? Monellako armeijan viikonloppuvapaalla en tullut suoraan linja-autoasemalta luoksesi? Monenako lomalla kävin kaveriporukassa kaljalla? Montako sataa tekstiviestiä sinulle lähetin? MONENAKO VITUN LOMAILTANA OLIN MUUALLA KUIN SINUN LUONASI SAATANAN HARPPU!?
Vittu, nymfomaani se akka on. Ei saanut tarpeekseen Marko-pojasta, ehei! Sille ei riittänyt annos makkaraa viikonloppuisin? EHEI! Se halusi lisää, lisää, lisää. (Ja sen uudella poikakaverilla täytyy olla kalu teräksestä jos se meinaa kestää kauankin sen muijan kanssa.) )
---
Ja Emmin hymy kun Marko näki ensimmäisen kerran hänet uusi valloitus käsivarsillaan. Sen vahingoniloisuus oli vääristänyt Emmin kauniit piirteet
(hyeena helvetti se akka on hyeena)
ja vääntänyt enkelimäiset kasvot pirumaiseen virneeseen. Marko muisti miten selittämätön tunteenpuuska oli vallannut hänet; sormia kuumotti kuin tulessa; käsivarsien lihakset alkoivat nykiä; sydämen syke kiihtyi ja hän alkoi tuntea otsasuonensa nopean taonnan; adrenaliini syöksähti salamana läpi hänen elimistönsä.
Jos Marko olisi lukenut biologiaa, hän olisi oppinut, että moinen tunne on evolutiivinen jäänne suoraan kivikaudelta: kun mies kohtasi vihollisen, elimistö alkoi oitis valmistaa häntä tappeluun; käsivarsien lihakset alkoivat valmistaa tärkkelyksestä sokereita, jotta niiden energiansaanti olisi turvattu sinä aikana, kun iskelmiä sataisi puolin ja toisin. Eli siis evoluutionkin kannalta olisi ollut oikeutettua vetää äijää päin lättyä, mutta Marko sai jotenkin itsensä hallintaan ja käveli pois paikalta. Hän seisoi vessassa viitisen minuuttia (ei, senkin pikku pervo, hän EI vetänyt käteensä) kunnes tunsi ajatustensa hieman selkenevän. Mikäli Emmi ja Mr. Valloitus olisivat vielä olleet Markon näköpiirissä tämän tallustaessa pois vessasta, iso tragedia olisi ehkä voitu välttää.
Marko havahtui nykyaikaan. Hän katsoi kelloa.
(neljä neljä anna sen olla jo neljä)
Se oli puoli neljä. Tuntia oli kestänyt vasta viisitoista minuuttia. Marko vajosi lannistuneena esiintaittuvaa pöytäänsä vasten ja peitti päänsä käsillään. Mitä minä teen täällä? Miksi ihmeessä olen tällä turhalla
(turhuuksien turhuus sanoi saarnaaja ei mitään uutta auringon alla)
luennolla kun en pysty kuuntelemaan ja EI KIINNOSTA VITUN VERTAA!
Hän nosti päänsä ja katsoi läskihörhöä. Klöntti näkyi viihtyvän hyvin uudessa kodissaan. Samassa hörhö käänsi sivua ja paakku litistyi paperien väliin.
(Yrittäköönpä avata tuon aukeaman kotona.)
Hörhö nuolaisi sormiaan rutaten samalla suklaapatukan (TUPLA) kääreen ja tunkien sen pöydän ja edessään olevan istuimen selkänojan väliin. Hän mässytti suklaata kuin olisi lutkuttanut tuttia. Markoa yökötti. Jokin tuntui syöttävän hänen mieleensä kuvaa siitä, kun läskihörhön hampaat jauhoivat patukkaa limaiseksi, venyväksi massaksi, joka valui hitaasti ruokatorvea pitkin sykkivään mahalaukkuun. Marko nielaisi ja tunsi palleansa nytkähtävän. Hän puri hampaitaan yhteen pidätellen yrjöä. Minun on ajateltava muuta!
(ruskeaa tahmeaa mössöä sylkirauhasista roikkuu venyvä kuolaklimppi keltaiset reikäiset hampaat pureutuvat mönjään)
Hän puri kieltään ja oli varma siitä, että laatta lentäisi nyt eikä viikon päästä. Hän katsoi ympärilleen ja yritti etsiä edessään istuvista sopivaa uhria.
(Vittu, nousen seisomaan ja annan roiskua kaaressa ympäriinsä. Ehkä nousen seisomaan pöydälle ja huudan: ”Nyt tulee! BYYYYÖÖÖÖRRGHHHH!” Siitä tulee vuosisadan kaaos. ”Hyi toi yrjöäääää!” huutaa joku likka ja siinä kohtaa kun joku ryöpyn alle jäänyt tajuaa mikä häneen iski, heittää se itse ilmoille technicolor-haukotuksen ja toivottavasti jonkun uuden uhrin päälle.)
Kuvottava tunne meni onneksi ohi ennen kuin Marko ehti laittaa suunnitelmansa täytäntöön. Hän siirsi katseensa kelloon, jottei hörhön näkeminen laukaisisi uudelleen akuuttia yrjörefleksiä. Neljä yli puoli.
(Mitä helvettiä? MITÄ HELVETTIÄ? VAIN NELJÄ MINUUTTIA SIITÄ KUN KATSOIN VIIMEKSI KELLOON???)
Jos näin jälkikäteen pitää tapausta analysoida, niin tämä oli luultavasti se hetki, jolloin Markon päässä naksahti lopullisesti. Hän veti syvään henkeä ja tunki penaalin reppuunsa vaivautumatta edes sulkemaan sitä. Pyyhekumi oli jäänyt piiloon vihkon kulman alle, joten hän havaitsi sen vasta sysättyään kyseisen painotuotteen penaalin seuraksi. Hän tarttui kumiin rivakalla sormiotteella ja kohdisti katseensa läskihörhöön. Tämäkin oli ryhtynyt harrastamaan arkeologiaa: sormi oli nenässä miltei toiseen niveleen asti.
Marko kohottautui hieman tuoliltaan ja sinkosi kumin niin lujaa kuin saattoi
(Newtonin kakkosta käytännössä)
tähdäten keskelle läskihörhön kaalia
(tuosta tynnyristä on mahdoton heittää ohi).
Kumi läjähti hörhön harvaan tukkaan ja kimposi siitä tyylikkäänä paraabelina. Vielä tyylikkäämpää oli kuitenkin se, että hänen päänsä liikahti iskun voimasta eteenpäin, ja kuka tahansa pikkuisenkin fysiikkaa lukenut arvaa, että eihän sormi – joka oli muuten sillä hetkellä vielä syvemmällä nenässä – ehdi mukaan noin nopeaan liikkeeseen. Markosta näytti aivan siltä, kuin hörhön sormi olisi työntynyt tämän aivoihin asti. Ainakin se näytti juuttuneen nenään ja hörhö yritti epätoivoissaan kiskoa sitä pois. Marko kohottautui seisomaan, heitti yhdellä liikkeellä repun olalleen välittämättä siitä, että se iskeytyi hänen vieruskaveriaan naamaan, ja huusi niin kovaa kuin pystyi:
”Jumalauta, voi vittu! Nyt tää paska saa riittää!”
Jos olet nähnyt kun valtava lintuparvi kaartaa yhtenä liikkeenä haukan havaitessaan, tiedät mille luentosalin reaktio näytti. Noin sata päätä kääntyi täsmälleen samanaikaisesti katsomaan häntä. Tosin siinä vaiheessa Marko oli jo liikkeessä kohti salin reunaa. Hän ei odottanut, että vieressä istuvat olisivat nousseet ylös – tai edes ehtineet kasata taittopöytiään. Hän vain puski lävitse. (Älkää kysykö miten: sitä toimintaa oli mahdoton kuvailla sanoin.) Joka tapauksessa hän sai aikaan suurta aggressiota:
”Vitun mulkku!”
”Hullukonäolet?”
”Varosit ny vähä!”
”Mitä vittua sä luulet tekeväs?”
”AI SAATANA MUN MUNAT!!!”
Päästyään käytävälle hän riuhtaisi voimakkaalla liikkeellä reppunsa laitimmaisen istuinpaikan kohdilta. Jos reunassa istuneella hepulla olisi ollut suussaan tekohampaat, ne olisivat lentäneet repun keralla ties minne. Astellessaan alas portaita Markon katse siirtyi luennoitsijaan, joka oli noussut seisomaan ja ilmiselvästi höpötti juuri hänelle jotakin äänellään, joka kuulosti flunssaiselta Nylon Beatilta. Markon mieli ei tavoittanut ainuttakaan sanaa.
Joku urpo, joka oli ilmeisesti likinäköisempi kuin sokea lepakko, kurotti päätään kohden Markoa – kaula venyi ainakin puoli metriä – ja siristeli silmiään aivan kuin vanha mummeli joka tutkii onko tämä kahvipaketti nyt mahdollisesti sentin halvempi kuin tuo viereinen. Marko upotti nyrkkinsä hyypiön naamaan. Pullonpohjat sirpaloituivat ja rillien sangat menivät solmuun. Herkesipä ainakin tuijottamasta.
Nyt hän oli jo saapunut niin lähelle luennoitsijaa, että tuo nasaalinen vongunta tunkeutui jo tajuntaan väkisin.
”Kuulepas nuori mies, vaikka sinua ärsyttäisikin niin… HYRG…”
”HYRG” oli ääni, joka kuului kun miehen lause jäi kesken hengityksen salpaantuessa Markon tarttuessa häntä pillistä oikealla kädellään. Ainakin päänmittaa Markoa lyhyempänä hän nousi kevyesti ilmaan ja joutui singotuksi huoneen nurkkaan.
(Ratkaiskoon tuon heittoliikkeen yhtälön, perkele.)
Hän jatkoi matkaansa ulos salista kulkien pöydän editse luokan etuosassa. Sille oli asetettu välituntia varten valmiiksi ensi viikon ohjaus- ja harjoitustehtävät. Marko liu’utti kättään pitkin pöydän pintaa pölläyttäen paperit ilmaan kuin raivostuneen perhosparven ja jatkoi matkaansa kohti ovea ajanhukkatehtävien kieppuessa ilmassa samoin kuin setelit vanhoissa gangsterielokuvissa (niissä, jossa rahaa sisältävä salkku aina syystä tai toisesta levähtää halki, poikki ja pinoon). Hän potkaisi oven auki säleiden lentäessä ympäriinsä lukkolaitteen syödessä tiensä läpi vanerin. Käveltyään ulos hän paiskasi oven kiinni.
Uksi ei kuitenkaan pysynyt ummessa, vaan se avautui kimmottuaan karmeista. Marko astui takaisin sisään, totesi kuuluvasti ”vittu” ja tönäisi oven suussa seisseen tekolimoviikunan nurin. Se oli mitä luultavimmin Made in Hong Kong, koska lehdet oli liimattu oksiin liimalla, jonka ”parasta ennen” -päivämäärä oli ollut ennen buurisotaa.
(Tuon joulukuusen taru on lopussa.)
Marko astui ulos oven sulkeutuessa hänen jälkeensä, ja tällä kertaa se pysyi kiinni.
---
Markon puolustukseksi on sanottava kaksi asiaa: ensinnäkään koskaan ei luentosalissa FYS-1 ollut ollut niin hiljaista kuin niinä kahtena sekuntina oven sulkeutumisen jälkeen. Toisaalta hän pystyi siihen mihin yksikään luennoitsijoista ei pystynyt: hänellä oli koko salin jakamaton huomio osallaan melkein minuutin ajan.
Mutta kuinkas Markon kävikään? Tietysti haluaisin kertoa, että hän törmäsi yllättäen kadulla Miss Universumiin vuosimallia 2000, ja että se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tai että hän työskenteli puoli vuotta McDonaldsin ™ kassalla, kunnes sai vallankumouksellisen idean uuteen hampurilaiseen, ja nykyään hän omistaa suuren pikaruokalaketjun, joka on syössyt Carrollsin ™ ja Hesburgerin ™ vararikkoon.
Mutta valitettavasti näin hyvin asiat eivät ole.
Viimeksi kun Markon näin, hän kaupitteli itseään kadulla. Tämän kerrottuani voin kuulla korvissani tuhansien äänten kuoron: ”Väitätkö, ettei tarinalla ole onnellinen loppu, jos mies saa paneskella päivät pitkät ja hänelle vielä maksetaan siitä?” Huomautanpa siksi niille, jotka eivät seksibisnestä tunne, että ne, jotka ostavat miehiltä palveluksia kadulta EIVÄT ole naisia…
Loppusanat:
Eli mikä olikaan tämän tarinan opetus?
Triviaalia: Vaikka sinusta tuntuisikin, että opiskelusi menee päin persettä, niin on se silti parempi vaihtoehto kuin se, että joku tulee päin SINUN persettäsi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hah hah hah..!!!!
toi oli tosi huippu kirjanalku kertakaikkiaan...!!!! :D
nauroin koko tarinan ajan jollekkin jutulle joka aina vaan sattu tulleen vastaan!! =)
kertakaikkiaan huvittava...huumoria ainaki oli matkassa.. :)
kirosanoja oli kyllä vähän liikaa..eli niit ois voinu kyllä karsii pois, mut se ny on yks lysti tällä hetkellä..!!! =)
tosa oli joitain hyviä kohtia kuten esim. toi alku..!!! nii et sasiko sitä tekstii mitenkää lainailla...siis ei tietenkään netissä tai semmosissa oikeissa kirjoissa, mut vaikka omissa jutuiss tai kouluaineissa????!!! ;)