Lukekaa jutun loppupuolta, ei ole fiktiota kuin keskikoulun käyneille pollareille.
Hans Assmann, mies aina siellä missä murhataan? - Suomi24 Keskustelu
Suomi24 · Posti · Opastus Hae Internetistä:
Kirjaudu sisään | Liity jäseneksi
Laaja haku
Olet tässä: Suomi24 > Keskustelu > Laki & rikos > Henkirikokset
Viestien esitystapa:
Näytä aiheetSeuraava >>
Hans Assmann, mies aina siellä missä murhataan?
Kirjoittanut: Siirtäjä-Sissi 17.9.2005 klo 20.20
Hans Assmannin arvoitus
September 17 2005 at 7:33 PM Leonina societas (Login
Leonina.societas)
"Nuori nainen surmataan Isojoella 1953 ja toinen, pari vuotta
vanhempi nainen Kemissä 1955. Kaksi nuorta naista surmataan
Heinävedellä 1959. Kaksi nuorta naista ja yksi nuori mies
surmataan Espoossa 1960. Nuori nainen surmataan Turussa 1963.
Kymmenen vuoden aikana kahdeksan selvittämättä jäänyttä
veritekoa pienessä, rauhalliseksi tunnetussa maassa."
Näin alkaa Matti Paloaron ja Jorma Palon kirja Luottamus tai
kuolema. Kirjoittajista Matti Paloaro on entinen KRP:n
rikoskomisario ja Alibi-lehden päätoimittaja, Jorma Palo taas
lääkäri, joka Kirurgisessa sairaalassa muiden lääkärien muassa
joutui tekemisiin Hans Assmann -nimisen miehen kanssa, joka
teeskenteli tajutonta ja tuli Bodominjärven murhien jälkeen
kynnenaluset mustina hoidattamaan epämääräisiä vaivojaan.
Jorma Palo julkaisi vuonna 2003 kirjan Bodomin arvoitus, jonka
jälkeen hänet kutsuttiin heti KRP:n kuulusteluun ja keskustelu
murhista käynnistyi jälleen.
Kirjan Luottamus tai kuolema nimi tulee haastattelusta, jonka
Hans Assmann antoi kuolinvuoteellaan entiselle
rikoskomisariolle ja Alibi-lehden päätoimittajalle Matti
Paloarolle, jonne hänen täytyi mennä yksin. Ehtona oli, että
vähintään viiteen vuoteen Hans Assmannin kuolemasta ei
haastattelusta saanut puhua sanaakaan:
"Asetan kolme ehtoa keskustelullemme. Julkisuuteen ei saa
tulla sanaakaan ennen kuin kuolemastani on kulunut vähintään
viisi vuotta. Oikeaa henkilöllisyyttäni, jos satut saamaan sen
selville, ei saa paljastaa koskaan kenellekään. Myös tämän
asuinpaikkani paljastaminen on kiellettyä.
Kiellot annettiin sävyyn, joka ei jättänyt tilaa tulkinnalle -
riutuneesta vanhuksesta ja viime kädessä hänen
taustajoukoistaan löytyi yhä voimaa. Paloaro kysyi siitä
huolimatta:
'Miten voit luottaa minuun?'
'Olet minua nuorempi. Muista, että olen ostanut vakuutukseni
jo 50 vuotta yhtiöstä, joka on aina maksanut ajallaan.
Tarvittaessa yhtiö hoitaa tämänkin asian loppuun.'" (s. 18)
Vanhus makasi pienessä huoneessaan sängyllä yöpyjamissa:
"Vuoteen toisella puolella oli yöpöytä, jonka päällä oli
muutama maljakkoonsa nuutunut syntymäpäiväkukka. Maljakon
vieressä oli useita erikokoisia lääkepurkkeja, muovinen
mehukannu sekä suomen- ja ruotsinkielisiä sanoma- ja
aikakauslehtiä, niistä päällimmäisenä yksi edellisvuonna
ilmestyneen Alibin, Paloaron päätoimittaman lehden, numero.
Kuin tahallaan Assmann oli jättänyt sen etukannen
päällimmäiseksi, niin että siitä erottui isoilla valkoisilla
kirjaimilla mustalle pohjalle painettu teksti:
PROFESSORI JORMA PALO:
'USKON HOITANEENI BODOM-JÄRVEN MURHAAJAA'
Assmann oli siis seurannut Suomen tapahtumia kaikki nämä
vuodet. --
Paloaro huomasi pelkäävänsä ensi kertaa henkensä puolesta
pöydällä olevien lehtijuttujen vuoksi. Ne olivat julkaistu
hänen vastuullaan, ja monet niistä olivat hänen
kirjoittamiaankin." (s. 16 - 17)
"Sitten määräyksiä tuli lisää:
'Äänityslaitetta et saa käyttää. Sinun on muistettava, mitä
sanon. Saat merkitä muistiin vain nimiä, vuosilukuja ja
paikkakuntia. En toista mitään. Odotat tietenkin, että
kertoisin niistä teltta- ja puukkojutuista ja muista
sellaisista, mutta tuotan sinulle pettymyksen.
Yksityiskohdista en puhu, enkä myönnä enkä kiellä mitään.
Sinun on vain tajuttava asiat puheestani tai käsitettävä ne
muuten. Et saa mainita sanallakaan, että olisin tunnustanut
jotain. Totuus löytyy tarrinastani ja sen rrivien välistä. Jos
nämä ehdot sopivat, niin sitten passaa kuunnella.' --
'Yhden asian voin kuitenkin kertoa heti', Assmann jatkoi,
'koska se on vanhin ja tavallaan vahinko, joka piti peittää.
Muuten retkemme olisi paljastunut. Vaikka ystäväni oli hyvä
ajaja, vahinkoa ei voinut välttää. Tietänet, mitä meinaan.'
Paloaro päätti, että kysymys oli Isojoen pitäjässä
Pohjanmaalla surmatusta Kyllikki Saaresta, jonka kuolemaa on
tutkittu murhana tai tappona melkein puoli vuosisataa. Vain
Assmann tiesi, mihin kaikkeen oli sekaantunut!
Assmann tarttui mehukannuun vasemmalla kädellä ja otti siitä
kulauksen. Vasta silloin Paloaro tiedosti hänen
vasenkätisyytensä: yöpöytä lääkepurkkeineen ja
aikakauslehtineen oli vasemman käden puolella, vaikka
vanhuksen oikeakin käsi näytti toimivan normaalisti.
Heinäveden Tulilahdella kesällä 1959 riehunut murhaaja oli
todettu vasenkätiseksi." (s. 19 - 20)
LAPSUUS JA NUORUUS
"Hans Assmannin oikeaa henkilöllisyyttä ei tiedetä, koska hän
ei suostunut sitä paljastamaan. Hänelle oli kuitenkin
rakennettu pitävä peitetarina, joka kesti perusteellisenkin
tarkastelun. Se oli nimittäin melkein totta.
Tarinan mukaan Hansin isoisä Heinrich menetti 1920-luvulla
maatilansa ja pienen metalliverstaansa kaiken muun
omaisuutensa ohella. Hänen poikansa, Hansin isä Adolf, joutui
näin aloittamaan aikuisen elämänsä tyhjästä, kuten useimmat
muutkin saksalaiset ensimmäisen maailmansodan ja sitä
seuranneen sanelurauhan jälkeen. Hänestä tuli kohtalaisen
menestynyt sekatavarakauppias, joka osallistui nuorena myös
kunnallispolitiikkaan sosiaalidemokraattien riveissä. Näkyvää
poliitikkoa hänestä ei tullut, joten kaimansa Adolf Hitlerin
päästyä valtaan natsit jättivät hänet rauhaan. Hän ei
hyväksynyt kansallissosialismin ideologiaa toisin kuin kolme
poikaansa ja ainoa tyttärensä. Erityisesti Hitleriä itseään
hän piti huijarina ja jopa mielipuolena." (s. 53 - 54)
"Kertomansa mukaan Hans Assmannista oli siis tullut
vannoutunut kansallissosialisti. Ennen kuolemaansa hän
tunnusti toimineensa pahamaineisissa SS-joukoissa jo
18-vuotiaana. Tie vei pian vartijaksi Auschwitz-Birkenaun
keskitysleiriin. Aloittaessaan tässä tehtävässä helmikuussa
1942 hän oli vain 19-vuotias eikä voinut aavistaa, millaiseen
työhön joutui. Sotainnostaan huolimatta hän oli kuvitellut
välttävänsä rintamataistelut, joissa oma henki oli
alinomaisessa vaarassa. Hitlerin aatemaailman omaksuneena hän
ei kuitenkaan vastustanut työtään sinänsä, sillä hän uskoi
tekevänsä oikein.
Auschwitzissa Hans palveli Kuolemantaloksi kutsutuissa
tiilirakennuksissa ja niiden väliin jäävässä Kuolemanpihassa.
Sen vieressä kulki yksi leirin pääkaduista, jota pitkin
ajettiin myös autoilla. Tervattu lankkuaita erotti kadun
pihasta, mutta sieltä kuuluvat äänet kantautuivat esteettä
ohikulkijoiden korviin.
Kuolemanpiha oli tarkoitettu vankien kidutukseen ja
teloitukseen. Sille oli pystytetty rautarenkain varustettuja
pylväitä, joihin vangit kytkettiin ruoskimista varten. Pihasta
kuului lähes tauotta tuskanhuutoja, mutta harva piittasi
niistä. Lankkuaita esti näköyhteyden, ja kauheutta oli
muutenkin kaikkialla.
Sama koski teloituksia. Ne tapahtuivat pihan toisessa päässä
olevalla Kuolemanalttarilla, joka oli rakennettu hirsistä ja
vahvistettu betonivelliin kastetulla lastuvillalla. Sen ääreen
vangit talutettiin tai raahattiin ja surmattiin niskaan
ampumalla. Sitä ennen heidät oli näännytetty raskaalla työllä
ja äärettömän niukalla ja ala-arvoisella ravinnolla. Jos he
kuolivat jo tähän käsittelyyn, valtiolla ei ollut mitään sitä
vastaan, koska rahaa säästyi. Työhön lopulta kykenemättömät
vangit tuotiin Kuolemantalon kellareissa oleviin selleihin,
mistä heidät haettiin yksi kerrallaan teloitettaviksi.
Vangit tiesivät kohtalonsa. He saattoivat vain odottaa, sillä
itsemurhakin oli mahdottomuus paljaaksi riisutuissa selleissä.
Jokainen avaimen kilinä ja oven avaus saattoi merkitä
viimeistä hetkeä maan päällä. Kaikki toivoivat, että saisivat
kuolla nopeasti ilman kidutusta, mutta siitä päättivät
vartijat ja heidän päällikkönsä. Monet kadehtivatkin niitä
lapsia, vanhuksia ja sairaita, jotka vietiin rautatievaunuista
suoraan suihkuhuoneeksi naamioituun kaasukammioon ja
poltettiin tukehtumiskuoleman jälkeen krematoriossa. Heistä
kieli vain palaneiden ruumiiden tympeä tuoksu, joka tunkeutui
parakkikylässä kaikkialle, ruokalaankin. Useimmat vangit
olivat kuitenkin niin uupuneita, etteivät jaksaneet kiinnittää
siihen huomiota.
Tällaisessa ympäristössä Hans työskenteli. Auschwitz, joka
sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Krakovasta, on nykyisin
alkuperäisen puolalaisen nimensä mukaisesti Oswiecim. Koko
laaja keskitysleirialue toimii museona. Alueelle kuljetaan
natsiajalla rakennetun portin kautta, jonka päällä on leirin
klassinen tunnuslause 'ARBEIT MACHT FREI' eli 'Työ vapauttaa
ihmisen' - monimielinen ilmaisu, joka etsii vertaa
julmuudessaan. Portin tuntumassa on muutamia
konekivääripesäkkeitä kuin muka vankien vapautta turvaamassa,
lasiseinäisissä huoneissa juutalaisilta kerättyjä tavaroita:
yhdessä silmälaseja, toisessa kenkiä, kolmannessa proteeseja,
neljännessä matkalaukkuja nimineen ja osoitteineen. Kuolleiden
suista kiskottiin kultahampaat, hiuksista kudottiin kangasta,
vainajista valmistettiin saippuaakin - saksalaista
taloudellisuutta.
Hans ei koskaan laskenut, kuinka monta keskitysleirivankia hän
ampui pistoolillaan. Vajaan kahden vuoden aikana kertynyt luku
oli varmasti lähempänä tuhatta kuin viittäsataa. Koska hänelle
oli kuitenkin opetettu, että juutalaiset, mustalaiset,
homoseksuaalit ja ne, jotka esittivät Führerin vastaisia
mielipiteitä, olivat valtion vihollisia ja siten vaarallisia
rikollisia, oli heitä nöyryytettävä ja kohdeltava
mahdollisimman ankarasti. --
Hans oli uskonut vilpittömästi, että Führerillä todella oli
oikeus rangaista valtion vihollisia, mutta jo ensimmäisen
vuoden aikana jotakin särkyi hänen sisimmässään. Vaikka
hänelle, kuten muillekin vartijoille, annettiin alusta alkaen
amfetamiinia ja morfiinia itsenäisen ajattelun
turruttamiseksi, hänessä heräsi kapinahenki. Se oli alussa
hiljaista alistumista, sen jälkeen hän alkoi sairastella ja
pystyi lopulta kiduttamaan ja tappamaan vain amfetamiinin
aiheuttaman sekavuustilan voimalla. Annosta oli pakko lisätä
aineen sietokyvyn kasvaessa, mutta siitä huolimatta (tai sen
vuoksi) hänen itsehillintänsä petti: hän oksensi kesken
teloituksen.
Tällainen heikkouden merkki ei jäänyt leirin päälliköiden
tiedonantajilta huomaamatta. Hansin lähin esimies vääpeli Sten
Angemayer kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai ankaran
varoituksen ja siirron rautatieasemalle uusien vankien
vastaanottoon, lähinnä jonojen muodostajaksi ja järjestyksen
pitäjäksi." (s. 60 - 63)
Siellä syksyllä 1943 Hans ihastui nuoreen juutalaisnaiseen,
Heidiin, ja kutsui tämän kotiinsa siivoamaan. Vartijat
käyttivät juutalaisnaisia yleisesti hyväkseen ja Hansikin
muita naisia kertomansa mukaan, muttei Heidiä, jonka kanssa
suunnitteli karkaamista leiriltä. Salakuuntelijat saivat
kuitenkin vihiä asiasta ja Hans karkotettiin itärintamalle.
"Lähtiessään Auschwitz-Birkenausta kohti itärintamaa Hans
Assmann tiesi, että kyseessä oli kuolemantuomion jälkeen pahin
rangaistus, minkä SS-mies ja keskitysleirinvartija saattoi
saada." (s. 69)
Saksan alkaessa joutua sodassa häviölle ja puna-armeijan
joukkojen saartaessa Hansinkin rykmentin hän joutui lopulta
neuvostoliittolaiselle vankileirille:
"SS-miehen ja keskitysleirivartijan paperit eivät olisi
auttaneet neuvostoliittolaisella vankileirillä, päinvastoin.
Nyt Hans Assmann sai huomata, että hänen olikin parempi olla
vain tavallinen Feldwebel, vääpeli Mart Assenbach, minkä
todisteeksi kaatuneen aseveljen nuhruinen ja märkä
sotilaspassi kävi hyvin. Sekä mies että passi olivat
sellaisessa kunnossa, ettei kenessäkään leirin vartijassa tai
päällikössä herännyt henkilöllisyydestä pienintäkään
epäilystä.
Hans muisti vaeltaneensa lauhassa kevätsäässä kohti vankeutta
kymmenientuhansien kohtalotoverien kanssa, mutta muuten hän
muisti parin kuukauden marssista vain vähän, kaikkein
tarkimmin lähdön Königsbergistä kohti Siperiaa.
'Sieltä alkoi elämäni kolmas helvetti. Päätin sen takia olla
vääpeli Mart Assenbach, joka ei pakokauhun vuoksi muistanut
nimeään, yksikköään eikä mitään muutakaan.'" (s. 75 - 76)
KOTIUTTAMISLEIRI
"Suurin osa Königsbergistä lähteneistä sotilaista tapettiin
tai kuoli matkalla nälkään ja uupumukseen." (s. 77)
Vain harvat selvisivät hengissä ja päätyivät Vologdan alueella
sijaitsevaan Tšerepovetsin kotiuttamisleiriin asti.
"Leirissä oli suomalaisia, unkarilaisia, romanialaisia ja
muita Saksan rinnalla taistelleita sotilaita. Saksalaisia oli
3000 - 5000 miestä. Suomalaiset olivat pääasiassa jatkosodan
loppuvaiheessa kesällä 1944 Viipurissa, Siiranmäessä ja
Ihantalassa vangittuja, mutta heistä lähes kaikki kotiutettiin
jo marras-joulukuussa. Näin suomalaiset tuskin tapasivat
Hansia ja hänen Königsbergistä lähtenyttä kolonnaansa." (s.
78)
"Tšerepovetsin kotiuttamisleirissä jokainen vanki yritettiin
värvätä yhteistyöhön - eli vakoojaksi - neuvostoliittolaisten
kanssa. Jos vanki suostui, hänelle luvattiin hyvä sairaanhoito
ja pikainen kotiinpääsy. Useimmat suomalaiset kieltäytyivät
tarjouksesta, mutta muutamat suostuivatkin." (s. 80)
KOULUTUS
"Hans tarttui yhteistyötarjoukseen kuin hukkuva oljenkorteen.
Mitä muuta hänellä oli elämältä odotettavissa? Vaikka sota oli
loppunut, hänellä ei ollut ammattia eikä perhettä. --
Kun Hans oli tehnyt päätöksensä, hänet lähetettiin Moskovaan
koulutettavaksi. Lähtöhetkellä hän kertoi painaneensa vain 52
kg, mutta hyvän hoidon ja ravitsevan ruoan ansiosta hän
kuntoutui nopeasti, olihan hän vasta 23-vuotias. Jo kolmen
kuukauden kuluttua vuonna 1946 hänet siirrettiin KGB:n
koulutuskeskukseen, missä hänet määrättiin Suomen osastolle.
Siellä hän kertoi taustastaan kaiken muun paitsi
keskitysleiriosuuden, vaikka luultavasti neuvostoliittolaiset
tiesivät jo senkin. Vartijana toimiminen ei haitannut
koulutusta millään tavalla, eikä siitä koskaan muistutettu.
Muistuttaminen oli sitä paitsi aiheetonta, sillä
Neuvostoliitossakin toimi tuhoamistarkoitukseen perustettu
vankileirien saaristo. --" (s. 81)
"Hans oli käynyt Saksassa vain keskikoulun, mutta hänet
huomattiin pian kielellisesti lahjakkaaksi. Jo koulussa hän
oli opiskellut hiukan venäjää, joskin se oli ehtinyt melkein
tyystin unohtua. Uuden koulutuksen jälkeen hän puhui kieltä
sujuvasti, minkä lisäksi hän oppi sujuvan suomen kielen.
Oppipa hän myöhemmin vähän englantiakin, ja aikanaan hänen oli
käytännön syistä pakko opetella vielä ruotsi. Hän oppi
nopeasti myös vakoojien tarvitsemat tiedot ja taidot, joiden
omaksumisessa auttoivat osaltaan Hitler Jugendissa vietetyt
partiopoikamaiset vuodet.
Tämä hyvin suunniteltu ja määrätietoinen vakoojakoulutus kesti
kolme ja puoli vuotta. --" (s. 82)
"'Hans Assmann' -niminen henkilö syntyi tässä
koulutuskeskuksessa. Asiaa ei kuitenkaan kerrottu vielä
Suomeen lähetetylle yhdyshenkilölle, joka käytti Inga Stenin
nimeä. Hansin motivaatiota työtään kohtaan haluttiin nimittäin
lisätä hankkimalla hänelle Suomen matkaa varten henkilöpaperit
Max Haasen nimellä. Mitä vaativampi tehtävä, sitä useampi
peitenimi.
Vakoojan erikoiskoulutus alkoi peruskoulutusjakson jälkeen.
Siihen kuului salakielisten sanomien laatiminen ja lukeminen,
vastustajien surmaaminen, jälkien hävittäminen, ruumiiden
kätkeminen, ihmisiin vaikuttaminen sekä kansalaisten
mielialojen ja moraalin tarkkailu. Suppeampia aiheita olivat
peitepiirrosten laatiminen, muona- ja asevarastojen
rakentaminen, naamiointi ja liikkuminen maastossa jälkiä
jättämättä.
Hansille annettiin myös laskuvarjohyppääjän ja pioneerin
koulutus. Lukuisista saamistaan ohjekirjoista hän muisti
erityisen hyvin yhden, SMERS-vastavakoiluohjekirjan.
Puna-armeijan marssioppaansa hän sanoi luovuttaneensa
'presidentti Kennedyn murhaajalle'. Hans Assmann tarkoitti Lee
Harvey Oswaldia. Oswaldin tiedetäänkin asuneen vähän aikaa
vuonna 1959 Helsingissä matkallaan Euroopan halki
Neuvostoliittoon. Häntä pidetään yleisesti presidentti John F.
Kennedyn murhaajana, mutta täysin vedenpitävästi syyllisyyttä
ei ole pystytty osoittamaan.
'Se oli hieno CIA:n ja Yhdysvaltojen aseteollisuuden
lavastus', kuului Hansin niukkasanainen mielipide tästä
asiasta, jossa hänelläkin saattoi olla tekemistä. Hän on
kehuskellut olleensa se henkilö, joka järjesti Oswaldin matkaa
varten tarvittavat palat 'oikeaan järjestykseen'. --
Hans kertoi avustaneensa Oswaldia maamme itärajan ylityksessä
yhdessä Suomen ja Neuvostoliiton viranomaisten kanssa. --
Sanomalehti Uuden Suomen toimittajat ovat kertoneet
löytäneensä Oswaldin nimen helsinkiläisen hotelli Klaus Kurjen
asukasrekisteristä, mutta kun he menivät tutkimaan asiaa
uudelleen, asianomaisen rekisterin sivu oli poistettu." (s. 83
- 84)
KOMENTO SUOMEEN
Hans Assmann kävi syksyllä 1950 Saksassa äitinsä kuoleman
jälkeen. Hän käytti amfetamiinia ja morfiinia säännöllisesti,
jonka käytön kuitenkin salasi sukulaisiltaan ja tuttaviltaan.
Hans lähti Berliinin itäosaan, josta KGB järjesti hänelle
asunnon.
"Eräänä päivänä Hansin asunnolle koputettiin. Koputtaja oli
koppalakkinen ja punatähtinen neuvostoupseeri, joka antoi
saksankielisen komennon:
'Menkää Alexanderplatzille.'
Komento tarkoitti, että oli mentävä salaiseen paikkaan
tapaamaan yhdyshenkilöä. Tämä antoi Hansille uudet ohjeet
uusia tehtäviä varten:
'Matkustatte pian Suomeen. Saatte siellä viralliset
henkilöllisyyspaperit Hans Assmannin nimellä. Yhdyshenkilömme
on nainen. Älkää flirttailko hänen kanssaan. Se ei onnistu, ja
sitä paitsi teidän on mentävä naimisiin suomalaisen naisen
kanssa. Tyttö on sama, jota olette jo tapaillutkin täällä.
Asia on järjestetty valmiiksi, ja vaikka tyttö aavistaisi
jotain, hän ei tiedä teistä ja taustastanne läheskään kaikkea.
Teidän on avioliiton avulla pyrittävä Suomen kansalaiseksi,
sillä tehtävänne kestää monta vuotta, ilmeisesti koko ikänne,
jos osaatte hoitaa sen hyvin.'
Hans omaksui uuden roolinsa nopeasti. Hän ei olisi
vahingossakaan kääntänyt päätään, jos joku olisi kutsunut
häntä hänen alkuperäisellä nimellään tai ylipäätään joksikin
muuksi kuin Hans Assmanniksi. Vaikka tämä peitenimi on siis
Wehrmachtin arkistossa, oikea nimi on vain SS:n papereissa,
missä ne sitten lienevätkin. Keskitysleirien vartijoita
koskevat tiedot Gestapo ehti hävittää ennen sodan loppumista.
Jos joitakin niistä jäi jäljelle, ne joutuivat luultavasti
Neuvostoliiton haltuun, koska puna-armeija ehti ensimmäisenä
Auschwitz-Birkenauhun." (s. 88 - 90)
"Hans Assmann tuli Helsinkiin Max Haase -nimisenä heinäkuussa
1952. Hän saapui laivalla Lyypekistä Olympia-terminaalin
passintarkastukseen muiden saksalaismatkustajien joukossa
kenenkään kiinnittämättä häneen erityistä huomiota. --" (s.
23)
"Max oli saapunut ventovieraaseen maahan, missä hän ei ollut
käynyt koskaan aikaisemmin. Hänet oli kyllä koulutettu
perusteellisesti, mutta ympäröivä todellisuus tulisi
valkenemaan vasta paikan päällä. Onneksi hän osasi maan kielen
ja hyvin osasikin, eikä hänen tarvinnut myöskään lähteä heti
etsimään asuntoa ja työtä, sillä niistä 'yhtiö' oli
huolehtinut etukäteen. Oli vain muistettava ennalta annetut
ohjeet ja meneteltävä niiden mukaan. --
Työnteko alkaisi siitä, kun Max etsisi
diplomaattikaupunginosasta sataman ulkopuolelta kaksivärisen
Opel-henkilöauton. Sen löytäminen kävi vaivatta, koska
sellainen auto oli silloisessa Helsingissä harvinaisuus, kuten
olivat siihen aikaan harvinaisia kaikki muutkin läntisissä
teollisuusmaissa valmistetut autot. Autossa istui jopa
kuljettaja, isokokoinen tumma mies, jolla oli yllään
lippalakki, hieltä haiseva kesäpusero ja nahkasaappaat. Hänen
nimeään oli vaikea kuulla terminaalin hälinässä, mutta Max
päätti, että se oli Antti, ja sennimisenä hän miestä piti aina
siihen päivään asti, jolloin heidän tiensä erosivat." (s. 25)
TEHTÄVÄT SUOMESSA
Hans Assmann ilmoittautui paikkakunnalta toiselle kiertäväksi
kirkkomaalariksi, jonka tehtävänä vakoojana oli suorittaa
tärkeitä sotilaallisia mittauksia: siltojen leveys ja pituus,
tierumpujen sijainti ja teiden painorajoitukset, soiden kunto
kesällä ja jäätymissyvyys talvella, sekä selvittää kaikki
muukin sotajoukoille tärkeä tieto. Koska mittauksia ei
pystytty suorittamaan vielä ilmakuvista, jonkun piti suorittaa
ne paikan päällä ja "kiertävä kirkkomaalari" sopi tehtävään
erinomaisesti.
"Inga Sten lieneekin samanveroinen peitenimi kuin Hans
Assmann. Peitenimien antaminen ulkomaalaisille jäsenille oli
tavallista siinä organisaatiossa, 'yhtiössä', joka oli
palkannut sekä Ingan että Hansin. Heitä tarvittiin, koska
Neuvostoliitto ei luottanut suomalaisiin kommunisteihin.
Luottamus taas oli välttämätöntä, koska Suomi oli saatava
suuren neuvostoperheen jäseneksi.
Hansin ja mitä ilmeisimmin myös Ingan työnantaja oli
Neuvostoliitossa Valtion turvallisuuden komitea eli KGB ja
Saksan demokraattisessa tasavallassa sen vastaava organisaatio
STASI. Hansin tehtävänä oli perehtyä erityisesti asekätkentään
ja etsiä vielä paljastumattomia kätköjä. Niiden avulla
organisaatio voisi todistaa, etteivät kätkijät olleet
isänmaanystäviä vaan häikäilemättömiä fasisistia
vallankaappaajia.
Sodan voittaneen Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomessa oli jo
pidetty Pohjoismaiden kautta aikojen suurin oikeudenkäynti,
jossa asekätkennästä oli tuomittu 2 500 miestä. Heistä
enemmistö oli sotilaita, joukossa Paloaron isä, mutta
yrityksistä huolimatta kaikkia kätköjä ei ollut löydetty eikä
kaikkia kätkijöitä saatu oikeuden eteen. Oli pidetty myös
sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa useita maan korkeimpia
johtajia, esimerkiksi entinen tasavallan presidentti Risto
Ryti, tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.
Hansin mukaan organisaatio perustettiin, kun Suomen
'fasistinen' oikeuslaitos ei tuominnut asekätkijöitä tarpeeksi
ankarasti. Se antoi pelkästään muodollisia tuomioita, jotka
kärsittyään miehet pääsivät takaisin virkoihinsa ja johtaville
paikoille. Organisaatiota tällainen vetelyys suututti.
Miksi Hans sitten epäonnistui tehtävässään? Ensinnäkin siksi,
että ajatus Suomen miehittämisestä sodan jälkeen tehdyn
Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan oli alun alkaen
utopiaa. Toinen syy oli hänen henkilökohtainen ongelmansa."
(s. 32 - 33)
"Organisaatiossa tiedettiin Hansin ongelma, joten hänelle
toimitettiin aineita tarpeen mukaan. Ne rauhoittivat,
lisäsivät toimintatarmoa ja vähensivät unentarvetta.
Sivuvaikutuksia ei tunnettu tai niistä ei välitetty. Aineiden
hankinta sujui aina ongelmitta, sillä organisaation lonkerot
ulottuivat kaikkialle." (s. 37)
Hans käytti valkoisesta jauheesta puristettuja
amfetamiinipillereitä, joita hän otti muutaman kerran
päivässä. Alussa oli riittänyt pilleri, mutta myöhemmin piti
ottaa neljä ja joskus enemmänkin. Ruiskeina hän ei
amfetamiinia kuitenkaan käyttänyt vaan toista tarvitsemaansa
ainetta, morfiinia, jota tarvitsi hermostuessaan tavallista
enemmän.
AVIOLIITTO
Suomessa Hans asui aluksi tilapäisessä asunnossa Espoossa,
isossa talossa, missä asui muitakin Itä-Saksasta Suomeen
tulleita kommunisteja. Sinne hänen morsiamensakin aluksi
muutti.
Naimisiin Hans Assmann meni Suomessa Vieno Mirjam Tapion
kanssa elokuun viimeisenä päivänä 1953:
"Organisaatio oli järjestänyt tapaamisen Berliinin itäosassa
edellisenä vuonna. Hans oli tutustutettu suomalaiseen Vieno
Mirjam Tapioon, joka oli Saksassa töissä ja kieltä oppimassa.
Samalla Vieno oli värvätty itävyöhykkeen valtaapitävien
tiedotustoimintaan, ja pian hänen kanssaan oli tehty myös
sopimus muodollisen avioliiton solmimisesta Hans Assmannin
kanssa Helsingissä." (s. 41)
"Usein Vieno säikähti ajatellessaan, kuinka moni sivullinen
mahtoi tietää, mikä Hans oli miehiään ja missä tarkoituksessa
hän oli tullut Suomeen. 'Kuinka meidän yhdessäolomme oikein
päättyy', hän pohti usein. Vienon epäilykset olivat
perusteltuja, sillä suhde alkoi rakoilla jo muutaman kuukauden
kuluttua ja oli parin vuoden kuluttua pelkkä muodollisuus.
Virallinen ero oli poissuljettu, joten he alkoivat asustella
erillään. Tehtävien hoidon takia heidän oli kuitenkin
tavattava silloin tällöin.
Kaiken lisäksi suhde vaikeutui koko ajan. Hans sai silmittömiä
raivonpuuskia, jotka päättyivät yleensä Vienon pahoinpitelyyn.
Tämä taas ei voinut puhua ongelmista kenellekään. Paitsi että
Hans esti häntä tapaamasta muita ihmisiä, organisaatio piti
heitä jatkuvasti silmällä ja esti omasta puolestaan
ulkopuoliset tapaamiset. --
Vieno alkoi epäillä, että Hans on mielenvikainen tai että
hänellä on jotakin salattavaa. Salattavista asioista Vienokin
tiesi toki paljon, mutta ehkä miehen taustalla oli myös
sellaista, mitä hän ei tiennyt. Ilmiantaminen oli tietysti
poissuljettu." (s. 46 - 47)
KYLLIKKI SAAREN MURHA
"Vieno Assmannin mieleen tuli usein eräs toukokuinen ilta
vuonna 1953, jolloin hän oli vieraillut Hansin kanssa
vanhempiensa luona Kauhajoen Päntäneellä. Sinne he olivat
tulleet Hansin autolla, jota Hans ja usein autonkuljettajana
ennenkin toiminut Antti ajoivat vuorotellen.
Vieno oli tarkistanut almanakasta, että kyseessä oli
todellakin toukokuun 17. päivä. Päivämäärästä oli tullut
kohtalokkaalla tavalla tärkeä, koska Isojoella, Kauhajoen
naapuripitäjässä, oli kadonnut tuona päivänä tuntemattomalla
tavalla nuori nainen." (s. 91)
"Hans lähti tiettävästi Antin kanssa iltapäivällä
autoajelulle. Kun Vieno luki sanomalehdestä Kyllikin
katoamisesta, epäilys miesten osuudesta tapahtumaan alkoi
kalvaa häntä. Hän kuitenkin torjui sen, sillä miehet olivat
kertoneet menevänsä katsomaan Isojoen, Karijoen, Karvian ja
Kauhajoen kirkkoja ja suunnittelemaan niiden maalausurakoita.
Kirkkojen maalaaminen piti aloittaa parin viikon kuluttua,
joten oli jo hiukan kiire.
Antti toi Hansin kotiin aamuyöstä ja pyysi yösijaa Vienon
vanhempien luota. Se oli poikkeuksellista, sillä hän oli
kertonut hankkivansa vierailun ajaksi itse oman asuntonsa.
Toinen outo piirre miesten tekemässä retkessä oli se, että
Hans oli kadottanut sen aikana toisen sukkansa ja että hänen
kenkänsä olivat märät. Vieno kuitenkin unohti nämä pikkuseikat
nopeasti, sillä miehillä oli usein työmenoiksi kutsuttuja
matkoja, jotka kestivät aamuun saakka.
Eräänä iltana muutaman päivän kuluttua miehet lähtivät taas
ajelulle määränpäätään kertomatta. Kun he ottivat mukaansa
rautalapion, Vieno pyysi selitystä.
'Sillä voi tarkastella kirkonseinän maalia korkeammalta kuin
seisten', Hans selitti. 'Näkee, kuinka herkästi maali irtoaa.'
Auton vieressä juteltaessa Vieno oli huomaavinaan sen
etuosassa pieniä lommoja kuin se olisi törmännyt johonkin.
Auton liikkumiseen ne eivät näyttäneet vaikuttavan, ja niin
Hans ja Antti lähtivät matkaan lapioineen." (s. 92 - 93)
Vasta lokakuussa tapahtui Kyllikki Saaren etsinnöissä
läpimurto:
"Seuraavana päivänä päästiin taas askel eteenpäin, kun
Kyllikin katoamispaikan läheltä, Isojoelta Kauhajoelle
johtavan tien varrelta löytyi oikean jalan kenkä ja sen
sisältä miehen trikoosukka ja naisen revitty kaulaliina.
Kyllikin sisar tunnisti kengän ja kaulaliinan kadonneen
vaatteiksi, mutta sukan omistaja jäi tuntemattomaksi. Löydön
omituisuutta lisäsi se, että sukka ja kaulaliina oli sidottu
mustalla villalangalla kenkään. Sukka oli noin sadan metrin
päässä polkupyörän löytöpaikasta puunjuurakon alle tungettuna.
Se ei ollut ehjä, vaan siitä puuttui pala.
Parin päivän päästä sunnuntaina Kyllikin ruumista lähti
etsimään 400 miestä. He kulkivat poliisien ohjaamina
rinnakkain polkupyörän löytöpaikalta Kauhajoen suuntaan. Nyt
ruumiin oli pakko löytyä.
'Se löytyikin', kirjoitti Helsingin Sanomat ja jatkoi:
'Tuskin tuntia oli kulunut, kun Ilmari Hietaoja -niminen
nuorukainen kiinnitti suon laidassa huomionsa näreeseen,
vajaan metrin mittaiseen kuivuneeseen mäntyyn. Kiskaistuaan
sen käteensä hän näki puukon jäljen juuressa.
Puu oli pistetty paikoilleen kuin jotakin naamioimaan. Sen
alla olikin mätäs, jotka tutkittuaan Hietaoja huomasi sen
keskeltä avatuksi. Mättäässä oli ruumis. Toukokuun 17. päivän
iltana kadonneen Kyllikki Saaren ruumis.'
Lähellä olleelta ojatyömaalta löydettiin lapio, jolla hauta
oli mahdollisesti avattu, sillä mättäässä olivat lapion
jäljet. Se oli halkaistu keskeltä ja turpeet taivutettu kahta
puolta. 'Sormenjälkiä ei huomannut lapiosta kukaan etsiä',
lisäsi lehti uutisensa loppuun." (s. 96 - 97)
"Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan vainaja oli pahassa
mätänemistilassa. Vasen poskiluu oli murtunut. Sisäelimissä
oli havaittavissa teräaseella, ehkä puukolla aiheutettuja
pistojälkiä. Kuolinsyynä pidettiin tylpän esineen iskua
kasvoihin ja puukonpistoja, joskin täsmällinen kuolinsyy jäi
selvittämättä, kuten lääninlääkärikin sanoi.
Kyllikin vasen kenkä löytyi muutaman päivän kuluttua. Se oli
vain 17 metrin päässä oikean kengän löytöpaikasta ja näytti
siltä kuin se olisi tarttunut lahon kannon juurien väliin.
Kengän sisällä ei ollut mitään ylimääräistä, ja sen nauhojen
välistä kasvoi jo sammalta." (s. 98)
"Hautajaiset pidettiin Isojoen kirkossa lokakuun 25. päivänä
1953. Paikalla oli 25 000 surijaa, kymmenkunta kertaa koko
pitäjän väkiluku. Surmatyön tekijä oli yhä tuntematon.
Missä olivat tuona päivänä Hans ja Vieno Assmann?
Hansin kertoman mukaan pariskunta osallistui Kyllikki Saaren
hautajaisiin. Ihmetyksen aihe heille oli, kuinka pienestä
kansakunnasta niin moni oli lähtenyt tällaiseen tilaisuuteen.
Moni olisi halunnut myös löytää surmaajan. Heistä sinnikkäin
oli edellä mainittu komisario Axel Skogman, joka oli jo
virkansa puolesta päättänyt selvittää tapauksen hinnalla millä
hyvällä. Häntä pidettiin taitojensa vuoksi elävänä legendana,
mutta viimeisessä haastattelussaan vuosikymmenien kuluttua
rikoksesta hän uskalsi sanoa ainoastaan:
'Minä tiedän tekijän, mutta en voi kertoa. Ei ole tarpeeksi
todisteita.'" (s. 100)
"Hansin vaimoa vaivasi miehensä poissaolo juuri tuona
toukokuisena yönä. Häntä vaivasi myös puuttuvan sukan
mysteeri. Vieno otti sukan puheeksi Hansin kanssa pariinkin
otteeseen, mutta sai vain selkäänsä molemmilla kerroilla.
Hans tunnusti Matti Paloarolle Kyllikin kuoleman vahingossa
tapahtuneeksi yliajoksi. Tunnetuista syistä hän ja Antti eivät
voineet ilmoittaa sitä poliisille, joten he lavastivat sen
rikokseksi. Vahinkoon sopivat autossa havaitut lievät
peltivauriot, polkupyörän vääntynyt ohjaustanko ja Kyllikin
murtunut poskiluu. Lisäksi miehet olivat retkellä
katoamisiltana, ja sen jälkeisenä iltana he tekivät vielä
uuden retken varustettuina lapiolla. Heidän autoaan ei
tunnistanut kukaan, eikä tiettävästi kukaan verrannut tieltä
löytyneitä auton jarrutus- ja kääntämisjälkiä heidän autonsa
renkaiden kuviointiin.
Hansin sukan löytöpaikalle on vaikeampi keksiä järkevää
selitystä. Ehkä hänen jalkansa on vajonnut Lellunnevaan, ja
kun märkä sukka on tuntunut epämukavalta, hän on kiskonut sen
pois ja työntänyt Kyllikin kenkään." (s. 101)
TULILAHDEN MURHAT
"Kylmä sota jatkui, joten suurvallat jatkoivat myös
keskinäistä vakoiluaan.
Hans Assmann hoiti Suomessa omia tehtäviään. Pari vuotta
sitten hän oli saanut urakan kirkon maalaamisesta
Etelä-Savossa, missä on runsaasti kauniita rantoja. Hän
ihastui seutuun niin paljon, että vietti pari kesää Heinäveden
pitäjässä. Siellä hän tutustui myös Tulilahden
leirintäalueeseen, joka oli Kermajärven rannalla kävelymatkan
päässä pitäjän kirkosta.
Kesä 1959 oli harvinaisen kaunis ja lämmin. Kaksi
parikymmenvuotiasta jyväskyläläistä neitosta,
sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja konttoristi Riitta
Pakkanen, olivat päättäneet tehdä polkupyörillään pitkän
kesälomamatkan, vaikka kauniita maisemia oli Jyväskylän
lähelläkin. He lähtivät kohti itää ja lupasivat pitää
omaisensa ajan tasalla retken edistymisestä. Yhden postikortin
he lähettivät Kolilta, mistä he kääntyivät kohti Heinävettä.
Kortissa he kertoivat yöpyneensä kerran sateen takia
polvijärveläisessä matkustajakodissa, mutta muuten he
pystyttivät pienen telttansa leirintäalueille ja viettivät
yönsä siinä. Tulilahdelle heidän arvellaan saapuneen
sunnuntaina heinäkuun 27. päivän illansuussa. Tarkka ajankohta
on epävarma, koska leirintäalueella ei ollut kirjanpitoa
siellä käyneistä vieraista, eikä siellä ollut vartijaakaan.
Kolin postikortti jäi Einen ja Riitan viimeiseksi, sillä he
katosivat viikon kuluttua sen lähettämisestä." (s. 103 - 104)
"Moni alkoi pelätä yöpymistä koko leirintäalueilla. Tälläistä
pelkoa Suomessa tuskin oli aiemmin esiintynyt.
Hansin vaimokin pelkäsi, mutta pelon syy oli toinen.
Vieno pelkäsi, koska Hansilla saattoi olla tekemistä tapauksen
kanssa. Hän oli ollut päiväkausia poissa kotoa olinpaikkaansa
ilmoittamatta, arvattavasti kirkkoja maalaamassa. Vieno
soitteli eri pitäjiin, mutta yhdenkään maalausurakkaa ei
pitänyt olla Heinäveden suunnassa työn alla. Hänen pelkonsa
kasvoi sitä mukaa kuin tyttöjen etsinnät tiivistyivät." (s.
105)
"Lehdistö seurasi tarkasti etsintöjä. Vihdoin elokuussa lehdet
pääsivät uutisoimaan murhattujen tyttöjen löytymisestä.
Kouvolan Sanomat otsikoi uutisensa seuraavasti:
'NEITOSET MURHATTIIN TULILAHDEN LEIRIALUEELLA
IRRALLINEN KUUSENTAIMI PALJASTI MURHENÄYTELMÄN --'
Tytöt olivat haudattu lähelle vesirajaa, märkään paikkaan
tehtyyn suohautaan, joka oli noin 20 metrin päässä teltasta
raskaan ja upottavan taipaleen takana. Nyt tutkimuksia
hoitamaan kutsuttiin jo Mikkelin lääninrikospoliisi. Se
totesi, että toista uhria oli lyöty päähän jollakin tylpällä
esineellä ja toista hakattu puukolla kuin raivon vallassa. --
Hauta oli naamioitu taitavasti. Sen päällä oli lapiolla
erikseen irrotettuja turpeen palasia, jotka oli asetettu
samaan järjestykseen kuin niiden ollessa paikoillaan ja kiinni
maassa. Haudan päällä oli Kouvolan Sanomien mainitsema
kuusentaimi. Se oli katkaistu puukolla, jonka terästä siihen
oli jäänyt mikroskooppisen pienet naarmut. Niiden perusteella
on päätelty, että puukko oli ollut risun katkaisijan
vasemmassa kädessä.
Tyttöjen polkupyörät löydettiin Kermajärven pohjasta.
Etsinnöissä löydettiin myös heidän telttansa, huopansa,
kenkänsä ja joukko tarve-esineitä. Kateissa ovat heidän
kellonsa, Riitan kamera ja molempien rahat.
Vieno Assmann huolestui nyt entisestään, sillä Tulilahden
veriteoissa suohautoineen ja polkupyörineen oli liikaa
Lellunnevan tapausta muistuttavia piirteitä. Lisäksi Hans oli
ollut poissa sen sattuessa - ja hänkin oli vasenkätinen.
Vienon oli pakko muistella Isojoen murhan ohella myös erästä
toista omituista tapausta." (s. 106 - 107)
ELLI IMMON MURHA
"Tuo tapaus oli se, jossa kemiläinen kauppakoululainen Elli
Maria Immo surmattiin joulukuun 7. päivän iltana 1955. --
Elli oli tiettävästi palaamassa työnväentalossa pidetyistä
tansseista. Siellä häntä tanssitti moneen otteeseen mies, jota
kukaan tansseissa mukana ollut ei ole ilmoittanut tunteneensa.
Marttalan tienhaarassa hän erosi toveristaan ja ilmoitti
menevänsä kotiin. Pikkupojat löysivät Ellin ruumiin hänen
kotiporttinsa läheltä parin metrin päässä polulta, missä näkyi
myös taistelun jälkiä. Surmaajan on täytynyt olla raivon
vallassa, sillä näin selosti tapahtumia joulukuun 9. päivänä
ilmestynyt kemiläinen Pohjolan Sanomat lukijoilleen:
'NEITONEN MURHAAJAN UHRIKSI KEMIN RISTIKANKAALLA
Elli Maria Immon kimppuun on ilmeisesti hyökätty takaapäin.
Hyökkääjä on iskenyt tyttöön viiltohaavoja oikealle puolelle
kaulaan sekä pistohaavan oikean korvan taakse, josta
aiheutunut verenvuoto lääkärinlausunnon mukaan oli aiheuttanut
kuoleman.
-- Rikospaikan läheisyydestä tavattiin autonjälkiä, mutta ne
on todettu olleen siinä jo tuntia ennen tapahtumaa ja
luultavasti niillä ei ole mitään yhteyttä murhaan.'
Tätäkin tapausta selvittämään etsittiin tutkija Helsingistä.
Hän oli komisario Paavo Mömmö, sittemmin Kotakoski, mutta
surmaaja jäi häneltä ja muiltakin löytämättä. Ketään ei ole
edes epäilty vakavasti, mutta tanssiaisvierailta kerättyjen
tuntomerkkien perusteella hän saattoi olla Hans Assmann.
Mikä sitten oli Vienon huoli tällä kertaa?
Huoli oli se, että Hans oli juuri tuona yönä Kemissä. Hän oli
nytkin ollut matkoilla monta päivää ja kertonut menevänsä
tapaamaan Reino Järvistä, kemijärveläistä sotavankikaveriaan.
Ainoa puna-armeijan vangiksi ottama suomalainen Reino Järvinen
on kuitenkin asunut Keski-Suomessa eikä koskaan Kemijärvellä
tai muualla pohjoisessa. --" (s. 107 - 109)
BODOMIN MURHAT
"Lukuisiin veitsen- tai puukoniskuihin kuolivat 15-vuotiaat
Maili Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä 18-vuotias
Seppo Antero Boisman, toinen heidän poikaystävistään.
Boismanin ikäinen Nils Wilhelm Gustafsson pääsi raahautumaan
haavoittuneena osittain teltan ulkopuolelle, missä surmaaja
iski häntä vielä kivellä tai muulla painavalla esineellä
leukaan ja takaraivoon, niin että hän menetti tajuntansa.
Alueella oli veren tahrimia papereita, joihin surmaaja oli
pyyhkinyt surma-aseen terää; poliisin mukaan niistä ei
löytynyt sormenjälkiä. Kenkäparit olivat niin kuluneita, että
niiden pohjissa oli reiät. Kengät oli kätketty lähellä
sijaitsevaan Oittaan kartanoon johtavan tien varteen noin 600
metrin päähän surmapaikasta, kumpikin kenkäpari eri puolille
tietä syystä, jonka tietää vain murhaaja - ja murhasta tässä
teossa oli kyse. Tyttöjen kenkiä ei ollut piilotettu." (s.
119)
"Oli toisen helluntaipäivän ilta 1960. Kirurgiaan erikoistuva
lääkäri Heikki Silvola oli päivystysvuorossa Helsingin
kirurgisessa sairaalassa. --
Ei tullut leikkausta, mutta tuli jotain muuta: Silvola oli
saanut potilaan, jollaista hän ei ollut tavannut koskaan
aiemmin eikä tapaisi myöhemminkään.
Potilas oli Hans Assmann.
Hans makasi selällään poliklinikan ikkunattomassa
tutkimushuoneessa rullasängyn päällä. Sairaanhoitaja seisoi
vieressä valmiina avustamaan. Hän oli riisunut Hansin
hiekkaisilta vaikuttavat kengät, mutta pusero ja likaiset
haalarit olivat riisumatta. Huoneessa ei ollut hoitajan
lisäksi ketään muuta, eikä kukaan näyttänyt odottavan
aulassakaan. Ei ollut ambulanssimiehiä eikä taksinkuljettajaa
eikä varsinkaan omaisia. Näytti siltä kuin Hans olisi kävellyt
muina miehinä poliklinikalle, sulkenut silmänsä ja
heittäytynyt sänkyyn.
Mikä teki Hansista niin poikkeuksellisen? Ei hänen
poikkeuksellinen taustansa, koska siitä ei ollut sairaalassa
tietoa, vaan se, että hän teeskenteli tajutonta." (s. 114 -
116)
"'Mikä se sellainen tajuton on?' Silvola kysyi hämmentyneenä
osastokansliassa, mutta kaikki muut vaikenivat epäuskoisen
näköisinä. Potilaalla vaikutti olevan ennemmin psykiatrinen
kuin kirurginen tauti.
'Mies oli tajuton tahdonalaisesti!' Silvola vastasi omaan
kysymykseensä kuin ylpeänä keksinnöstään.
-- Nyt oli tämän sairaanhoitajan, Helinä Orkolan, vuoro tavata
potilas, jollaista hän ei tulisi kohtaamaan enää koskaan. Hans
vaati häneltä nimittäin tinneriä. Sitä ei pidetä sairaaloissa,
koska tinneriä tarvitsevat pääasiassa maalarit ja varmaan
kirkkomaalarit. Tämän Orkola kertoi Hansille, mutta seuraava
kysymys kuului:
'Millä mä sitten pesen?'
Koska vesi ei kelvannut, Orkola löysi bensiiniä, jota
tunnolliset hoitajat käyttivät laastarijälkien poistamiseen
iholta. Sillä Hans hankasi käsiään pitkin yötä, eikä
tajuttomuudesta ollut enää tietoakaan. Jos hänellä oli
vieroitusoireita amfetamiinista tai morfiinista, tinneri
saattoi sopia myös niiden lievitykseen." ( s. 116 - 117)
"Tarkkasilmäinen osastonhoitaja Anna Räkköläinen huomasi myös
tummat surunauhat Hansin kynsien ympärillä." (s. 118)
"Helluntaipäivystyksen loputtua Hans Assmannin hoitavaksi
lääkäriksi oli tullut Kaarlo Lindholm, tavattoman kovaääninen
ja leveäharteinen painonnostaja, joka Anna Räkköläisen tavoin
kiinnitti omalla kierrollaan huomionsa potilaan kynsiin. Mitä
oli tapahtunut?
'En mä tiedä mitään koko asiasta', kuului vastaus, 'mä olin
tajuton'.
Lindholm ei rypistänyt otsaansa vaan mutristi suutaan, kuten
hän teki aina miettiessään ankarasti. Potilas siis halusi
jatkaa teeskentelyään, mutta Kaarlo Lindholm vaati paremman
selityksen. Lopuksi hän sai sen:
'Mä menin aamulla työpaikalle hakemaan talonmieheltä vettä,
kun mulla oli kovasta urakasta jano ja huono olo. Hän antoi
mulle Bordeaux-punaviiniä. Sitä mä sain kynsille, ja se teki
ne mustiksi.'" (s. 119 - 120)
"Kun Lindholm oli ehtinyt muutaman vuoteen päähän, Hansilla
oli vielä jotakin sanottavaa:
'Tohtorri! Tässä on mielenkiintoinen arrtikkeli. --
Mielenkiintoista! Saksassa on murrhattu paljon nuoria naisia
sodan jälkeen. Murrhaajaa ei ole saatu koskaan kiinni. --
Todella mielenkiintoinen arrtikkeli', hän toisti." (s. 121)
"Bodominjärven surmatekojen uhrit haudattiin yleisen
myötätunnon ja suuren julkisuuden myötä. Kukaan ei tiedä,
kuinka kauan heidän etsintänsä olisi kestänyt, ellei
aamuvarhaisella ongelle saapunut Olavi Kivilahti tai joku muu
ohikulkija olisi sattunut paikalle, sillä yhtä uhreista oli jo
raahattu vesirajaa kohti." (s. 134)
"Kesäkuu lähestyi loppuaan. Tuli juhannus ja Hans Assmann oli
edelleen sairaalassa. Aaton kaunis ilma muuttui sateiseksi ja
tuuliseksi, nousi melkein myrsky. Siitä huolimatta Hans vaati
ehdottomasti saada nukkua parvekkeella. Henkilökunta esteli,
mutta lopulta hoitajan oli pakko työntää Hansin vuode hänen
haluamaansa paikkaan. Siitä näki viereistä katua ja lähellä
kasvavia lehteviä puita, mutta siitä näki myös sairaalan
pääovelle ja sille nousevalle ajoluiskalle.
Osastokansliassa huolestuttiin, koska vastuu Hansin
terveydestä oli tietysti sairaalalla. Toisaalta henkilökunta
oli alkanut jo pelätäkin häntä, joten kukaan ei uskaltanut
ryhtyä häntä vastustamaan. Murhajutut kammottivat, ja ikään
kuin ne eivät olisi riittäneet, hän kertoi omista kirurgisista
taidoistaan halukkaille kuulijoille:
'Olen mäkin ollut kova puukkomies, mutta kaikki ne, joita mä
olen leikannut, on kuollut.'
Hans nauroi, ja kymmenet valtavan suuressa sairaalasalissa
makaavat potilastoverit nauroivat mukana, mutta lääkärit ja
hoitajat loukkaantuivat verisesti.
Juhannus ei jäänyt osasto IV:n väen mieleen myrskystä vaan
siitä, että sairaalan ajoluiskalla seisoi koko yön
Opel-merkkinen pakettiauto, jonka rekisteritunnus oli ZD-779.
Se ei tuonut ketään sairaalaan, kukaan ei tullut sillä
sairaalaan, eikä kukaan, ei kuljettajakaan, tullut siitä ulos.
Lisäksi se pysytteli kaiken aikaa ajoluiskalla, vaikka
pysäköintipaikka oli tyhjä. Etupenkillä istui isokokoinen
tuntematon mies, joka antoi auton ajovalojen palaa alkuillasta
puoleenyöhön asti. Valot osoittivat Hansin toisen kerroksen
parvekkeelle, miltä olisi ollut tarvittaessa helppo päästä
autoon. Vasta aamuyön tunteina valot sammuivat, ja aamun
sarastaessa auto lähti. Siihen mennessä myrskykin jo laantui.
Amanuenssi pantiin selvittämään, kenelle Opel kuului. Omistaja
oli espoolainen maanviljelijä, jonka talosta oli viisi
kilometriä Assmannin asuintaloon. Siitä taas oli vain lyhyt
matka Bodominjärven rantaan. Hansin uuttera apulainen Antti
asui puolestaan rikospaikasta noin viiden kilometrin päässä.
Hän saattoi hyvinkin viettää juhannusta Opelissa.
Amanuenssi pantiin soittamaan myös sen vallilalaisen verstaan
talonmiehelle, jossa Hans ilmoitti saaneensa punaviiniä
käsilleen ja ehkä vaatteilleenkin. Talonmies kielsi jyrkästi
Hansin käyneen työpaikallaan helluntaina ja kuulleensakaan
niin hienosta juomasta kuin 'Pordoosta'. Verstaassa ei
säilytetty alkoholia eikä ryypiskelty, siellä tehtiin työtä.
Joku nainen oli kyllä käynyt hakemassa helluntaina verstaan
avaimia, ja hän oli ne myös saanut.
Samaan aikaan tiedotusvälineissä julkaistiin murhista epäillyn
miehen ensimmäiset tuntomerkit. Ne oli koottu murha-aamuna
järven lähellä liikkuneilta harvoilta silminnäkijöiltä, ja ne
sopivat Hansiin vaatetusta myöten. Heti uutisen jälkeen tämä
leikkautti pitkät aaltoilevat hiuksensa lyhyiksi, niin että
häntä oli vaikea tuntea ent
Hans Assmann, mies aina siellä missä murhataan? - Suomi24 Keskustelu
Suomi24 · Posti · Opastus Hae Internetistä:
Kirjaudu sisään | Liity jäseneksi
Laaja haku
Olet tässä: Suomi24 > Keskustelu > Laki & rikos > Henkirikokset
Viestien esitystapa:
Näytä aiheetSeuraava >>
Hans Assmann, mies aina siellä missä murhataan?
Kirjoittanut: Siirtäjä-Sissi 17.9.2005 klo 20.20
Hans Assmannin arvoitus
September 17 2005 at 7:33 PM Leonina societas (Login
Leonina.societas)
"Nuori nainen surmataan Isojoella 1953 ja toinen, pari vuotta
vanhempi nainen Kemissä 1955. Kaksi nuorta naista surmataan
Heinävedellä 1959. Kaksi nuorta naista ja yksi nuori mies
surmataan Espoossa 1960. Nuori nainen surmataan Turussa 1963.
Kymmenen vuoden aikana kahdeksan selvittämättä jäänyttä
veritekoa pienessä, rauhalliseksi tunnetussa maassa."
Näin alkaa Matti Paloaron ja Jorma Palon kirja Luottamus tai
kuolema. Kirjoittajista Matti Paloaro on entinen KRP:n
rikoskomisario ja Alibi-lehden päätoimittaja, Jorma Palo taas
lääkäri, joka Kirurgisessa sairaalassa muiden lääkärien muassa
joutui tekemisiin Hans Assmann -nimisen miehen kanssa, joka
teeskenteli tajutonta ja tuli Bodominjärven murhien jälkeen
kynnenaluset mustina hoidattamaan epämääräisiä vaivojaan.
Jorma Palo julkaisi vuonna 2003 kirjan Bodomin arvoitus, jonka
jälkeen hänet kutsuttiin heti KRP:n kuulusteluun ja keskustelu
murhista käynnistyi jälleen.
Kirjan Luottamus tai kuolema nimi tulee haastattelusta, jonka
Hans Assmann antoi kuolinvuoteellaan entiselle
rikoskomisariolle ja Alibi-lehden päätoimittajalle Matti
Paloarolle, jonne hänen täytyi mennä yksin. Ehtona oli, että
vähintään viiteen vuoteen Hans Assmannin kuolemasta ei
haastattelusta saanut puhua sanaakaan:
"Asetan kolme ehtoa keskustelullemme. Julkisuuteen ei saa
tulla sanaakaan ennen kuin kuolemastani on kulunut vähintään
viisi vuotta. Oikeaa henkilöllisyyttäni, jos satut saamaan sen
selville, ei saa paljastaa koskaan kenellekään. Myös tämän
asuinpaikkani paljastaminen on kiellettyä.
Kiellot annettiin sävyyn, joka ei jättänyt tilaa tulkinnalle -
riutuneesta vanhuksesta ja viime kädessä hänen
taustajoukoistaan löytyi yhä voimaa. Paloaro kysyi siitä
huolimatta:
'Miten voit luottaa minuun?'
'Olet minua nuorempi. Muista, että olen ostanut vakuutukseni
jo 50 vuotta yhtiöstä, joka on aina maksanut ajallaan.
Tarvittaessa yhtiö hoitaa tämänkin asian loppuun.'" (s. 18)
Vanhus makasi pienessä huoneessaan sängyllä yöpyjamissa:
"Vuoteen toisella puolella oli yöpöytä, jonka päällä oli
muutama maljakkoonsa nuutunut syntymäpäiväkukka. Maljakon
vieressä oli useita erikokoisia lääkepurkkeja, muovinen
mehukannu sekä suomen- ja ruotsinkielisiä sanoma- ja
aikakauslehtiä, niistä päällimmäisenä yksi edellisvuonna
ilmestyneen Alibin, Paloaron päätoimittaman lehden, numero.
Kuin tahallaan Assmann oli jättänyt sen etukannen
päällimmäiseksi, niin että siitä erottui isoilla valkoisilla
kirjaimilla mustalle pohjalle painettu teksti:
PROFESSORI JORMA PALO:
'USKON HOITANEENI BODOM-JÄRVEN MURHAAJAA'
Assmann oli siis seurannut Suomen tapahtumia kaikki nämä
vuodet. --
Paloaro huomasi pelkäävänsä ensi kertaa henkensä puolesta
pöydällä olevien lehtijuttujen vuoksi. Ne olivat julkaistu
hänen vastuullaan, ja monet niistä olivat hänen
kirjoittamiaankin." (s. 16 - 17)
"Sitten määräyksiä tuli lisää:
'Äänityslaitetta et saa käyttää. Sinun on muistettava, mitä
sanon. Saat merkitä muistiin vain nimiä, vuosilukuja ja
paikkakuntia. En toista mitään. Odotat tietenkin, että
kertoisin niistä teltta- ja puukkojutuista ja muista
sellaisista, mutta tuotan sinulle pettymyksen.
Yksityiskohdista en puhu, enkä myönnä enkä kiellä mitään.
Sinun on vain tajuttava asiat puheestani tai käsitettävä ne
muuten. Et saa mainita sanallakaan, että olisin tunnustanut
jotain. Totuus löytyy tarrinastani ja sen rrivien välistä. Jos
nämä ehdot sopivat, niin sitten passaa kuunnella.' --
'Yhden asian voin kuitenkin kertoa heti', Assmann jatkoi,
'koska se on vanhin ja tavallaan vahinko, joka piti peittää.
Muuten retkemme olisi paljastunut. Vaikka ystäväni oli hyvä
ajaja, vahinkoa ei voinut välttää. Tietänet, mitä meinaan.'
Paloaro päätti, että kysymys oli Isojoen pitäjässä
Pohjanmaalla surmatusta Kyllikki Saaresta, jonka kuolemaa on
tutkittu murhana tai tappona melkein puoli vuosisataa. Vain
Assmann tiesi, mihin kaikkeen oli sekaantunut!
Assmann tarttui mehukannuun vasemmalla kädellä ja otti siitä
kulauksen. Vasta silloin Paloaro tiedosti hänen
vasenkätisyytensä: yöpöytä lääkepurkkeineen ja
aikakauslehtineen oli vasemman käden puolella, vaikka
vanhuksen oikeakin käsi näytti toimivan normaalisti.
Heinäveden Tulilahdella kesällä 1959 riehunut murhaaja oli
todettu vasenkätiseksi." (s. 19 - 20)
LAPSUUS JA NUORUUS
"Hans Assmannin oikeaa henkilöllisyyttä ei tiedetä, koska hän
ei suostunut sitä paljastamaan. Hänelle oli kuitenkin
rakennettu pitävä peitetarina, joka kesti perusteellisenkin
tarkastelun. Se oli nimittäin melkein totta.
Tarinan mukaan Hansin isoisä Heinrich menetti 1920-luvulla
maatilansa ja pienen metalliverstaansa kaiken muun
omaisuutensa ohella. Hänen poikansa, Hansin isä Adolf, joutui
näin aloittamaan aikuisen elämänsä tyhjästä, kuten useimmat
muutkin saksalaiset ensimmäisen maailmansodan ja sitä
seuranneen sanelurauhan jälkeen. Hänestä tuli kohtalaisen
menestynyt sekatavarakauppias, joka osallistui nuorena myös
kunnallispolitiikkaan sosiaalidemokraattien riveissä. Näkyvää
poliitikkoa hänestä ei tullut, joten kaimansa Adolf Hitlerin
päästyä valtaan natsit jättivät hänet rauhaan. Hän ei
hyväksynyt kansallissosialismin ideologiaa toisin kuin kolme
poikaansa ja ainoa tyttärensä. Erityisesti Hitleriä itseään
hän piti huijarina ja jopa mielipuolena." (s. 53 - 54)
"Kertomansa mukaan Hans Assmannista oli siis tullut
vannoutunut kansallissosialisti. Ennen kuolemaansa hän
tunnusti toimineensa pahamaineisissa SS-joukoissa jo
18-vuotiaana. Tie vei pian vartijaksi Auschwitz-Birkenaun
keskitysleiriin. Aloittaessaan tässä tehtävässä helmikuussa
1942 hän oli vain 19-vuotias eikä voinut aavistaa, millaiseen
työhön joutui. Sotainnostaan huolimatta hän oli kuvitellut
välttävänsä rintamataistelut, joissa oma henki oli
alinomaisessa vaarassa. Hitlerin aatemaailman omaksuneena hän
ei kuitenkaan vastustanut työtään sinänsä, sillä hän uskoi
tekevänsä oikein.
Auschwitzissa Hans palveli Kuolemantaloksi kutsutuissa
tiilirakennuksissa ja niiden väliin jäävässä Kuolemanpihassa.
Sen vieressä kulki yksi leirin pääkaduista, jota pitkin
ajettiin myös autoilla. Tervattu lankkuaita erotti kadun
pihasta, mutta sieltä kuuluvat äänet kantautuivat esteettä
ohikulkijoiden korviin.
Kuolemanpiha oli tarkoitettu vankien kidutukseen ja
teloitukseen. Sille oli pystytetty rautarenkain varustettuja
pylväitä, joihin vangit kytkettiin ruoskimista varten. Pihasta
kuului lähes tauotta tuskanhuutoja, mutta harva piittasi
niistä. Lankkuaita esti näköyhteyden, ja kauheutta oli
muutenkin kaikkialla.
Sama koski teloituksia. Ne tapahtuivat pihan toisessa päässä
olevalla Kuolemanalttarilla, joka oli rakennettu hirsistä ja
vahvistettu betonivelliin kastetulla lastuvillalla. Sen ääreen
vangit talutettiin tai raahattiin ja surmattiin niskaan
ampumalla. Sitä ennen heidät oli näännytetty raskaalla työllä
ja äärettömän niukalla ja ala-arvoisella ravinnolla. Jos he
kuolivat jo tähän käsittelyyn, valtiolla ei ollut mitään sitä
vastaan, koska rahaa säästyi. Työhön lopulta kykenemättömät
vangit tuotiin Kuolemantalon kellareissa oleviin selleihin,
mistä heidät haettiin yksi kerrallaan teloitettaviksi.
Vangit tiesivät kohtalonsa. He saattoivat vain odottaa, sillä
itsemurhakin oli mahdottomuus paljaaksi riisutuissa selleissä.
Jokainen avaimen kilinä ja oven avaus saattoi merkitä
viimeistä hetkeä maan päällä. Kaikki toivoivat, että saisivat
kuolla nopeasti ilman kidutusta, mutta siitä päättivät
vartijat ja heidän päällikkönsä. Monet kadehtivatkin niitä
lapsia, vanhuksia ja sairaita, jotka vietiin rautatievaunuista
suoraan suihkuhuoneeksi naamioituun kaasukammioon ja
poltettiin tukehtumiskuoleman jälkeen krematoriossa. Heistä
kieli vain palaneiden ruumiiden tympeä tuoksu, joka tunkeutui
parakkikylässä kaikkialle, ruokalaankin. Useimmat vangit
olivat kuitenkin niin uupuneita, etteivät jaksaneet kiinnittää
siihen huomiota.
Tällaisessa ympäristössä Hans työskenteli. Auschwitz, joka
sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Krakovasta, on nykyisin
alkuperäisen puolalaisen nimensä mukaisesti Oswiecim. Koko
laaja keskitysleirialue toimii museona. Alueelle kuljetaan
natsiajalla rakennetun portin kautta, jonka päällä on leirin
klassinen tunnuslause 'ARBEIT MACHT FREI' eli 'Työ vapauttaa
ihmisen' - monimielinen ilmaisu, joka etsii vertaa
julmuudessaan. Portin tuntumassa on muutamia
konekivääripesäkkeitä kuin muka vankien vapautta turvaamassa,
lasiseinäisissä huoneissa juutalaisilta kerättyjä tavaroita:
yhdessä silmälaseja, toisessa kenkiä, kolmannessa proteeseja,
neljännessä matkalaukkuja nimineen ja osoitteineen. Kuolleiden
suista kiskottiin kultahampaat, hiuksista kudottiin kangasta,
vainajista valmistettiin saippuaakin - saksalaista
taloudellisuutta.
Hans ei koskaan laskenut, kuinka monta keskitysleirivankia hän
ampui pistoolillaan. Vajaan kahden vuoden aikana kertynyt luku
oli varmasti lähempänä tuhatta kuin viittäsataa. Koska hänelle
oli kuitenkin opetettu, että juutalaiset, mustalaiset,
homoseksuaalit ja ne, jotka esittivät Führerin vastaisia
mielipiteitä, olivat valtion vihollisia ja siten vaarallisia
rikollisia, oli heitä nöyryytettävä ja kohdeltava
mahdollisimman ankarasti. --
Hans oli uskonut vilpittömästi, että Führerillä todella oli
oikeus rangaista valtion vihollisia, mutta jo ensimmäisen
vuoden aikana jotakin särkyi hänen sisimmässään. Vaikka
hänelle, kuten muillekin vartijoille, annettiin alusta alkaen
amfetamiinia ja morfiinia itsenäisen ajattelun
turruttamiseksi, hänessä heräsi kapinahenki. Se oli alussa
hiljaista alistumista, sen jälkeen hän alkoi sairastella ja
pystyi lopulta kiduttamaan ja tappamaan vain amfetamiinin
aiheuttaman sekavuustilan voimalla. Annosta oli pakko lisätä
aineen sietokyvyn kasvaessa, mutta siitä huolimatta (tai sen
vuoksi) hänen itsehillintänsä petti: hän oksensi kesken
teloituksen.
Tällainen heikkouden merkki ei jäänyt leirin päälliköiden
tiedonantajilta huomaamatta. Hansin lähin esimies vääpeli Sten
Angemayer kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai ankaran
varoituksen ja siirron rautatieasemalle uusien vankien
vastaanottoon, lähinnä jonojen muodostajaksi ja järjestyksen
pitäjäksi." (s. 60 - 63)
Siellä syksyllä 1943 Hans ihastui nuoreen juutalaisnaiseen,
Heidiin, ja kutsui tämän kotiinsa siivoamaan. Vartijat
käyttivät juutalaisnaisia yleisesti hyväkseen ja Hansikin
muita naisia kertomansa mukaan, muttei Heidiä, jonka kanssa
suunnitteli karkaamista leiriltä. Salakuuntelijat saivat
kuitenkin vihiä asiasta ja Hans karkotettiin itärintamalle.
"Lähtiessään Auschwitz-Birkenausta kohti itärintamaa Hans
Assmann tiesi, että kyseessä oli kuolemantuomion jälkeen pahin
rangaistus, minkä SS-mies ja keskitysleirinvartija saattoi
saada." (s. 69)
Saksan alkaessa joutua sodassa häviölle ja puna-armeijan
joukkojen saartaessa Hansinkin rykmentin hän joutui lopulta
neuvostoliittolaiselle vankileirille:
"SS-miehen ja keskitysleirivartijan paperit eivät olisi
auttaneet neuvostoliittolaisella vankileirillä, päinvastoin.
Nyt Hans Assmann sai huomata, että hänen olikin parempi olla
vain tavallinen Feldwebel, vääpeli Mart Assenbach, minkä
todisteeksi kaatuneen aseveljen nuhruinen ja märkä
sotilaspassi kävi hyvin. Sekä mies että passi olivat
sellaisessa kunnossa, ettei kenessäkään leirin vartijassa tai
päällikössä herännyt henkilöllisyydestä pienintäkään
epäilystä.
Hans muisti vaeltaneensa lauhassa kevätsäässä kohti vankeutta
kymmenientuhansien kohtalotoverien kanssa, mutta muuten hän
muisti parin kuukauden marssista vain vähän, kaikkein
tarkimmin lähdön Königsbergistä kohti Siperiaa.
'Sieltä alkoi elämäni kolmas helvetti. Päätin sen takia olla
vääpeli Mart Assenbach, joka ei pakokauhun vuoksi muistanut
nimeään, yksikköään eikä mitään muutakaan.'" (s. 75 - 76)
KOTIUTTAMISLEIRI
"Suurin osa Königsbergistä lähteneistä sotilaista tapettiin
tai kuoli matkalla nälkään ja uupumukseen." (s. 77)
Vain harvat selvisivät hengissä ja päätyivät Vologdan alueella
sijaitsevaan Tšerepovetsin kotiuttamisleiriin asti.
"Leirissä oli suomalaisia, unkarilaisia, romanialaisia ja
muita Saksan rinnalla taistelleita sotilaita. Saksalaisia oli
3000 - 5000 miestä. Suomalaiset olivat pääasiassa jatkosodan
loppuvaiheessa kesällä 1944 Viipurissa, Siiranmäessä ja
Ihantalassa vangittuja, mutta heistä lähes kaikki kotiutettiin
jo marras-joulukuussa. Näin suomalaiset tuskin tapasivat
Hansia ja hänen Königsbergistä lähtenyttä kolonnaansa." (s.
78)
"Tšerepovetsin kotiuttamisleirissä jokainen vanki yritettiin
värvätä yhteistyöhön - eli vakoojaksi - neuvostoliittolaisten
kanssa. Jos vanki suostui, hänelle luvattiin hyvä sairaanhoito
ja pikainen kotiinpääsy. Useimmat suomalaiset kieltäytyivät
tarjouksesta, mutta muutamat suostuivatkin." (s. 80)
KOULUTUS
"Hans tarttui yhteistyötarjoukseen kuin hukkuva oljenkorteen.
Mitä muuta hänellä oli elämältä odotettavissa? Vaikka sota oli
loppunut, hänellä ei ollut ammattia eikä perhettä. --
Kun Hans oli tehnyt päätöksensä, hänet lähetettiin Moskovaan
koulutettavaksi. Lähtöhetkellä hän kertoi painaneensa vain 52
kg, mutta hyvän hoidon ja ravitsevan ruoan ansiosta hän
kuntoutui nopeasti, olihan hän vasta 23-vuotias. Jo kolmen
kuukauden kuluttua vuonna 1946 hänet siirrettiin KGB:n
koulutuskeskukseen, missä hänet määrättiin Suomen osastolle.
Siellä hän kertoi taustastaan kaiken muun paitsi
keskitysleiriosuuden, vaikka luultavasti neuvostoliittolaiset
tiesivät jo senkin. Vartijana toimiminen ei haitannut
koulutusta millään tavalla, eikä siitä koskaan muistutettu.
Muistuttaminen oli sitä paitsi aiheetonta, sillä
Neuvostoliitossakin toimi tuhoamistarkoitukseen perustettu
vankileirien saaristo. --" (s. 81)
"Hans oli käynyt Saksassa vain keskikoulun, mutta hänet
huomattiin pian kielellisesti lahjakkaaksi. Jo koulussa hän
oli opiskellut hiukan venäjää, joskin se oli ehtinyt melkein
tyystin unohtua. Uuden koulutuksen jälkeen hän puhui kieltä
sujuvasti, minkä lisäksi hän oppi sujuvan suomen kielen.
Oppipa hän myöhemmin vähän englantiakin, ja aikanaan hänen oli
käytännön syistä pakko opetella vielä ruotsi. Hän oppi
nopeasti myös vakoojien tarvitsemat tiedot ja taidot, joiden
omaksumisessa auttoivat osaltaan Hitler Jugendissa vietetyt
partiopoikamaiset vuodet.
Tämä hyvin suunniteltu ja määrätietoinen vakoojakoulutus kesti
kolme ja puoli vuotta. --" (s. 82)
"'Hans Assmann' -niminen henkilö syntyi tässä
koulutuskeskuksessa. Asiaa ei kuitenkaan kerrottu vielä
Suomeen lähetetylle yhdyshenkilölle, joka käytti Inga Stenin
nimeä. Hansin motivaatiota työtään kohtaan haluttiin nimittäin
lisätä hankkimalla hänelle Suomen matkaa varten henkilöpaperit
Max Haasen nimellä. Mitä vaativampi tehtävä, sitä useampi
peitenimi.
Vakoojan erikoiskoulutus alkoi peruskoulutusjakson jälkeen.
Siihen kuului salakielisten sanomien laatiminen ja lukeminen,
vastustajien surmaaminen, jälkien hävittäminen, ruumiiden
kätkeminen, ihmisiin vaikuttaminen sekä kansalaisten
mielialojen ja moraalin tarkkailu. Suppeampia aiheita olivat
peitepiirrosten laatiminen, muona- ja asevarastojen
rakentaminen, naamiointi ja liikkuminen maastossa jälkiä
jättämättä.
Hansille annettiin myös laskuvarjohyppääjän ja pioneerin
koulutus. Lukuisista saamistaan ohjekirjoista hän muisti
erityisen hyvin yhden, SMERS-vastavakoiluohjekirjan.
Puna-armeijan marssioppaansa hän sanoi luovuttaneensa
'presidentti Kennedyn murhaajalle'. Hans Assmann tarkoitti Lee
Harvey Oswaldia. Oswaldin tiedetäänkin asuneen vähän aikaa
vuonna 1959 Helsingissä matkallaan Euroopan halki
Neuvostoliittoon. Häntä pidetään yleisesti presidentti John F.
Kennedyn murhaajana, mutta täysin vedenpitävästi syyllisyyttä
ei ole pystytty osoittamaan.
'Se oli hieno CIA:n ja Yhdysvaltojen aseteollisuuden
lavastus', kuului Hansin niukkasanainen mielipide tästä
asiasta, jossa hänelläkin saattoi olla tekemistä. Hän on
kehuskellut olleensa se henkilö, joka järjesti Oswaldin matkaa
varten tarvittavat palat 'oikeaan järjestykseen'. --
Hans kertoi avustaneensa Oswaldia maamme itärajan ylityksessä
yhdessä Suomen ja Neuvostoliiton viranomaisten kanssa. --
Sanomalehti Uuden Suomen toimittajat ovat kertoneet
löytäneensä Oswaldin nimen helsinkiläisen hotelli Klaus Kurjen
asukasrekisteristä, mutta kun he menivät tutkimaan asiaa
uudelleen, asianomaisen rekisterin sivu oli poistettu." (s. 83
- 84)
KOMENTO SUOMEEN
Hans Assmann kävi syksyllä 1950 Saksassa äitinsä kuoleman
jälkeen. Hän käytti amfetamiinia ja morfiinia säännöllisesti,
jonka käytön kuitenkin salasi sukulaisiltaan ja tuttaviltaan.
Hans lähti Berliinin itäosaan, josta KGB järjesti hänelle
asunnon.
"Eräänä päivänä Hansin asunnolle koputettiin. Koputtaja oli
koppalakkinen ja punatähtinen neuvostoupseeri, joka antoi
saksankielisen komennon:
'Menkää Alexanderplatzille.'
Komento tarkoitti, että oli mentävä salaiseen paikkaan
tapaamaan yhdyshenkilöä. Tämä antoi Hansille uudet ohjeet
uusia tehtäviä varten:
'Matkustatte pian Suomeen. Saatte siellä viralliset
henkilöllisyyspaperit Hans Assmannin nimellä. Yhdyshenkilömme
on nainen. Älkää flirttailko hänen kanssaan. Se ei onnistu, ja
sitä paitsi teidän on mentävä naimisiin suomalaisen naisen
kanssa. Tyttö on sama, jota olette jo tapaillutkin täällä.
Asia on järjestetty valmiiksi, ja vaikka tyttö aavistaisi
jotain, hän ei tiedä teistä ja taustastanne läheskään kaikkea.
Teidän on avioliiton avulla pyrittävä Suomen kansalaiseksi,
sillä tehtävänne kestää monta vuotta, ilmeisesti koko ikänne,
jos osaatte hoitaa sen hyvin.'
Hans omaksui uuden roolinsa nopeasti. Hän ei olisi
vahingossakaan kääntänyt päätään, jos joku olisi kutsunut
häntä hänen alkuperäisellä nimellään tai ylipäätään joksikin
muuksi kuin Hans Assmanniksi. Vaikka tämä peitenimi on siis
Wehrmachtin arkistossa, oikea nimi on vain SS:n papereissa,
missä ne sitten lienevätkin. Keskitysleirien vartijoita
koskevat tiedot Gestapo ehti hävittää ennen sodan loppumista.
Jos joitakin niistä jäi jäljelle, ne joutuivat luultavasti
Neuvostoliiton haltuun, koska puna-armeija ehti ensimmäisenä
Auschwitz-Birkenauhun." (s. 88 - 90)
"Hans Assmann tuli Helsinkiin Max Haase -nimisenä heinäkuussa
1952. Hän saapui laivalla Lyypekistä Olympia-terminaalin
passintarkastukseen muiden saksalaismatkustajien joukossa
kenenkään kiinnittämättä häneen erityistä huomiota. --" (s.
23)
"Max oli saapunut ventovieraaseen maahan, missä hän ei ollut
käynyt koskaan aikaisemmin. Hänet oli kyllä koulutettu
perusteellisesti, mutta ympäröivä todellisuus tulisi
valkenemaan vasta paikan päällä. Onneksi hän osasi maan kielen
ja hyvin osasikin, eikä hänen tarvinnut myöskään lähteä heti
etsimään asuntoa ja työtä, sillä niistä 'yhtiö' oli
huolehtinut etukäteen. Oli vain muistettava ennalta annetut
ohjeet ja meneteltävä niiden mukaan. --
Työnteko alkaisi siitä, kun Max etsisi
diplomaattikaupunginosasta sataman ulkopuolelta kaksivärisen
Opel-henkilöauton. Sen löytäminen kävi vaivatta, koska
sellainen auto oli silloisessa Helsingissä harvinaisuus, kuten
olivat siihen aikaan harvinaisia kaikki muutkin läntisissä
teollisuusmaissa valmistetut autot. Autossa istui jopa
kuljettaja, isokokoinen tumma mies, jolla oli yllään
lippalakki, hieltä haiseva kesäpusero ja nahkasaappaat. Hänen
nimeään oli vaikea kuulla terminaalin hälinässä, mutta Max
päätti, että se oli Antti, ja sennimisenä hän miestä piti aina
siihen päivään asti, jolloin heidän tiensä erosivat." (s. 25)
TEHTÄVÄT SUOMESSA
Hans Assmann ilmoittautui paikkakunnalta toiselle kiertäväksi
kirkkomaalariksi, jonka tehtävänä vakoojana oli suorittaa
tärkeitä sotilaallisia mittauksia: siltojen leveys ja pituus,
tierumpujen sijainti ja teiden painorajoitukset, soiden kunto
kesällä ja jäätymissyvyys talvella, sekä selvittää kaikki
muukin sotajoukoille tärkeä tieto. Koska mittauksia ei
pystytty suorittamaan vielä ilmakuvista, jonkun piti suorittaa
ne paikan päällä ja "kiertävä kirkkomaalari" sopi tehtävään
erinomaisesti.
"Inga Sten lieneekin samanveroinen peitenimi kuin Hans
Assmann. Peitenimien antaminen ulkomaalaisille jäsenille oli
tavallista siinä organisaatiossa, 'yhtiössä', joka oli
palkannut sekä Ingan että Hansin. Heitä tarvittiin, koska
Neuvostoliitto ei luottanut suomalaisiin kommunisteihin.
Luottamus taas oli välttämätöntä, koska Suomi oli saatava
suuren neuvostoperheen jäseneksi.
Hansin ja mitä ilmeisimmin myös Ingan työnantaja oli
Neuvostoliitossa Valtion turvallisuuden komitea eli KGB ja
Saksan demokraattisessa tasavallassa sen vastaava organisaatio
STASI. Hansin tehtävänä oli perehtyä erityisesti asekätkentään
ja etsiä vielä paljastumattomia kätköjä. Niiden avulla
organisaatio voisi todistaa, etteivät kätkijät olleet
isänmaanystäviä vaan häikäilemättömiä fasisistia
vallankaappaajia.
Sodan voittaneen Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomessa oli jo
pidetty Pohjoismaiden kautta aikojen suurin oikeudenkäynti,
jossa asekätkennästä oli tuomittu 2 500 miestä. Heistä
enemmistö oli sotilaita, joukossa Paloaron isä, mutta
yrityksistä huolimatta kaikkia kätköjä ei ollut löydetty eikä
kaikkia kätkijöitä saatu oikeuden eteen. Oli pidetty myös
sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa useita maan korkeimpia
johtajia, esimerkiksi entinen tasavallan presidentti Risto
Ryti, tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.
Hansin mukaan organisaatio perustettiin, kun Suomen
'fasistinen' oikeuslaitos ei tuominnut asekätkijöitä tarpeeksi
ankarasti. Se antoi pelkästään muodollisia tuomioita, jotka
kärsittyään miehet pääsivät takaisin virkoihinsa ja johtaville
paikoille. Organisaatiota tällainen vetelyys suututti.
Miksi Hans sitten epäonnistui tehtävässään? Ensinnäkin siksi,
että ajatus Suomen miehittämisestä sodan jälkeen tehdyn
Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan oli alun alkaen
utopiaa. Toinen syy oli hänen henkilökohtainen ongelmansa."
(s. 32 - 33)
"Organisaatiossa tiedettiin Hansin ongelma, joten hänelle
toimitettiin aineita tarpeen mukaan. Ne rauhoittivat,
lisäsivät toimintatarmoa ja vähensivät unentarvetta.
Sivuvaikutuksia ei tunnettu tai niistä ei välitetty. Aineiden
hankinta sujui aina ongelmitta, sillä organisaation lonkerot
ulottuivat kaikkialle." (s. 37)
Hans käytti valkoisesta jauheesta puristettuja
amfetamiinipillereitä, joita hän otti muutaman kerran
päivässä. Alussa oli riittänyt pilleri, mutta myöhemmin piti
ottaa neljä ja joskus enemmänkin. Ruiskeina hän ei
amfetamiinia kuitenkaan käyttänyt vaan toista tarvitsemaansa
ainetta, morfiinia, jota tarvitsi hermostuessaan tavallista
enemmän.
AVIOLIITTO
Suomessa Hans asui aluksi tilapäisessä asunnossa Espoossa,
isossa talossa, missä asui muitakin Itä-Saksasta Suomeen
tulleita kommunisteja. Sinne hänen morsiamensakin aluksi
muutti.
Naimisiin Hans Assmann meni Suomessa Vieno Mirjam Tapion
kanssa elokuun viimeisenä päivänä 1953:
"Organisaatio oli järjestänyt tapaamisen Berliinin itäosassa
edellisenä vuonna. Hans oli tutustutettu suomalaiseen Vieno
Mirjam Tapioon, joka oli Saksassa töissä ja kieltä oppimassa.
Samalla Vieno oli värvätty itävyöhykkeen valtaapitävien
tiedotustoimintaan, ja pian hänen kanssaan oli tehty myös
sopimus muodollisen avioliiton solmimisesta Hans Assmannin
kanssa Helsingissä." (s. 41)
"Usein Vieno säikähti ajatellessaan, kuinka moni sivullinen
mahtoi tietää, mikä Hans oli miehiään ja missä tarkoituksessa
hän oli tullut Suomeen. 'Kuinka meidän yhdessäolomme oikein
päättyy', hän pohti usein. Vienon epäilykset olivat
perusteltuja, sillä suhde alkoi rakoilla jo muutaman kuukauden
kuluttua ja oli parin vuoden kuluttua pelkkä muodollisuus.
Virallinen ero oli poissuljettu, joten he alkoivat asustella
erillään. Tehtävien hoidon takia heidän oli kuitenkin
tavattava silloin tällöin.
Kaiken lisäksi suhde vaikeutui koko ajan. Hans sai silmittömiä
raivonpuuskia, jotka päättyivät yleensä Vienon pahoinpitelyyn.
Tämä taas ei voinut puhua ongelmista kenellekään. Paitsi että
Hans esti häntä tapaamasta muita ihmisiä, organisaatio piti
heitä jatkuvasti silmällä ja esti omasta puolestaan
ulkopuoliset tapaamiset. --
Vieno alkoi epäillä, että Hans on mielenvikainen tai että
hänellä on jotakin salattavaa. Salattavista asioista Vienokin
tiesi toki paljon, mutta ehkä miehen taustalla oli myös
sellaista, mitä hän ei tiennyt. Ilmiantaminen oli tietysti
poissuljettu." (s. 46 - 47)
KYLLIKKI SAAREN MURHA
"Vieno Assmannin mieleen tuli usein eräs toukokuinen ilta
vuonna 1953, jolloin hän oli vieraillut Hansin kanssa
vanhempiensa luona Kauhajoen Päntäneellä. Sinne he olivat
tulleet Hansin autolla, jota Hans ja usein autonkuljettajana
ennenkin toiminut Antti ajoivat vuorotellen.
Vieno oli tarkistanut almanakasta, että kyseessä oli
todellakin toukokuun 17. päivä. Päivämäärästä oli tullut
kohtalokkaalla tavalla tärkeä, koska Isojoella, Kauhajoen
naapuripitäjässä, oli kadonnut tuona päivänä tuntemattomalla
tavalla nuori nainen." (s. 91)
"Hans lähti tiettävästi Antin kanssa iltapäivällä
autoajelulle. Kun Vieno luki sanomalehdestä Kyllikin
katoamisesta, epäilys miesten osuudesta tapahtumaan alkoi
kalvaa häntä. Hän kuitenkin torjui sen, sillä miehet olivat
kertoneet menevänsä katsomaan Isojoen, Karijoen, Karvian ja
Kauhajoen kirkkoja ja suunnittelemaan niiden maalausurakoita.
Kirkkojen maalaaminen piti aloittaa parin viikon kuluttua,
joten oli jo hiukan kiire.
Antti toi Hansin kotiin aamuyöstä ja pyysi yösijaa Vienon
vanhempien luota. Se oli poikkeuksellista, sillä hän oli
kertonut hankkivansa vierailun ajaksi itse oman asuntonsa.
Toinen outo piirre miesten tekemässä retkessä oli se, että
Hans oli kadottanut sen aikana toisen sukkansa ja että hänen
kenkänsä olivat märät. Vieno kuitenkin unohti nämä pikkuseikat
nopeasti, sillä miehillä oli usein työmenoiksi kutsuttuja
matkoja, jotka kestivät aamuun saakka.
Eräänä iltana muutaman päivän kuluttua miehet lähtivät taas
ajelulle määränpäätään kertomatta. Kun he ottivat mukaansa
rautalapion, Vieno pyysi selitystä.
'Sillä voi tarkastella kirkonseinän maalia korkeammalta kuin
seisten', Hans selitti. 'Näkee, kuinka herkästi maali irtoaa.'
Auton vieressä juteltaessa Vieno oli huomaavinaan sen
etuosassa pieniä lommoja kuin se olisi törmännyt johonkin.
Auton liikkumiseen ne eivät näyttäneet vaikuttavan, ja niin
Hans ja Antti lähtivät matkaan lapioineen." (s. 92 - 93)
Vasta lokakuussa tapahtui Kyllikki Saaren etsinnöissä
läpimurto:
"Seuraavana päivänä päästiin taas askel eteenpäin, kun
Kyllikin katoamispaikan läheltä, Isojoelta Kauhajoelle
johtavan tien varrelta löytyi oikean jalan kenkä ja sen
sisältä miehen trikoosukka ja naisen revitty kaulaliina.
Kyllikin sisar tunnisti kengän ja kaulaliinan kadonneen
vaatteiksi, mutta sukan omistaja jäi tuntemattomaksi. Löydön
omituisuutta lisäsi se, että sukka ja kaulaliina oli sidottu
mustalla villalangalla kenkään. Sukka oli noin sadan metrin
päässä polkupyörän löytöpaikasta puunjuurakon alle tungettuna.
Se ei ollut ehjä, vaan siitä puuttui pala.
Parin päivän päästä sunnuntaina Kyllikin ruumista lähti
etsimään 400 miestä. He kulkivat poliisien ohjaamina
rinnakkain polkupyörän löytöpaikalta Kauhajoen suuntaan. Nyt
ruumiin oli pakko löytyä.
'Se löytyikin', kirjoitti Helsingin Sanomat ja jatkoi:
'Tuskin tuntia oli kulunut, kun Ilmari Hietaoja -niminen
nuorukainen kiinnitti suon laidassa huomionsa näreeseen,
vajaan metrin mittaiseen kuivuneeseen mäntyyn. Kiskaistuaan
sen käteensä hän näki puukon jäljen juuressa.
Puu oli pistetty paikoilleen kuin jotakin naamioimaan. Sen
alla olikin mätäs, jotka tutkittuaan Hietaoja huomasi sen
keskeltä avatuksi. Mättäässä oli ruumis. Toukokuun 17. päivän
iltana kadonneen Kyllikki Saaren ruumis.'
Lähellä olleelta ojatyömaalta löydettiin lapio, jolla hauta
oli mahdollisesti avattu, sillä mättäässä olivat lapion
jäljet. Se oli halkaistu keskeltä ja turpeet taivutettu kahta
puolta. 'Sormenjälkiä ei huomannut lapiosta kukaan etsiä',
lisäsi lehti uutisensa loppuun." (s. 96 - 97)
"Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan vainaja oli pahassa
mätänemistilassa. Vasen poskiluu oli murtunut. Sisäelimissä
oli havaittavissa teräaseella, ehkä puukolla aiheutettuja
pistojälkiä. Kuolinsyynä pidettiin tylpän esineen iskua
kasvoihin ja puukonpistoja, joskin täsmällinen kuolinsyy jäi
selvittämättä, kuten lääninlääkärikin sanoi.
Kyllikin vasen kenkä löytyi muutaman päivän kuluttua. Se oli
vain 17 metrin päässä oikean kengän löytöpaikasta ja näytti
siltä kuin se olisi tarttunut lahon kannon juurien väliin.
Kengän sisällä ei ollut mitään ylimääräistä, ja sen nauhojen
välistä kasvoi jo sammalta." (s. 98)
"Hautajaiset pidettiin Isojoen kirkossa lokakuun 25. päivänä
1953. Paikalla oli 25 000 surijaa, kymmenkunta kertaa koko
pitäjän väkiluku. Surmatyön tekijä oli yhä tuntematon.
Missä olivat tuona päivänä Hans ja Vieno Assmann?
Hansin kertoman mukaan pariskunta osallistui Kyllikki Saaren
hautajaisiin. Ihmetyksen aihe heille oli, kuinka pienestä
kansakunnasta niin moni oli lähtenyt tällaiseen tilaisuuteen.
Moni olisi halunnut myös löytää surmaajan. Heistä sinnikkäin
oli edellä mainittu komisario Axel Skogman, joka oli jo
virkansa puolesta päättänyt selvittää tapauksen hinnalla millä
hyvällä. Häntä pidettiin taitojensa vuoksi elävänä legendana,
mutta viimeisessä haastattelussaan vuosikymmenien kuluttua
rikoksesta hän uskalsi sanoa ainoastaan:
'Minä tiedän tekijän, mutta en voi kertoa. Ei ole tarpeeksi
todisteita.'" (s. 100)
"Hansin vaimoa vaivasi miehensä poissaolo juuri tuona
toukokuisena yönä. Häntä vaivasi myös puuttuvan sukan
mysteeri. Vieno otti sukan puheeksi Hansin kanssa pariinkin
otteeseen, mutta sai vain selkäänsä molemmilla kerroilla.
Hans tunnusti Matti Paloarolle Kyllikin kuoleman vahingossa
tapahtuneeksi yliajoksi. Tunnetuista syistä hän ja Antti eivät
voineet ilmoittaa sitä poliisille, joten he lavastivat sen
rikokseksi. Vahinkoon sopivat autossa havaitut lievät
peltivauriot, polkupyörän vääntynyt ohjaustanko ja Kyllikin
murtunut poskiluu. Lisäksi miehet olivat retkellä
katoamisiltana, ja sen jälkeisenä iltana he tekivät vielä
uuden retken varustettuina lapiolla. Heidän autoaan ei
tunnistanut kukaan, eikä tiettävästi kukaan verrannut tieltä
löytyneitä auton jarrutus- ja kääntämisjälkiä heidän autonsa
renkaiden kuviointiin.
Hansin sukan löytöpaikalle on vaikeampi keksiä järkevää
selitystä. Ehkä hänen jalkansa on vajonnut Lellunnevaan, ja
kun märkä sukka on tuntunut epämukavalta, hän on kiskonut sen
pois ja työntänyt Kyllikin kenkään." (s. 101)
TULILAHDEN MURHAT
"Kylmä sota jatkui, joten suurvallat jatkoivat myös
keskinäistä vakoiluaan.
Hans Assmann hoiti Suomessa omia tehtäviään. Pari vuotta
sitten hän oli saanut urakan kirkon maalaamisesta
Etelä-Savossa, missä on runsaasti kauniita rantoja. Hän
ihastui seutuun niin paljon, että vietti pari kesää Heinäveden
pitäjässä. Siellä hän tutustui myös Tulilahden
leirintäalueeseen, joka oli Kermajärven rannalla kävelymatkan
päässä pitäjän kirkosta.
Kesä 1959 oli harvinaisen kaunis ja lämmin. Kaksi
parikymmenvuotiasta jyväskyläläistä neitosta,
sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja konttoristi Riitta
Pakkanen, olivat päättäneet tehdä polkupyörillään pitkän
kesälomamatkan, vaikka kauniita maisemia oli Jyväskylän
lähelläkin. He lähtivät kohti itää ja lupasivat pitää
omaisensa ajan tasalla retken edistymisestä. Yhden postikortin
he lähettivät Kolilta, mistä he kääntyivät kohti Heinävettä.
Kortissa he kertoivat yöpyneensä kerran sateen takia
polvijärveläisessä matkustajakodissa, mutta muuten he
pystyttivät pienen telttansa leirintäalueille ja viettivät
yönsä siinä. Tulilahdelle heidän arvellaan saapuneen
sunnuntaina heinäkuun 27. päivän illansuussa. Tarkka ajankohta
on epävarma, koska leirintäalueella ei ollut kirjanpitoa
siellä käyneistä vieraista, eikä siellä ollut vartijaakaan.
Kolin postikortti jäi Einen ja Riitan viimeiseksi, sillä he
katosivat viikon kuluttua sen lähettämisestä." (s. 103 - 104)
"Moni alkoi pelätä yöpymistä koko leirintäalueilla. Tälläistä
pelkoa Suomessa tuskin oli aiemmin esiintynyt.
Hansin vaimokin pelkäsi, mutta pelon syy oli toinen.
Vieno pelkäsi, koska Hansilla saattoi olla tekemistä tapauksen
kanssa. Hän oli ollut päiväkausia poissa kotoa olinpaikkaansa
ilmoittamatta, arvattavasti kirkkoja maalaamassa. Vieno
soitteli eri pitäjiin, mutta yhdenkään maalausurakkaa ei
pitänyt olla Heinäveden suunnassa työn alla. Hänen pelkonsa
kasvoi sitä mukaa kuin tyttöjen etsinnät tiivistyivät." (s.
105)
"Lehdistö seurasi tarkasti etsintöjä. Vihdoin elokuussa lehdet
pääsivät uutisoimaan murhattujen tyttöjen löytymisestä.
Kouvolan Sanomat otsikoi uutisensa seuraavasti:
'NEITOSET MURHATTIIN TULILAHDEN LEIRIALUEELLA
IRRALLINEN KUUSENTAIMI PALJASTI MURHENÄYTELMÄN --'
Tytöt olivat haudattu lähelle vesirajaa, märkään paikkaan
tehtyyn suohautaan, joka oli noin 20 metrin päässä teltasta
raskaan ja upottavan taipaleen takana. Nyt tutkimuksia
hoitamaan kutsuttiin jo Mikkelin lääninrikospoliisi. Se
totesi, että toista uhria oli lyöty päähän jollakin tylpällä
esineellä ja toista hakattu puukolla kuin raivon vallassa. --
Hauta oli naamioitu taitavasti. Sen päällä oli lapiolla
erikseen irrotettuja turpeen palasia, jotka oli asetettu
samaan järjestykseen kuin niiden ollessa paikoillaan ja kiinni
maassa. Haudan päällä oli Kouvolan Sanomien mainitsema
kuusentaimi. Se oli katkaistu puukolla, jonka terästä siihen
oli jäänyt mikroskooppisen pienet naarmut. Niiden perusteella
on päätelty, että puukko oli ollut risun katkaisijan
vasemmassa kädessä.
Tyttöjen polkupyörät löydettiin Kermajärven pohjasta.
Etsinnöissä löydettiin myös heidän telttansa, huopansa,
kenkänsä ja joukko tarve-esineitä. Kateissa ovat heidän
kellonsa, Riitan kamera ja molempien rahat.
Vieno Assmann huolestui nyt entisestään, sillä Tulilahden
veriteoissa suohautoineen ja polkupyörineen oli liikaa
Lellunnevan tapausta muistuttavia piirteitä. Lisäksi Hans oli
ollut poissa sen sattuessa - ja hänkin oli vasenkätinen.
Vienon oli pakko muistella Isojoen murhan ohella myös erästä
toista omituista tapausta." (s. 106 - 107)
ELLI IMMON MURHA
"Tuo tapaus oli se, jossa kemiläinen kauppakoululainen Elli
Maria Immo surmattiin joulukuun 7. päivän iltana 1955. --
Elli oli tiettävästi palaamassa työnväentalossa pidetyistä
tansseista. Siellä häntä tanssitti moneen otteeseen mies, jota
kukaan tansseissa mukana ollut ei ole ilmoittanut tunteneensa.
Marttalan tienhaarassa hän erosi toveristaan ja ilmoitti
menevänsä kotiin. Pikkupojat löysivät Ellin ruumiin hänen
kotiporttinsa läheltä parin metrin päässä polulta, missä näkyi
myös taistelun jälkiä. Surmaajan on täytynyt olla raivon
vallassa, sillä näin selosti tapahtumia joulukuun 9. päivänä
ilmestynyt kemiläinen Pohjolan Sanomat lukijoilleen:
'NEITONEN MURHAAJAN UHRIKSI KEMIN RISTIKANKAALLA
Elli Maria Immon kimppuun on ilmeisesti hyökätty takaapäin.
Hyökkääjä on iskenyt tyttöön viiltohaavoja oikealle puolelle
kaulaan sekä pistohaavan oikean korvan taakse, josta
aiheutunut verenvuoto lääkärinlausunnon mukaan oli aiheuttanut
kuoleman.
-- Rikospaikan läheisyydestä tavattiin autonjälkiä, mutta ne
on todettu olleen siinä jo tuntia ennen tapahtumaa ja
luultavasti niillä ei ole mitään yhteyttä murhaan.'
Tätäkin tapausta selvittämään etsittiin tutkija Helsingistä.
Hän oli komisario Paavo Mömmö, sittemmin Kotakoski, mutta
surmaaja jäi häneltä ja muiltakin löytämättä. Ketään ei ole
edes epäilty vakavasti, mutta tanssiaisvierailta kerättyjen
tuntomerkkien perusteella hän saattoi olla Hans Assmann.
Mikä sitten oli Vienon huoli tällä kertaa?
Huoli oli se, että Hans oli juuri tuona yönä Kemissä. Hän oli
nytkin ollut matkoilla monta päivää ja kertonut menevänsä
tapaamaan Reino Järvistä, kemijärveläistä sotavankikaveriaan.
Ainoa puna-armeijan vangiksi ottama suomalainen Reino Järvinen
on kuitenkin asunut Keski-Suomessa eikä koskaan Kemijärvellä
tai muualla pohjoisessa. --" (s. 107 - 109)
BODOMIN MURHAT
"Lukuisiin veitsen- tai puukoniskuihin kuolivat 15-vuotiaat
Maili Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä 18-vuotias
Seppo Antero Boisman, toinen heidän poikaystävistään.
Boismanin ikäinen Nils Wilhelm Gustafsson pääsi raahautumaan
haavoittuneena osittain teltan ulkopuolelle, missä surmaaja
iski häntä vielä kivellä tai muulla painavalla esineellä
leukaan ja takaraivoon, niin että hän menetti tajuntansa.
Alueella oli veren tahrimia papereita, joihin surmaaja oli
pyyhkinyt surma-aseen terää; poliisin mukaan niistä ei
löytynyt sormenjälkiä. Kenkäparit olivat niin kuluneita, että
niiden pohjissa oli reiät. Kengät oli kätketty lähellä
sijaitsevaan Oittaan kartanoon johtavan tien varteen noin 600
metrin päähän surmapaikasta, kumpikin kenkäpari eri puolille
tietä syystä, jonka tietää vain murhaaja - ja murhasta tässä
teossa oli kyse. Tyttöjen kenkiä ei ollut piilotettu." (s.
119)
"Oli toisen helluntaipäivän ilta 1960. Kirurgiaan erikoistuva
lääkäri Heikki Silvola oli päivystysvuorossa Helsingin
kirurgisessa sairaalassa. --
Ei tullut leikkausta, mutta tuli jotain muuta: Silvola oli
saanut potilaan, jollaista hän ei ollut tavannut koskaan
aiemmin eikä tapaisi myöhemminkään.
Potilas oli Hans Assmann.
Hans makasi selällään poliklinikan ikkunattomassa
tutkimushuoneessa rullasängyn päällä. Sairaanhoitaja seisoi
vieressä valmiina avustamaan. Hän oli riisunut Hansin
hiekkaisilta vaikuttavat kengät, mutta pusero ja likaiset
haalarit olivat riisumatta. Huoneessa ei ollut hoitajan
lisäksi ketään muuta, eikä kukaan näyttänyt odottavan
aulassakaan. Ei ollut ambulanssimiehiä eikä taksinkuljettajaa
eikä varsinkaan omaisia. Näytti siltä kuin Hans olisi kävellyt
muina miehinä poliklinikalle, sulkenut silmänsä ja
heittäytynyt sänkyyn.
Mikä teki Hansista niin poikkeuksellisen? Ei hänen
poikkeuksellinen taustansa, koska siitä ei ollut sairaalassa
tietoa, vaan se, että hän teeskenteli tajutonta." (s. 114 -
116)
"'Mikä se sellainen tajuton on?' Silvola kysyi hämmentyneenä
osastokansliassa, mutta kaikki muut vaikenivat epäuskoisen
näköisinä. Potilaalla vaikutti olevan ennemmin psykiatrinen
kuin kirurginen tauti.
'Mies oli tajuton tahdonalaisesti!' Silvola vastasi omaan
kysymykseensä kuin ylpeänä keksinnöstään.
-- Nyt oli tämän sairaanhoitajan, Helinä Orkolan, vuoro tavata
potilas, jollaista hän ei tulisi kohtaamaan enää koskaan. Hans
vaati häneltä nimittäin tinneriä. Sitä ei pidetä sairaaloissa,
koska tinneriä tarvitsevat pääasiassa maalarit ja varmaan
kirkkomaalarit. Tämän Orkola kertoi Hansille, mutta seuraava
kysymys kuului:
'Millä mä sitten pesen?'
Koska vesi ei kelvannut, Orkola löysi bensiiniä, jota
tunnolliset hoitajat käyttivät laastarijälkien poistamiseen
iholta. Sillä Hans hankasi käsiään pitkin yötä, eikä
tajuttomuudesta ollut enää tietoakaan. Jos hänellä oli
vieroitusoireita amfetamiinista tai morfiinista, tinneri
saattoi sopia myös niiden lievitykseen." ( s. 116 - 117)
"Tarkkasilmäinen osastonhoitaja Anna Räkköläinen huomasi myös
tummat surunauhat Hansin kynsien ympärillä." (s. 118)
"Helluntaipäivystyksen loputtua Hans Assmannin hoitavaksi
lääkäriksi oli tullut Kaarlo Lindholm, tavattoman kovaääninen
ja leveäharteinen painonnostaja, joka Anna Räkköläisen tavoin
kiinnitti omalla kierrollaan huomionsa potilaan kynsiin. Mitä
oli tapahtunut?
'En mä tiedä mitään koko asiasta', kuului vastaus, 'mä olin
tajuton'.
Lindholm ei rypistänyt otsaansa vaan mutristi suutaan, kuten
hän teki aina miettiessään ankarasti. Potilas siis halusi
jatkaa teeskentelyään, mutta Kaarlo Lindholm vaati paremman
selityksen. Lopuksi hän sai sen:
'Mä menin aamulla työpaikalle hakemaan talonmieheltä vettä,
kun mulla oli kovasta urakasta jano ja huono olo. Hän antoi
mulle Bordeaux-punaviiniä. Sitä mä sain kynsille, ja se teki
ne mustiksi.'" (s. 119 - 120)
"Kun Lindholm oli ehtinyt muutaman vuoteen päähän, Hansilla
oli vielä jotakin sanottavaa:
'Tohtorri! Tässä on mielenkiintoinen arrtikkeli. --
Mielenkiintoista! Saksassa on murrhattu paljon nuoria naisia
sodan jälkeen. Murrhaajaa ei ole saatu koskaan kiinni. --
Todella mielenkiintoinen arrtikkeli', hän toisti." (s. 121)
"Bodominjärven surmatekojen uhrit haudattiin yleisen
myötätunnon ja suuren julkisuuden myötä. Kukaan ei tiedä,
kuinka kauan heidän etsintänsä olisi kestänyt, ellei
aamuvarhaisella ongelle saapunut Olavi Kivilahti tai joku muu
ohikulkija olisi sattunut paikalle, sillä yhtä uhreista oli jo
raahattu vesirajaa kohti." (s. 134)
"Kesäkuu lähestyi loppuaan. Tuli juhannus ja Hans Assmann oli
edelleen sairaalassa. Aaton kaunis ilma muuttui sateiseksi ja
tuuliseksi, nousi melkein myrsky. Siitä huolimatta Hans vaati
ehdottomasti saada nukkua parvekkeella. Henkilökunta esteli,
mutta lopulta hoitajan oli pakko työntää Hansin vuode hänen
haluamaansa paikkaan. Siitä näki viereistä katua ja lähellä
kasvavia lehteviä puita, mutta siitä näki myös sairaalan
pääovelle ja sille nousevalle ajoluiskalle.
Osastokansliassa huolestuttiin, koska vastuu Hansin
terveydestä oli tietysti sairaalalla. Toisaalta henkilökunta
oli alkanut jo pelätäkin häntä, joten kukaan ei uskaltanut
ryhtyä häntä vastustamaan. Murhajutut kammottivat, ja ikään
kuin ne eivät olisi riittäneet, hän kertoi omista kirurgisista
taidoistaan halukkaille kuulijoille:
'Olen mäkin ollut kova puukkomies, mutta kaikki ne, joita mä
olen leikannut, on kuollut.'
Hans nauroi, ja kymmenet valtavan suuressa sairaalasalissa
makaavat potilastoverit nauroivat mukana, mutta lääkärit ja
hoitajat loukkaantuivat verisesti.
Juhannus ei jäänyt osasto IV:n väen mieleen myrskystä vaan
siitä, että sairaalan ajoluiskalla seisoi koko yön
Opel-merkkinen pakettiauto, jonka rekisteritunnus oli ZD-779.
Se ei tuonut ketään sairaalaan, kukaan ei tullut sillä
sairaalaan, eikä kukaan, ei kuljettajakaan, tullut siitä ulos.
Lisäksi se pysytteli kaiken aikaa ajoluiskalla, vaikka
pysäköintipaikka oli tyhjä. Etupenkillä istui isokokoinen
tuntematon mies, joka antoi auton ajovalojen palaa alkuillasta
puoleenyöhön asti. Valot osoittivat Hansin toisen kerroksen
parvekkeelle, miltä olisi ollut tarvittaessa helppo päästä
autoon. Vasta aamuyön tunteina valot sammuivat, ja aamun
sarastaessa auto lähti. Siihen mennessä myrskykin jo laantui.
Amanuenssi pantiin selvittämään, kenelle Opel kuului. Omistaja
oli espoolainen maanviljelijä, jonka talosta oli viisi
kilometriä Assmannin asuintaloon. Siitä taas oli vain lyhyt
matka Bodominjärven rantaan. Hansin uuttera apulainen Antti
asui puolestaan rikospaikasta noin viiden kilometrin päässä.
Hän saattoi hyvinkin viettää juhannusta Opelissa.
Amanuenssi pantiin soittamaan myös sen vallilalaisen verstaan
talonmiehelle, jossa Hans ilmoitti saaneensa punaviiniä
käsilleen ja ehkä vaatteilleenkin. Talonmies kielsi jyrkästi
Hansin käyneen työpaikallaan helluntaina ja kuulleensakaan
niin hienosta juomasta kuin 'Pordoosta'. Verstaassa ei
säilytetty alkoholia eikä ryypiskelty, siellä tehtiin työtä.
Joku nainen oli kyllä käynyt hakemassa helluntaina verstaan
avaimia, ja hän oli ne myös saanut.
Samaan aikaan tiedotusvälineissä julkaistiin murhista epäillyn
miehen ensimmäiset tuntomerkit. Ne oli koottu murha-aamuna
järven lähellä liikkuneilta harvoilta silminnäkijöiltä, ja ne
sopivat Hansiin vaatetusta myöten. Heti uutisen jälkeen tämä
leikkautti pitkät aaltoilevat hiuksensa lyhyiksi, niin että
häntä oli vaikea tuntea ent
Vastaukset 2
Vanhimmat
LAITON viesti poistuu pian!
yksi tuli pois...
Tuo Leonina kirjoitteli tuolla Ylen palstalla vissiin viikkoja vastaillen omiin viesteihinsä, kun kukaan ei jaksanut hänen henkisen epätasapainon purkauksissa enää myötäelää.
Käypä siellä tsekkaamassa Leoninan Bodom-palstan kirjoitukset, niin et tarvitse edes keskikoulua, kun voit vetää johtopäätöksiä nimimerkin henkisestä tilasta ;)