Haluaisin kuulla komentteja aikuisilta ihmisiltä, jotka ovat eläneet pitkän avioliiton, eronneet syystä tai toisesta ja elävät nyt yksin.
Tunnetteko kuten minä, välillä täydellistä turhautumista yksin eläessänne ?
Olen alta 50 vuotias nainen ja ihmettelen mitä teen loppuelämälläni. Uutta kelvollista miesystävää on täysin toivoton löytää. Kapakoissa käyn harvoin, joten ne voi sulkea pois seuranhakupaikkana. Nettimiehiä olen jokusen tavannut, mutta tuloksena /- O.
Nyt joku tietysti kirjoittaa kommentin, että olen joku hirvittävä persoona, kun ei miestä löydy, mutta en silti katso olevani. Rimanikaan miesten suhteen ei oli pilviä hipova, mutta joku taso pitää kuitenkin säilyttää, joten se treffailija, joka on tavannut noin sata naista ja jolle kelpaa kuka tahansa, ei kelpaa minulle.
Sanottakoon vielä, että en tyydy edes niihin 20-kesäisiin, jotka haluaisivat pelastaa ilmeisesti tuhoon tuomitun sukupuolielämäni.
Hyvät neuvot kalliit !
Epätoivoinen ongelmajäte, jolle ei vielä ole omaa jätesankoa kierrätyspisteessä.
Tunnetteko kuten minä, välillä täydellistä turhautumista yksin eläessänne ?
Olen alta 50 vuotias nainen ja ihmettelen mitä teen loppuelämälläni. Uutta kelvollista miesystävää on täysin toivoton löytää. Kapakoissa käyn harvoin, joten ne voi sulkea pois seuranhakupaikkana. Nettimiehiä olen jokusen tavannut, mutta tuloksena /- O.
Nyt joku tietysti kirjoittaa kommentin, että olen joku hirvittävä persoona, kun ei miestä löydy, mutta en silti katso olevani. Rimanikaan miesten suhteen ei oli pilviä hipova, mutta joku taso pitää kuitenkin säilyttää, joten se treffailija, joka on tavannut noin sata naista ja jolle kelpaa kuka tahansa, ei kelpaa minulle.
Sanottakoon vielä, että en tyydy edes niihin 20-kesäisiin, jotka haluaisivat pelastaa ilmeisesti tuhoon tuomitun sukupuolielämäni.
Hyvät neuvot kalliit !
Epätoivoinen ongelmajäte, jolle ei vielä ole omaa jätesankoa kierrätyspisteessä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tilanteeni on samanlainen. Olen myös eronnut. Myöskään minä en kapakoista etsi enkä työtä tähän sotke. Läheisyyttä ja seksiä etsin minäkin. Vaarina oleminen on hieno juttu, mutta se ei totta vieköön täytä vapaa-ajan vieton kaikkia tarpeita! Aikuista naista kaipaan. Mistä sellaisen löytäisin? Itse olen 53-vuotias Helsingistä.
Eronneena miehenä olen samoin etsinyt turhaan. Harrastankin montaa lajia: sulkkista, golffia, lenkkeilyä. Usein sanotaan harrastusten parista kumppani löytyvän. En ole todellisuudessa kuullut, että niin on tapahtunut.
Työtoverit ovat työtovereita ja ravintoloissa on sen lajin säheltämistä ettei halua lähempää tuttavuutta hieroa, vaikka porukassa voi olla ihan fiksujakin naisia.
Jyväskylän yksinäinen, vielä käyttökelpoinen viisikymppinen.
Mukava huomata, että meitä samassa veneessä olevia on paljon. Kommenttina mommouteen ja vaariuteen totean myös, että niin ihana asia kuin lapsenlapset varmaan ovatkin, niin eivät kyllä poista vielä vedossa olevilta ihmisilta kaikkia muita tunteita.
Olen monesti kuullut tuttaviltani, että kun sinustakin mummu tulee, niin siinä on sinun elämääsi sisältöä jne.
Voi vain todeta, että hartain toiveeni elämäni täyttymykseski ei ole mummoksi tulo, niin mukavaa, kuin se varmaan onkin. Meitähän on tietysti joka lähtöön, mutta päätoiminen mummon virka ei tosiaankaan ole hartain unelmani. Tai mistä tiedän, vaikka siinä vaippashowssa muorilta katoaisivat ajatuksista kaikki maalliset huvitukset, en vain heti usko niin käyvän.
..on parempi unohtaa. Lapsenlapset vain ovat mukavia kun niitä näkee harvoin ja eikä tarvitse sitä vaippashowta suorittaa. Kyllä elämä silti maistuu...
Hämeestähän minut löydät!
Voidaanko Heikki vaihtaa ajatuksia vai onko kesä tuonut muutoksia olosuhteisiin ?
Laitatko osoitteen ?
Läheisyyden loppuko
Olen monesti kuullut, että jokaiselle on joku oikea tässä maailmassa. En vain tiedä mistä sen oikean etsisin.Tilanteeni on samankaltainen, olen vain vähän vanhempi ja luopunut jo toivosta. Olen hyväksynyt, ettei minua varten ollutkaan sitä oikeaa. Nautin ystävistä, lapsenlapsesta(lisää tulossa)ja nykyään yksinolostakin. Vaikeimpia on loma-ajat, ympärillä ainoastaan pareja, menet mihin vain. Silti en ketä tahansa seuraani huoli, parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa. Olen hakenut harrastuksenikin niin, että voin harrastaa niitä yksin. Sukupuolielämäni on melkoisen yksitoikkoista, se kai on selvää.. Ravintoloissa olen käynyt lähinnä syömässä, tanssiravintolaan mennessä tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. Vakiojengi tanssii omissa porukoissaan ja muut hakevat hetken lohtua elämäänsä ja katsovat suoraan lävitseni, en näet ole pitkä, salskea enkä tummatukkainen. Ainoa jonka puutteen tunnustan ja josta myös kärsin, on hellyyden kaipuu. Se kai on niin sisäänrakennettu tarve, ettei sitä pysty tukahduttamaan. Katkeruuteen en suostu, valintani ovat omiani, muutoskin on itsestä kiinni. Tietäisinpä vain miten.... Miten kirjoittaa rehellisesti tällaisista asioista syyllistymättä siihen, että se tuntuu itsesääliin vaipumiselta, sillä siitä ei todellakaan ole kyse. Halusin vain kertoa Sinulle että meitä on muitakin. Hyvää kesää..
Sellaista on elämä monella nykyisin, myös minulla. Naisystäviä on ja harrastuksia, mutta sitä miesläheistä ja omantuntuista ei löydy. Mutta luulen, että kyllä hän vielä jossain on. Sellainen henkilö, jonka kanssa voi hetken yhteistä polkua taivaltaa.
Sekin on totta ettei lapset (ja mahd. lapsenlapset) täytä tyhjyydentunnetta.
Luulen, että se henkilö ei löydy ravintolasta, eikä netistä, ei etsimällä - sattumalta arkirutiineista tai harrastuksista.
Jaksetaan siihen asti - onhan siinä yksinelämisessä myös hyviä puolia.
Minä taas sivusta seuranneena olen ihmetellyt toisinpäin kuinka pian 50-60 set löytävät uuden kumppanin. Onkohan sitä katsasteltu jo ennen eroa,mutta kun lesketkin tuntuvat sen suruvuoden jälkeen seurustelevan uudelleen. Asun pienessä maalaiskaupungissa.Onkohan täällä helpompaa tutustua ,vaikka luulisi toisaalta taas isoissa kaupungeissa enemmän tarjontaa olevan. Itselläni
on tämä sama ollut jo 35 vuotta,mutta harrastusten parissa on paljon yksin jääneitä joilla on kuitenkin "vakkari". Naapuristossamme jäi 2 leskeä viimetalvena ja olen leikilläni jo odotellut uusia sulhasia näkyviin.
En ole kateellinen päin vastoin suon heille sen onnen. Kun tarkemmin ajattelen nuo minun tuttavat ja puolitutut ovat kyllä aika aktiivisia ihmisiä muutenkin, järjestöihmisiä jne...ja täällä Savossa ehkä puheliaita ja vilkkaita.
Itsekin olin kriisissä 5 vuotta sitten ja harkitsin eroamista,mutta päätimme jatkaa vaikka
minun elämä muuttui silloin totaalisesti.
Nyt olin viikon yksin ,kun mies oli Lapissa kalassa ja näin lyhyt erossa olo on ihan mukavaa,mutta olipa tuo mukavaakin laittaa tänään taas ruokaa .Itselle en viitsinyt sinä aikana paljon kokata ,laiskottelin vaan.
Tunnen turhautumista ja vieläpä aika useinkin, koska olen parisielu enkä yksineläjä.Olen 53-vuotias leski ja ihmettelen samaa.Kapakoista en edes ole yrittänyt etsiä,koska en usko sieltä kunnollista,vapaata miestä löytyvän kovinkaan helposti.Ystävän kanssa joskus tanssimaan voisi mennä, mutta kun se ystävä puuttuu:( Chat tuntuu olevan täynnä valhetta ja se on todella surullista. Itse voin olla rehellinen chatissakin.
Samoin vaatimukseni:uskollisuus,rehellisyys,
sanansa mittaisuus ja alkoholiongelmattomuus(kohtuukäytön hyväksyn hyvinkin) eivät liene kohtuuttomia ja mahdottomia täyttää tavallisenkaan
ihmisen.Suht sama ikäluokka ja ehdottomasti vapaa lienevät itsestään selvyyksiä. Mutta todella ylivoimaisesti liikaa tunnun vaativan, surullista mutta totta. Ainoa lohtu on se, että yksinäisyyteenkään ei onneksi kuole! Mutta jospa joku huomaisi tämän "hätähuutoni" ja ottaisi yhteyttä !!!
Itse menimme liian nuorina naimisiin exvaimoni kanssa, saimme lapsia. Jo 7:n vuoden kuluttua totesin ensimäisen kerran liittomme olevan huonolla pohjalla. 20 vuotta yritimme, sitten se loppui.
Välillä oli kiihkeä 4-vuotinen suhde. Oudointa tässä oli tapaaminen Hesarin henkilökohtaista palstan kautta. Kummallekin suhde oli paras siihen mennessä. En vain ollut saanut avioeroani itsessäni työstettyä. Siksi pelästyin toisen kiihkeää rakkautta. Sitten oli muutama mukava seksijuttu vanhojen tuttujen kanssa, joita en ollut sillä silmällä ajatellut.
Nyt sitten kolahti kesällä seurakunnan sinkkutreffeillä. Kummankaan ei pitänyt mennä sinne, juttelimme ja menimme kumpikin omaan kotiimme. Emme sopineet mitään, emmekä vaihtaneet mitään puhelinnumeroita. Kuitenkin nimi jäi mieleen ja minun piti soittaa seuraavana päivänä. Tapasimme yhdessä tilaisuudessa, menimme kotiini, joimme kahvia ja juttelimme monta tuntia. Sovimme jälleen tapaamisesta tilaisuudessa, menimme häneen kotiinsa. Sitten sovimme konserttiin menosta. Vasta sen jälkeen aloimme tuntea toisiamme kohtaan jotain. Nyt olemme kohta olleet viikon kihloissa, syvästi rakastuneita ja mietimme naimisiin menoa. Hänellä on lapsia, jotka tunnen omikseni ja he pitävät minusta.
Siis kaikki on niin vaikeata ensin ja vasta asioiden tapahduttua kaikkia alkaa seljetä. Olen jo lähempänä 60:ta, mutta tunnen olevani 20:nen. Elämä voi joskus olla myös ihanaa, jota toivon myös toisille.