"Mä en vie roskiksia ulos, sä oot ihan tyhmä!", "sun pitää viedä ne, äiti käski", "No en kyllä, vie, vie itte senkin gööötti".
"No en vie! Toivon, ettet olisikaan edes syntynyt senkin typerä kakara!", Milla huutaa siskolleen. Minna melkein itkee ja vie roskat,
Millasta tuntuu mahtavalta, hän voitti taas pikkusiskonsa. Hän riitelee pikkusiskojensa kanssa joka päivä,
"Toivon, ettet olisi syntynykkään" tai "Voi, että toivon, että kuolisit" ovat
heidän suosituimpia lauseitaan, joiden tarkotusta eivät itse edes ymmärrä, eivät tiedä mitä toinen heille merkitsee.
Juna liikkuu, tuijotan ulos. On pimeätä ja synkkää, juuri sellainen ilma mitä pelkään, mutta oi mitä niin suuresti rakastan.
Siskoni puhuu jotain vieressäni, mutta en kuule häntä. Maisemat käyvät hetki hetkeltä tutummaksi, iso niitty, pieni joki, metsää.
Tuo tuttu kyltti, joka ilmoittaa, että olemme perillä. Siskoni yrittää kiskoa minua seisomaan, mutta en pysty liikkumaan, vaikka
halusinkin. Siskon silmiin alkaa kihota kyyneliä, sillä hän tietää, että hänen täytyy valita, astua ulos junasta ja jättää minut
tuon junan kyytiin, joka on matkalla ajattomuuteen tai jäädä junaan kanssani. Nyt hän itkee ja huutaa tuskissaan, mutta lopulta
menee ulos.
Katson ikkunasta ulos
siskoni itkee, huutaa ja yrittää juosta junan mukana rukoillen jumalaa. Mutta ei siellä kukaan vastaa, ei siellä ole jumalaa,
vain ihmisten katkerien ja epätoivoisten mielien tuote, jonka he ovat nimenneet Jumalaksi. Jotta olisi joku jota syyttää ja jota
kiittää kun asiat ovat hyvin. Katson eteenpäin, iso musta ja verinen ikkuna lähestyy, jossa lukee verellä kirjoitetuin
kirjaimin:"Ollut olemassa...", en tunne, en pelkää, en iloitse, en itke...
Herään kauttaaltaan hikisenä sydän pamppaillen portaiden alta lattialta , katsoen ympärilleni hämilläni, sillä täällä en käynyt nukkumaan,
äiti juoksee luokseni:"Herranjumala Milla, sattuiko sinuun?". "Ei olen ok", vastasin automaattisesti yli-huolehtivalle äidilleni.
Vaikka itse tiesin, etten tulisi olemaan ok enää koskaan, en enää tuon unen jälkeen..Koska se tuntui todelta, liian todelta ollakseen unta.
Hätistin äidin nukkumaan, iskä ei ollut onneksi herännyt, siitähän vasta mekkala olisi tullut. Mutta matkalla huoneeseeni kävin
sisarusteni luona, suutelin heitä otsalle ja silitin hiuksia ja menin nukkumaan.
Sinä yönä en enää nähnyt tuota samaista unta, enkä kuljeksinut unissani. Seuraavana aamuna menin herättämään sisarukseni, taas
kiljuen ja huutaen, en muistanut yöllistä unta. Huusin heille että heräisivät, sillä myöhästyisin pian junasta, enkä ehtisi kouluun
ajoissa. Kiukuttelin asioista, jotka tiedän nyt turhiksi, mutta silloin olin typerä, niinkuin olivat siskonikin.
Se sama uni taas, minä tiedän sen, sillä nyt, kun viikko on jo kulunut siitä kun näin sen unen ensimmäisen kerran, ja se on toistunut
joka yö, aina käyn nukkumaan omaan sänkyyn, mutta herään portaiden alta hikisenä. Vanhempani veivät minut eilen psykologin luo testeihin,
sillä olen alkanut kuulla kuiskauksia, jotka sanovat "ollut olemassa..." ja sitten itkentää, tuskaista.
Tuo on tarinani alku, haluaisin kommentteja, jos jokin asia pitäisi olla toisin ym.. Ja tiedän ettei tämä tänne kuulu, mutta nuorten mielipiteitä haluan.
"No en vie! Toivon, ettet olisikaan edes syntynyt senkin typerä kakara!", Milla huutaa siskolleen. Minna melkein itkee ja vie roskat,
Millasta tuntuu mahtavalta, hän voitti taas pikkusiskonsa. Hän riitelee pikkusiskojensa kanssa joka päivä,
"Toivon, ettet olisi syntynykkään" tai "Voi, että toivon, että kuolisit" ovat
heidän suosituimpia lauseitaan, joiden tarkotusta eivät itse edes ymmärrä, eivät tiedä mitä toinen heille merkitsee.
Juna liikkuu, tuijotan ulos. On pimeätä ja synkkää, juuri sellainen ilma mitä pelkään, mutta oi mitä niin suuresti rakastan.
Siskoni puhuu jotain vieressäni, mutta en kuule häntä. Maisemat käyvät hetki hetkeltä tutummaksi, iso niitty, pieni joki, metsää.
Tuo tuttu kyltti, joka ilmoittaa, että olemme perillä. Siskoni yrittää kiskoa minua seisomaan, mutta en pysty liikkumaan, vaikka
halusinkin. Siskon silmiin alkaa kihota kyyneliä, sillä hän tietää, että hänen täytyy valita, astua ulos junasta ja jättää minut
tuon junan kyytiin, joka on matkalla ajattomuuteen tai jäädä junaan kanssani. Nyt hän itkee ja huutaa tuskissaan, mutta lopulta
menee ulos.
Katson ikkunasta ulos
siskoni itkee, huutaa ja yrittää juosta junan mukana rukoillen jumalaa. Mutta ei siellä kukaan vastaa, ei siellä ole jumalaa,
vain ihmisten katkerien ja epätoivoisten mielien tuote, jonka he ovat nimenneet Jumalaksi. Jotta olisi joku jota syyttää ja jota
kiittää kun asiat ovat hyvin. Katson eteenpäin, iso musta ja verinen ikkuna lähestyy, jossa lukee verellä kirjoitetuin
kirjaimin:"Ollut olemassa...", en tunne, en pelkää, en iloitse, en itke...
Herään kauttaaltaan hikisenä sydän pamppaillen portaiden alta lattialta , katsoen ympärilleni hämilläni, sillä täällä en käynyt nukkumaan,
äiti juoksee luokseni:"Herranjumala Milla, sattuiko sinuun?". "Ei olen ok", vastasin automaattisesti yli-huolehtivalle äidilleni.
Vaikka itse tiesin, etten tulisi olemaan ok enää koskaan, en enää tuon unen jälkeen..Koska se tuntui todelta, liian todelta ollakseen unta.
Hätistin äidin nukkumaan, iskä ei ollut onneksi herännyt, siitähän vasta mekkala olisi tullut. Mutta matkalla huoneeseeni kävin
sisarusteni luona, suutelin heitä otsalle ja silitin hiuksia ja menin nukkumaan.
Sinä yönä en enää nähnyt tuota samaista unta, enkä kuljeksinut unissani. Seuraavana aamuna menin herättämään sisarukseni, taas
kiljuen ja huutaen, en muistanut yöllistä unta. Huusin heille että heräisivät, sillä myöhästyisin pian junasta, enkä ehtisi kouluun
ajoissa. Kiukuttelin asioista, jotka tiedän nyt turhiksi, mutta silloin olin typerä, niinkuin olivat siskonikin.
Se sama uni taas, minä tiedän sen, sillä nyt, kun viikko on jo kulunut siitä kun näin sen unen ensimmäisen kerran, ja se on toistunut
joka yö, aina käyn nukkumaan omaan sänkyyn, mutta herään portaiden alta hikisenä. Vanhempani veivät minut eilen psykologin luo testeihin,
sillä olen alkanut kuulla kuiskauksia, jotka sanovat "ollut olemassa..." ja sitten itkentää, tuskaista.
Tuo on tarinani alku, haluaisin kommentteja, jos jokin asia pitäisi olla toisin ym.. Ja tiedän ettei tämä tänne kuulu, mutta nuorten mielipiteitä haluan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.