Hei! Itselläni ei ole koskaan vauvakuumetta ollut, vaikka olen jo yli kolmikymppinen. Lapsettomuus on varmasti kipeä asia, mutta onko niin, että tunnette olevanne onnettomia/vajavaisia ilman lasta? Onko lapsen saaminen suurin toiveenne ja tavoitteenne elämässä?
Ihan mielenkiinnosta näitä kyselen, koska itseäni lapset eivät ainakaan tässä vaiheessa kiinnosta, eikä niitä välttämättä koskaan tulee saamaankaan.
Ihan mielenkiinnosta näitä kyselen, koska itseäni lapset eivät ainakaan tässä vaiheessa kiinnosta, eikä niitä välttämättä koskaan tulee saamaankaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hei! Ei meille lapsi ainakaan ole koko elämä. Itse en edes halunnut lapsia nuorena, biologinen kello alkoi tikittämään "vasta" 26-vuotiaana.
Lähinnä tässä lapsettomuudessa vaivaa se seikka, ettei itse saatu valita, saammeko lapsia vai emme. Me emme voi mieheni kanssa saada biologisia yhteisiä lapsia ollenkaan, ainoat mahdollisuudet lapsen saamiseen ovat hoidot luovutetuilla siittiöillä tai adoptio.
Eli meiltä "riistettiin" valinnanvapaus tämän asian suhteen. Tietysti jos biologinen kello ei olisi alkanut tikittää ja vauvakuume tulla päälle ja mun asenne lapsiin olisi jatkunut samanlaisena kuin nuorena, emme olisi edes saaneet selville, ettemme voi saada lapsia.
Tieto lisää tuskaa - näinhän meille kävi. Nyt kun tiedämme, ettemme lasta voi saada, emme voi jättää lapsettomuushoitoja kesken, koska en halua herätä 10 vuoden päästä katkerana, kun emme edes yrittäneet saada lasta. Jos hoidot ei tuota tulosta ja lasta emme saa, niin sitten ajankanssa asia on hyväksyttävä ja elettävä kaksin - sekin tapa elää on varmasti tyydyttävä ja onnellinen. Se lapsettomuudessa on hyvä puoli, että se yhdistää puolisoita ja rakkaus on kasvanut toista kohtaan ja parisuhde on vahvistunut niin paljon, että tulevaisuus kaksin on mahdollinen.
Hei!
Minä olen pienestä asti kuvitellut itseni ennen kaikkea äitinä, mieluiten suurperheen äitinä. Joskus jopa ajattelin ettei sillä miehelläkään niin väliä, mutta lapsia täytyy saada.
Kun elämässä kaikki muu (mies,työ ja asunto) oli sillä mallilla että lasta alettiin suunnittelemaan, oli molempien toiveena saada perheeseen useampi lapsi.
Ensimmäinen puoli vuotta vielä meni yrittäessä ilman paineita, mutta kun kk olivat jatkuvasti myöhässä ilman raskautta, pääsin tutkimuksiin yritettyämme vasta 7kk. Tutkimusten käynnistys loi paineita niin yrittämiseen kuin parisuhteeseenkin, vaikka yritimme katsoa kuukauden kerrallaan.
Vaikeinta minulle oli hyväksyä etten välttämättä koskaan tulisi raskaaksi (vika siis löytyi minusta, mies ok), etten pystyisi naisena siihen, mikä toisilta käy vahingossa. Suurin kolaus oli siis omakuvan muuttuminen ja sen hyväksyminen.
Alkuaikoina vielä osasin puhua onneksi puolisoni kanssa, ja itkimme yhdessä ja lohdutimme toisiamme, mutta kun lapsettomuutta oli kulunut jo 1v8kk, olin jo valmis turvautumaan ammattiauttajan apuun selvittääkseni päätäni, joka tuntui räjähtävän kaikkien epätoivon tunteiden alla.
Sitten minua kohtasi onni uusien työtehtävien parissa ja pääsin uusiin hoitoihin, ja aika tuntui menevän eteenpäin huomaamatta. Kahden kk jälkeen huomasin ihmeekseni olevani raskaana, ja itkimme miehen kanssa yhdessä onnesta keittiön lattialla.
Unelmani suurperheestä on haudattu, en usko haluavani käydä samaa prosessia läpi uudestaan. Lapseni ei ole vielä syntynyt (la joulukuussa), mutta jo nyt tunnen olevani ehjempi ihminen, ja raskaus on parantanut monia haavoja. Toiset niistä eivät katoa koskaan.
Rakkauteni miestäni kohtaan on vain kasvanut, ja uskon kokevani aivan uuden rakkauden kun näen lapsemme ensimmäisen kerran. Tuntuu etten voisi pyytää elämältä enää enempää. Lapsi ei siis tule olemaan koko elämämme, mutta se täydentää elämämme.
Kun täytin 30 tuli kauheita paineita että on "pakko" tehdä lapsi, kun oon jo "vanha". Sitten kun tarkemmin ajattelin, niin huomasin, että eihän mun olekaan mikään pakko! Tajusin, etten todellakaan halua lasta, minut vaan oli opetettu ajattelemaan, että lapsi "kuuluu asiaan". Heti loppui ahdistus kun tajusin, että minulla on valinnan vapaus tässä asiassa. Nyt täytän pian jo 35 ja mitään ikäkriisiä ei ole enää, kun tajusin tämän asian.
Minäkään en ole vielä koskaan tuntenut vauvakuumetta, ikää "jo" 25.. Olen aina ajatellut etten välttämättä ikinä tule tekemään lapsia, tai ettei sillä ainakaan ole niin merkitystä, jos tulee niin on tullakseen. Mutta nyt en enää tiedä mitä ajatella. Sain viime viikolla gynellä käydessäni tietää, etten tule koskaan saamaan lapsia luonnollisin menetelmin (mulla on pco, enkä ovuloi). Jotenkin ahdistaa, kun oma päätösvalta asiaan vietiin. Vaikken olisi koskaan "tehnyt" lapsia, olisi se ollut minun oma valintani. Niin paljon en lasta halua, että olisin valmis hoitoihin.. Ainakaan vielä. Tämä tieto on jotenkin muuttanut ajatusmaailmaani. Nyt kun en voi saada lapsia, alankin haluta niitä! Ehkä pitäisi vaan olla ajattelematta asiaa ja keskittyä johonkin muuhun. Luulen että voin olla onnellinen näinkin, saa nähdä mitä tapahtuu jos biologinen kello alkaa joskus oikeasti tikittää..
Kato onnen varjot leffa!Ja oo hiljaa tai puren sulta käden irti!
Aivan on koko elämä!
Ja jos joku vielä kehtaa udella ja kysellä ni saa mut raivon valtaan.
Joillekkin se on ja taas joillekkin ei.On kunnioitettava ihmisten erilaisuutta.
Toiset ei halua saada ollenkaan lapsia.Kun taas toisten unelma ja haave on ainoastaan saada oma lapsi.Hyväksykäämme kummatkin vaihtoehdot.
Kyllä on.
Ja kaikkien halukkaitten kuuluisi saada vauva.
Kyllä ainakin itselleni lapsettomuus on äärettömän kipeä paikka (selittämätön lapsettomuus ja 4 vuotta yritystä takana). Vaikka silloin tällöin luen tätä palstaa, ja kirjoittelenkin, jopa epätoivoisiakin viestejä (ja olen saanut hienoa tukea täältä), elän silti normaalia elämää, harrastan, teen vaativaa työtä, ajattelen myös muita asioita ja harva itse asiassa tietää tästä suuresta surusta. Ehkä joku ulkopuolinen luulee että tänne kirjoittavat ovat kaikki täysipäiväisesti hermoheikkoja ja epätoivon partaalla, mutta ei se aina niin ole. On monien elämässä muutakin kuin tämä raskaudenyrittäminen, vaikkakin kieltämättä mm. toistuvien keskenmenojen ja joidenkin epäonnistuneiden yritystenkin jälkeen maailma onkin ollut ihan sekaisin.
Mielestäni kyselysi ei kuitenkaan kuulu tänne. Anna meidän rauhassa vaihtaa kokomuksia, kysellä tietoja, ja hakea lohdusta, kun ei viitsi näitä kipeita asioita jakaa aina sellaistan ihmisten kanssa jotka eivät ymmärrä. Onnea itsellesi valitsemallasi tiellä - vapaaehtoisesti lapsettomilla on kai omia keskustelupalstojaan.
Heti alkuun totean, että MINUN MIELESTÄNI oman lapsen saaminen on naisen onnen täyttymys. Tämä on siis vain minun oma mielipiteeni, enkä tahdo tällä haastaa ketään riitaan.
Minulla on yksi lapsi, jo koululainen, ja kovasti haluaisin toisen ja jopa kolmannen. Vaan eipä ole heitä meille suotu. Alkuun lääkäri kehotti välttämään raskautta terveydellisistä syistä, sittemmin kehoni itse ei ole sitä onnea halunnut meille suoda.
Olen miettinyt, miksi toiset saavat lapsia ja toiset eivät. Jotkut huomaavat olevansa raskaana vahingossa ja toiset eivät vuosikausienkaan jälkeen onnistu yrityksessään. Mistä tämä voi johtua? Ei sitä kukaan meistä voi ymmärtää.
Päivittäin näemme raskaana olevia ja pienten lasten äitejä ja voi, miten se meihin sattuu. Ei se ole meiltä pois, ei tietenkään, mutta silti se koskee. Miksi? Siksi, että he elävät osittain sitä elämää, mitä me haluaisimme elää. Eli olemme kateellisia. Ja kateus on tooooosi kurja tunne. Silti sille ei voi mitään.
Minä hymyilen aina (joko näkyvästi tai mielessäni :) ), kun näen pieniä lapsia ja heidän äitejään, mutta hetken ajan mietin, että miksei minulle suoda tuota onnea. Siis enhän edes todellisuudessa tiedä, mitä se onni olisi MONEN pienen (kiukuttelevan?!?) lapsen kanssa, mutta silti se inhottava katkeruuden läikähdys käy lävitseni niinä hetkinä. Ja se on inhottavaa!
Kuitenkin useimmilla tällä palstalla keskustelevilla ei ole sitä ensimmäistäkään omaa lasta ja siksi en haluaisi hirveästi valitella siitä toisen lapsen saamattomuudesta. Tähän viestiin ja useampaan muuhunkin vastausta miettiessäni olen ajatellut, että minulle ja meille monille muillekin oma lapsi tuntuu todellakin olevan koko elämä. Minun oma lapseni on tietysti meille todella tärkeä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minulle kahden-kolmen lapseen perhe olisi koko elämä. En tunne olevani onneton, mutta kylläkin vajavainen. Eli vastaukseni kysymykseesi, onko lapsen saaminen suurin toiveeni ja tavoitteeni elämässäni on, kyllä.
No huh, tulipas sieltä kitkerääkin tekstiä. Kyllä tämä kysymys kuuluu nimenomaan lapsettomuus-palstalle, jos kysytään tunnetteko itsenne vajavaisiksi ilman lasta jne. Kuten joku teistä sanoikin, kaikenlaisia mielipiteitä tulisi kunnioittaa. Minun on vaikea käsittää suunnatonta vauvankaipuuta, niin se vain on.
Tarkoitus ei ollut ilkeillä, joten on aivan turha ottaa nokkiinsa. Ja kipeydestä on turha lässyttää, itselläni on ystäviä, jotka kärsivät lapsettomuudesta, tiedän, ettei se helppoa ole.
Elämänkokemusta on minullekin kertynyt, en ole kakskymppinen kuin monet äideiksi haluavat. (Ei tarvitse vastata, että "kyllä minäkin haluan äidiksi ja olen 40v")
"Kipeydesä on turha lässyttää, on ystäviä jne. jne." Ulkopuolisena voit ehkä aistia häivähdyksen toisen surusta, mutta kommenttisi oli täysin asiaton, sen tietää jokainen joka todella kärsii pitkästä ja raskaasta lapsettomuudesta. Jos et saa lasta ikinä ja sattuu, niin onko se "lässyttämistä"????
Käy nyt vielä kyselemässä keskenmenopalstallakin, että "Onko se nyt ihan oikeesti ikävää etta noin kävi?" "Miltä tuntuu?" "Eikö elämässä ole muutakin?" - niin saat uteliaisuutesi tyydetettyä.
Joo sun kysymys ei ollu kyl kovin järkevää tänne läjäyttää.
Lapsettomuus on arka asia.
Kato onnen Varjot leffa ja mieti vähä!!!!!!!!!!
Just..kaikkia ei ole vain tarkoitettu vanhemmiksi. Ja ihan syystä:)
Avaajan kysymys oli täysin aiheellinen, sillä sitä tässä joutuu pohtimaan, kun lasta ei kuulu, vaikka kovin haluaisikin. Vaihtoehdoiksi jäävät onnistuminen hoidoilla, epäonnistuminen niissä tai sitten suoraan sen miettiminen, voinko oikeasti elää täyttä elämää ilman lasta. Itse mietin kovasti, mikä olisi oikein juuri minun kohdallani.