... eipäs vaisinkaan. mutta silti olisin syvästi kiitollinen jos joku kehuisi tai parjaisi alla olevaa tekstiä.
...
On se aika vuodesta, jolloin allergikko miettii, kävisikö ostamassa lääkettä apteekista vai raivaisiko koivut lähimmän parin sadan kilometrin säteeltä. Minä päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon, joka osoittautuu aiempien vuosien tapaan tehottomaksi.
Onneksi kevät myös ruostuttaa vanteen, joka on kiristänyt päätäni. Saan lehdestä neljän kuukauden työpätkän, jonka otan ilolla vastaan, vaikka yli-ikäinen kesätoimittajaksi olenkin.
Johanneksen elämässäkin tapahtuu paljon. Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta siitä tehdään kasvatustieteen maisteri. Päivää myöhemmin se kuulee saaneensa luokanopettajan viran yhdeltä kaupungin ala-asteista. Juhlimme valmistumista ja uutta työpaikkaa vanhan kaavan mukaan. Juhlapaikka on Johanneksen rivarikämpän terassi, ja juhlajuoma on olut. Muita vieraita kuin minä ei ole.
Eikä Johanneksen puhekaan ole korulauseilla pilattu. Se korkkaa ties monennenko olutpullon ja nousee seisomaan pieneltä retkituoliltaan. ”Tulevaisuus on meidän”, se sanoo ironiaa uhkuen ja viittoo käsillään kohti pohjoista taivaanrantaa.
Sitten se käskee minua juomaan olutta. ”Ei sitä tulevaisuutta muuten kukaan kestä”, se lisää.
Kymmeneltä illalla alamme olla siinä kunnossa, että Piia ei jaksa kuunnella meitä. Se tiuskii miehelleen sisältä, että Johanneksen ei pitäisi juoda niin paljon. Johannes vastaa ottaneensa viimeksi vappuna.
”Eli vain neljä viikkoa sitten”, Piia tarkentaa.
Ilmeisesti Piialla on varsin tiukka ote miehestään, sillä Johannes ei keksi, miten vaimon kommentin voisi kiistää. Piia sen sijaan muistuttaa meille olohuoneesta, että Johannes on sukuaan jatkaessaan tehnyt tiettyjä valintoja, jotka poissulkevat jatkuvan ryypiskelyn.
”Niinpä niin, selvä tämä”, Johannes sanoo osoittaen sanansa minulle. ”Mutta ei kai siitä tarvitse joka päivä sentään muistuttaa”, se lisää – tällä kertaa puoliksi huutaen ja Piian suuntaan.
Suutuksissaan Johannes paukauttaa terassin oven kiinni. Sitten se istuu puutarhatuolille ja näyttää hyvin, hyvin tympääntyneeltä.
”Mikä ihme tekeekin naisista nalkuttavia ämmiä?”, Johannes kysyy. ”Noin yleisesti ottaenhan ne ovat suhteen alussa kuitenkin ihan rakastettavia olentoja.”
Katson Johannesta hetken, kunnes tajuan, miten absurdia sen on kysyä tästä parisuhteen iäisyysaiheesta minulta. ”Tiedustelette asiaa nyt aivan väärältä ihmiseltä”, vastaan virkamiesmaisesti.
Vastaukseni ei Johannesta tyydytä ja se mutisee itsekseen, että onko niillä joku nalkutuskiintiö tai jotain. ”Kun aina pitää saada aina sanoa viimeinen sana, olipa mies sitten liian kiltti, liian hyvännäköinen, liian seksinnälkäinen, liian karski tai liian hellä. Ja miten helvetissä se voi ylipäätään olla niin, että samasta olennosta voi lähteä maailman kiihottavimmat ja ärsyttävimmät äänet.”
Ennen kuin Johanneksen pohdinnat ehtyvät, meiltä loppuu olut. Päätämme lähteä baariin, vaikka Piialla on asiasta oma mielipiteensä.
Matkalla kaupunkiin innostun kuvailemaan Johannekselle karmeinta mahdollista vaihtoehtoa tulevaisuudelleni. Selitän, että voin sanoa pettyneeni elämääni ainoastaan silloin, jos jonakin päivänä löydän itseni viisikymmpisenä toimituspäällikkönä istumassa kaljapöhnässä jazz-festivaaleilla ylistämässä musiikkia, josta en oikeasti ymmärrä mitään.
Johannes virnuilee minulle humalaista hymyä ja sanoo, että sille vastaava tilanne vaatisi kai päätymistä Pelkosenniemen ala-asteen rehtoriksi, jonka kiihkeimpiin intohimoihin kuuluu sukututkimus ja jonka oppilaat tuntevat paremmin nimellä tohtori Sykerö – tai mikä tahansa piirroshahmo silloin muodissa onkaan.
Puolimatkassa Johannes sanoo yllättäen, että sitä väsyttää. Se istahtaa puiston penkille ja käskee minua viereensä.
”Kuulehan”, se sanoo ääni vähän mongertaen. ”Sano nyt kerrankin rehellisesti. Olenko minä sinun mielestäsi hyvä ystävä?”
Katson Johannesta kummeksuen. ”Tietysti sinä olet. Olet paras ystävä, joka minulla koskaan ollut.”
Johanneksen kasvot vääntyvän outoon irvistykseen. ”Onko noin?”, se kysyy.
”On, on”, vakuutan. ”Ja miksi ihmeessä sinä sellaisia pohdit?”
Jos humalaisen miehen voi sanoa näyttävän mietteliäältä, niin Johannes näyttää juuri nyt siltä. Se tuijottaa minua pitkään ja puhaltaa ilmat keuhkoistaan. Sitten se alkaa selittää, että joskus siitä tuntuu, että se on ylimielinen minua kohtaan. ”Sinä katsotkin minua monesti ihan turhaan ylöspäin”, se väittää.
Vastaan Johannekselle, että ehkä niin onkin, mutten minä sitä sentään minään kotijumalana pidä. ”Enkä oikeasti ajattele, että olisin elänyt elämäni jotenkin huonommin kuin sinä”, tarkennan.
Johannes katsoo minua kuin näkisi parhaan kaverinsa pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa. ”Tuo oli ensimmäinen viisas lause sinulta yli puoleen vuoteen”, se sanoo.
Vastaan, että humalassa asiat näkee aina selvemmin.
”Selvä se”, Johannes hymähtää.
Baarireissumme venähtää ennakoitua pidemmäksi. Puolikahdelta yöllä huomaan tanssivani humppaa noin viisikymppisen, mutta kieltämättä kovasti silmäämiellyttävän naisihmisen kanssa. Tahdit antaa parrakas miesduo, joka laulaa saksaksi, miten hekumallista on nähdä Helga-niminen nainen kylvyssä. Seuraavan kappaleen aikana viiksekkäämpi miehistä tarttuu haitariin ja parrakkaampi laulaa, kuinka haluaisi syleillä silkkistä maailmaa.
Minäkin halaan, en tosin koko Tellusta, vaan naista, joka kertoo nimekseen Marjaana. Nainen tuntuu olevan kovasti otettu nuoresta kavaljeeristaan ja valomerkin tullessa se supisee korvaani ehdotuksen. Se ei kysymyksellään turhia kainostele, ja osaan häkellykseltäni vastata vain, että miksi.
Nainen vetäytyy minusta vähän etäämmälle ja katsoo veikeästi silmiin. Sitten se tulee uudelleen kiinni kylkeen ja kuiskaa korvaan, että tietäisit ainakin, miltä tuntuu herätä isoäidin vierestä.
Purskahdan nauruun ja sanon, että ehkä joskus toiste. Nainen ei ihme kyllä pahastu pakeista, vaan jatkaa hymyilemistä. ”Joku toinen kerta sitten”, se sanoo.
Kotiin hoipertelen Johanneksen asunnon kautta. Aamuöinen kaupunki on autio aivan kuin enteilisi tyhjyyttä, joka täyttää meidän molempien pään muutaman tunnin kuluttua. Johannesta on janottanut selvästi enemmän kuin minua ja se joutuu ottamaan käsillä tukea asfaltista parikin kertaa.
Kotiovella Johannes pysähtyy. Se on jo työntämässä avainta lukkoon, mutta keskeyttää aikeensa. Se kääntyy minuun päin ja selittää ääni sammaltaen, että tiedänhän minä, ettei kaikki ole aina sitä, mitä päällepäin näyttää. Se näyttää siltä kuin se haluaisi tehdä jonkin suurenkin paljastuksen.
Sanon Johannekselle, että tiedän ja että ei sen tarvitse nyt kertoa. Johannes näyttää, jos mahdollista, entistäkin hullunkurisemmalta: silmät seisovat päässä ja suu etsii sanoja, joita ei kuitenkaan tule.
Lopulta autan Johanneksen sisälle sohvalle ja vedän siltä päällyshousut pois. Se nukahtaa saman tien.
Kotimatkalla ajattelen, että jonakin päivänä se kertoo kuitenkin; ehkä isästään, Piiasta tai sitten jostain muusta. Ennakkovaroitus on nyt annettu.
...
On se aika vuodesta, jolloin allergikko miettii, kävisikö ostamassa lääkettä apteekista vai raivaisiko koivut lähimmän parin sadan kilometrin säteeltä. Minä päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon, joka osoittautuu aiempien vuosien tapaan tehottomaksi.
Onneksi kevät myös ruostuttaa vanteen, joka on kiristänyt päätäni. Saan lehdestä neljän kuukauden työpätkän, jonka otan ilolla vastaan, vaikka yli-ikäinen kesätoimittajaksi olenkin.
Johanneksen elämässäkin tapahtuu paljon. Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta siitä tehdään kasvatustieteen maisteri. Päivää myöhemmin se kuulee saaneensa luokanopettajan viran yhdeltä kaupungin ala-asteista. Juhlimme valmistumista ja uutta työpaikkaa vanhan kaavan mukaan. Juhlapaikka on Johanneksen rivarikämpän terassi, ja juhlajuoma on olut. Muita vieraita kuin minä ei ole.
Eikä Johanneksen puhekaan ole korulauseilla pilattu. Se korkkaa ties monennenko olutpullon ja nousee seisomaan pieneltä retkituoliltaan. ”Tulevaisuus on meidän”, se sanoo ironiaa uhkuen ja viittoo käsillään kohti pohjoista taivaanrantaa.
Sitten se käskee minua juomaan olutta. ”Ei sitä tulevaisuutta muuten kukaan kestä”, se lisää.
Kymmeneltä illalla alamme olla siinä kunnossa, että Piia ei jaksa kuunnella meitä. Se tiuskii miehelleen sisältä, että Johanneksen ei pitäisi juoda niin paljon. Johannes vastaa ottaneensa viimeksi vappuna.
”Eli vain neljä viikkoa sitten”, Piia tarkentaa.
Ilmeisesti Piialla on varsin tiukka ote miehestään, sillä Johannes ei keksi, miten vaimon kommentin voisi kiistää. Piia sen sijaan muistuttaa meille olohuoneesta, että Johannes on sukuaan jatkaessaan tehnyt tiettyjä valintoja, jotka poissulkevat jatkuvan ryypiskelyn.
”Niinpä niin, selvä tämä”, Johannes sanoo osoittaen sanansa minulle. ”Mutta ei kai siitä tarvitse joka päivä sentään muistuttaa”, se lisää – tällä kertaa puoliksi huutaen ja Piian suuntaan.
Suutuksissaan Johannes paukauttaa terassin oven kiinni. Sitten se istuu puutarhatuolille ja näyttää hyvin, hyvin tympääntyneeltä.
”Mikä ihme tekeekin naisista nalkuttavia ämmiä?”, Johannes kysyy. ”Noin yleisesti ottaenhan ne ovat suhteen alussa kuitenkin ihan rakastettavia olentoja.”
Katson Johannesta hetken, kunnes tajuan, miten absurdia sen on kysyä tästä parisuhteen iäisyysaiheesta minulta. ”Tiedustelette asiaa nyt aivan väärältä ihmiseltä”, vastaan virkamiesmaisesti.
Vastaukseni ei Johannesta tyydytä ja se mutisee itsekseen, että onko niillä joku nalkutuskiintiö tai jotain. ”Kun aina pitää saada aina sanoa viimeinen sana, olipa mies sitten liian kiltti, liian hyvännäköinen, liian seksinnälkäinen, liian karski tai liian hellä. Ja miten helvetissä se voi ylipäätään olla niin, että samasta olennosta voi lähteä maailman kiihottavimmat ja ärsyttävimmät äänet.”
Ennen kuin Johanneksen pohdinnat ehtyvät, meiltä loppuu olut. Päätämme lähteä baariin, vaikka Piialla on asiasta oma mielipiteensä.
Matkalla kaupunkiin innostun kuvailemaan Johannekselle karmeinta mahdollista vaihtoehtoa tulevaisuudelleni. Selitän, että voin sanoa pettyneeni elämääni ainoastaan silloin, jos jonakin päivänä löydän itseni viisikymmpisenä toimituspäällikkönä istumassa kaljapöhnässä jazz-festivaaleilla ylistämässä musiikkia, josta en oikeasti ymmärrä mitään.
Johannes virnuilee minulle humalaista hymyä ja sanoo, että sille vastaava tilanne vaatisi kai päätymistä Pelkosenniemen ala-asteen rehtoriksi, jonka kiihkeimpiin intohimoihin kuuluu sukututkimus ja jonka oppilaat tuntevat paremmin nimellä tohtori Sykerö – tai mikä tahansa piirroshahmo silloin muodissa onkaan.
Puolimatkassa Johannes sanoo yllättäen, että sitä väsyttää. Se istahtaa puiston penkille ja käskee minua viereensä.
”Kuulehan”, se sanoo ääni vähän mongertaen. ”Sano nyt kerrankin rehellisesti. Olenko minä sinun mielestäsi hyvä ystävä?”
Katson Johannesta kummeksuen. ”Tietysti sinä olet. Olet paras ystävä, joka minulla koskaan ollut.”
Johanneksen kasvot vääntyvän outoon irvistykseen. ”Onko noin?”, se kysyy.
”On, on”, vakuutan. ”Ja miksi ihmeessä sinä sellaisia pohdit?”
Jos humalaisen miehen voi sanoa näyttävän mietteliäältä, niin Johannes näyttää juuri nyt siltä. Se tuijottaa minua pitkään ja puhaltaa ilmat keuhkoistaan. Sitten se alkaa selittää, että joskus siitä tuntuu, että se on ylimielinen minua kohtaan. ”Sinä katsotkin minua monesti ihan turhaan ylöspäin”, se väittää.
Vastaan Johannekselle, että ehkä niin onkin, mutten minä sitä sentään minään kotijumalana pidä. ”Enkä oikeasti ajattele, että olisin elänyt elämäni jotenkin huonommin kuin sinä”, tarkennan.
Johannes katsoo minua kuin näkisi parhaan kaverinsa pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa. ”Tuo oli ensimmäinen viisas lause sinulta yli puoleen vuoteen”, se sanoo.
Vastaan, että humalassa asiat näkee aina selvemmin.
”Selvä se”, Johannes hymähtää.
Baarireissumme venähtää ennakoitua pidemmäksi. Puolikahdelta yöllä huomaan tanssivani humppaa noin viisikymppisen, mutta kieltämättä kovasti silmäämiellyttävän naisihmisen kanssa. Tahdit antaa parrakas miesduo, joka laulaa saksaksi, miten hekumallista on nähdä Helga-niminen nainen kylvyssä. Seuraavan kappaleen aikana viiksekkäämpi miehistä tarttuu haitariin ja parrakkaampi laulaa, kuinka haluaisi syleillä silkkistä maailmaa.
Minäkin halaan, en tosin koko Tellusta, vaan naista, joka kertoo nimekseen Marjaana. Nainen tuntuu olevan kovasti otettu nuoresta kavaljeeristaan ja valomerkin tullessa se supisee korvaani ehdotuksen. Se ei kysymyksellään turhia kainostele, ja osaan häkellykseltäni vastata vain, että miksi.
Nainen vetäytyy minusta vähän etäämmälle ja katsoo veikeästi silmiin. Sitten se tulee uudelleen kiinni kylkeen ja kuiskaa korvaan, että tietäisit ainakin, miltä tuntuu herätä isoäidin vierestä.
Purskahdan nauruun ja sanon, että ehkä joskus toiste. Nainen ei ihme kyllä pahastu pakeista, vaan jatkaa hymyilemistä. ”Joku toinen kerta sitten”, se sanoo.
Kotiin hoipertelen Johanneksen asunnon kautta. Aamuöinen kaupunki on autio aivan kuin enteilisi tyhjyyttä, joka täyttää meidän molempien pään muutaman tunnin kuluttua. Johannesta on janottanut selvästi enemmän kuin minua ja se joutuu ottamaan käsillä tukea asfaltista parikin kertaa.
Kotiovella Johannes pysähtyy. Se on jo työntämässä avainta lukkoon, mutta keskeyttää aikeensa. Se kääntyy minuun päin ja selittää ääni sammaltaen, että tiedänhän minä, ettei kaikki ole aina sitä, mitä päällepäin näyttää. Se näyttää siltä kuin se haluaisi tehdä jonkin suurenkin paljastuksen.
Sanon Johannekselle, että tiedän ja että ei sen tarvitse nyt kertoa. Johannes näyttää, jos mahdollista, entistäkin hullunkurisemmalta: silmät seisovat päässä ja suu etsii sanoja, joita ei kuitenkaan tule.
Lopulta autan Johanneksen sisälle sohvalle ja vedän siltä päällyshousut pois. Se nukahtaa saman tien.
Kotimatkalla ajattelen, että jonakin päivänä se kertoo kuitenkin; ehkä isästään, Piiasta tai sitten jostain muusta. Ennakkovaroitus on nyt annettu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olihan tässä paljon hyvääkin, mutta myös paljon sellaisia asioita jotka ottivat silmään oikein kunnolla.
Pilkkuja puuttui kauheasti, en tiedä että onko se tärkeää sinulle?
Eipä kai kovinkaan usein ole.
Nämä pilkut eivät pelkästään ole niitä asioita.
Tarina jotenkin nykii eteenpäin. Ei ole siis sujuvaa.
Vaikea nyt jotenkin kommentoida.
Koitan sanoa, että tämä oli hyvä, mutta kuitenkin vaatii työtä.
Ei pelkästään kieliasu, vaan myös tarina.
Hieno kuitenkin. Jos nyt alkaisin antamaan numeroa, niin se menisi liian vaikeaksi.
Pilkkuja puuttuu paljon? No, ehkä yhden tai kaksi olisin itse niitä lisännyt. Muutakin pientä viilattavaa tekstissä selvästi on ja joitakin kirjoitusvirheitä. Ään pisteitä puuttui ja miettisin myös sanajärjestystä. Esim. lause, jossa puhutaan parhaan kaverin näkemisestä pitkästä aikaa olisi luontevampi näin:
...kuin näkisi parhaan kaverinsa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Tyyliltään kerronta oli pelkistettyä, mikä miellyttää ainakin minua. Ei siis tökkinyt. Mieluusti lukisin tätä enemmänkin, kun se selvästikin näyttää olevan osa jotakin isompaa kokonaisuutta.
Siksi ehkä pistit huomiota herättävän otsikon? Tarinassa ei tapahdu mitään. Eikä henkilökuvaukset vakuuta.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä nalkuttava 4
T. ®Sherlokki © 2005
luuletko olevasi suurikin humoristi????? tää oli täyttä KA..AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Korjaa vähän pilkkuja, jos niissä oli virheitä.
Itse en niitä huomannut, sillä tarina tempaisi mukaansa.
Kertomuksessa sanottiin riittävästi ja jätettiin sanomatta riittävästi.
Osallistu johonkin kirjoituskilpailuun.
Hyvä se joka tapauksessa on vaikka et voittaisikaan.