koirakärpänen

Meille ensimmäinen koira (Tico) tuli, kun olin 12 -vuotias. Asuimme maalla ja Tico oli vahinkopentu, kun tuttavien narttukoira karkasi juoksuilleen. Eli isästä ei tietoa.

Tico tuli meille siten, että äitini kävi hakemassa ruusukaaleja talosta, jossa näitä vahinkopentuja oli. Meillä maalla nämä vahinkopennut oli tapana antaa tuttaville ja kun kyseessä oli useamman metsästysrodun sekoitus, yleensä koirista saatiin oivallisia metsäkavereita. Tico oli pentueen pienin ja surkein ja siksi kukaan ei ollut sitä huolinut. Kun äitini ajoi autolla pihaan, tämä muuten niin arka ja piskuinen natiainen hyppäsi ensimmäisenä etupenkille, eikä sitä meinannut saada autosta millään pois. No, äiti sitten päätti ottaa koiran kokeeksi meille, sillä muuten sitä olisi uhannut lopetustuomio.

Me lapset olimme tietysti onnesta soikeita. Isä oli aluksi koiraa vastaan ("Parasta sitten pitää siitä koirasta huoli; MINÄ en ala sitä hoitamaan!"), muutta vuosien kuluessa Ticosta tuli varsinainen isin tyttö ja vanhempieni eron jälkeen isäni ottaa aina silloin tällöin Ticon hoitoon ihan vain omaksi ilokseen...

Metsästyskoiraa Ticosta ei tullut, mutta erittäin hyvä perheenjäsen kyllä. Tico pääsi arkuudestaan ja vanhempana siitä tuli varsinainen diiva, josta sanottiin että jos sille antaisi veitsen ja haarukan, niin se söisi pöydässä meidän muiden kanssa... Tico oli luonteeltaan ideaali; sopivan kova, tottelevainen, uskollinen. Monta kertaa sitä yritettiin ostaa meiltä hyvien käytöstapojen ja kauniin ulkomuodon vuoksi (Ticosta tuli varsin siro, huolimatta isokokoisesta perimästään). Nyt Tico on jo eläkeläinen ja varsin itsetietoinen vanha rouva.

Eli koirakärpänen puri ensimmäistä kertaa tuolloin ja uudestaan vuosi sitten keväällä, jonka jälkeen harkitsin pitkään ja hartaasti oman koiran hankkimista. Pitkään pähkäiltyäni ja eri vaihtoehtoja tutkittuani päädyin kääpiöpinseriin ja nyt minun kanssani asustaa 16,5 viikkoinen terhakka uros. Enkä päivääkään enää halua elää ilman koiraa!:)

purra se kärpänen jo ollessani äitini kohdussa. vanhempani kertoivat minulle että heti kun aistin jotain ympäristöstäni kuulemani mukaan katselin koiria. Varsinkin sitten kun opin kävelemään, marssi johti aina jos vain mahdollista jonkin koiran luo. Siihen aikaan kaupungissa rotuvalikoima oli kettuterrieri, kääpiöpinseri, cockeri, Rotikka ja sakemanni. Alle kouluikäisenä jo ulkoilutin naapureiden koiria. Omani sain vasta 14 vuotiaana ja se oli Ensimmäinen Griffonini Suvisalon Nöpö. Tuskin tajusi isä sen paremmin kuin äitikään mihin Nöpön hankinta johtaa elämässäni. Ei ole ollut päivääkään tuon 14 vuotis synttäreiden jälkeen, ilman Griffonia.

minulla taitaa myös tuo koira/eläinrakkaus tulla verenperintönä. lapsuudessani meillä aina oli jonkinlainen elukka, yleensä koira. sekarotuisia ja puhdasrotuisia. ja voi sitä surun määrää kun siskollani todettiin allergia, ja kuulin ettei uutta koiraa voisi laittaa edellisen poismenon jälkeen. mutta kyllä se koira sieltä tuli. eläinrääkkäystapaus Veera, joka ei koko meillä oloaikanansa tottunut miehiin (paitsi isääni) harmi vain että veeran elo jäi hyvin lyhyeksi, jäi auton alle melko nuorena. kyllä siellä haudalla monta kyyneltä vuodatettiin. jonkin ajan kuluttua meille tuli pässi, ja minut käskettiin pihalle katsomaan uutta perheenjäsentä. minä riemusta kiljuen että jee, meille tuli kultainen noutaja (pikkutytön silmiin valkoinen pieni mytty on tietysti koiranpentu) kun huomasin että se ei ollutkaan koira, muistan vieläkin kun sanoin. ''aha. eihän tuo ole koira'' todella murtuneena. mutta kyllä siitä kivan kaverin sai, temppuja se oppi ja tuli aina perässä jokapaikkaan, ja jos yksin jäi niin hirveä määkiminen=) ja melkein heti omaan asuntoon muutonjälkeen koiran hommasin, ja toista jo suunnittelemassa. kyllä se koirakärpäsen purema on niin vakava tapaus, että luulen ettei siihen lääkettä ole, mutta en ole minä vielä kärsinyt tästä puremasta=)

..puraisi kun oli 5v. ja meille tuli bichon frise, joka oli suuri rakkauteni 10 vuotta ja vieläkin vaikka vain enään on muistot vain jäljellä. Nyt on oma karhukoira ja siinä sivussa hoidan isän koiraa. toiveena olisi toinen koira, lempirotu vaan vaihtuu päivittäin, joten eiku odottelemaan sitä "oikeaa".. :)