Hei,
Olen seurustellut kolme vuotta miehen kanssa, joka on kahden pojan yksinhuoltaja (12- ja 13,5-vuotiaat. Äiti on lähtenyt/ajettu pois(en tiedä tarkkaan, kyseessä oli kuitenkin toinen mies) n. seitsemän vuotta sitten.
Sitä ennenkin äiti on ollut ilmeisesti masentunut ja esim. nukkunut päivällä paljon pienten lasten läsnä ollessa. Kummallakin lapsella on ollut viivästynyt puheen kehitys ja nuoremmalla on diagnosoitu dysfasia. Eron jälkeen aluksi äiti ei juurikaan tavannut lapsiaan, mutta nyt tapaa n. kerran viikossa.
Avioeroa ei ole millään tavoin käsitelty perheessä ja muutoinkin ilmapiiri on ollut asian ympärillä välttelevä. Pojilla ei varmasti tällä hetkelläkään ole tietoa, miksi näin on käynyt.
Vanhempi poika osoittaa nyt murrosiässä mielestäni lieviä masennuksen merkkejä. Kotioleminen on flegmaattisen oloista, ainoastaan television katselemista ja tietokoneen ääressä olemista. Ilme on aina jotenkin jähmeä ja alakuloinen. Mies väittää, että näin on vain minun aikanani, mutta nähdessäni poikaa sattumalta vaikkapa ulkona (ilman että hän huomaa minua), on ilme minusta samanlainen.
Poika oireilee aika paljon "jalkakivuilla" (ovat varmasti sinänsä todellisia), eikä ole nyt päässyt viikkoihin pelaamaan jalkapalloa, joka on hänen ainoa harrastuksensa. Kavereita on aika niukasti, viikonloppuillatkin hän on vain kotona. Itselläni on sekä samanikäinen että 15-vuotias poika, joilla on jo paljon laajemmat kuviot, joten minulla on vertailukohtaa.
Haluaisin pohdintaa siitä, kuinka paljon tällainen lapsen näkökulmasta katsoen äidin hylkääminen altistaa masennukselle. Täytyy korostaa, että mies on kyllä sitä mieltä, että poika ei ole masentunut eli ajatus on vain minun.
Pitäisikö avioerosta puhua poikien kanssa vai odotella heidän kysymyksiään, joita ei tähän päivään mennessä ole tullut? Itse epäilen, että pojat suojaavat isäänsä eivätkä edes uskalla ottaa asiaa puheeksi. Tunnelukko varsinkin vanhemmalla pojalla on ilmeinen. Hänellä ei myöskään ole vielä mitään irtautumisen merkkejä isästään, ei kapinaa, ei kiinnostusta tyttöihin. Koko libido (sori freudilainen termi) on ikään kuin kääntynyt isään. Kaverit eivät ole tulleet tärkeimmäksi seuraksi, kuten tämän ikäisillä yleensä.
Pitääkö kehitystä mielestänne vain odotella vai avittaa jotenkin. Poika on vasta nyt 13-vuotiaana ollut ilman isää leirillä. Isä roikkuu mukana kaikissa jalkapalloon liittyvissä tapahtumissa ja vielä n. vuosi sitten kuljetti autolla pienetkin matkat harkkoihin. Olen sitä mieltä, että poikaa pitäsi vähän irroittaa isästään jollain keinolla. Oma-aloitteisesti poika ei osoita kiinnostusta oikein mihinkään tekemiseen, joka tuon ikäisille on tyypillistä (jengissä hengailuun ja "paheisiin", en tietenkään tarkoita, että pitäisi olla mitään paheita). Isän miellyttäminen on hänelle selvästi tärkeää ja koulussa hän menestyykin hyvin.
Mitä tässä tilanteessa pitäisi siis tehdä vai pitäisikö yhtään mitään? Kyse ei vielä ole varmasti kuin ehkä lievästä masennuksesta, mutta entä jos se pahenee? Tuleeko kirjoituksesta kuva, että huolehdin turhaan ja että isä on oikeassa?
Voiko lapsi selvitä täysin tasapainoiseksi aikuiseksi käsittelemättömästä äidin poismuutosta huolimatta?
Olen seurustellut kolme vuotta miehen kanssa, joka on kahden pojan yksinhuoltaja (12- ja 13,5-vuotiaat. Äiti on lähtenyt/ajettu pois(en tiedä tarkkaan, kyseessä oli kuitenkin toinen mies) n. seitsemän vuotta sitten.
Sitä ennenkin äiti on ollut ilmeisesti masentunut ja esim. nukkunut päivällä paljon pienten lasten läsnä ollessa. Kummallakin lapsella on ollut viivästynyt puheen kehitys ja nuoremmalla on diagnosoitu dysfasia. Eron jälkeen aluksi äiti ei juurikaan tavannut lapsiaan, mutta nyt tapaa n. kerran viikossa.
Avioeroa ei ole millään tavoin käsitelty perheessä ja muutoinkin ilmapiiri on ollut asian ympärillä välttelevä. Pojilla ei varmasti tällä hetkelläkään ole tietoa, miksi näin on käynyt.
Vanhempi poika osoittaa nyt murrosiässä mielestäni lieviä masennuksen merkkejä. Kotioleminen on flegmaattisen oloista, ainoastaan television katselemista ja tietokoneen ääressä olemista. Ilme on aina jotenkin jähmeä ja alakuloinen. Mies väittää, että näin on vain minun aikanani, mutta nähdessäni poikaa sattumalta vaikkapa ulkona (ilman että hän huomaa minua), on ilme minusta samanlainen.
Poika oireilee aika paljon "jalkakivuilla" (ovat varmasti sinänsä todellisia), eikä ole nyt päässyt viikkoihin pelaamaan jalkapalloa, joka on hänen ainoa harrastuksensa. Kavereita on aika niukasti, viikonloppuillatkin hän on vain kotona. Itselläni on sekä samanikäinen että 15-vuotias poika, joilla on jo paljon laajemmat kuviot, joten minulla on vertailukohtaa.
Haluaisin pohdintaa siitä, kuinka paljon tällainen lapsen näkökulmasta katsoen äidin hylkääminen altistaa masennukselle. Täytyy korostaa, että mies on kyllä sitä mieltä, että poika ei ole masentunut eli ajatus on vain minun.
Pitäisikö avioerosta puhua poikien kanssa vai odotella heidän kysymyksiään, joita ei tähän päivään mennessä ole tullut? Itse epäilen, että pojat suojaavat isäänsä eivätkä edes uskalla ottaa asiaa puheeksi. Tunnelukko varsinkin vanhemmalla pojalla on ilmeinen. Hänellä ei myöskään ole vielä mitään irtautumisen merkkejä isästään, ei kapinaa, ei kiinnostusta tyttöihin. Koko libido (sori freudilainen termi) on ikään kuin kääntynyt isään. Kaverit eivät ole tulleet tärkeimmäksi seuraksi, kuten tämän ikäisillä yleensä.
Pitääkö kehitystä mielestänne vain odotella vai avittaa jotenkin. Poika on vasta nyt 13-vuotiaana ollut ilman isää leirillä. Isä roikkuu mukana kaikissa jalkapalloon liittyvissä tapahtumissa ja vielä n. vuosi sitten kuljetti autolla pienetkin matkat harkkoihin. Olen sitä mieltä, että poikaa pitäsi vähän irroittaa isästään jollain keinolla. Oma-aloitteisesti poika ei osoita kiinnostusta oikein mihinkään tekemiseen, joka tuon ikäisille on tyypillistä (jengissä hengailuun ja "paheisiin", en tietenkään tarkoita, että pitäisi olla mitään paheita). Isän miellyttäminen on hänelle selvästi tärkeää ja koulussa hän menestyykin hyvin.
Mitä tässä tilanteessa pitäisi siis tehdä vai pitäisikö yhtään mitään? Kyse ei vielä ole varmasti kuin ehkä lievästä masennuksesta, mutta entä jos se pahenee? Tuleeko kirjoituksesta kuva, että huolehdin turhaan ja että isä on oikeassa?
Voiko lapsi selvitä täysin tasapainoiseksi aikuiseksi käsittelemättömästä äidin poismuutosta huolimatta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minusta olet liian huolissasi. Murrosikäisiäkin on hyvin monenlaisia. Ensimmäinen tehtäväsi on lakata vertailemasta lapsia, ylipäänsä kaikkia ihmisiä. Kaikki me olemme erilaisia ja sellaisena hyväksyttäviä.
On hyvä että pojalla on hyvät suhteet isäänsä ja yhteinen harrastus. Kyllä se riippuvuus isästä aikaamyöten vähenee. Kaikki aikanaan.
Sinun tehtäväsi on hyväksyä heidät kaikki sellaisina kuin he ovat. Yksi asia on, jolla voit poikaan vaikuttaa: kehu häntä (ja toisiakin poikia ja miestäsi) aina kun siihen aidosti löytyy aihetta, vaikka vain jostain pienestäkin asiasta. Tai siis oikeammin, anna positiivista palautetta. Sillä on ihmeellinen vaikutus ihmisiin - olen kokeillut lapsiini.
tietysti olla mahdollista, että poika on masentunut mutta nuo luettelemasi syyt eivät kyllä völttämättä puhu sen puolesta.
Ensinmnäkään eivät kaikki 13-vuotiaat juokse kylillä, eikä kaikille 13-vuotiaille kaverit ole maailman ykkösasia, jos oma lapsesi menee niin se ei ole vielä mikään vertailukohta.
Toiseksi 13-vuotiaan ei tarvitse vielä alkaa irroittautua isästään, päinvastoin on todella hyvä että heillä on hyvä yhteys.
Miksi mielestäsi tuon ikäisen pitäisi jo kapinoida, jotkut eivät kapinoi koskaan. Mistä voit tietää, etteikö hän olisi kiinnostunut tytöistä, meinaatko, että hän tulee sinulle kertomaan. Saattaa olla, että hän ei ole vielä kehittynyt siihen tarpeeksi, herrajumala pitäisikö 13-vuotiaan jo seurustella ja tuoda tyttöjä kotiin.
Mielestäni menet asioiden edelle, poika on vasta lapsi, tuntuu, ettet tiedä murrosikäisisistä kovinkaan paljon.
Tuokin, ettei kiinnosta mikään saattaa kuulua ihan normaaliin kehitykseen. Pojilla taantuma on syvempi kuin tytöillä ja joiltakin pojilta häviää jopa sanat ja he todella taantuvat.
Tottakai on hyvä, että huomaa jos lapsella on masennus mutta jotenkin ajattelisi, että koulu menisi huonosti eikä sinne jaksaisi mennä jne. mutta täällä ei tietysti kukaan pysty siihen sanomaan varmasti mitään.
Minulla itselläni on 13- ja 15-vuotiaat pojat, joten tiedän kyllä murrosikäisistä paljon. Olen luonnollisesti seurannut heidän ja lukuisten kavereittensa kehityskaaria varsin perustellisesti.
Sinänsä ei minunkaan mielestäni ole mitään varsinaisesti hälyyttävää miesystäväni pojassa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kohta 14 vuotta täyttävän tekemiset eivät ole normaalisti vain isän ympärillä, vaan olisi hyvä olla jo ihan reilusti omia ympyröitä (itse asiassa jo paljon aikaisemminkin)
Tämä ei mitenkään poissulje sitä, että välillä liikkuu myös isänsä kanssa. Kyllähän niitä peräkamarin poikia on kaupungeissakin, jotka eivät varsinaisesti koskaan irtaudu vanhemmistaan. Minusta se on kuitenkin surullinen kohtalo.
On tietysti lapsia, jotka eivät varsinaisesti koskaan kapinoi ja tulevat kuitenkin normaaliaikuisiksi. Jonkinlainen irtautuminen ja vanhemipien kritiikki kuuluu kuitenkin tähän ikään ihan oman identiteetin muodostumisen kannalta.
Minusta pojalla ei ole kaikki kunnossa, mutta aika näyttää. Moni asia hänellä on kuitenkin hyvin esim. koulunkäynti, joten katsellaan nyt sitten vaan.
Aika huonosti tunnet nuorten ajatusmaailmaa jos niin ajattelet että jos koulu sujuu niin ei mitään masennusta. Itseasiassa asia on juuri päin vastoin: jos ei ole elämää eikä mitään kiinnekohtia, ja vakava masennus päällä, sisältöä ja syitä elää haetaan suorittamalla esim. koulussa.
Itse yritin ala-asteella kerran ja yläasteella kaksi kertaa itsemurhaa. Keskiarvo yläasteella oli reippaasti yli 9.
Tähän päivään mennessä vanhempani eivät tiedä vieläkään itsemurhayrityksistäni, koska en saanut ikinä sitä tahtoa vetää ranteita kunnolla auki. Verta kyllä tuli kunnolla ja siteet käsissä kuljin kuukausia. Osasin salata asian hyvin. Olin juuri tuota: flegmaattinen, istuin vain kotona ja luin kirjoja.. Ei ystäviä tai erityisiä kiinnostuksen kohteita, elin vain vanhempiani varten.
Nyt olen jo muuttanut pois kotoa ja suht hyvin menee.